Kaverin kanssa tuli pohdiskeltua, miten paljon enemmän valokuvia nykyään otetaan, kun kameroiden, kännyjen ja tablettien muistikorteille mahtuu niin valtavan paljon enemmän otoksia kuin ennenvanhaisille filmirullille. Nykyään ahdistaa ajatuskin siitä, että olisi käytössä vain 12, 24 tai 35 kuvaa, ennen kuin tallennusväline on täysi. Filmi ei ollut halpaa, eikä kehitys (ja paperikuviksi kopiointi) etenkään.
Minua se ei aina haitannut. Räpsin kuvia tuosta ja tästä erityisemmin miettimättä, miksi ihmeessä filmiä piti taaskin tuhlata tuohon tai tähän. Kokeilin kaikenlaista. Sinänsä hyvä idea, mutta järkevän kokeilijan olisi kannattanut edes merkitä muistiin, millaisilla valotus-, aukko- ja muilla säädöillä niitä kokeiluja tuli räpsittyä. Kehitetty filmi (ja mahdolliset kopiot) kun olivat käsissä hyvässäkin tapauksessa vasta viikon–parin kuluttua kuvaustapahtumasta, eikä muisti aina palauttanut mieleen mitä olikaan tullut kokeiltua.
Toisinaan olisi ollut hyväksi merkitä muistiin myös, mitä kuvassa oikein oli tarkoitus olla.
Luulisin, että tuo keskellä oleva läiskä on rihmakala. (Tarkempaa lajia en enää muista. Helmirihmakala?) Kuva on varnaankin otettu Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla, jossa asuin silloisen avovaimoni kanssa 1980-luvun loppupuoliskolla. Tilanjakajana toimineen akvaarion toisella puolella näkyvistä mustista varjoista jotkut saattavat olla asuinkumppanini ohimo ja käsi.
Lemmikkieläimiä, muitakin kuin akvaariokaloja, on tietysti ihan soveliasta ja sosiaalisesti hyväksyttyäkin valokuvata. Minunkin kokoelmissani on melkoinen valikoima 1970- ja 1980-luvun alun kuvia erilaisista maastomuodoista ja huonekaluista, joiden keskellä näkyy epämääräinen musta läikkä. Tuuheaturkkinen, musta villakoira on aloittelevalle valokuvaajalle harvinaisen haasteellinen kohde.
(Tässä joulun 1977 hämyvalossa otetussa kuvassa on tosin päässyt negatiivikin vioittumaan. Filmikuvat eivät välttämättä säily sen paremmin kuin digikuvatkaan.)
Eläinten ohella minulla on ollut ilmeinen vimma kuvata myös esimerkiksi ruukkukasveja ja elottomampia esineitä.
Kuva on meidän olohuoneestamme Keinutieltä noin vuonna 1977. Televisiossa näkyvä havaijipaitainen artisti näyttää aika paljon rumpalilegenda Upi Sorvalilta, joka julkaisi pari mainiota poppislevyä Urpo-nimellä.
Näitä esinekuvia ja muita kokeiluja lukuun ottamatta huomaan kuvanneeni valitettavan vähän koteja, joissa olen asunut, tai arkea ylipäänsä. Onnistuneemmista ja jotenkin järjellisemmistä otoksista suurin osa on juhlista tai matkoilta. Tämä harmittaa oikeastaan kaikkein eniten. Ei, en totisesti kaipaa entisiä elämänvaiheitani, mutta silti olisi mukavaa että niistä olisi jäljellä muutakin kuin muistikuvia. Vaikkapa kaunokirjallisuudeksi väännettäväksi ja muunneltaviksi.
Ainejärjestömme Limes ry:n toimiston 1980-luvulla majoittanut Kirkkokatu 6:n piharakennus olisi tätä nykyä kulttuurihistoriallisestikin kiinnostava, sillä rakennus on jo aikaa sitten purettu ison, modernin viraston tieltä. Minulla on piharakennuksesta muutama aivan käyttökelpoinen kuva ulkopuolelta, mutta sisätilojakin olisi ehkä ollut aiheellista valottaa vähän paremmin.
Siihen aikaan Limeksen toimisto oli yleisesti tunnettu siitä, että ”se näyttää ulkopuolelelta navetalta ja sisäpuolelta kaatopaikalta”, joten voi tietysti olla, että on parempikin jättää todellinen mennyt todellisuus muistojen väritettäväksi, suuntaan tai toiseen.
Kun nyt näihin pimeyden töihin päästiin, todetaan että kyllähän minä kokeilin aikoinani myös tähtivalokuvausta.
Kuten kaikki tietysti tunnistavatkin, tässä loistaa Plejadien eli Seulasten kaunis tähtijoukko Härän tähdistössä. Harvinaista kyllä, näistä kuvista on mieleen jäänyt myös kuvaustietoja. Kuva on otettu 200 millimetrin teleobjektiivilla, mahdollisimman isolla aukolla ja minuutin valotusajalla (niin, että luettelin mielessäni numeroita kuuteenkymmeneen asti). Minuutissa ”taivaankansi” ehtii jo kiertyä hyvän matkaa, ja lisäkiemuroita kuvaan tuottaa, että kamera oli sijoitettu jokseenkin halvalle ja huteralle pöytäjalustalle jäiselle nurmikolle paikassa, jota siihen aikaan kutsuttiin Alppipuistoksi ja joka nykyään tunnetaan Kontulan Kelkkapuistona. Jätemaakumpareet peittivät mukavasti näkyvistä pahimmat katu- ja muut valot, joten valosaaste oli vähäisempää kuin missään muussa kävelymatkan etäisyydellä olevassa paikassa.
Joskus kuvista tuli kokeiluja myös vahingossa. Joku filmikuvaustekniikkaa paremmin tunteva voinee kenties kertoa, miksi ihan tavallinen turistikuva pohjoissaksalaisesta sillasta on muuttunut näin taiteellisen väriseksi.
Festivaalit ovat toki olleet nekin mainioita paikkoja saada aikaan kaikenlaisia mielenkiintoisia, eh, kokeiluja, siitäkin huolimatta ettei minulla ole ollut koskaan tapana käyttää päihteitä muistamattomuuteen tai tolkuttomuuteen asti.
Tämä vuonna 1983 Roskildessa valotettu ruutu on epäilemättä otettu leirintäalueen teltan ovella ja epäilemättä salamavalolla (päätellen siitä miten lähimmät teltannarut loistavat), mutta miksi maisema on niin leimuavan punainen? En tiedä, eikä negatiivi suostu kertomaan.
Festareilla on onneksi ollut aina mahdollisuus myös saada tyylikkäästi epäonnistuneita valokuvia.
Tämä kuva on otettu Roskildessa vuonna 1994 ja se esittää omintakeista kahdeksankielistä sähkökitaraa soittavaa amerikkalaista fuusiojazzaria Charlie Hunteria, josta olin lukenut Guitar Playerin kaltaisista lehdistä. Olen asiasta melko varma.
Miten olisi käynyt digikameran keralla? Olisin varmaankin ottanut kaikki nämä kuvat. Osan näistä olisin epäilemättä poistanut saman tien, tai viimeistään katsoessani kuvia isolta näytöltä. Mutta useimmissa tapauksissa olisin myös ehtinyt nähdä kameran näytöltä, missä (tai miten) meni pieleen, ja minulla olisi ollut tallennusmateriaalia riittävästi niin, että olisin päässyt kokeilemaan samoista kohteista vähän toisenlaisilla säädöillä. Joku monista otoksista olisi saattanut vangita sen, mitä (mahdollisesti) ajattelinkin, tai jotakin muuta vinkeää. Ehkä.
Mutta onnistuin minä tallentamaan joskus filmillekin sitä, mitä oli tarkoitus.
Olisivatko nämä kuvat säilyneet näin kauan, jos ne olisi otettu digikameralla? En tiedä. Olen onneksi melko neuroottinen varmuuskopioija, joten minulla on tallessa runsaasti aivan toimivia, luettavissa olevia tiedostoja jopa 1980-luvun lopulta. Etenkin 1970- ja 1980-luvuilla otetuissa valokuvissa kaikki skröby ei suinkaan johdu huonosta kuvaajasta, huonosta järjestelmäkamerasta* tai huonoista olosuhteista: filminegatiivit rapistuvat aikaa myöten, etenkin kun niitä ei todellakaan ole säilytetty kaikkien sääntöjen mukaisesti. Kovin harva säilyttää.
___
* Käytettynä 1970-luvun puolivälissä ostettu Praktika LTL, jolle kehittyi jossakin vaiheessa suljinvika. Vein kameran ja objektiivit kaniin 1980-luvun puolivälissä ja lähdin rahoilla Ruisrockiin. En koskaan noutanut kameraa – ei itse asiassa ollut aikomustakaan – ja olin monta vuotta vailla oikeastaan mitään valokuvausvälinettä. Muutamaa vuotta myöhemmin ostin Olympus OM-kympin ja laadukkaan pumppuzoomin, jonka jälki oli kyllä selvästi parempaa. Useinmiten.
Istuin Turussa isoisäni kanssa suuren pöydän ääressä kun hän veti esiin ison laatikon valokuvia. Hän kertoi, keitä kuvissa oli ja minä nyökyttelin ja olin kuuntelevinani ja seuraavinani tarinoita. Tämä oli varmaan 1964, hän kuoli seuraavana vuonna. Kun kuvien kohtalosta piti jälkeenpäin päättää, minulla ei ollut aavistustakaan, keitä niissä oli. Mustavalkoisia muistoja Karjalasta asti. Tuli mieleeni, etten itsekään ole kirjoittanut hänen valokuvansa taakse hänen nimeään. Seuraava sukupolvi kun ei koskaan tavannut häntä.
Mukavaa, kun esittelet kuviasi, herätät ajatuksia.
Arja, näin tosiaan tapahtuu. Jäljelle jää kuvia, joista tuntemattomat ihmiset katsovat, mitään itsestään kertomatta. Se, mitä yleensä ajatellaan ensivaikutelmaksi, jää lopulta myös viimeiseksi vaikutelmaksi.
Muurahaispuun päähenkilön isoisästä tuli ratsuväenupseeri siksi, että muistan nähneeni 1930-luvulla otetun valokuvan jommasta kummasta isoisästäni rakuunan luurankotakkisessa univormussa. En enää muista, kumman: isänisä kuoli 1950-luvulla, äidinisä 1960-luvun lopussa. Yhteydet tosin loppuvat tähän, sillä kumpikaan omista isoisistäni ei palvellut viime sotien aikaan rintamalla, koska molempien siviiliammattia tarvittiin sodankin aikana: toinen oli veturinkuljettaja, toinen johti meijeriä.