Sikäli kuin tiedämme, johtajuus-uskontoa on esiintynyt noin kuusi–seitsemäntuhatta vuotta. Ihmislajin biologian ja genetiikan(kin) kannalta aika on mitättömän lyhyt. Ihmisen kirjoitetun historian kannalta se on kuitenkin hillittömän pitkä – itse asiassa reippaasti pidempi kuin kirjoitettu historia.

Hierarkkiset, eriarvoiset ihmisyhteisöt näyttävät saaneen alkunsa neoliittisella kivikaudella maanviljelyn myötä. Aikaisemmin ei ollut minkäänlaista tarvetta: yhteisöt olivat muutaman sadan hengen kokoisia ja liikkuivat paikasta toiseen vuodenajan kasvillisuuden kukoistuksen ja eläinten liikkeiden myötä. Johtajakultittomia keräilijä-metsästäjäyhteisöjä lienee vieläkin jokunen olemassa.

Organisoitumiselle oli tarvetta. Ilmastonmuutos – Saharan savannin kuivuminen, Persianlahden vehreän alangon jääminen nousevan vedenpinnan alle – johti pakkosiirtymiseen keräilytalouden rennosta, laiskasta paratiisista maanviljelyn ja karjankasvatuksen raskaaseen puurtamiseen. Kohtuullisen suotuisa ilmastokausi oli johtanut yhteisöjen kasvuun suuremmiksi kuin ympäristö pystyi elättämään, joten jotakin oli tehtävä. Keskellä aavikkoa virtaavan Niilin vaaralliset rantasuot, Eufratin ja Tigrisin karut ylängöt, Induksen laakson tempperamenttiset jokiuomat tai Keltaisen joen arvaamaton, tulva-altis alanko olivat epämiellyttäviä seutuja, ja elannon repiminen niiden kasvillisuudesta vaati paljoa porukkaa. Paljon porukkaa vaati kohtuullisen paljon koordinaatiota. Koordinaatio nyrjähti jossakin vaiheessa jähmeäksi hierarkiaksi. Siinä liemessä sitten lilluttiin ja muisteltiin vain myytillisissä tarinoissa kadonnutta, tasa-arvoista keräilijä-metsästäjäparatiisia.

Karjanhoito aiheutti vielä lisäongelmia. Ihmisen (suhteellisen) lähisukuisten nisäkkäiden ja lintujen majoittaminen kasvavien ihmisjoukkojen lähituntumaan ja toisinaan samoihin rakennuksiinkin teki tartuntataudeille ihanteelliset mahdollisuudet loikata lajista toiseen. Metsästäjä-keräilijäaikojen luulöydöissä näkyy lähinnä tapaturmien jälkiä. Maanviljelyskulttuurin myötä hautalöytöihin ilmaantuu merkkejä tartuntataudeista. Yksipuolistunut ravinto sitä paitsi heikensi terveyttä ja lyhensi keskipituutta: ravitsemus, terveys ja keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä palasivat keräilijä-metsästäjäaikojen tasolle vasta 1900-luvun puolella.

Tuli myös muita ongelmia. Jos viljelee maata (tai kasvattaa karjaa), joutuu huolehtimaan siitä ettei tulos päädy muiden, vaivaa näkemättömien käsiin. Ensimmäiset merkit järjestelmällisestä väkivallasta kanssaihmisiä kohtaan – sodankäynnistä – ilmaantuvat juuri maanviljelyksen leviämisen myötä.

Järjestelmällistyvä sodankäynti vaati entistä voimakkaampaa hierarkistumista. Aateliston alkuperä muistuttaa sitä, millaiseksi Italian mafiat mielellään maalaavat historiansa: he yhdistyivät oman kertomansa mukaan paikallisen väestön suojelijoiksi, puolustajiksi, turvaajiksi. Niinpä paikallisen väestön kuului maksaa tästä suojelusta, tai muuten heidän oli kadottava paikallisen väestön joukosta. Vähitellen aatelisto alkoi muistuttaa nykyajan moottoripyöräjengejä liha- tai metalliratsuineen, liivi- tai kilpitunnuksineen, rikkumattomine keskinäisine solidaarisuuksineen, uskollisuusrituaaleineen ja omine lakeineen, jotka turvasivat etuoikeudet heille ja velvollisuudet muille.

Aateliston merkitys on viimeisten parinsadan vuoden aikana vähentynyt – tämän ajan vallanpitäjämafiana voi pikemminkin pitää epämääräistä ”sijoittajat”- tai ”markkinavoimat”-nimistä salaseuraverkostoa – mutta Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan hallitsija Elisabet II on monessakin mielessä tämän oman aikansa liivijengikulttuurin jälkeläinen.

Nykyään kuninkaallisilla on (länsimaissa) lähinnä symbolinen merkitys. Hovi on tietysti merkittävä työllistäjä, ja kuninkaallisten iho- ja sukupuolielämän* seuraaminen nähdään edelleenkin jostakin syystä arvostettavampana touhuna kuin tositelevisiotavisten töllöttäminen. Kyllä, kuningatar- ja kuningasinstituutio täyttää jonkinlaista tarvetta, ja instituution uhriksi jääneille henkilöille maksetaan kohtuullisen isoa korvausta siitä että he luopuvat päätösvallasta omaan elämäänsä.** Tällainen tarve on epäilemättä ollut… tarpeen monissa maanviljelyskulttuureissa homman pitämiseksi edes jotenkin hallinnassa ja toiminnassa. Yhteiskunta on kuitenkin muuttunut niistä ajoista melkoisesti, ja voi aiheellisesti, kysyä, onko tarvetta enää. Maailmanlaajuisesti tarkastellen onnellisuustutkimusten tilastoja johtavat maat, joiden huipulla ei jökötä perinnöllistä (tai edes jonkinlaisilla vaaleilla valittua) despoottia (tai edes seremoniallista ruhtinasta), vaan vallankäyttö on levitetty kasvottomammille, tavallisemmille, tylsemmille, pienipalkkaisemmille ja tehokkaammin hommansa hoitaville ihmisjoukoille. Onko kuninkaallisuuden ihailu ja arvostus ainoastaan jäännettä seitsentuhatvuotisesta aivopesusta? En tiedä.

Mutta on aatelistossa tietysti hyvä, tieteellinen puolensakin. Kirjoitetun historian mittainen, kuusituhatvuotinen seurantakoe nimittäin osoittaa täysin kiistattomasti, etteivät hallinnollinen tai sotilaallinen lahjakkuus voi mitenkään olla perinnöllisiä ominaisuuksia.

___
* Rakastaja- ja rakastajatarinstituutiot ovat tietenkin aina olleet oleellinen osa niin aatelistoa kuin muutakin maanomistajuutta, jossa avioliittojen merkitys on ollut (maa)omaisuuden turvaaminen/kasvattaminen tai sodankäynnin vaatimat liittolaisjärjestöt eikä vihittäviltä itseltään ole juurikaan kyselty tahtoota.
** Kuninkaallisethan ovat syntymästään saakka jotakuinkin samassa tilanteessa kuin vaikkapa… no, Romanian romanit. Ei toivoakaan omasta päätösvallasta tulevan elämän, ammatin tai oikeastaan edes ihmissuhteiden suhteen. Sellaista elämää ei totisesti haluaisi kenellekään inhimilliselle olennolle. Sivistyneessä yhteiskunnassa kuninkaallisten lapset otettaisiin huostaan ja sijaisperheisiin, koska heidän omat vanhempansa eivät selvästikään kykene takaamaan lapsilleen tervettä, luontevaa elämää modernin länsimaisen yhteiskunnan jäseninä.

• Tweet
• Pin It