Kategoria: meemit

#myfirstsevenjobs

·

Facebookissa kiertää meemi, jossa haastetaan kertomaan seitsemästä ensimmäisestä työpaikasta. Koska siellä puolella on tylsähköä lukea pitkiä tekstejä, muistelen täällä perinteisemmän median puolella.

(En ole ihan varma täsmällisestä aikajärjestyksestä, mutta suurinpiirtein näin.)

I – Valokuvamalli. 1960-luvun lopulla, häthätää kouluikäisenä minut, serkkuni Keijo (vasemmalla) ja sisareni Tuija (oikealla) kuljetettiin kauas Helsingin keskustaan suureen asuntoon, jossa ei ollut muuta kuin hirveä määrä hienoja leluja, joilla saimme leikkiä muutamia tunteja mahdollisimman kuvauksellisesti. Kuvia julkaistiin sittemmin äitini kirjoittaman ”Lapsen työkalut” -nimisen jutun yhteydessä lehdessä, jonka nimi on minulle muistutettu mieleen jokunen vuosi sitten mutta jonka olen unohtanut jälleen. Kauppa ja koti? Kuvaajaa en tiedä, mutta hän ei ollut äitini, vaikka hienot 6 × 6 -fimikoon negatiivit löytyivätkin hänen kaoottisesta valokuva-arkistostaan.
En muista, mitä saimme kuvauskeikasta palkkioksi. Valitettavasti emme mitään niistä hienoista leluista, joilla olimme saaneet hetken leikkiä.

II – Viihdetaiteilija. minun ja Tuijan spontaani laulu- ja tanssiesitys lomamatkalla San Marinossa kesällä 1968 sai jonkun ilahtuneen kanssaturistin muistaakseni antamaan meille karkki- tai jäätelörahaa.

III – Kirjallisuuskriitikko. Arvostelin kymmenvuotiaana (muistaakseni) Kauppa ja koti -lehteen Nils-Olof Franzénin nuorisodekkarin Agaton Sax yllättää. Leike lienee jossakin ullakolla tallessa, muistaakseni arvio alkoi suurinpiirtein ”Tässä kirjassa on sekä hauskoja että jännittäviä tapahtumia”.
Tämä oli ensimmäinen ”virallinen” työsuoritukseni, josta maksoin jopa veroa, ja jonka jälkeen sain monta vuotta kirjoittaa minulle lähetettyyn veroilmoituskaavakkeeseen tekstin ”Ei tuloja vuonna 197x”.

IV – Logistikko. Enoni rakensi 1970-luvun alussa saunamökkiä vaimonsa suvun perintötilalle silloiseen Heinolan maalaiskuntaan. Minut palkattiin kärräämään hiekkaa läheisestä rinteestä perustusten valua varten. Koska vanhan maalaistalon tontille ei mennyt tietä, kinttupolku vain, työmetodi oli monivaiheinen: Ensin minä lapioin hiekan säkkeihin, jotka sitten kuljetettiin lähimpään rantaan, parinsadan metrin päähän, kottikärryillä. Siitä eno kävi noutamassa säkit saunamökin rantaan veneellä. Sain pienen palkkion jokaisesta täyttämästäni säkistä.
Aikalaistodistajien mukaan olin perin laiska työntekijä: oli paljon hauskempaa istua vanhassa mökissä tai pihamaalla lukemassa sieltä löytyneitä Valittujen palojen* vuosikertoja kuin kärrätä hiekkaa. Sattui olemaan vielä kuumanpuoleinen kesä. Valutalkoopäivänä tontille saapui kuitenkin historian ensimmäinen moottoriajoneuvo, peräkärryllinen traktori, ja toi mukanaan kertakuormalla enemmän hiekkaa kuin olisin ahkeranakaan saanut raijattua edeltävän viikon metodilla.

V – Sarjakuvakirjallisuuden suomentaja. Toimittajaäitini työnantaja Lehtimiehet Oy julkaisi 1970-luvulla jonkin aikaa Punasulka-sarjakuva-albumeja, samoihin aikoihin kun kyseisen sarjan strippejä ilmestyi myös Hesarissa. Muodollinen suomentaja oli äitini, mutta käytännössä suuren osan työstä tein minä hänen valvovan kustannustoimittajasilmänsä alla, vähän viikkorahaa isompaa korvausta vastaan.
En tiedä, miten Punasulkaan suhtauduttaisiin nykyään. Tavallaanhan se on melkoisen rasistista intiaanien tarkastelemista valkoisen miehen silmälasien läpi, mutta toisaalta… sarjalla on niin vähän tekemistä minkään todellisen amerikkalaisen alkuperäiskulttuurin kanssa, että ainakaan ”kulttuurillisesta omimisesta” syyttäminen on mahdotonta.
Jos jollekulle sattuu kohdalle näitä 1970-luvun albumeja, olen kiinnostunut, koska itselläni ei ole tallessa ainoatakaan.

VI – Jippojen pakkaaja. Muistaako kukaan Jippo-lehteä? Pitkälti ranskankielisestä alkuteoksesta käännetyn julkaisun mukana tuli (alkuvuosina) jokin koottava vimpain, ja lehdessä oli sitten juttuja, jotka liittyivät ko. vimpaimeen. Parhaimmillaan vimpaimet olivat jopa populaaritieteellisesti kiinnostavia (kuten tuulimittari), toisinaan taas vain hassuja (kuten kapine, jolla sai puristettua keitetyt munat kuutionmuotoisiksi). Ensimmäisen Jipon (elokuussa 1977) vimpain oli ”huimapyörä”, joka koostui muovisesta, muutaman sentin halkaisijaisesta muovipyörästä, kahdesta nupinaulasta, magneetista ja pitkän, kapean V-kirjaimen muotoon taivutetusta rautalangasta. Magneetti meni pyörän napaan, nupinaulat sen molemmille puolille akseliksi niin, että pyörä pysyi langan haarojen välissä magneettikentän ansiosta – myöskin silloin, kun nupinaula-akseli oli langan alapuolella. Vaikea selittää, mutta vinkeä vekotin kaikessa yksinkertaisuudessaan, ainakin siihen asti kunnes siihen kyllästyi (puolen tunnin leikkimisen jälkeen).
Pakkasin näitä Jippoja Lehtimiesten konttorilla Annan- ja Eerikinkatujen kulmassa parisen päivää kolmen–neljän muun nuoren kanssa. Ehkäpä tämä historiallinen aarre on juuri minun pakkaamani? Kuka tietää, ainakaan mahdollisia sormenjälkiä tutkimatta.

VII – Matkailutoimittaja. Vain päivää ennen Jippo-pakkaushomman alkamista olin palannut Meriliiton järjestämältä kuusipäiväiseltä nuorisopurjehdukselta Puolasta vuokratulla Zew Morza -nimisellä kaksimastoisella kahvelikuunarilla. Kirjoitin reissusta jutun, joka ilmestyi minun ottamine valokuvineen Tekniikan maailmassa† kuukautta myöhemmin nimellä ”Kuusi päivää keulanpuolella”. (Kirjallisuuden ystävät tietenkin tunnistavat viitteen.)
Tämä oli ensimmäinen duuni josta sain ns. kohtuullisen korvauksen. Seuraavina vuosina kirjoitin muutaman muunkin matkailujutun eri lehtiin. Muutama juttu minulta jopa tilattiin etukäteen: asiaan tietysti vaikutti, että molemmat vanhempani olivat tunnetuja toimittajia, piirit pieniä ja senttaamiani juttuja ostaneet päätoimittajat parhaimmillaan lähes perhetuttuja. Säännönmukaisesti käytiin suunnilleen seuraava keskustelu:
Päätoimittaja: – Aioks säkin ruveta isona toimittajaksi?
Minä: – En.
Päätoimittaja: – Järkevä poika.
Niinpä yksi elämäni surkeimpia ajanjaksoja olikin, kun 1990-luvulla, saatuani vihdoinkin edes jotakin osapäivätyötä pitkän työttömyysjakson jälkeen, tajusin että minusta oli tullut toimittaja. Sitä aikaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, valitettavasti (koska sen jälkeen olin taas työtön, tosin ansiosidonnaisella) ja onneksi (koska en todellakaan viihtynyt hommassa ja olin siinä jotakuinkin kehno). Rumba-juttuja kyllä kirjoittelin kymmenkunta vuotta, mutta se lehti maksoi niin huonosti että sinne kirjoittelua voi pitää korkeintaan harrastuksena.

Ensimmäinen ”oikea” kesätyöpaikkani oli huoltomiehen apulaisena Kontulan Huollossa kesällä 1978. Mutta se on numero kahdeksan, joten ei siitä sen enempää.

___
* Tämä oli muuten erinomaista varhaiskasvatusta mediakriittisyyteen: kasapäin Valittuja paloja lukemalla alkoi niinkin nuorena huomata, että lehden jutuissa, aihevalinnoissa ja painotuksissa oli tiettyjä… tendenssejä.
† Siihen aikaan Teknarissa oli juttuja muistakin asioista kuin autoista.

 

Meemiensä levittäjä

·

Juuso Kekkosen monologi Pilkkaa jumalaa tuntui aika pitkälti jonkinlaiselta jälkikirjoitukselta erinomaiseen, reilu viikko sitten nähtyyn Outo homo -monologiin. Tai oikeastaan sarja alaviitteitä: Pilkkaa jumalaa ei ollut ollenkaan niin johdonmukainen, selkeä tarina kuin monologitrilogian ykkösosa. Osittain tämä saattaa johtua siitä, että kakkosen esityksiä on takana vasta kymmenkunta, ja Kekkosella oli sivupöydällä luntti josta tarkistaa, mistäs aiheesta seuraavaksi pitikään puhua. Joissakin kohtaa monologia tuntui myös aiheelliselta tietää Oudon homon kertoma tarina: siihen viitattiin useita kertoja.

Kekkonen lähtee liikkeelle Richard Dawkins -nimisen kuuluisan uskonnollisen kiihkoilijan kehittämästä meemi-käsitteestä. Meemi voi olla ajatus tai tarina, joka keksimisensä jälkeen alkaa levitä suusta suuhun, ihmiseltä toiselle, fb-tililtä toiselle. Uskonnot ovat eräänlaisia meemejä, niin vitsitkin, samoin tekniset keksinnöt kivikirveestä alkaen. Kekkosen monologin perustana ovat nimenomaan uskonnot – tai, jos tarkkoja ollaan, kristinusko – meeminä. Vaikka hän tunnustautuukin Dawkinsin lailla ateististen näkemysten kannattajaksi – hänellä on siihen hyviä, perusteltuja syitä – hän ei näe samalla tavalla uskontoja sellaisena absoluuttisena pahuutena kuin iso D. Hän löytää Raamatun tarinoista kiinnostavia detaljeja: esimerkiksi tulkinta ”käännä toinenkin poski” -kehoituksesta oli herkullinen, normaalia tulkintaa vähemmän pasifistinen ja minulle aivan uusi.

Meemeihin monologi myös päättyy, ja internetiin: siihen miten monikansallinen tietoverkko muuttaa vanhoja, asuinpaikkaan liittyviä käsityksiä yhteisöllisyydestä ja joukkoon kuulumisesta.

Oudon homon tavoin kuulimme myös juttuja Juuso Kekkosen pippelistä – joka tälläkin kertaa myös nähtiin, sillä hän astui lavalle alastonna – ja hänen seksuaalisista mieltymyksistään. Monologin näihin puoliin on helppo tarttua, ja ehkä Kekkonen on halunnut antaa hänen (ehkä) tärkeämpiä sisältöjä karsastaville katsojille mahdollisuuden tarttua (hah!) johonkin jolla perusteella tyrmätä teksti jonkinlaisena julkisena masturbaationa. Aika ajoin hyvin henkilökohtaiselle tasolle vieminen tuki (minun mielestäni) isompia teemoja, toisinaan harhautti sivupoluille. Toisaalta kyseessä on selvästi myös eräänlainen taiteilijana kasvamisen riitti, oman itsensä peliin panemisen hyvin konkreettinen muoto.

Pilkkaa jumalaan on käynyt katsomassa myös Kujerruksien Linnea, joka asustaa vielä lyhyemmän kävelymatkan päässä teatteri Tuikkeesta kuin me. Suosittelen joka tapauksessa sekä Oudon homon että tämän jatkomonologin katsomista, vaikka sattuisitte asumaan etäämmälläkin. Teatteri Tuike sijaitsee aivan Tapanilan aseman vieressä, joten sinne on helppo tulla vaikka kaukaiselta ja syrjäiseltä Vironniemeltä asti.

Kysymyksiä

·

Tällä viikolla ei ole tullut pahemmin bloggailtua. Osasyynä on minun mittakaavallani sitkeä flunssa (ts. se on kestänyt yli kaksi päivää) joka on vienyt jossain määrin voimia. Olen tosin kirjoittanut ihan kohtuullisen paljon Paluuta. Romaanin kirjoittaminen on enemmän ajattelemista kuin näppäimistön hakkaamista, joten työtä voi sujuvasti tehdä puolikuntoisena sohvalla maaten. Palasten on loksahdeltava paikalleen. Kun kyseessä on (itsenäinen) jatko Alshainiin, tuottaa edellisestä kirjasta apinoitu rakenne omia ongelmiaan ja kummallisuuksiaan: välillä joutuu pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin mistä käsillä olevan osan kertojalle keksitään mielekästä tekemistä seuraavan puolentoista luvun ajaksi. Omia kimuranttiuksiaan aiheuttaa myös idea tehdä tarina, jossa kerronta ei mene edes niin lineaarisesti, vanhemmasta uudempaan, kuin Alshainissa. Tarkoituksena onkin saada aikaan tarina, jossa lukijan mielessä velloo kysymyksen mitä seuraavaksi tapahtuu? sijaan vaikkapa kysymys mitä hittoa juuri äsken tapahtui? tai tulkitsiko tämä tyyppi nyt ihan oikein, mitä tapahtui? – ja, pohjimmiltaan, miksi tuossa tapahtui noin?

Aika – ynnä kustannustoimittaja, ateljeekriitikot ja muut lukijat – näyttää, onko tämä mielekäs tapa rakentaa kiinnostavaa romaania. Ainakin toistaiseksi olen perusajatukseen tyytyväinen, ja ainakin toistaiseksi kertojille on löytynyt mielekästä tekemistä, joka on samalla aukaissut tarinaan (tai tarinoiden kokonaisuuteen) uusia tasoja, tai ainakin uusia polkuja ryteikköön.

Kirjuri viskasi minua 11 kysymyksen meemillä. Näitä ei ole toviin ollutkaan, ja ajatus tuntui hauskalta. Kysymyspatteri ei kuitenkaan ole kovinkaan helppo. Vaatii miettimistä. Mietin vielä, pystynkö edes vastaamaan niihin kaikkiin millään mielekkäällä tavalla.

Sen sijaan pistän tähän toisen kysymyssarjan, jota olen jonnin verran pohdiskellut siltä kannalta, miten hyvin määreet pätevät (ja ovat päteneet) minuun:

1. Vaikutatko pikkuvanhalta?
2. Pitävätkö muut sinua ”professorina”?
3. Elätkö jossain määrin omassa maailmassasi rajoittuneiden, omalaatuisten kiinnostuksen kohteiden parissa?
4. Opitko hyvin helposti ulkoa valtavia tietomääriä, mutta sinulla on vaikeuksia selostaa asioiden merkityksiä tai yhteyksiä (löytää niiden ”punaista lankaa”)?5. Tulkitsetko kirjaimellisesti moniselitteisiä, vertauskuvallisia ilmaisuja?
6. Puhutko muodollisesti, turhankin perusteellisesti, pikkuvanhasti, ”robottimaisesti”?
7. Keksitkö omalaatuisia sanoja ja ilmaisuja?
8. Ovatko äänesi, äänenkäyttösi tai puhetapasi epätavanomaisia?
9. Äänteletkö tahattomasti (ryitkö, murahteletko, maiskutteletko, huudahteletko)?
10. Oletko hämmästyttävän hyvä joissakin asioissa ja hämmästyttävän huono toisissa?
11. Puhutko ja ilmaisetko itseäsi vaikeuksitta, mutta sinulla on vaikeuksia sopeutua tilanteeseen tai eri kuulijoiden tarpeisiin?
12. Onko sinulla empatiakyvyn (eläytymiskyvyn) puutetta?
13. Teetkö naiiveja ja kiusallisia huomautuksia?
14. Vältteletkö katsekontaktia?
15. Haluaisitko olla enemmän tekemisissä tovereittesi tai muiden kaltaistesi kanssa, mutta et tiedä miten?
16. Haluatko olla muiden kanssa vain omilla ehdoillasi?
17. Puuttuuko sinulta henkiystävä?
18. Puuttuuko sinulta tervettä (maalais)järkeä?
19. Oletko huono joukkuepeleissä: etkö ymmärrä yhteistyön periaatteita tai laaditko omia sääntöjä?
20. Liikutko ja/tai elehditkö kömpelösti, erikoisesti tai huonosti koordinoiden?
21. Onko sinulla tahattomia kasvojen tai vartalon liikkeitä?
22. Onko sinulla vaikeuksia suorittaa loppuun yksinkertaisia, jokapäiväisiä askareita, koska toistat pakonomaisesti tiettyjä toimintoja?
23. Onko sinulla erityisiä rutiineita, joita ei saa muuttaa?
24. Kiinnytkö esineisiin tai asioihin poikkeuksellisella tavalla?
25. Kiusataanko sinua tai onko sinua kiusattu?
26. Onko sinulla erikoisia ilmeitä?
27. Onko sinulla erikoisia kehon asentoja?

Epäilisin, että aika monet kirjailijat (tai muutkin taiteilijat) saavat tästä kysymyssarjasta keskimäärin enemmän ”pisteitä” kuin ns. tavalliset ihmiset. Minä ainakin. Kyseessä on tietenkin mukaelma ns. ASSQ-lomakkeesta, josta on ollut puhetta mm. viime sunnuntain Hesarin jutussa, joka leikitteli autismin ja kouluampumisten mahdollisilla yhteyksillä.

Huippusuvun yksilö

· 2 kommenttia ·

Sikäli kuin tiedämme, johtajuus-uskontoa on esiintynyt noin kuusi–seitsemäntuhatta vuotta. Ihmislajin biologian ja genetiikan(kin) kannalta aika on mitättömän lyhyt. Ihmisen kirjoitetun historian kannalta se on kuitenkin hillittömän pitkä – itse asiassa reippaasti pidempi kuin kirjoitettu historia.

Hierarkkiset, eriarvoiset ihmisyhteisöt näyttävät saaneen alkunsa neoliittisella kivikaudella maanviljelyn myötä. Aikaisemmin ei ollut minkäänlaista tarvetta: yhteisöt olivat muutaman sadan hengen kokoisia ja liikkuivat paikasta toiseen vuodenajan kasvillisuuden kukoistuksen ja eläinten liikkeiden myötä. Johtajakultittomia keräilijä-metsästäjäyhteisöjä lienee vieläkin jokunen olemassa.

Organisoitumiselle oli tarvetta. Ilmastonmuutos – Saharan savannin kuivuminen, Persianlahden vehreän alangon jääminen nousevan vedenpinnan alle – johti pakkosiirtymiseen keräilytalouden rennosta, laiskasta paratiisista maanviljelyn ja karjankasvatuksen raskaaseen puurtamiseen. Kohtuullisen suotuisa ilmastokausi oli johtanut yhteisöjen kasvuun suuremmiksi kuin ympäristö pystyi elättämään, joten jotakin oli tehtävä. Keskellä aavikkoa virtaavan Niilin vaaralliset rantasuot, Eufratin ja Tigrisin karut ylängöt, Induksen laakson tempperamenttiset jokiuomat tai Keltaisen joen arvaamaton, tulva-altis alanko olivat epämiellyttäviä seutuja, ja elannon repiminen niiden kasvillisuudesta vaati paljoa porukkaa. Paljon porukkaa vaati kohtuullisen paljon koordinaatiota. Koordinaatio nyrjähti jossakin vaiheessa jähmeäksi hierarkiaksi. Siinä liemessä sitten lilluttiin ja muisteltiin vain myytillisissä tarinoissa kadonnutta, tasa-arvoista keräilijä-metsästäjäparatiisia.

Karjanhoito aiheutti vielä lisäongelmia. Ihmisen (suhteellisen) lähisukuisten nisäkkäiden ja lintujen majoittaminen kasvavien ihmisjoukkojen lähituntumaan ja toisinaan samoihin rakennuksiinkin teki tartuntataudeille ihanteelliset mahdollisuudet loikata lajista toiseen. Metsästäjä-keräilijäaikojen luulöydöissä näkyy lähinnä tapaturmien jälkiä. Maanviljelyskulttuurin myötä hautalöytöihin ilmaantuu merkkejä tartuntataudeista. Yksipuolistunut ravinto sitä paitsi heikensi terveyttä ja lyhensi keskipituutta: ravitsemus, terveys ja keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä palasivat keräilijä-metsästäjäaikojen tasolle vasta 1900-luvun puolella.

Tuli myös muita ongelmia. Jos viljelee maata (tai kasvattaa karjaa), joutuu huolehtimaan siitä ettei tulos päädy muiden, vaivaa näkemättömien käsiin. Ensimmäiset merkit järjestelmällisestä väkivallasta kanssaihmisiä kohtaan – sodankäynnistä – ilmaantuvat juuri maanviljelyksen leviämisen myötä.

Järjestelmällistyvä sodankäynti vaati entistä voimakkaampaa hierarkistumista. Aateliston alkuperä muistuttaa sitä, millaiseksi Italian mafiat mielellään maalaavat historiansa: he yhdistyivät oman kertomansa mukaan paikallisen väestön suojelijoiksi, puolustajiksi, turvaajiksi. Niinpä paikallisen väestön kuului maksaa tästä suojelusta, tai muuten heidän oli kadottava paikallisen väestön joukosta. Vähitellen aatelisto alkoi muistuttaa nykyajan moottoripyöräjengejä liha- tai metalliratsuineen, liivi- tai kilpitunnuksineen, rikkumattomine keskinäisine solidaarisuuksineen, uskollisuusrituaaleineen ja omine lakeineen, jotka turvasivat etuoikeudet heille ja velvollisuudet muille.

Aateliston merkitys on viimeisten parinsadan vuoden aikana vähentynyt – tämän ajan vallanpitäjämafiana voi pikemminkin pitää epämääräistä ”sijoittajat”- tai ”markkinavoimat”-nimistä salaseuraverkostoa – mutta Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan hallitsija Elisabet II on monessakin mielessä tämän oman aikansa liivijengikulttuurin jälkeläinen.

Nykyään kuninkaallisilla on (länsimaissa) lähinnä symbolinen merkitys. Hovi on tietysti merkittävä työllistäjä, ja kuninkaallisten iho- ja sukupuolielämän* seuraaminen nähdään edelleenkin jostakin syystä arvostettavampana touhuna kuin tositelevisiotavisten töllöttäminen. Kyllä, kuningatar- ja kuningasinstituutio täyttää jonkinlaista tarvetta, ja instituution uhriksi jääneille henkilöille maksetaan kohtuullisen isoa korvausta siitä että he luopuvat päätösvallasta omaan elämäänsä.** Tällainen tarve on epäilemättä ollut… tarpeen monissa maanviljelyskulttuureissa homman pitämiseksi edes jotenkin hallinnassa ja toiminnassa. Yhteiskunta on kuitenkin muuttunut niistä ajoista melkoisesti, ja voi aiheellisesti, kysyä, onko tarvetta enää. Maailmanlaajuisesti tarkastellen onnellisuustutkimusten tilastoja johtavat maat, joiden huipulla ei jökötä perinnöllistä (tai edes jonkinlaisilla vaaleilla valittua) despoottia (tai edes seremoniallista ruhtinasta), vaan vallankäyttö on levitetty kasvottomammille, tavallisemmille, tylsemmille, pienipalkkaisemmille ja tehokkaammin hommansa hoitaville ihmisjoukoille. Onko kuninkaallisuuden ihailu ja arvostus ainoastaan jäännettä seitsentuhatvuotisesta aivopesusta? En tiedä.

Mutta on aatelistossa tietysti hyvä, tieteellinen puolensakin. Kirjoitetun historian mittainen, kuusituhatvuotinen seurantakoe nimittäin osoittaa täysin kiistattomasti, etteivät hallinnollinen tai sotilaallinen lahjakkuus voi mitenkään olla perinnöllisiä ominaisuuksia.

___
* Rakastaja- ja rakastajatarinstituutiot ovat tietenkin aina olleet oleellinen osa niin aatelistoa kuin muutakin maanomistajuutta, jossa avioliittojen merkitys on ollut (maa)omaisuuden turvaaminen/kasvattaminen tai sodankäynnin vaatimat liittolaisjärjestöt eikä vihittäviltä itseltään ole juurikaan kyselty tahtoota.
** Kuninkaallisethan ovat syntymästään saakka jotakuinkin samassa tilanteessa kuin vaikkapa… no, Romanian romanit. Ei toivoakaan omasta päätösvallasta tulevan elämän, ammatin tai oikeastaan edes ihmissuhteiden suhteen. Sellaista elämää ei totisesti haluaisi kenellekään inhimilliselle olennolle. Sivistyneessä yhteiskunnassa kuninkaallisten lapset otettaisiin huostaan ja sijaisperheisiin, koska heidän omat vanhempansa eivät selvästikään kykene takaamaan lapsilleen tervettä, luontevaa elämää modernin länsimaisen yhteiskunnan jäseninä.

Tiibettiläisessä kaivossa

·

Vesan kirjoitus kirjoittamisestaan kertoi juuri siitä, miksi minä yritän tehdä ennen kirjan kirjoittamista mahdollisimman yksityiskohtaisen plarin siitä, mitä kirjoitettavassa kirjassa tapahtuu, luku luvulta. Ennen tämän metodin käyttöönottoa en yleensä onnistunut saamaan sankareitani edes pahaan pulaan: useinmiten sankari totesi viimeistään toisen luvun alussa, ettei hänen tarinaansa itse asiassa kannata kertoa, ihan tyhmä juttu, antaa olla.

Mutta voi olla, että jossakin mielen perukoilla on kummitellut myös tarina, jota olen usein kertonut. Olen kuullut sen isältäni, joka puolestaan on sen kuullut joltakin vanhalta toimittajakollegaltaan, joka on saattanut olla jopa tekemisissä asianosaisten kanssa, joten tarina on epäilemättä tosi. Vanhana Punavyö-lukijana minua viehättää myös, että tarina kertoo Uuno Hirvosesta, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Simo Penttilä.

Hirvonen kirjoitti viikkolehteen seikkailukertomusta, jonka Tiibetissä seikkailevat päähenkilöt olivat joutuneet retkillään todelliseen liemeen: he olivat paenneet vihaisia munkkeja vanhaan, kuivuneeseen kaivoon, missä he yrittivät väistellä munkkien kaivon reunalta heittelemiä kivenlohkareita.
Tässä kohtaa jakso päättyi. Tuotuaan tekstin toimitukseen Hirvonen katosi. Se ei ollut mitenkään harvinaista – hänellä oli taipumusta toisinaan kadota moneksi viikoksi ja palata sitten töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraavan viikon lehteen jouduttiin painamaan pieni anteeksipyyntö: ”Valitettavasti emme teknisistä syistä johtuen onnistuneet saamaan seuraavaa jaksoa tähän numeroon, se julkaistaan ensi viikolla…”
Hirvonen pysyi edelleen kateissa, ja toimitukseen tulvi kiukkuisia kirjeitä puuttuvasta seikkailukertomuksesta. Hirvonen pysyi edelleen kateissa, joten päätoimittaja ilmoitti: ”Sinä ja sinä, te kirjoitatte seuraavan jakson.”
Mikäs siinä sitten auttoi. Toimittajaparat asettuivat illalla tyhjenneen toimituksen pöydän ääreen, sytyttivät nortit ja alkoivat pohtia tarinalle jatkoa. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Kuinka kauan he sitten pohtivatkin, he eivät millään keksineet, miten Simo Penttilä olisi voinut pelastaa sankarit siitä pulasta, johon nämä olivat joutuneet. Tekstin oli kuitenkin oltava valmiina painoon seuraavana aamuna, muuten ei hyvä heiluisi. He pohtivat. He pohtivat. Kunnes toisella heistä välähti.
Seikkailukertomuksen seuraava osa ilmestyi seuraavassa numerossa. Se alkoi: ”Selvittyään kuin ihmeen kaupalla tiibettiläisestä kaivosta…”

Ei, tuohon en halua joutua. Enkä myöskään ota sitä riskiä, että jos minä katoan tai kuukahdan, joku rassukka joutuu tuollaiseen liemeen, kun kustantaja (hah!) vaatii häntä viimeistelemään kesken jääneen mestariteoksen kiihkeästi odottaville lukijoille. Siksi minulla on lukusuunnitelmaplarit.

Plarin ansiosta Muurahaispuun kirjoittaminen on mukavasti kallistumassa loppuaan kohti. Ei plari siinä mielessä raamattu ole ettenkö uskaltaisi tehdä siihen poistoja, täydennyksiä ja muutoksia. Itse asiassa lisäsin väliin yhden ylimääräisen luvun ja olen pari muuta lukua yhdistänyt yhdeksi, kun se on tuntunut rytmin ja tarinan kuljetuksen kannalta mielekkäämmiltä. Muutamien henkilöiden motiivit toimia niin kuin he toimivat ovat muuttuneet ja uskoakseni muuttuneet paremmin perustelluiksi. Useimmat ”miten minä tästä kohtauksesta taiteilen jutun seuraavaan kohtaukseen?” -ongelmat tuntuvat ratkeavan viimeistään yöunien tai aamuisen uintiretken mittaan. Ja kirjoitusnopeus on ollut viime viikot vallan reipas.

Joten ei tässä bloggauksessa sitten puututtukaan päivänpolitiikkaan muuten kuin kiittämällä lopussa Pekka Haavistolla, jolla oli rohkeutta tavata Helsingissä vieraileva ihmisoikeusaktivisti, joka ei (enää) ole poliittinen toimija ja josta ei sellaista koskaan pidä tullakaan: teokratioiden aika on ohi. Niin, ja toteamalla että Björn Wahlroosilla on ilmiselvästi aivan liikaa vapaa-aikaa. Menisi vaikka mäkkärin kassalle tekemään rehellistä työtä, niin hänestäkin olisi hyötyä ihmiskunnalle.

7 väärin

·

Anu ja Kirsti (ainakin) ovat pohdiskelleet kirjailijan seitsemää kuolemansyntiä – tai kirjailijamielikuvan seitsemää kliseetä, jos toisin päin ajatellaan. Tällaiseen meemiin on helppo tarttua, meemiin ja ehkäpä peiliinkin.

I Elitistisyys

Olen kulttuurialan ammattilainen, minulla on takana yliopistotason opintoja, asun Helsingissä ja vaikutan (ainakin vähän) vihreissä. Selvä tapaus, siis. Erääseen peruseiralaiseen eteläslaavilaisten kielten tutkijaan verrattuna olen tietysti pelkkä aloittelija typeryyteen yltävän ylimielisen elitismin saralla.
Mutta arvostan sekä järjestettyä että omaehtoista opiskelua,* arvostan sivistystä, arvostan homma- ja hesarifoorumitasoa parempaa suomen kielen osaamista, arvostan kykyä katsoa asiaa myös muilta kuin mustilta ja valkoisilta puolilta (vaikka en itse siihen aina pystykään), arvostan inhimillisyyttä enemmän kuin isänmaallisuutta. Jos se on elitismiä, niin siinähän sitten on.

II Hankala luonne

Tähän pystyisivät varmaankin S., ystävät ja yhteistyökumppanit vastaamaan paremmin kuin minä itse. Mutta on kieltämättä totta, etten erityisen mielelläni haluaisi asua tai työskennellä kaksoisolentoni kanssa.
Minua on jonkinlaista taipumusta maanisdepressiivisyyteen – oli aika jolloin ammattiavusta olisi voinut olla… apua – ja toisaalta ihan silkkaan haaveilevaan laiskotteluun jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä depression kanssa. Minulla on pinttyneitä tapoja. Olen yleensä kohtuullisen pitkäpinnainen, mutta juro mököttäminenkään ei ole poissuljettua. Joskus itkuraivaritkin ovat olleet vähintäänkin lähellä. Joskus olen tullut juoruilleeksi eteenpäin luottamuksellisesti kerrottuja yksityisasioita, mikä kyllä jälkeenpäin on nolottanut ja hävettänyt aivan helvetisti.**

III Päihteiden käyttö

Pidän puna- ja rosé-viinistä. Miksei hyvistä olutlaaduistakin, vaikka niitä on viime aikoina tullut juotua vähän vähemmän. Pidän myös laatuviskeistä, joskin pari kaapissa odottelevaa erinomaista pulloa eivät tunnu tyhjenevän millään. (Jaa, pitäisikö tämä siirtää tuonne ”elitismi”-kohtaan?) Olen ollut toisinaan ainakin huppelissa, joskus humalassakin, joskaan en kovin usein. En erityisemmin tykkää olla humalassa.
Tupakan suhteen olen aina ollut pelkästään päihdekäyttäjä: en polta säännöllisesti, joten hyvä sikari tai piipullinen punaista Amphoraa kihahtavat myssyyn oikein mukavasti ja rauhoittavasti. Nikotiinipilven polttelua tulee harrastettua keskimäärin kerran–pari kesässä, tänä kesänä tosin pari kertaa useamminkin, kun Egyptistä ostetty vesipiippu on otettu käyttöön. (Tuplaomena-aromitupakka, nam!)
Muiden psykoaktiivisten aineiden*** käyttö on jäänyt olemattomiin.

IV Boheemius

Minua ärsyttää tavattomasti, jos tavarat eivät ole oikeilla paikoillaan tai jos sohvalla ja pöydillä kuleksii puoliksi luettuja lehtiä ja kirjoja. Siivoan ihan mielelläni, vaikka olenkin laiska aloittamaan siivoamista. Olen meidän perheen aamuvirkumpi osapuoli. Joskus on ihan kiva piipahtaa kapakissa, vaikkapa kerran kuussa, jos on hyvää seuraa. Pääsääntöisesti olen laiska lähtemään kotoa mihinkään uimahallia etäämmäksi.
Toisaalta olen aina ollut paljon lahjakkaampi kuluttamaan kuin tienaamaan rahaa. Olen suomentaja/kirjailijana matalapalkkahaitarin alarekisterissä, joten tämä on erittäin hankala asia.

V Itsekeskeisyys

Turhaudun ja juroudun, jos en saa elää elämääni juuri niin kuin minä haluan, jos tavarat eivät ole siellä missä minä haluan niiden olevan. Onneksi minulla on hyvin joustava elämänkumppani, joka ei kuitenkaan suostu joustamaan ihan kaikessa. Sellainen ei olisi terveellistä kenellekään.

VI Erakkomaisuus

Viihdyn erittäin hyvin yksin, mutta en loputtomiin. Nykyään en nuku kovin hyvin, jos olen yksin kotona. Tarvitsen kuitenkin melkoisen määrän viikottaista – tai mieluiten päivittäistä – epäsosiaalisuusaikaa. Saatan kyllä silloinkin roikkua netissä, mutta se on eri asia.

VII Tunteellinen (yli)herkkyys

Olen istunut elokuvissa, kuunnellut musiikkia ja lukenut kirjoja tippa linssissä ja pala kurkussa. Olen jurnuttanut mielessäni pikku kinoja suunnattomuuksiin kunnes kaikki tuntuu romahtavan. (Onneksi ne jurnutukset yleensä pysyvätkin siellä mielessä ja kuihtuvat omia aikojaan olemattomiin.) Olen höpsö romantikko.

___

* Siteeratakseni erästä 1980-luvun alun vessanseinäkirjoitusta silloisen Fysiikan laitoksen seinällä: ”Uudet opiskelijat, älkää suostuko koulutettaviksi! Koiria ja kadetteja koulutetaan.”

** Sittemmin olen oppinut välttämään tätä viimeistä sijoittelemalla tositapahtumien pätkiä aivan toisiin aikoihin, paikkoihin, tilanteisiin ja aivan toisenlaisten ihmisten kohdalle sattuneiksi fiktiivisiksi tarinoiksi. Kirjailijuuskin voi olla rakentava tapa olla sietämätön kusipää.

*** Vahvaa teetä, kahvia ja kaakaota lukuun ottamatta.

Meemi ja sieniä

·

Blogi ei ole viime aikoina päivittynyt kovinkaan taajaan. Jälleen kerran vanha selitys: on ollut kiirettä. Heinäkuun helteillä tuli mieluummin istuttua pihamaalla kirsikkapuun katveessa lueskelemassa kuin työhuoneen kolmekymmentäasteisessa ympäristössä tekemässä käännöstyötä. Joten käännöstyö oli sitten tehtävä elokuussa – iskiaksen, isän kuolemasta johtuneen (lyhyen) Antibesin reissun ynnä muiden puuhien lomassa. Onnistuin kuitenkin pitämään deadlinen, sillä suomennos Giles Miltonin romaanista According to Arnold lähti parisen tuntia sitten sähköpostivälitteisesti kohti Hämeenlinnaa.

Arnold on varsin vinkeä romaani, ei scifiä eikä fantasiaa eikä realismiakaan: keskeisellä osalla on kylläkin eräänlainen pikku vaihtoehtohistoriallinen skenaario (vai onko se sittenkään sitä?) ja salaliitto – eikä mikä tahansa salaliitto, vaan monisataavuotinen hanke, jonka tekosia oli Itä-Euroopan sosialistivaltioiden romahtaminen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Lisäksi puhutaan ihmissuhteista, Mikronesian eläinkunnasta ja sienistä. Sienistä puhutaan hyvin paljon. Itse asiassa sienet ovat kirjan selkäranka, jos näin epäbiologinen metafora sallitaan tämän kerran. Tämä tietysti tarkoitti melkoista kirjallisuuden ja ennen kaikkea netin penkomista. Mielenkiintoista nimistöä mykologiassa, sano…

Viikonlopun perinteinen musiikkivideobloggauskin jäi väliin, sillä koko viikonlopun keskityin kappaleeseen, jota ei saa vielä julkistaa. Ei, kyseessä ei ole oma kappaleeni – minun roolini sen toteuttamisessa oli toimia triangelistina, kättentaputtajana, midi-ohjelmoijana, sovittajana (yhtenä neljästä), toisena tuottajana, äänittäjänä, miksaajana ja masteroijana. Ai niin, ja lisäksi sen sähkökitara- ja basso-osuudet soitettiin minun (ainakin osittain) rakentamillani instrumenteilla. Tarkoituksena on, että pääsette kuulemaan teosta loppu- ja alkuvuodesta, ynnä sitten kevättä kohti suorastaan riesaksi asti. Kerron lisää sitten, kun on lisää kerrottavaa.

(Kyseinen kappale on joka tapauksessa soinut päässäni kolmena aamuna, joten onneksi postitäti toi tänään Richard Thompsonin ja Dr. Johnin uudet albumit. Ja onneksi nyt on aikaa kuunnella.)

*

Kisun kirjablogi antoi minulle velvoittavan palkinnon. Kiitoksia! Nyt pitäisi kertoa seitsemän seikkaa minusta. Pitäisi myös haastaa, aidossa meemihengessä, seitsemän bloggaajaa meemiin mukaan. Haastan siis sinut, sinut, sinut, sinut, sinut, sinut ja sitten tuon tyypin tuolta takarivistä, joka yrittää katsella kattoon kuin ei olisikaan. Te olette sen arvoisia.

I Tajusin vasta jokin aika sitten, että olen aloittanut suomentajan ammatin harjoittamista jo vähän toisellakymmenellä, 1970-luvun alussa. Äidin työnantaja, silloinen Lehtimiehet Oy, julkaisi jonkin aikaa Punasulka-sarjakuvalehteä, jonka virallisena kääntäjänä äitini toimi. Käytännössä äiti ulkoisti työn minulle, mutta valvoi tarkasti jälkeä.

II Toimin puoliaktiivisesti useammassakin järjestössä, mutta tarkoituksena on jättäytyä yhä enemmän rivijäseneksi ja jättäytyä pois hallituksista ja johtokunnista. Olen niiden hommien kautta tavannut upeaa porukkaa ja kokenut kaikenlaista kivaa, mutta nyt tuntuu siltä että voisi ottaa vähän vähemmän vastuita niskaansa. Vaalien tuomat Helsingin kaupungin luottamustoimet (Työväenopiston johtokunta, Teatterisäätiön edustajisto) hoidan tietysti kauden loppuun asti – samoin muut hallitus- ja johtokuntahommat – mutta sitten voisi riittää, ainakin toviksi. Sitten voisi taas aktiivisemmin tavata ystäviä, kun sosiaalisuuskiintiö ei kulu tyhjiin velvollisuuksien parissa. No, okei, muuan Vihreiden mahdollinen eduskuntavaaliehdokas pyysi mukaan tukiryhmäänsä, ja siihen lupauduin. Mutta…

III Pelaan Facebookin Farmville-peliä. Frontierville-, Mafia Wars- sun muista kutsuista olen kyllä sinnikkäästi kieltäytynyt. Farmvillessa viehättää sen epäkilpailullisuus (no, on siinä vähän kilpailuhenkeäkin, mutta ilahduttavan vähän), joskin peliin on aikaa myöten ilmestynyt kaikenlaisia popup-viestejä sun muita niin riesaksi asti, että monesti mietin, onko touhu enää hauskaa.

IV Opettelen parhaillaan käyttämään rannekelloa kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Tulin hankkineeksi moisen hirvityksen Münchenin lentokentältä Antibesista palatessa. Vaikka en ole harrastanut sukeltamista oikeastaan juuri lainkaan sitten lukiovuosien (perusasiat osaan kyllä vieläkin, luulisin), minun piti saada nimenomaan sukeltajankello, koska lapsena ja nuorena kaikki kelloni olivat sukeltajankelloja. Tässä nykykotkottimessa on niistä entisistä poiketen myös syvyysmittari ja sekuntikello.

V Solmiota olen käyttänyt viimeksi ainejärjestön naamiaisissa noin vuonna 1985, tai ainejärjestön näytelmässä joskus samoihin aikoihin. Ei, tästä periaatteesta en sentään ole tinkimässä. Käytän solmuketta, jos on jonkinlainen tarvis ripustaa kaulaan jonkinlainen orjankahleen symboli. Luultavasti osaisin vielä tehdä kravattisolmun, mutta en aio kokeilla, koska se vaatisi kapineen pistämistä kaulaan.

VI Tein 80-luvulla pirtanauhoja. Käytin niitä vöinä. Jälkeenpäin ajatellen ne eivät olleet siihen tarkoitukseen kovinkaan käytännöllisiä. Hauskannäköisiä kapineita yhtä kaikki.

VII Nyt voisin mennä keittämään kahvia, kun tulin hommanneeksi apteekkireissulla pullaakin käännöksen valmistumisen kunniaksi.

4.

· 3 kommenttia ·

Jenny Jatulintarhasta heitti minua meemillä. Ideana on kaivautua kuvakokoelman neljänteen kansioon, valita sieltä neljäs kuva ja kertoa siitä. Jouduin tosin venyttämään sääntöjä ja valitsemaan neljännen kansion neljännen alikansion neljännen kuvan, mutta jotakin sinnepäin. Ja laiskana oletin tietenkin, että kyse on tietokoneen kansioista…

Kuva on otettu viime vuoden elokuussa äidin asunnossa Kontulan Jäkärläntiellä. Tässä vaiheessa asunto oli jo melkein tyhjillään. Olen pyöritellyt mielessäni Kontulaan sijoittuvaa ei-scifististä romaania (työnimellä Muurahaispuu) ja vaikka kirja sijoittuisikin kaupunginosan toiselle puolelle toistakymmentä vuotta vanhempaan taloon, arvelin silti että kannattaa käyttää tilaisuutta hyväksi ja räpsiä tunnelmakuvia tyhjästä, kuluneesta ja nuhjaantuneesta asunnosta. Sitä paitsi vanhoja kuvia skannaillessani huomasin, että perin harvoin tulee otettua valokuvia arjesta – tai kodista. Tämä rivitaloasunto oli minun kotini tosin vain yhden vuoden (elokuusta 1981 elokuuhun 1982), mutta silti.

Tämä kuva on keittiöstä – oikealla näkyvä viiru on tiskipöydän reuna.

Sitten vaikea osa eli haastaminen. Lienevätkö Kaiken teoria, Toimittajan spekulatiivinen lokikirja, Privaattidosetti ja Sanat jo haasteen saaneet?