Kategoria: tieteet

Geometrialla avaruuteen

Isän vakava katse kertoi sanojen painavuudesta:
”Sinä olet ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin tässä kaupungissa”, hän sanoi tiiraillessaan uteliaita pikku kasvojani. ”Mutta et sinä parempi ole.”

Erinomainen elämänohje kenelle tahansa lapselle, mutta neuvo saa erityistä painoarvoa, kun neuvo on annettu 1920-luvun Yhdysvalloissa ja sekä isä että tytär olivat niitä jotka edelleenkin luokitellaan amerikkalaisen perverssin ja epätieteellisen järjestelmän mukaan ”mustiksi”. Onneksi varhaiskypsä, matemaattisesti ja kielellisesti lahjakas koulutyttö otti onkeensa tämänkin neuvon, samoin opettajien myöhemmät opit ja kannustukset. Hänestä tuli matemaatikko, ja korvaamattoman tärkeä tekijä niissä taustavoimissa, joiden ansiosta amerikkalaiset Mercury-, Gemini-, Apollo- ja sukkula-astronautit kykenivät lentämään avaruuteen ja palaamaan sieltä turvallisesti takaisin maan pinnalle. Katherine G. Johnsonin (1918 – 2020) nimen pitäisi olla tuttu ainakin niille jotka ovat nähneet mainion Hidden Figures -elokuvan (tai lukeneet kirjan, johon elokuva perustuu). Hän oli Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinnon mustista ”ihmislaskukoneista” (human computers) myös se, joka eli riittävän pitkään saadakseen myös virallisia, julkisia tunnustuksia: hänen läheisimmät kollegansa elivät hekin yli yhdeksänkymppisiksi, mutta ehtivät kuolla vain muutamaa vuotta ennen Hidden Figuresia ja valtavirtajulkisuutta. Kahden tyttärensä avulla hän ehti myös kirjoittaa muistelmansa, vaikka ehtikin kuolla 101-vuotiaana ennen niiden julkaisua.

My Remarkable Journey; a memoir (Amistad/HarperCollins) on parisataasivuisena varsin tiivis kuvaus sadan vuoden elämänkaaresta ja kaikesta siitä kehityksestä, mitä etenkin ”mustien” amerikkalaisten elämässä on niinä vuosikymmeninä tapahtunut. Johnsonin isoisovanhempien sukupolvi oli syntynyt orjuudessa ja itse asiassa yksi hänen isoisoisistään piti kahta perhettä, virallista ”valkoista” ja epävirallista ”mustaa”. Isänisä kuului puolestaan Amerikan alkuperäiskansoihin. Siinä missä orjuusaikana lukutaito oli ”mustilta” kielletty, Johnsonin vanhemmat olivat saaneet ajankohtaan nähden varsin hyvän koulutuksen ja hänen äitinsä työskenteli opettajana. Tästäkin syystä perheen neljää lasta kannustettiin opiskelemaan, ja niin he tekivät. Jo kauan ennen koulun alkua laskemaan ja lukemaan oppinut kuopus-Katherine hyppäsi pari kertaa luokkien yli ja astui jo 18-vuotiaana ensimmäiseen työpaikkaansa opettajana. Sittemmin hän väitteli tohtoriksi ja päätyi lopulta avaruusgeometrian opintojensa ansiosta ”ihmislaskukoneeksi” NACA:n Langleyn tutkimuskeskukseen. Kun työnantajan nimi oli vuosia myöhemmin muuttunut NASA:ksi, hänet oli siirretty toisiin tehtäviin laskemaan tulevien miehitettyjen avaruuslentojen turvallisia kiertoratoja. Muistelmissaan Johnson antaa ymmärtää todeksi elokuvan kohtauksen, jonka mukaan John Glenn ei suostunut nousemaan Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”se tyttö” oli tarkistanut tietokoneilla tehdyt ratalaskelmat.

Fiktiota sen sijaan on kolmen ”ihmislaskukoneen” yhteisten työmatkojen ohella kohtaus, jonka mukaan Johnson olisi joutunut juoksemaan Langleyn alueen toisella laidalla olevaan rakennukseen, jossa oli ainoa ”värillisten” vessa. Johnsonin itsensä mukaan ”värillisten” vessoja oli myös siinä rakennuksessa jossa hän työskenteli, ja sitä paitsi hän käytti suhteellisen vapaasti myös ”valkoisille” tarkoitettuja vessoja: siinä auttoi hänen melkoisen vaalea ihonvärinsä, joten oman työryhmän ulkopuoliset eivät välttämättä edes tajunneet, että hänet luokiteltiin virallisesti ”mustaksi”.

”Se tyttö” oli Glennin (amerikkalaisten ensimmäisen Maata kiertävälle radalle yltäneen) lennon aikaan 44-vuotias leski ja kolmen tyttären yksinhuoltaja (kuten elokuvakin kertoi). Hänen työnsä NASA:ssa ei ollut kuitenkaan aivan niin salailtua kuin joskus on annettu ymmärtää: ”mustille” suunnatut lehdet, kuten Ebony ja Jet, tekivät hänestä laajoja juttuja, ja hän kävi usein kertomassa työstään (”mustien”) kouluissa ja kannustamassa (erityisesti ”mustia” naisia) opiskelemaan luonnontieteitä ja tekniikkaa. Tätä työtä hän jatkoi vielä jäätyään eläkkeelle 1980-luvulla, yli yhdeksänkymppiseksi asti.

My Remarkable Journey painottaa matkan alkuosaa: Apollo 11:n kuulennon jälkeiset ajat – loput viisi Apollo-lentoa, Skylab ja avaruussukkula – sivuutetaan lähes maininnalla. Hidden Figures -elokuvan tuoma Hollywood-julkisuus sekä presidentti Obaman vuonna 2015 myöntämä Vapausmitali sentään mainitaan ja hehkutellaan kirjan johdantoluvussa. Tärkeimmäksi asiaksi Johnsonin tekstissä nousee hänen saamansa kannustus, ensin perheeltään, sitten opettajiltaan, sitten työtovereiltaan ja jälleen perheeltään. Tätä positiivista kannustusta hän pyrki parhaansa mukaan jakamaan itsekin ympärilleen. Hän myös arvelee saaneensa erinomaiset kortit jo lapsena: perheen kannustuksen lisäksi hän sattui kasvamaan Länsi-Virginian osavaltiossa (”West, by God, Virginia!”) joka oli aikoinaan eronnut Virginian osavaltiosta liittyäkseen sisällissodassa Unionin puolelle, ja missä rasismi ja rotuerottelu oli edelleenkin paljon vähäisempää (muttei olematonta) kuin konfederaattiin juuttuneessa naapurivaltiossa. Hän myös korostaa työryhmiensä arvoa ja toteaa tehneensä vain työtään: innostuneena, omistautuneena ja parhaansa mukaan, toki, mutta laiminlyömättä lapsiaankaan (jotka saivat kyllä tuekseen myös omistautuneen isäpuolen jo Mercury-lentojen aikoihin).

Johnsonin muistelmat korjaavat montakin väärää tietoa NASA:n ”ihmislaskukoneista” joita tulin itse esittäneeksi neljän vuoden takaisessa ”Ihmistietokoneet”-bloggauksessa. Niin kuuluukin.

Vaihtoehtoja tulevaisuudesta

Eilisestä paneelikeskustelusta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä sukeutui vallan mainio tunnin rupattelu, joka paneelikeskustelujen tapaan poukkoili suuntaan jos toiseenkin. Kuten tästä virallisesta tallenteesta huomaatte:

Kiitokset Tiina Raevaaralle vetämisestä, kanssapanelisteille Magdalena Haille ja Jani Saxellille näkökulmista ja yleisölle mukanaolosta. Tällaisia tilaisuuksia on ollut ikävä.

Kääröjen meren äärellä

Irene Vallejon kuusisataasivuista Papyrus-teosta (El infinito en un junco: La invención de los libros del mundo antiguo, 2019, suom Taina Helkamo 2021) on mainostettu ”kirjan tarinana”, siitä on jopa puhuttu ”kirjan historiana” – tai kirjan historian painotekniikkaa edeltävänä osana. Sitä se ei todellakaan ole. Kuten alkuteoksen nimestä voi ainakin minun olemattomalla espanjantaidollani päätellä, teos kertoo kirjan ja kirjojen käytön varhaishistoriaa antiikissa, toisin sanoen siinä pienessä kahden-viidentuhannen vuoden takaisessa Välimeren ympäristön kulttuurien piirissä, joka ulottui nykyisestä Irakista ja Iranista (Kaksoisvirain maa) Välimeren ympäristön maihin, ennen kaikkea Kreikan kaupunkivaltioihin ja Roomaan sekä Pohjois-Afrikkaan. Kaikki muu kirjan historia, koko muu maailma, jää vain ohimeneville maininnoille.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään ainutlaatuista. Itse asiassa olen itse lukenut koulun historiantuntini sellaisena aikana, jolloin tällainen kapeakatseisuus oli normi: Välimeren (pohjoisrantojen) ja Euroopan ulkopuolella oli vain ”villejä” tai muuta sivistymätöntä rupusakkia. Kaikki oleellinen muka tapahtui ja keksittiin tällä pikkuriikkisellä Aasian länsiniemimaalla. Muistan trendin jatkuneen vielä 1980-luvullakin ainakin Vironniemen sanomissa, josta Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisen maailman isojakin asioita joutui tihrustamaan Maailman ihmisiä -palstan pikku-uutispätkistä.

Tässä suhteessa Papyrus tuntuu hetkittäin paluulta entiseen, ankeaan historianäkemykseen. Kylmän rauhallisesti kirja väittää Johannes Gutenbergin keksineen kirjapainotekniikan (vaikka se oli kehitetty Kiinassa satoja vuosia aikaisemmin, kuten Marco Polo oli eurooppalaisia valistanut parisataa vuotta ennen Gutenbergia), vaikka tunnustaa sentään (pitkin hampain?) että paperinvalmistus on peräisin Itä-Aasiasta. Vallejo myös nostaa eräänlaiseksi kirjallisuuden syntysyyksi foinikialaisten kehittämän äännekirjoituksen maahanmuuton Kreikkaan, vaikka kirjallisuutta oli kirjoiteltu muunlaisilla kirjoitusjärjestelmillä aivan sujuvasti muualla jo aikaisemmin. Esimerkiksi kiinalaisen kirjan historia kuitataan jotakuinkin vain ohimenevällä maininnalla keisari Qin Shi Huangdin kaikkien aikojen ja kaikkien kulttuuripiirien ehkä suurimmasta ja totaalisimmista kirjojenpoltto-operaatiosta vuonna 212 eaa.

Tämä kulttuurillisesti kapea rajaus saattaa kuitenkin olla Vallejon tekstille hyväksi: hän kirjoittaa esseistisen pitkille sivupoluille poikkeilevaa proosaa, joka tällaisenaan pysyy loistavasti koossa ja kantaa koko paksun kirjan mitan. Takana on valtava, näkemyksekäs pohjatyö. Vallejo ei ole kirjoittanut kattavaa tieteellistä tutkimusta, vaan hän on ottanut vapauksia poimia laajojen kaariensa koristeeksi monia kiehtovia detaljeja, jotka kiehtovat ainakin minunkaltaistani lukijaa. Oli mukavasti hytkäyttävää vaikkapa lukea, että ateenalainen arkkifilosofi Sokrates paheksui kovasti hänen aikanaan muotiin tullutta tapaa lukea filosofiaa kirjoista: hänen mielestään lukeminen tyhmensi ihmistä, ja ainoa oikea tapa edistää ajattelua ja filosofiaa oli keskustelu älyllisesti tasavertaisten miesten kesken. Hän oli siis myös kaikkien nykyajan muotivillityksiä ja teknisiä vimpaimia kritisoineiden jääräpääkonservatiivien suojeluspyhimys ja esikuva.

Siinä mielessä Vallejo ottaa välimatkaa vanhentuneeseen eurooppalaiseen historianäkemykseen, että hän pyrkii mahdollisuuksien mukaan nostamaan esiin kirjan kehitykseen ja kirjallisuuteen vaikuttaneita naisia. Tämä ei ole aina helppoa, sillä antiikin kulttuureista kuluneet vuosituhannet ovat pyyhkineet useimpien kirjoittajien tekstit jäljettömiin, ja vähissä ovat nekin tekstit joita on jäljellä: kreikkalaisen antiikin runouden suurimpiin nimiin kuuluvan Sapfon säilyneeksi tunnettu tuotanto esimerkiksi mahtuu aivan sujuvasti yhdelle kaksipuoliselle aaneloselle. Useimmilta muilta ei ole säilynyt muuta kuin korkeintaan nimi jossakin kirjallisuutta käsittelevässä tekstifragmentissa.

Papyruksen esiin nostamista Välimeren kulttuuripiirin tärkeistä kirjanhistoriallisista asioista luultavasti tärkein – ja mahdollisesti ainoa oikeasti tässä kulttuuripiirissä keksitty – on kirjastolaitos, avoin kirjasto, kaikkien käytössä oleva kirjasto. Tämä hellenistisellä kaudella Aleksandriasta ja Pergamonista levinnyt muotivillitys kertoo myös siitä, ettei lukutaito ollut enää pelkästään harvojen käsissä, vaan niin yleistä että kirjastoihin riitti kävijöitä. Todisteena tästä Vallejo esittää myös Pompeijin ja Herculaneumin seinäkirjoitusten hävyttömät väännelmät suurten runoilijoiden teksteistä: ei niiden kirjoittamisessa olisi ollut mitään mieltä elleivät ohikulkijat olisi niitä tajunneet. Vallejon kuvaukset roomalaisajan suhtautumisesta kirjallisuuteen – ja etnisyyteen – ovat muutenkin kiinnostavia: roomalaiset patriisit kuuntelivat mielellään äänikirjoja, joita heille lukivat enimmäkseen kreikkalaistaustaiset orjat. Roomalaisissa kirjastoissa piti olla kaksi yhtä suurta puolta, kreikkalainen ja latinalainen, josta ensimmäinen pursuili ja jälkimmäinen kaikui autiuttaan, koska latinankielistä kirjallisuutta oli pitkään hyvin vähän tarjolla. Muutenhan roomalaiset eivät olleet mitään ankeita etnonationalisteja: Rooman kansalaisuus oli avoin kaikille Rooman valtakunnassa asuville ei-orjille, jotka maksoivat veronsa ja olivat muuten hyödyksi yhteiskunnalle. Roomalaisten orjat saivat lukea siinä missä melkein kaksituhatta vuotta myöhemmin Yhdysvaltain orjilta lukemaan opetteleminen oli kielletty ruoskinnan uhalla.

Kirjastojen yhteydessä Vallejo kertoo myös lumoavan anekdootin 1930-luvun suuren lamakauden Appalakeilta, missä kirjastonhoitajattaret kulkivat ratsain eristyneistä pikkukylistä toisiin ja jakelivat kirjoja satulalaukuistaan maalaisille, jotka janosivat saada edes jotakin tietoa ulkomaailmasta. Vallejo suitsuttaa suurta kunnioitustaan kaikille kirjastojen työntekijöille, ja aivan aiheesta. Monina aikoina kirjastonhoitajan ammatti on vaatinut rohkeutta, sitkeyttä ja ankaraa omistautumista.

Papyrus on melkoinen järkäle kirjaksensa, ja Taina Helkamo on tehnyt valtaisan työn kääntäessään sen sujuvalle, eloisalle suomenkielelle. Kustannustoimittaja on kuitenkin kiusallisesti nukahdellut muutamissa paikoin niin että painettuun tekstiin on jäänyt jokunen nolo kömmähdys: niitä tulee tekstiin aina, huippuluokan kirjoittajaltakin, ja kustannustoimittajan työtä on spotata niistä jokainen ja korjata ne. Nyt kirjasta tarttui ärsyttävästi silmään pari kertaa peräkkäin esiintynyt ”Plotemaios” ja väite, että 12 Years a Slave -kirjan kirjoittaja olisi kaappauksensa jälkeen kuljetettu etelään ”autolla” – 1840-luvulla! Ja pari kappaletta myöhemmin väite, että Yhdysvaltain orjat olisi vapautettu sisällissodan päättyessä 1965…

Mutta ei kannata antaa pikkukämmien tai kulttuurillisen näkökulman Välimeri-keskeisyyden silti häiritä: Papyrus on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Neljä kaupunkia

Viimeksi kulunut kuukausi on aika pitkälti kulunut apuraha-asioita miettiessä. Minähän olen itse mukavasti viisivuotisella taiteilija-apurahalla, joten suoranainen velvollisuuteni on sitten ollut – lotterista itse monta vuotta poissaolevana – osallistua apurahalautakuntien vertaisarviointiprosessiin. Tästä syystä on tullut myös luettua tuoretta kotimaista kirjallisuutta vähän laajemmalla haitarilla kuin tavallisesti, mistä lisää tuonnempana. Ensiksi haluan kuitenkin esitellä teoksen, joka ei ole kotimaista kirjallisuutta eikä liity suoranaisesti työasioihin – vielä. Sen lukeminen kuitenkin synnytti romaani-idean, josta ehkä kehkeytyy jotakin… joskus. Ehkä.

Annalee Newitz – joka suosii englanninkielen sukupuolineutraalia they-pronominia – on tuttu New Scientistin kolumnistina, mutta hän on myös tieteis- ja tietokirjailija. Hänen romaaneihinsa en ole tutustunut (täytyy pitää mielessä) ja tänä vuonna julkaistu Four Lost Cities: A Secret Hstory of the Urban Age (W. W. Norton & Co. 2021) on ensimmäinen häneltä lukemani tietokirja.

Minulle vanhana arkeologia-wannabenä ajatus ”kadonneista kaupungeista” on tietenkin jo sinänsä hurmaava, mutta Newitzin kirjassa käy moneen kertaan selville, ettei otsikon lost tässä käänny ”kadonneeksi” vaan pikemminkin ”menetetyksi”, ehkä jopa (yhtä kaupunkia lukuun ottamatta) ”hylätyksi”. Kaikkien kirjan neljän historiallisen tai esihistoriallisen kaupungin paikka tiedettiin niiden lähiseudulla oikein hyvin, vaikka kaikista eivät eurooppalaiset tienneet mitään, ennen kuin eurooppalaisia tunki paikalle kaivelemaan, tonkimaan ja (pahimmillaan) ryöstelemään.

Kaupunkinelikosta vanhin, nykyisessä Anatoliassa (Turkin valtion alueella) sijaitseva Çatalhöyük syntyi, kehittyi ja rapistui suunnilleen puolentoistatuhannen vuoden aikana noin 7100–5700 eaa., mikä tekee siitä, sikäli kuin nykyään tiedetään, ehkä koko planeetan vanhimman kaupunkimaisen yhdyskunnan. Roomalainen Pompeiji on kaupunkikvartetista ainoa, jolle tiedetään selkeä loppu: voimakkaita maanjäristyksiä seurannut Vesuviuksen purkaus syksyllä 79 jaa., joka peitti kaupungin myrkylliseen vulkaaniseen tuhkaan. Olen itsekin nuorempana lukenut, että n. 800–1400-luvuilla jaa. nykyisen Kamputsean alueella kukoistaneen Angkorin olisi viidakkoon hautautuneena löytänyt 1800-luvulla muuan ranskalainen löytöretkeilijä, mutta tämä tieto on täyttä roskaa: vaikka paikkaa ei enää varsinaisesti voinutkaan kaupungiksi kutsua, siellä oli kuitenkin vakinaista asutusta – enimmäkseen buddhalaisia munkkeja – ja se oli Kaakkois-Aasiassa hyvinkin tunnettu ja suosittu pyhiinvaelluskohde. Enemmän tai vähemmän nykyisen St. Louisin kaupungin alueella Yhdysvaltain Missourissa sijainnut ns. Mississippi-kulttuurin suurkaupunki, Angkorin aikalainen Cahokia tavallaan katosi, sitä kutsutaan nykyään erään seudulla myöhempinä vuosisatoina vaikuttaneen intiaanikansan nimellä.

Newitz korostaa, että neljän kaupungin synnyt tai ”tuhot” eivät olleet missään määrin yhteismitallisia. Çatalhöyükin asukkaiden esivanhemmat, ehkä isovanhempiin asti, olivat ehkä paikasta toiseen vaeltavia nomadeja tai metsästäjä/keräilijöitä, ja hän arvelee että vasta kaupunkiin asettuneet saattoivat ensi kertaa identifioitua olemaan jostakin kotoisin sen sijaan että olisivat olleet ”vain” jotakin sukua: minulle, antinationalistille, tämä ei sinänsä kuulosta kovin hyvältä kehityssuunnalta, vaikkakaan en suuremmin perusta sukulaisuuksillakaan ylvästelystä. Çatalhöyük vaikuttaa aluksi olleen jokseenkin tasa-arvoinen yhteisö, sillä kaupungin ”vanhan” itäpuolen talot ovat olleet kaikki jokseenkin samankokoisia, ahtaita savikopperoita, joihin kuljettiin katossa olevista aukoista, jotka toimivat myös tulisijojen savun poistoaukkoina. Asukkaat haudattiin omiin asuntoihinsa ja uusi talo rakennettiin entisen päälle. (Tyhjillään olevia asuntoja käytettiin myös roskiksina ja vessoina, ja vaikka tämä ilahduttaa arkeologeja, voi vain kuvitella miltä kaupungissa on aikoinaan löyhkännyt.) Myöhemmin länsipuolelle nousseessa uudemmassa osassa näkyy jo eriarvoistumista, sillä osa asumuksista on selkeästi suurempia. Tällainen meininki ei ilmeisesti tyydyttänyt kaupunkilaisia, sillä vähitellen väki häipyi omille teilleen eikä yhtä suuria taajamia syntynyt moneen tuhanteen vuoteen. (Paikalliset kyllä tiesivät paikan ja sitä on käytetty tuhansien vuosien ajan hautuumaana.) Autioitumiseen on saattanut vaikuttaa myös ilmaston muuttuminen toimeentulon kannalta epäsuotuisammaksi: viimeinen (tai viimeisin) jääkausi oli vasta pikku hiljaa hiipumassa, ja tämä aiheutti melkoisia muutoksia ilmastoon kaikkialla Maapallolla.

Angkorissa ei ollut alun alkaenkaan mitään tasa-arvoista, ja sen suuruudenaikojen päättyminen johtui ilmastoa enemmän huonosta vesirakennustaidosta. Khmer-valtakunnan kuninkaiden hulppea ja valtavan suuri pääkaupunki rakennettiin alusta alkaen monumentiksi. Rakentamisessa pyrittiin suureen symmetriaan, mikä ei ollut tosiaankaan hyvä idea kukkulaisessa maastossa: seitsemän kilometriä pitkän suorakulmaisen tekojärven toinen pää oli yleensä kuiva vaikka toinen pää tulvi yli äyräiden. Vesi ja vesirakentaminen olivat täysin oleellisia kaupungissa, jonka elintarviketalous perustui pitkälti riisiin, suokasviin: kymmenien kilometrien alueelle leviävä kaupunki muistutti ilmeisesti pikemminkin valtavaa riisinviljelijöiden siirtolapuutarha-aluetta – jossa viljelijöiden talot jököttävät veden yllä pylväiden varassa – kuin meidän ajatustamme kaupungista. Riisinviljely vaatii myös sitä että alueelle saadaan oikeisiin aikoihin runsaasti vettä, ja tässä vesirakentaminen oli ratkaisevan tärkeässä osassa. Niin kauan kuin kanavat ja laskuojat toimivat, kaikki oli hyvin. Jos ne suunniteltiin huonosti tai niitä ei pidetty kunnolla yllä, elämisen edellytykset heikkenivät nopeasti ja, kaupungin jatkuvuuden kannalta, lopullisesti. Khmer-kuninkaat muuttivat lopulta Phnom Penhiin ja entinen angkorilaisrahvas sinne missä sai tienattua elantonsa.

Pompeiji oli jossain määrin oman aikansa Kauniainen, tyylikäs satelliittikaupunki, josta patriisit – tai pikemminkin heidän vapautettunsa – kävivät lähisatamakaupungeissa hoitamassa bisneksiä. Sillä oli – useimpien maailman kaupunkien tapaan – perin monikulttuurinen historia, sillä seudulla oli ollut vuosisatojen ajan sekä kreikkalaista asutusta – etenkin tietysti läheisessä ”Uudessakaupungissa” eli Neapolisissa, nykyisessä Napolissa – että foinikialaisia ja samnilaisia ennen kuin kaupunki lopulta liitettiin Rooman valtakuntaan. Ehkä kaupungin vaurauden vuoksi Rooma huolehti ilmeisesti varsin hyvin (ainakin varakkaampien) henkiinjääneiden toimeentulosta ja uudelleenasuttamisesta.

Cahokia on saattanut olla jossain määrin oman aikansa ja kulttuurinsa Burning Man, juhla- ja festivaalikaupunki, johon keräytyi tiettyinä aikoina paljon väkeä laajalle alueelle levinneen Mississippi-kulttuurin pienemmistä taajamista. Mutta kyllä siellä asuttiinkin, pitkään. Mitään selkeää syytä kaupungin pikkuhiljaiseen hiljenemiseen ei tunneta. Mississippi-kulttuurin ”kummunrakentajat” kuitenkin jatkoivat oloaan, eloaan ja menoaan vielä satoja vuosia muissa, pienemmissä yhteisöissä, kunnes eurooppalaismiehityksen mukana tuomat taudit, ryöstely ja muu hävitys vähitellen hautasivat entisiä temppeleitä (?), seremonioita ja/tai hautoja varten rakennetut korkeat, pyramidimaiset maakummut kasvillisuuden kätköihin 1700-luvun mittaan jaa. (Eräästä tällaisesta kummusta on muuten puhetta Howard Waldropin erinomaisessa tieteisromaanissa Vain vanhat luut.)

Newitz ei peittele närkästystään monen muunkin arkeologin ja antropologin hampaissa olleeseen Jared Diamondiin ja tämän hyvää tarkoittaviin, mutta kaavamaisia ja heikosti perusteltuja selitysmalleja tarjoaviin populaaritiedekirjoihin. Tällä kertaa kritiikin kohteena on ennen kaikkea Romahdus (Collapse), joka selittelee kaupunkien ja kulttuurien tuhoa ilmeisesti hyvin yksioikoisilla ilmastonmuutosselittelyillä. Ei kukaan, ei Newitzkään, kiistä etteikö ilmastonmuutoksilla olisi osaa – joskus ratkaisevaakin – monissa tapauksissa, erittäin todennäköisesti siinäkin mitä ikiomalle kultturillemme tapahtuu seuraavien vuosikymmenien ja -sadan mittaan. Tämän kirjan neljästä kaupungista yksikään ei kuitenkaan ole mitenkään ”romahtanut”. ”Hiipuminen” on paljon parempi sana. Lähimmäksi ”romahdusta” pääsee Angkor, jossa ilmaston vaikutusta tehosti eliitin kyvyttömyys kaupunkisuunnittelussa.

Jos Newitzin erinomaisen luistavasti kirjoitetusta kirjasta haluaa hakea puutteita, niin ainakin tämä lukija olisi kaivannut kuvia: ympäristöä, kaivauksia, ennallistuksia, mitä vain. Sinänsä tyylikkäästi piirretyt karttaluonnokset ovat ainoa mukaan mahtunut visualisointi. Nyt lukemista joutui tuon tuostakin keskeyttämään piipahtaakseen koneella etsimässä kuvia kustakin kaupungista.

Alunperin ajattelin käydä Four Lost Citiesiä kannattelevaa kirjapinoa läpi tässä bloggauksessa, mutta koska tekstiä on nytkin runsaasti, palaan asiaan loppuviikosta.

Kirkkaan veden kasvatit

Anni Kytömäen Margarita (Gummerus 2020) on hieman hämäävä teos. Se näyttää päällisin puolin melkein puolet ohuemmalta kuin vaikkapa Hunan, mutta sivuja siinä on enemmän, melkein kuusisataa. Pienuuden illuusion luo käytetty paperi, josta puolet on kierrätysmateriaalia: sileä, kellertävä ja ohut, kauniisti kirjan sivuja auki pitävä paperilaatu – samoin kuin onnistuneet kirjasinvalinnat ja taitto – sopivat sitä paitsi mainiosti 1950-luvun alkupuolelle sijoittuvaan tarinaan.

Hämäävyyttä on toki myös sisällössä. Kirjan monet kertoja-näkökulmahenkilöt tuntuvat alkuun perin irrallisilta, oikeastaan vain (parin) ajankohdan yhdistämiltä, mutta vähitellen tarina saattaa säikeet yhteen. Näissä yhteensaattamisissa on paikka paikoin jopa dekkarimaisia piirteitä.

Keskeisin säie on joka tapauksessa Senni Margarita Sarakorpi, joka on seurannut sodassa menehtynyttä isäänsä pienen ja vaikeuksiin ajautuneen terveyskylpylän hierojan ammattiin. Omissa oloissaan viihtyvä Senni vaikuttaa toisaalta hyvinkin tyytyväiseltä pieneen, introverttiin elämäänsä, mutta toisaalta hänestä tuntuu että hierojana – ja monen asiakkaan uskottuna, hieronnan ajan – hänellä tulisi olla elämästä muutakin kokemusta kuin vain asuminen aikuisena naisena keittäjätär-leskiäitinsä kanssa kahden kesken. Erään elämänalueen kokemuksen hankkimisyritys johtaa katastrofiin, joka ensin vaikuttaa jonkinlaiselta Teuvo Tulio -melodraamojen uudelleenlämmittelyltä, mutta mutkaa sitten aivan toisiin ja toisenlaisiin suuntiin. Muutamaa vuotta myöhemmin Senni muuttaa Helsinkiin, missä (edelleen omassa rauhassa ja omien mietteidensä parissa viihtyvä) nainen alkaa opiskella lääkintävoimistelijaksi ja työskentelee sairaalassa kuntouttamassa polion rampauttamia lapsia ja nuoria.

Eletään aikaa, jolloin tohtori Jonas Salkin poliorokote oli vasta tulollaan: siitä tiedettiin uutisista ja sitä odotettiin kiihkeästi. Tämä osuus Margaritasta tuntuu näinä covid-19:n aikoina ajankohtaisemmalta kuin Kytömäki on kirjoittaessaan ehkä ajatellutkaan. (Oletan, että teos on ollut tekeillä useamman vuoden, kuten teoksilla on yleensä tapana.) Se on myös väkevää muistutusta siitä, millaista jälkeä virusepidemiat voivat estämättöminä aiheuttaa, ja Margarita olisi terveellistä luettavaa kaikille ns. ”rokotekriittisille”, joiden lääketieteellisiä asioita koskevat muistot tai tiedot eivät tunnu ulottuvan juuri kymmentä vuotta kauemmaksi. Jos nettimeemejä pidempien tekstien lukeminen tuntuu heistä vaivalloiselta, tällaista porukkaa voi vaikka kehottaa tekemään haluamallaan hakukoneela kuvahakuja sanoilla ”polio” tai ”rautakeuhko”.

Kirjan nimi viittaa tietysti paitsi Sennin toiseen etunimeen myös kanteenkin kuvattuun jokihelmisimpukkaan eli raakkuun (tieteelliseltä nimeltään Margaritifera margaritifera) ja sitä myötä sodanjälkeisen pulakauden sekä rakennus- ja paperiteollisuusboomin aiheuttamaan ympäristötuhoon eri puolilla Suomea. Juuri tähän aikaan alkoi metsissä hillitön avohakkuukiima, jonka uhriksi joutuivat maan jotakuinkin viimeiset aarniometsät, samoin joet ja purot, joita oiottiin ja ruopattiin uiton tarpeita varten. Maan raakkukanta oli hätää kärsimässä jo helmien etsinnän vuoksi, mutta jopa parisataavuotiaaksi elävän eläimen tarvisemien puhtaiden, kirkkaiden vesien vähenemisen vuoksi laji oli 50-luvulla jotakuinkin sukupuuton partaalla. Muuan raakku toimii yhtenä kirjan kertojana, lyhyinä ja kirjaa ikään kuin osiin jaksottavina välipaloina.

Kuten kirjassakin kerrotaan, laji saatiin rauhoitettua 1950-luvulla ja se sinnittelee edelleen ainakin joissakin vesistöissä. Avohakkuukiimaa ei valitettavasti ole saatu lannistettua vieläkään, edelleen jatkuvista hyvistä yrityksistä huolimatta.

Muita viime syksyn F-ehdokkaita lukematta Margarita tuntuu kyllä ehdottomasti palkintonsa (ja kaikki kehunsa) ansainneelta. Se on monitasoinen ja -polvinen, rikas romaani joka ei kertalukemisella tyhjene. Melkein tekisi mieli aloittaa saman tien uudestaan, kirjan loppuratkaisujen avaamin uusin silmin.

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Kaksijalkainen koiranpentu

Vanhan väitteen mukaan uutiset ovat enimmäkseen negatiivisia siksi, että ikävät asiat ovat poikkeuksellisia – siis uutisarvoisia. Hyviä ja mukavia asioita tapahtuu niin taajaan ja niin arkisesti, ettei niitä tarvitse niin mainita.

Hollantilaisen historioitsijan Rutger Bregmanin Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa (De meeste mensen deugen / Humankind, suom. Mari Janatuinen, Atena 2020) pyrkii, suomenkielisen nimensä mukaisesti, tavallaan rehabilitoimaan historian hyvät ja positiiviset kehityskulut. Kirja alkaa ”tosielämän Kärpästen herraksi” monessa paikassa kutsutulla tositarinalla kuudesta tongalaisesta koulupojasta, jotka varastavat veneen ja haaksirikkoutuvat sillä autiolle saarelle, jossa he joutuvat viettämään melkein puolitoista vuotta. Toisin kuin turhautuneen englantilaisopettajan William Goldingin satukirjassa, pojat eivät keksi uskontoja eivätkä tapa toisiaan, vaan järjestävät elämänsä varsin mallikkaasti: he jopa kehittävät konfliktinratkaisuprotokollan, jota riitojen sattuessa noudatetaan tiukasti ja onnistuneesti.

Kuvittelin etukäteen, että kirja olisi sarja juuri tämänkaltaisia tarinoita, mutta olin väärässä. Bregmanin tavoitteena on syvempi analyysi siitä, miksi ihmiskunta on ylipäänsä yhä hengissä. Tämä on nimittäin erinomainen kysymys, kun tiedetään että meitä on alkuaan ollut vain muutama tuhat. Jos ihminen olisi perusluonteeltaan paha ja julma lajitovereitaan kohtaan, homma olisi lopahtanut jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Tältä(kin) pohjalta Bregman hylkää Thomas Hobbesin (1588–1679) ajatuksen siitä että vain sivistyksen ohut pintakalvo estää meitä muuttumasta raakalaisiksi, mutta yhtä epäuskottavana hän pitää Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) käsitystä siitä että ihminen on luonnostaan hyvä, mutta sivistys tekee meistä pahoja. Näistä kahdesta Bregman kuitenkin kallistuu Rousseaun suuntaan painottamalla, miten vahvasti meissä vaikuttaa satojen tuhansien vuosien mittainen kehitys metsästäjä-keräilijöinä ja miten vähän viimeisten muutaman vuosituhannen maanviljelys, karjanhoito ja sensellaiset muotivirtaukset.

Kirja vertaa esimerkiksi nykyihmisen kallonmuotoa neandertalilaisiin ”serkkuihimme” ja toteaa, että on tapahtunut samanlaista rakenteellista kehitystä kuin villien susien muuttumisessa kesyiksi koiriksi: silmät näyttävät suuremmilta ja aivokopan tilavuus on pienentynyt. Siinä missä koirat näyttävät pennuilta, myös nykyihmiset näyttävät lapsenomaisilta: siitä Bregmanin moneen kertaan käyttämä puolikielinen lajinimitys Homo puppy. Aivojen pienennyt koko ei kuitenkaan ole vähentänyt älykkyyttä, päin vastoin – etenkin sosiaalinen älykkyys ja ns. pelisilmä on parantunut. Sosiaaliset taidot, empatia ja myötätunto ovat myös parantaneet lajimme yksilöiden kykyä oppia lajitovereiltamme.

Sosiaaliset taidot ja yhteisöllisyys aiheuttavat toisaalta ison osan niistä ongelmista ja hirveyksistä, joita lajimme kirjoitettuun historiaan kuuluu roppakaupalla. Useimmat hirviöt ovat, ainakin Bregmanin mukaan, kuvitelleet olevansa hyvällä asialla, ainakin oman yhteisönsä kannalta: esimerkiksi natsit arvelivat edistävänsä Saksan ja saksalaisten hyvinvointia tuhotessaan niitä, joiden kuvittelivat jotenkin vaarantavan sitä. Ongelma on siinä, että luotamme ehkä liikaakin, ulkopuolisiksi tulkittujen kustannuksella, yhteisöihimme – ja karismaattisiin johtajiin. Johtajiksi pyrkii ja pääsee helposti ihmisiä joilla on taipumusta psyko- ja sosiopaattisiin luonteenpiirteisiin, ja koska me uskomme toisten toimivan samoin ajatuksin ja motiivein kuin itsekin toimimme, sosiopaatit pitävät muitakin sosiopaatteina, väkivaltaisin seurauksin. Tällaiset yksilöt ovat kuitenkin poikkeuksellisia, ja Bregman esittelee laajasti toisen maailmansodan aikaisia amerikkalaistutkimuksia, joiden mukaan vain pieni vähemmistö rintamasotilaista ampui vihollista kohti, edes silloin kun heidän oma henkensä oli vaarassa.

Runsaasti lähdeviitteistetyn historian, psykologian ja sosiologian ohella Bregman esittelee liudan hankkeita, jotka hänen nähdäkseen ovat merkkejä entistä paremmaksi kehittyvästä tulevaisuudesta. Näissä kohtaa teksti alkaa vaikuttaa kiusallisenkin naiivilta, etenkin hänen intoillessaan Suomessakin laajaa huomiota saaneista ”avokonttorimaisista” kouluista – meluisista halleista, joiden on käytännössä osoitettu hankaloittavan keskittymistä ja hidastavan oppimista, aivan kuten työpaikkojen avokonttorit vaikeuttavat keskittymistä ja heikentävät työn tuottavuutta.

Silti Rutger Bregman tuo esiin hyviä pointteja ja uuttakin tietoa. Joitakin hänen mainitsemiaan teemoja on mukana myös helmikuun alussa ilmestyvässä Pahasilmässä, joka on näinä päivinä lähdössä taittajan ihmeteltäväksi: kirja on siis minun osaltani, pikkukorjauksia vaille, käytännössä valmis.

Uutta viiniä vanhassa leilissä

Jim Al-Khalilin tänä vuonna ilmestynyt kirja The World According to Physics (Princeton University Press) näyttää siltä kuin se olisi voinut ilmestyä kuusikymmentä vuotta sitten – hopeavärillä painettuine kangaskansineen ja väljine, kiireettömine taittoineen se näyttää ja tuntuu juuri sellaiselta kirjalta, jonka olisin saattanut löytää kotimme kirjahyllystä joulusiivousta tehdessä joskus 1970-luvun loppupuolella, ja joka olisi saanut minut kiinnostumaan ajatuksesta hakea opiskelemaan fyysikoksi.

(Näinhän todella tapahtui, mutta ala oli tähtitiede ja kirja oli Patrick Mooren Tähtitaivas, vähän nuhjaantunut ja pehmeäkantinen painos.)

Vanhahtava ulkoasu hämää: Surreyn yliopiston teoreettisen fysiikan professori ja tunnettu tiedeohjelmien toimittaja, irakilaissyntyinen englantilainen Jameel Sadik ”Jim” Al-Khalili esittelee kolmessasadassa sivussa sen, missä tilassa fysiikan suurien teorioiden tutkimus on alkuvuonna 2020. Hän esittää sen ymmärrettävästi, yhtälöittä ja paikoitellen minulle – fyysikkohaaveiden haihtumisen jälkeenkin eksakteista luonnontieteistä paljon lukeneelle – mukavan uusista kulmista. Populaaritieteellisissä kirjoissa on lisäksi aina ilahduttavaa havaita, ettei kirjoittaja kuvittele esittävänsä valmiita, täydellisiä ja ikuisia totuuksia. Sellaiset höpinät kuuluvat (joihinkin) uskontoihin. Tiede on jatkuvasti kehittyvä, jatkuvasti itseään korjaava asia, jossa laajalti hyväksytty teoria voi lentää historian romukoppaan heti jos yksikin huolella tehty ja pätevästi tulkittu, vertaisarvioitu havaintotutkimus osoittaa, etteivät teorian tuottamat ennusteet pidäkään paikkansa.

Al-Khalili nostaa esityksensä perusteiksi modernin fysiikan kolme kivijalkaa: suhteellisuusteorian, kvanttifysiikan ja termodynamiikan. Kaikki kolme ”suurta” teoriaa ovat keskeisiltä osiltaan kestäneet jo jotakuinkin sata vuotta, niitä on täydennetty tarpeen ja havaintojen mukaan, mutta perustuksiltaan ne ovat kestäneet jokaisen havaintotutkimuksen ja jokaisen koesarjan. Ongelmana on tietysti, että monissa suhteissa nämä kolme isoa teoriaa eivät sovi yhteen toistensa kanssa. Esimerkiksi ”avaruutta” ja ”aikaa” kukin käsittelee aivan omalla, keskenään ristiriitaisella tavalla.

Al-Khalili välittää sitä riemuisaa odotusta, jolla monet fysiikan teoreetikot ennustelevat jotakin uutta havaintoa tai koetta, joka antaisi viitteitä jostakin uudesta, kattavammasta teoriasta, johon nykyinen kolmikko sisältyisi jonkinlaisina erikoistapauksina, tiettyjen alkuehtojen vallitessa. Tällä tavallahan Newtonin liikeoppi on tavallaan suhteellisuusteorian erityistapaus, joka pätee silloin jos nopeudet ovat huomattavan pieniä valonnopeuteen verrattuna eikä painovoimakenttää tarvitse huomioida. Kuten Al-Khalili toteaa, muun muassa jokapäiväisessä käytössämme oleva GPS-paikannusjärjestelmä vaatii sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan huomioimista toimiakseen: mikäli ei esimerkiksi otettaisi huomioon, että GPS-satelliitit kiertävät Maata hieman heikommassa painovoimakentässä kuin Maan pinnalla vallitsee, ja näin niiden kellot käyvät hivenen nopeammin, GPS-paikannuksen tarkkuus olisi kilometrejä, ei metrejä.

(Minun mielelleni kiintoisa knoppitieto: Koska Maapallon ydin sijaitsee syvemmässä gravitaatiopotentiaalikuopassa kuin Maan pinta, siellä kellot käyvät vielä hitaammin. Niinpä Maapallon ydin on, planeettamme synnystä kuluneiden yli neljän miljardin vuoden aikana, ikääntynyt parisen vuotta vähemmän kuin ylemmät kerrokset.)

”Suurta yhtenäisteoriaa” ei kuitenkaan ole löytynyt, yli puolen vuosisadan sinnikkäistä ja turhauttavista yrityksistä huolimatta. Tämä on yksi niistä seikoista joka saattaa saada lukijan innostumaan fysiikasta: fyysikon uralla ei joudu vain kevyesti pölyttämään vanhojen mestareiden kiveen hakattuja teorioita, vaan on mahdollisuus keksiä ja/tai havaita jotakin aivan uutta.

Jim Al-Khalili on erinomainen tieteen popularisoija, ja tämän mainion yleisesityksen soisi päätyvän myös jonkun suomenkielisen kirjallisuuden kustantajan rosteriin. Mieluiten tietysti samankaltaiseen, sympaattisen vanhahtavaan ulkoasuun paketoituna.