Kategoria: tieteet

Tulosta työstä

Postissa odotti pitkästä aikaa paketillinen kirjoja. Viime kesänä Into-kustantamolle suomentamani Tim Peaken Kysy astronautilta – kaikki avaruudessa elämisestä (Ask an Astronaut) on ilmestynyt.

Olen juuri sen ikäinen, että vanhempani herättivät minut heinäkuussa 1969 katselemaan suoraa lähetystä ensimmäisestä kuukävelystä (josta tulee puolen vuoden päästä kuluneeksi viisikymmentä vuotta). Luin myös seuraavina vuosina innokkaasti erilaisia ”avaruuden valloituksesta” kertovia tietokirjoja, joiden ennusteiden mukaan meillä pitäisi nykyään olla Kuussa vakituista asutusta ja Maan kiertoradalla isoja avaruusasemia. Kuussa ei ainakaan vielä asuta, mutta Maan kiertoradalla on kyllä melkoisen iso lukaali nimeltä Kansainvälinen avaruusasema eli ISS. Englantilainen Tim Peake työskenteli siellä parisen vuotta sitten kuuden kuukauden ajan ja kokosi hänelle esitetyistä kysymyksistä varsin mainion ja ainakin tällaiselle ”avaruusajan” kasvatille hyvinkin kiinnostavan kirjan. Kirjan suomentaminen oli jossakin suhteessa nostalgista paluuta 1970-luvun alkuvuosien innostuksiin.

Avaruusmatkailu ja avaruustekniikka eivät ole ehkä kehittynyeet yhtä vauhdikkaasti kuin tuolloin nuoruudessani unelmoitiin: osittain syynä on, toki, kaiken avaruuteen liittyvän tekniikan kalleus. Eikä touhu ole totisesti ihan riskitöntäkään, vieläkään. ISS on joka tapauksessa äärimmäisen kiinnostava hanke monestakin syystä. Ensinnäkin kyseessä on kansainvälinen projekti ja sitä myöten ainakin jossain määrin erinomaista vastalääkettä kaikenlaiselle rajat kiinni -nationalismille. Sen lisäksi ISS on osaltaan tehnyt avaruudessa olemisesta ja siellä työskentelemisestä juuri sellaista arkista rutiinihommaa, jollaiseksi 2000-luvun alkupuolen avaruusmatkailua neljäkymmentä vuotta sitten uumoiltiin.

Monien muinoin lukemieni avaruuskirjojen lailla Peaken teoksen ensisijainen kohderyhmä lienee nuoriso, mutta leppoisasti etenevä teksti antaa kyllä ajateltavaa ja opittavaa aikuisillekin. Hieno hanke, ja kaiken lisäksi kerrassaan komeannäköinen kirja.

Elämäkertauskursseja

Syystä tai toisesta on käynyt niin, että vuodenvaihteen mittaan olen päätynyt näkemään ja lukemaan useita elämäkerrallishenkisiä elokuvia ja kirjoja. A. E Nordenskiöldin elämäkertakirjasta oli blogissa jo puhettakin. Toinen tieteellisehkö ja löytöretkehkö elämäkerran kohde on tällä erää ollut Neil Armstrong (1930–2012), ensimmäisenä Kuun pinnalle astunut amerikkalaisastronautti. Damien Ghazellen ohjaama Ensimmäisenä Kuussa (First Man, 2018) on monessakin suhteessa suhteellisen perinteinen biopic: alussa kerrottu kohtaus (tyttären kuolema) palautetaan mieliin traumana useita kertoja elokuvan mittaan, ja miltei lopussa siihen palataan (fiktiivisessä) kohtauksessa, kun Armstrong pudottaa Kuun pinnalle tyttärelle kuuluneen nimirannekkeen. Muuten elokuva on hyvinkin toimiva kokonaisuus, joka tuo oikeastaan varsin hienosti esiin, miten pelottavia, rämiseviä, täriseviä ja meluisia kapineita yliääni-kokeilukoneet, avaruusraketit ja kuumoduulit oikein ovat. Tätä on vielä korostettu tekemällä kuukävelykohtauksesta täysin äänetön: tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta – Tim Peaken kirjasuomennoksen jäljiltä olen tietenkin perillä siitä, että avaruuspuvun elossapitojärjestemät tuuttaavat astronautin korviin melkoisen kovaa meteliä. Vaikka elokuva olikin nimenomaan Armstrongin tarina, hämmentävää oli miten vähän tilaa Apollo 11:n muut astronautit saivat. Edwin ”Buzz” Aldrin pääsi ääneen parissa kohtauksessa, Michael Collins taidettiin mainita nimeltä suunnilleen kerran.

Muut kohdalle sattuneet elämäkerrat ovat sitten olleet musiikillisempia. Freddie ”Faroukh Bulsara” Mercuryn (1941–1991) elämästä kertova Bohemian Rhapsody (ohjaus Bryan Singer, 2018) ottaa varsin paljon vapauksia todellisten tapahtumien ja niiden järjestyksen suhteen: todellisuudessahan Queen ei suinkaan ollut hajonnut ennen Live Aid -konserttia, eikä Mercury vielä siinä vaiheessa tiennyt mitään AIDS-tartunnastaan, esimerkiksi. Toisaalta elokuva valottaa hetkittäin vallan mainiosti Queenin levytysten synnyn dynamiikkaa ja myös bändin kolmen muun jäsenen sävellyksellistä ja sanoituksellista panosta.

Teppo Airaksisen Juice (2018) ottaa yhtä lailla vapauksia totuuden suhteen, yhdistelee Juice Leskisen (1950–2006) vaimoja ja tyttöystäviä yhdeksi fiktiiviseksi henkilöksi ja niin edelleen. Elokuva on etenkin edellä mainittuihin amerikkalaisteoksiin verrattuna melkoisen rosoisen ja, sekä hyvässä että pahassa, kotimaisen näköinen: toisaalta estetiikkaa on selvästi lainattu Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiöstä (1981), eikä minulla ole sitä vastaan mitään. Kyseinen konserttielokuva oli minulle aikoinaan iso juttu ja hieno kokemus, vaikkakin enemmän Hassisen koneen kuin Juicen vuoksi. Juice antaa keskimääräistä muusikkoelämäkertaelokuvaa enemmän tilaa musiikille: toisinaan elokuvassa nähtiin jopa melkein kokonainen biisi ilman nykyään jotakuinkin pakollista ADHD-pätkimistä. Rajua ja radikaalia!

Viime aikojen elämäkertaelokuvista kuitenkin hienoimmaksi kokemukseksi muodostui Kirill Sebrennikovin Kesä (Leto, 2018), enimmäkseen mustavalkoinen ja aika ajoin riemukkaan surrealistiseksi heittäytyvä kertomus kahden bändinjohtajan ystävyydestä. Elokuvasta nauttimista epäilemättä osaltaan auttoi se, että minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä Zooparkin laulajakitaristi Mihail ”Mike” Vasiljevits Naumenkon (1955–1991) tai Kinon laulajakitaristin Viktor Robertovitš Tsoin (1962–1990) elämästä – eikä hirveästi Neuvostoliiton viimeisten vuosien rockkuvioista muutenkaan: mutta itsekin jonkin aikaa silloisessa Leningradissa asunut ja molempia bändejä ainakin puolella korvalla kuunnellut S. piti elokuvasta hänkin. Jos Pihtiputaan skideillä oli mielestään tylsää, he eivät todellakaan tienneet millaista oli naapurissa: Leningradin Rock-klubi oli käytännössä koko maan ainoa paikka minne rockbändejä päästettiin esiintymään, kunhan sanoitukset oli ensin tarkastettu ja yhteiskunnallisesti sopiviksi hyväksytty.

Kirjallisella puolella tulin lukaisseeksi perä perää sekä Timo Kalevi Forssin kirjan Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (Into 2018) että Ville Similän ja Mervi Vuorelan teoksen Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY 2018). Molemmat käsittelivät minulle ikään kuin puoliläheisiä artisteja. Leevi and the Leavingsin musiikki on ollut osa elämäni soundtrackia aina ”Mitä kuuluu Marja-Leenasta” lähtien, vaikken ikinä ole bändin levyjä ostanutkaan: radio on tarjonnut Leevi-meininkiä vuosikymmenien mittaan kerrassaan riittämiin, ja radio on ehkä ollut oikein hyvä tapa kyseisestä kokoonpanosta nauttimiseen. Joskus kyllä on mennyt liiallisuuksiin: siihen aikaan kun meillä oli vielä anoppila Kiihtelysvaarassa, siellä käymisen rituaaleihin kuului kuulla ”Pohjois-Karjala” paikallisradiosta – noin kerran tunnissa. Viime kesänä tulin lainanneeksi kirjastosta Matkamuistoja-boksin (2008) ja totesin, että kovin pitkää rupeamaa ei Leevi-klassikoita kerrallaan pysty kuuntelemaan: vaikka laulujen rumpukompit onkin soittanut jokseenkin aina ns. oikea ja vallan pätevä rumpali, johtajan näkemys oikeasta rytmistä oli rumpukonemaisen mekaaninen ja tasapaksu nakutus täysin vailla groovea. Sellaista ei tämä korva kovin kauaa kestä.

Vaikka Gösta Sundqvist (1957–2003) ilmeisesti jotakuinkin vihasi Juice Leskistä (ja tunne tuntuu olleen molemminpuolinen), musiikillisesti molemmat pelasivat perin samanlaisilla korteilla. Toisaalta mukana oli vahvasti kuplettivaikutteisia huumoripaloja ja niiden välissä, ikään kuin huumorin lomassa helpommin sulatettavana, hyvinkin vakavia ja traagisia tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Ultra Brasta innostuin esikois-ep:n ja etenkin ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat” -laulun myötä. Vaikka en itse kannata noin äärimmäisiä toimenpiteitä ja sitä paitsi äänestin ”kyllä” EU-äänestyksessä enkä ole katunut, 1990-luvun puolivälissä kaikenlainen yhteiskunnallisuus ja maailmanmenoon kriittisesti suhtautuva poliittisuus oli siivottu kotimaisesta musiikista täysin olemattomiin. Jopa Apulannan kaltaiset mukapunkkarit tekivät pelkkiä teini-ihmissuhdedraamoja ja ylistivät haastatteluissa Kokoomusta. Edistin Ultra Bran asiaa itse haastattelemalla esikoisalbuminsa juuri julkaissutta bändiä Rumbaan loppukesästä 1996: kuvaavaa kokoonpanolle oli, että haastattelussa oli paikalla neljä henkeä: pianisti/säveltäjä Kerkko Koskinen, laulaja Terhi Kokkonen sekä kaksi sanoittajaa – Anni Sinnemäki ja Janne Saarikivi – jotka eivät laulaneet eivätkä soittaneet mitään. Vapaaherran elämää (1996) soi kotonani paljon, mutta kiinnostus alkoi pian lopahtaa, kun Ultra Bran musiikki alkoi sekin vältellä yhteiskunnallisuutta ihmissuhdetarinoiden ja ”Hauen” kaltaisten nonsense-palojen kaltaisilla (minun mielestäni) tyhjänpäiväisyyksillä. Uuden aallon(kin) kasvattina tekstit ja niiden sisältämät ajatukset ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Aukaisin korviani uudelleen oikeastaan vasta viimeisen Vesireittejä-albumin raidan ”Poika vuoden takaa” kohdalla: ihmissuhdetarina sekin, mutta miten hieno, taidokkaasti rakennettu ja koskettavasti laulettu kappale! Ehkä elämäni oli edennyt sellaiseen tilaan että olin vastaanottavaisempi ihmissuhdeaiheisille lauluille.

Näistä elämäkertureista Timo Forssilla on ollut hankalampi urakka: teoksen päähenkilö Gösta Sundqvist on ensinnäkin kuollut toistakymmentä vuotta sitten, minkä lisäksi hän lakkasi antamasta haastatteluja vuoden 1995 tienoilla ja sitä edeltävissäkin haastatteluissa keskittyi lähinnä kehumaan omia projektejaan, paisuttelemaan tulevia (mahdollisesti täysin fiktiivisiä) suunnitelmiaan ja haukkumaan kollegojaan. Ultra Bran väestä jotakuinkin kaikki ovat elossa ja ovat myös olleet ilmeisesti innokkaita puhumaan asioista.

Mielenkiintoista kyllä, sekä monen Ultra Bran keskeisen jäsenen että Sundqvistin juuret ovat Espoossa ja tie vei sittemmin jonnekin Punavuoren hörneille. Maantieteellisen etäisyyden lyhyydestä huolimatta henkinen etäisyys oli joissakin suhteissa valtava: koulupudokas, remonttireiska ja talonmies Sundqvist jotakuinkin vihasi (myös) kaikkea mikä liittyy akateemisuuteen – ja alkoholinkäyttöön. Ultra Bran väestä useat olivat kohtuullisen vauraista akateemisen tai kulttuurielämän perheistä, he olivat lähteneet Kallion tai Torkkelin lukiosta korkeakouluihin eivätkä pahemmin sylkeneet lasiin. Niin, ja Ultra Bra oli loistokas keikkabändi siinä missä Gösta Sundqvist kieltäytyi systemaattisesti nousemasta lavalle.

Toisaalta Ultra Bran johtaja Kerkko Koskinen oli studiotyöskentelyn suhteen yhtä pikkutarkka täydellisyydentavoittelija kuin Sundqvist, ennen kuin jälkimmäiseltä vähitellen loppui veto, energia, ideat ja kiinnostus, ja sekä Leevi and the Leavingsin musiikki että lukuisat radio-ohjelmat alkoivat mennä ali siitä mistä aita oli matalimmillaan. Sundqvist olisi tarvinnut pitkän sapattivapaan myös terveytensä hoitamiseen, mutta siihen hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Ultra Bra ymmärsi pistää pillit pussiin siinä vaiheessa kuin leipääntymisestä alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä.

Sekä Leevi and the Leavingsin dynamo että Sokeana hetkenä ovat, henkilöhistorioidensa ja musiikillisten asioiden ohella myös hyvin kiinnostavaa ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa 1900-luvun loppupuolen Helsingistä ja jo sellaisina ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikkeivät kohteiden musiikit lukijaa niin nappaisikaan.


Kylmien kesien mies

Nuorna luin paljon ns. löytöretkiä käsittelevää kirjallisuutta. Luulisin, että vanhojen matkakertomusten ja meriseikkailujen lukemisen viehätyksessä oli paljon samaa kuin vain hivenen myöhemmässä mieltymyksessäni tieteiskirjallisuuteen: ne tarjosivat tilaisuuden matkustaa kauas aikana, jolloin pidempien matkojen tekeminen oli meidän velkaiselle perheellemme harvinaista tai mahdotonta.

Törmäsin vasta taannoin Into-kustantamon alkuaan jo vuonna 2016 julkaisemaan, Martti Blåfeldin kirjoittamaan elämäkertaan Adolf Erik Nordenskiöldistä (1832–1901), miehestä jonka ansiosta Helsingin kantakaupungussa on varsin vaikeasti oikeinkirjoitettava kadunnimi. Helsingissä syntyneen ja sittemin Ruotsiin siirtyneen Nordenskiöldin tunnetuin saavutus, ensimmäinen ns. Koillisväylän läpipurjehdus 1878–9, oli tietysti tuttu jo nuoruuden lukuharrastuksista. Tuntuu siltä, että Blåfeld on pitkään työstämässään elämäkerrassa olettanut, että Vega-laivalla tehdyn retken pääpiirteet ovat lukijalle jo valmiiksi tuttuja, sen verran ohimennen tämä toista vuotta kestänyt retki – joka oli itse asiassa myös ensimmäinen koko Euraasian mantereen* ympäripurjehdus – käsitellään.

Sitäkin perusteellisemmin Blåfeld käsittelee Nordenskiöldin lukuisia muita arktisen alueen tutkimusmatkoja, etenkin hänen lukuisia työjaksojaan Huippuvuorilla, joihin paneudutaan niin perusteellisesti että useinmiten muistetaan mainita tärkeimmät tämän aikansa geologian ja mineralogian huippututkijan löytämistä kivennäisistä – ja paleontologisista löydöistä. Hupaisahko on taloudellisessa mielessä vähän tohelon Nordenskiöldin yritys pistää rahoiksi perustamalla yritys, joka olisi louhinut lannoiteteollisuuden käyttöön Huippuvuorten kallioperästä runsaana löytyvää fosfaatti- ja nitraattipitoista koproliittia – toisin sanoen muinaiseläinten kivettynyttä kakkaa.

Tähän aikaan oli iso bisnes rahdata Eurooppaan Perun ja Chilen rannikoilta guanoa – eli merilintujen vuosituhantisia kakkakerrostumia – joten periaatteessa idea oli ihan hyvä. Huippuvuoret on kuitenkin armoton ympäristö millekään kaivostoiminnalle, ja sitä paitsi kasvissyöjädinosaurusten kivettynyt kakka ei ollut kemialliselta koostumukseltaan lainkaan yhtä hyvää kuin kalansyöjälintujen uloste.

Kiinnostavaa kyllä, lukuisat tutkimusmatkat Huippuvuorille ja muualle Artktikseen tekivät Nordenskiöldistä varhaisen vihreän: hänen tutkimuksensa osoittivat kiistatta, että Jäämeren valaskanta oli romahtanut 1600–1800-lukujen hillittömän pyynnin ansiosta, ja hän arveli että ainakin mursu tulisi kuolemaan lähivuosikymmeninä sukupuuttoon, kuten stellerinmerilehmälle oli jo tapahtunut. Myös arktisen linnuston väheneminen ja lajiston köyhtyminen huolestuttivat.

Nordenskiöldillä ei ollut muutenkaan tapana salailla mielipiteitään. Vastikään geologian tohtoriksi väitelleen nuoren lahjakkuuden ura Helsingin yliopistossa katkesi vuoden 1857 tienoilla hänen puhuttuaan turhan julkisesti sen aikaisissa yliopistollisissa liberaalipiireissä yleistä mielipidettä, jonka mukaan Suomi pitäisi palauttaa takaisin Ruotsin alaisuuteen Venäjän vallasta. Hän siirtyi muutaman mutkan kautta aatelissukunsa vanhaan kotimaahan Ruotsiin ja sai sen kansalaisuuden (sekä myöhemmin vapaaherran arvon), ja pari Suomen kenraalikuvernööriä myöhemmin myös vierailut synnyinmaassa sekä tutkimusmatkat Venäjän alueelle onnistuivat ongelmitta. Nordenskiöld tuntuu Blåfeldin siteeraamien kirjeiden perusteella haaveilleen kesien vietosta Frugårdin sukutilalla Mäntsälässä, mutta käytännössä hän vietti useimmat kesä–lokakuun väliset ajat Huippuvuorilla, Grönlannissa tai Koillisväylällä – missä kului itse asiassa toista vuotta, sillä Vega juuttui jäihin Laptevin salmen tietämiin kymmeneksi kuukaudeksi.

Pitkät työmatkat tuntuvat rasittaneen pahasti myös perhesuhteita, sillä Anna-vaimo (os. Mannerheim, tunnetun venäläisen upseerin ja myöhemmän Suomen presidentin täti) jäi pitkiksi ajoiksi yksin huolehtimaan lapsista, asunnoista ja raha-asioista. Blåfeldilla on ollut käytössään runsaasti henkilökohtaista kirjeenvaihtoa ja muuta aineistoa, mutta silmiä rasittavan pienellä painettuna pokkarinakin viisisataasivuisen teoksen painopiste on yhtä kaikki Nordenskiöldin tieteellisessä työssä, joka on, kiistämättä, esittelemisen arvoista.

___

* Nordenskiöldin aikaan Suezin kanava oli jo rakennettu, joten Euraasiasta oli vedellä erotettu siihen aikaisemmin kiinteästi kuulunut Afrikka.

Koska meitä käsketään

Stanley Milgramin Yalessa 1961 tekemät tottelevaisuuskokeet ovat luultavasti yksi tunnetuimpia sosiaalipsykologian koesarjoja, niin tunnettuja että niistä on jopa tehty lauluja:

Perusasetelma on yksinkertainen. Milgramin työryhmä palkkasi lehti-ilmoituksella haettuja vapaaehtoisia koesarjaan, jossa väitettiin tutkittavan, auttoiko rangaistus oppimisessa. Vapaaehtoisia oli aina paikalla kaksi, jotka arpoivat keskenään, kummasta tulisi ”oppija” ja kummasta ”opettaja”. Opettajan tehtävänä oli luetella sanoja, jotka viereisessä huoneessa olevan oppijan piti sitten toistaa määrätyssä järjestyksessä. Mikäli hän teki virheen, opettaja antoi hänelle sähköiskun – ensin pienen, sitten suuremman, lopulta aina yli neljäänsataan volttiin asti. Opettajan tukena oli tutkija, joka kannusti ja lopulta painosti häntä noudattamaan sovittua menetelmää, vaikka opettaja kuulikin oppijan tuskanparahdukset ja paniikin yhä voimakkaampien sähköiskujen johdosta. Pahimmillaan sähköiskut olivat hengenvaarallisen voimakkaita.

Todellisuudessa ”opettajaksi” muka ”arvottua” vapaaehtoista viilattiin linssiin. ”Oppija” ja tutkija olivat näyttelijöitä, sähköiskulaite oli pelkkä kulissi ja tuskanparahdukset tulivat nauhalta. Todellisuudessa Milgramin ryhmä tutki, miten moni vapaaehtoinen suostuisi tuottamaan vallassaan olevalle ihmiselle tuskaa käskystä. Koesarja käynnistettiin samaan aikaan, kun Adolf  ”Noudatin vain käskyjä” Eichmann oli oli Israelissa oikeudessa sodanaikaisista rikoksistaan ihmisyyttä vastaan, joista hänet sittemmin tuomittiin kuolemaan.

Milgramin koesarjastaan julkaiseman ensimmäisen artikkelin tulokset levisivät mediassa ja synnyttivät aikamoista kohua ja järkytystä: 65 prosenttia kokeisiin osallistuneista vapaaehtoisista oli totellut käskyjä kokeen loppuun asti ja jatkanut sähköiskuja huolimatta uhrin ilmeisestä tuskasta ja hänelle aiheutuneesta hengenvaarasta.

Australialainen psykologi ja kirjailija Gina Perry on perehtynyt Milgramin kokeisiin varsin perusteellisesti ja kirjoittanut aiheesta kirjan (ja tv-dokumentin) Beyond the Shock Machine (2012). Hänen viimeviikkoisessa New Scientistissä (17.3.2018) julkaistu artikkelinsa ”Fifty Shades of Obey” (NS:n nettisivuilla nimellä ”The Shocking Truth of Stanley Milgram’s Obedience Experiences”) esittää Milgramin työryhmän toiminnasta ja aineiston käsittelystä varsin kriittisen kuvan. Ensinnäkin shokeeraava 65 prosenttia perustui ainoastaan ensimmäiseen koesarjaan, johon kuului neljäkymmentä vapaaehtoista miestä, joista vain 26 suostui suorittamaan kokeen loppuun. Tilastollisesti tämä on naurettavan pieni aineisto, josta ei ole järkevää tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Myöhemmissä koesarjoissa tulokset heittelehtivät melkoisesti, osittain siksi että kokeen perusasetelmia muutettiin monella tavoin. Joissakin tapauksissa ”opettajan” työtä seuraava ”tutkija”-näyttelijä painosti ”opettajaa” hyvinkin aggressiivisesti. Monet ”opettajat” kehittelivät lennossa erilaisia tapoja huijata ”tutkijaa”: he yrittivät esimerkiksi parhaansa mukaan syöttää ”oppijalle” oikeita vastauksia tai antoivat ohjeiden vastaisesti paljon lievempiä sähköiskuja. Osa oli jopa valmis väkivaltaan ”tutkijaa” kohtaan saadakseen kokeen keskeytettyä.

Vapaaehtoiset eivät myöskään olleet niin tyhmiä kuin Milgramin ryhmä oli antanut ymmärtää. Vapaaehtoisia haastateltiin useaan otteeseen koesarjan suorituksen jälkeen, ja Milgram tunnusti julkisesti vasta kymmenkunta vuotta kohututkimuksensa jälkeen, että 44 prosenttia koehenkilöistä oli selvästikin tajunnut, että sähköiskut olivat pelkkää huijausta: heillä ei tietenkään ollut mitään estoja väännellä toimimattomiksi arvaamiaan kytkimiä korkeimpiin ”jännitteen” arvoihin asti. Jos näiden nokkelien–pokkelien osuus vähennetään alkuperäisestä prosenttiluvusta, sähköshokkeja käskyjen mukaan antaneiden ja shokkien aitouteen uskoneiden osuus pienenee 21 prosenttiin – eli he ovat sittenkin olleet selvä vähemmistö.

Muodostuu vahva vaikutelma, että Stanley Milgram oli päättänyt haluamansa tulokset etukäteen ja manipuloinut aineistoa tähän suuntaan. Myöhemmät, inhimillisemmin toteutetut koesarjat ovat kuitenkin antaneet jossain määrin samansuuntaisia tuloksia hänen raporttiensa kanssa. Onko niitäkin manipuloitu ja/tai toteutettu tieteellisesti hatarilla menetelmillä? En tiedä.

 

 

Itsensäkesyttäjät

Kirjoitin taannoin James C. Scottin kirjasta Against the Grain, joka käsittelee ihmiskunnan hidasta (ja osin vastentahtoistakin) siirtymistä metsästäjä/keräilykulttuurien paratiisista karjankasvatuksen ja maanviljelyn raskaaseen työhön. Taisin sivuuttaa Scottin pohdiskelut siitä, kuinka ennen kotieläinten kesyttämistä ihminen joutui kesyttämään itse itsensä.

Muutamanviikontakainen New Scientist pohtii samoja kysymyksiä genetiikan ja fysiologian kannalta. Ihmisten kesyttämissä eläimissä havaitaan useita tyypillisiä muutoksia, lajista riippumatta, verrattuna niiden villeihin kantaisiin: Silmät suurenevat, aivokopan tilavuus pienenee, samoin hampaat ja leuka lihaksineen. Nämä muutokset saattavat ilmetä hyvinkin nopeasti. 1950-luvulla neuvostoliittolainen Dmitri Beljajev kasvatti turkistarhalta pelastamiaan kettuja ja valitsi joka sukupolvesta kaikkein kesyimmät ja sosiaalisimmat yksilöt lisääntymään. Käytöksen lisäksi parinkymmenen sukupolven mittaan niiden turkkiin alkoi ilmestyä valkoisia laikkuja ja vähitellen myös korvalehdet pehmenivät koiramaisiksi luppakorviksi.

Tämä varsin erilaisilta vaikuttavien perinnöllisten ominaisuuksien ilmaantuminen yhtä matkaa selittyy sillä, että niiden takana on varsin pieni joukko kantasoluja sikiön siinä osassa, jota kutsutaan hermostopienaksi. Sikiön kehittyessä hermostopienan solut siirtyvät eri puolille sikiön kehoa ja vaikuttavat muun muassa hampaiden, korvien ja värityksen kehittymiseen.

Kuva: New Scientist

Mielenkiintoista on, että samanlainen kehitys on tapahtunut myös ihmisen sukupuussa ennen Homo sapiensin syntyä: artikkeli vertailee ennen kaikkea nykyihmistä ja neandertalilaista, mutta osa eroista on vielä voimakkaampia jos verrataan näitä kahta lajia (tai rotua) aikaisempiin ihmislajeihin. (Poikkeus on aivokopan koko: neandertalilaisten aivojen tilavuus on ollut suurinta mihin ihmissuku on pystynyt.)

Olen itse olettanut, että koirien ulkonäkömuutokset susi-esi-isiin verrattuna ovat johtuneet ensi sijaisesti valikoivasta jalostuksesta: muiden poikasiaan hoivaavien eläinten lailla ihminenkin tunnistaa lajienvälisen kuilunkin yli poikasen/pennun/pikkulapsen piirteet: aikuista suhteellisesti suuremmat silmät ja pienemmät raajat, pienempi nenä ja niin pois päin. Näitä piirteitä olisi suosittu ja ne olisivat korostuneet. Mutta vaikuttaisi siltä, että kyse on paljon perustavavanlaatuisemmasta asiasta: yksilöiden luontainen sosiaalisuus on mahdollisesti peräisin (osin) samoista geeneistä kuin hermostopienan kantasolujen aiheuttamat ulkonäkömuutokset.

Joillakin piirteillä on toki muitakin järkeviä selityksiä. Kypsennettyä ravintoa syövä laji ei tarvitse niin jykeviä leukalihaksia eikä purukalustoa kuin raakaravintodieettiläinen, jolla ei ole työkaluja apunaan vaikkapa nilviäisten kuorien rikkomiseen. Mutta voihan olla tietysti niinkin, että purennan keventyminen osaltaan aiheutti tarpeen kehittää työkaluja, ja työkalujen kehittelyn tarve lisäsi vuorostaan entisestään sosiaalisuuden tarvetta?

Paha sanoa ilman aikakonetta.

 

Vilja, vesi ja verot

Maatalouspolitiikkaa Yalen yliopistossa tutkiva yhteiskuntatieteilijä James C. Scott kirjoitti kirjan Against the Grain – A Deep History of the Earliest States (Yale Agrarian Studies Series, 2017) koska ei tiennyt kovinkaan paljoa kirjansa aiheesta: Miksi ihmeessä satojatuhansia vuosia ihan tyytyväistä metsästäjä–keräilijäelämää muutaman sadan ihmisen porukoissa viettäneet Homo sapiensit ryhtyivät lopulta viljelemään peltoja, tarhaamaan eläimiä ja perustamaan valtioita?

Koska hän ei tiennyt aiheesta tarpeeksi, hän kääntyi arkeologien, paleontologien, paleobiologien ja muiden alan asiantuntijoiden puoleen. Ja, kuten hän huomasi, yksiselitteisiä vastauksia ei ole, kuten on tyypillistä monille tieteenaloille, etenkin menneisyyttä tutkiville tieteenaloille.

Hyvin pian selvisi, ettei kyseessä ollut mikään äkillinen siirtymä. Ns. metsästäjä–keräilijät olivat ehtineet asettua paikalleen ja kasvatella sekä jalostella kaikessa rauhassa kaikenlaisia kasveja ja eläimiä pelkästään Mesopotamian alueella melkein kymmenkuntatuhatta vuotta ennen kuin (silloisille) merenrantakosteikkoalueille syntuyivät ensimmäiset varsinaiset kaupunkivaltiot noin 4000 eKr: Uruk, Ur, Eridu.* Selvisi myöskin, että perinteisessä historiankirjoituksessa ”sivilisaation romahduksiksi” tai ”dynastisiksi välikausiksi” nimetyt ajanjaksot eivät mitenkään välttämättä olleet minkäänlaisia romahduksia tai edes välivaiheita, vaan pikemminkin kasvavan hyvinvoinnin, pienempien ja itse itseään hallitsevien yhteisöjen sekä pakkotyön ja orjuuden vähenemisen jaksoja. Vahvoille (kaupunki)valtioille tyypillisiä piirteitä nimittäin oli – verotuksen ohella – hillitön työvoiman tarve. Sotia ei käyty valtion maa-alueiden laajentamiseksi, vaan orjatyövoiman hankkimiseksi monumentaalirakennustyömaiden lisäksi eliitin paapomiseen, raaka-aineiden hankkimiseen ja kaupunkien ruokkimiseen. Kaupunkien muurien tarkoituksena olikin, Scottin näkemyksen mukaan, yhtä lailla estää kaupungissaolijoita karkaamasta kuin torjua hyökkääjiä. Monet ”barbaariset” paimentolaisheimot eivät olleet ”heimoja” missään geneettisessä mielessä, vaan sekalaisen porukan yhteenliittymiä, joista merkittävä osa väkeä oli alkuaan karannut ”sivistyksen” (kirjaimellisia) kahleita.

”Barbaarien” muodostama henkinen vaara oli niin suuri, että myöhemmin oikeastaan koko Euraasian halki kulki muurien ja linnoitusketjujen muodostama kiviesirippu, Kiinan muurilta aina Hadrianuksen valliin asti. Toisaalta ”barbaarit” olivat monessa suhteessa myös välttämättömiä etelän valtioille kauppiaina ja, usein, palkkasotureina. Molemmat tarvitsivat toisiaan aina 1600-luvun tietämiin asti.

Scott välttelee ehdottomien totuuksien viljelyä, mutta nostaa esiin muutamia välttämättömyyksiä ”sivistyneiden” valtioiden synnylle. Hänen kannaltaan tärkein on jyviä tekevä viljakasvi: Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa vehnä ja ohra, Kiinassa hirssi (ja myöhemmin riisi), Keski-Amerikassa maissi. Vilja ei ole ravintona parhaana päästä, mutta hallinnolliselta kannalta siinä on suuria etuja: Vilja säilyy ja on varastoitavissa. Viljanjyvät ovat tasakokoisia ja niitä on runsaasti, joten niitä voidaan käyttää valuuttana – ja siten myös verottaa. Vilja kasvaa maan pinnalla toisin kuin juurekset, joten ”salakasvattaminen” verojen välttämiseksi ei onnistu. Viljasato kypsyy kerralla, mikä antaa tilaisuuden yhteisöllisyyttä kasvattaviin rituaaleihin.

Scott jättää vähemmälle huomiolle tekijän, johon minä merihistoriasta kiinnostuneena kiinnitin huomiota: Varhaistenkin kaupunkivaltioiden toiminnan edellytyksenä oli hyvin toimiva vesiliikenne. Etenkin puutavara – sekä poltto- että rakennuskäyttöön – on hyödyke, joka loppuu hyvin nopeasti kävelyetäisyydeltä pienemmästäkin taajamasta, ja maata pitkin kuljettaminen on paljon työläämpää. Mesopotamian ensimmäiset kaupungit syntyivät sitä paitsi merenrannan kosteikkoalueille, alueelle jossa oli suolaisten rämeiden keskellä kumparemaisia ”kilpikonnasaaria”. Näille oli kertynyt alkuaan asutusta siksi että erilaiset äyriäiset, niveljalkaiset ja kalat olivat metsästäjä–keräilijöiden tärkeää ravintoa, ja siksi että rantakosteikot ovat myös muuttolintujen reittien tärkeitä levähdyspaikkoja.

Scott toteaakin, että yksi ilmeisen tärkeä tekijä ravitsemuksen myöhempään siirtymiseen viljapainotteisempaan suuntaan oli, että eri riistaeläinten vakituisille vaellusreiteille asuvat ihmiset verottivat vaeltavien eläinten kantoja turhan tehokkaasti, joten ainakin joillakin alueilla lienee ollut pakko hankkia muita ruoanlähteitä. En tiedä mistä olen itse alkuaan keksinyt ajatuksen, että myytti Paratiisista karkoittamisesta olisi syntynyt traumaattisesta siirtymästä metsästys–keräilyn kohtuullisen rennosta hyvinvoinnista tautien ja raskaan työn maanviljelyyn ja karjatalouteen, mutta en ole ainakaan ainoa jolle asia on tullut mieleen: Scott mainitsee ajatuksen moneen kertaan. Etenkin kotieläintalous merkitsi sitä paitsi melkoista uhkatekijää. Useimmat kotieläimet ovat geneettisesti ihmiselle lähisukuisia nisäkkäitä, ja zoonooseista, eläimestä ihmiseen siirtyneistä kulkutaudeista tuli urbaaneille ihmisille jatkuva uhka – ja, kenties, myös syy monessa yhteisössä raivonneeseen ksenofobiaan, muukalaisten pelkoon.

Against the Grain tarjoaa tiiviissä paketissa paljon pohdittavaa siitä miten ihmisten yhteisöt alkuaan alkoivat kasvaa muutamasta sadasta ensin tuhansiin ja sitten miljooniin. Tuli mieleen, että kirja saattaisi olla erittäin hyödyllistä luettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneet kirjoittamaan keksittyihin maailmoihin sijoittuvaa, miekkoja ja barbaareja sisältävää fantasiaa. Kyllä nimittäin joku George R. R. Martinkin olisi saanut kiinnittää paljon enemmän huomiota siihen, mistä leipä ja puuro ovat hänen aatelistensa ja sotilaidensa pöytiin ilmestyneet.

___

* Kiinnostavana detaljina Scott mainitsee, että näiden sumerilaisten kaupunkien nimet eivät ole sumerinkielisiä, vaan – kenties – peräisin joltakin vanhemmalta seudulla eläneeltä väestöltä ja heidän kielestään.

Worldcon 75, kolmas päivä

Kuva: Timo Pitkäranta

Kolmas conipäivä alkoi kukonlaulun aikaan, eli kello yhdeltätoista, Suurella Suomi-scifikeskustelulla Pasilan kirjaston auditoriossa. Kun keskusteluseurana olivat kunniavieras Johanna Sinisalo, Risto Isomäki ja puheenjohtaja-Toni Jerrman, oli selvää jo etukäteen, että keskustelu kävisi vilkkaana, hauskana ja antoisana. Niin kävikin, vaikka keskustelulle varattu aika loppuikin kesken. Juttua ja tarinoita olisi riittänyt vielä pariksi tunniksi.

Keskustelusta jäi mieleen muun muassa, miten valtavan paljon suomalaisten sf-kirjailijoiden uratavoitteet ja -haaveet ovat muuttuneet muutamassakymmenessä vuodessa. 1980-luvulla, kun Johanna ja Risto aloittelivat kirjallista uraansa novellisteina, iso läpimurto olisi ollut saada sivun arvostelu sanomalehteen. Nykyään, 2010-luvulla, on suomalaiselle kirjailijalle ihan realistista haaveilla kansainvälisistä palkinnoista. Niitä on nimittäin jo tullut, ja tulee epäilemättä lisää.

Torstaipäivästäni perjantai poikkesi sikälikin, että onnistuin seuraamaan useammankin ohjelmanumeron itse conipaikalla. Nyt olen hiukkasen valistetumpi sen suhteen, mikä olisi (edes hieman) realistisempaa avaruusscifissä (etenkin sen suhteen miten kiertoradoilla operoidaan) ja mitkä aikoinaan hienot scifi-ideat ovat muuttuneet liikuttavan vanhentuneiksi sen jälkeen kun olemassaoleva teknologia on marssinut niiden ohitse ihan eri polkua pitkin.

Olen myös aika hyvin ajan tasalla siinä, mitä tällä hetkellä tiedetään lähimpää omaa aurinkokuntaamme löydetystä eksoplaneetasta, Proxima b:stä, ja mitä siitä ollaan (toivottavasti) saamassa selville lähivuosina. Alle kymmenen valovuoden päässä Auringosta on muitakin ns. punaisia kääpiötähtiä, ja niiden (mahdollisten) planeettojen tutkimusta voi itse kukin seurata vaikkapa Red Dots -uutissivustolta.

Väkimäärä Messukeskuksessa ei ollut edellisistä päivistä ainakaan vähentynyt, mutta järjestävät tahot olivat ottaneet nopeasti onkeensa ensimmäisen päivän tungoksesta. Esityksiä ja keskusteluita oli siirretty isompiin saleihin, ja suurin osa mahtui haluamiaan esityksiä katsomaan, ainakin jos ehti tulla odottelemaan riittävän ajoissa ennen niiden alkua. Edelleen coniväki suhtautui hyvin asiallisesti jonoihin, odotteluun ja mahdollisiin takaiskuihin – kuten aikuiset, fiksut ihmiset.

Mitä jonoihin tulee, vaikuttavimmat versiot nähtiin ykköshallin ulkopuolella iltaseitsemän jälkeen, kun conikansa alkoi jonotella pääsyä Hugo-palkintogaalaan. Siinä vaiheessa kun itse jonoon asetuin, se täytti Messukeskuksen alakerran käytävän eteläisen sisäänkäynnin portaikosta pohjoisen sisäänkäynnin aulaan, ja ennen kuin ovet avattiin, jono oli venynyt vielä kaksinkertaiseksi.

Mutta tilaa oli riittämiin, kaikki halukkaat mahtuivat katsomoon ja pääsivät sinne varsin lyhyen odottelun jälkeen.

En ole kovin paljon palkintogaaloissa käynyt, mutta luullakseni vuoden 2017 Hugot olivat epäilemättä oikein hyvä johdatus asiaan. Värikylläisyyttä, suuria tunteita, huumoria, naurua, kyyneliä, liikutusta, riemua, hämmennystä ja yllätyksiä. Ennen tilaisuutta mielessä kävi kyllä pariinkin kertaan, onko tuonne mitään järkeä lähteä jonottamaan, mutta huonomminkin olisi parituntisensa voinut käyttää. Perimmältään palkintogaala oli kuitenkin voimaannuttava monimuotoisuuden ja monenkirjavuuden juhla, ja niitä ei näinä aikoina ole (koskaan) liikaa.

Myrkynlykkäys ei loppunutkaan

Tuoreimmassa minulle asti saapuneessa New Scientistissä oli pieni uutinen täydentämään edellistä bloggaustani Thomas Midgleystä:

Kirjoitin (kuten on uutisoitu), että CFC-ponnekaasujen (eli Freonien) kieltämisen jälkeen Maapallon otsonikerros on alkanut toipua. CFC-kaasujen korvaajaksi kehitetty HFC-32 eli difluorometaani ei vahingoita otsonia edeltäjänsä tavoin. On kuitenkin käynyt ilmi, että HFC-32:n valmistuksessa käytettyä helposti haihtuvaa ja karsinogeenista dikloorimetaania (CH2Cl2) pääsee valmistusprosessissa pakenemaan ilmakehään, ja se vahingoittaa otsonikerrosta. Tuho ei ole niin pahaa kuin CFC-yhdisteiden tapauksessa, mutta kyllä se otsonikerroksen toipumista hidastaa jopa vuosikymmeniä.

Eli tämäkin ratkaisu osoittautui eräänlaiseksi ”insinöörihätäratkaisuksi”, joka korjaa ongelman jota korjaamaan se kehitettiin, mutta aiheuttaa itse uusia ongelmia.

(Tekisi mieleni kirjoittaa loppukevennykseksi toinen kahdesta tietämästäni Veikko Neuvonen -vitsistä, mutta olette te sen kuitenkin jo kuulleet.)