Joskus 1980-luvun lopulla tulin ostaneeksi Scientific American -lehden ihan vain siksi, että yksi kannen otsikoista kuului ”Altruism in (would you believe it?) vampire bats”. Lehden juttu kuvaili tutkimusta, jossa osoitettiin kiistattomasti, että vampyyrilepakot jakavat lehmistä (ja muista nisäkkäistä) keräämänsä veriaterian saaliitta jääneiden lajikumppaneidensa kanssa silloinkin, kun kyseinen lajikumppani ei ole sukulainen. Myös silloin, kun oman ravintomäärän väheneminen vaikeuttaa omaa selviytymistä. Lisäksi vampyyrit adoptoivat orvoksi jääneitä ei-sukulaispoikasia ja kasvattavat kuin omiaan.

Elämä ei ole pelkkää itsekkäiden geenien yritystä levittää kopioitaan kaikista muista välittämättä. Ei ihmisillä eikä vampyyreilla. Eikä monilla muillakaan eläimillä: tutkimukset ovat osoittaneet, että eläinten altruismi, empatia ja oikeudentunto saattavat toisinaan ylittää jopa lajien välisen kuilun.

Jos nimittäin uskoo, että eläimet – tarkemmin sanottuna muut eläimet kuin eräs tietty kädellislaji – voivat olla moraalisia toimijoita, jotka voivat toimia altruistisesti, tuntea empatiaa tai joilla voi olla käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Kaikki eivät ole samaa mieltä, ja näköjään eläinten kyvyttömyyttä moraaliin on käytetty jopa perusteluna siihen, miksi lihansyönti on ihmiselle moraalitonta mutta (muille) eläimille ei.

Etologi Mark Bekoffin ja moraalifilosofi Jessica Piercen kirja Wild Justice: The Moral Lives of Animals (University of Chicago Press 2009) luotaa ennen kaikkea sitä, miten hämmentävän kiistanalaista eläinten kyky moraaliin on jopa alan tutkimuksen parissa. ”Moraalin” ja ”empatian” kaltaiset sanat haluttaisiin varata ainoastaan ihmilajia koskeviksi. Ilmeisesti kyseessä on ainakin osittain ajatus (muista) eläimistä eräänlaisina lisääntyvinä koneina, joiden toiminta on yksinomaan geenien määräämää – siitäkin huolimatta, että tapakulttuurin geenimutaatioista riippumattomasta kehityksestä on kiistattomia todisteita ainakin kädellisten kohdalla.

(Jokainen koiran tai kissan omistaja voi sitä paitsi omasta kokemuksestaan todistaa, että nämä eläimet kykenevät tuntemaan empatiaa ja syyllisyydentuntoa – jälkimmäistä silloinkin, kun odotettavissa ei ole rangaistusta ja paheksuttavasta teosta on kulunut jo tovi.)

Osittain tässä ”ne eivät toimi kuten me” -ajattelussa on myös kyse eräänlaisesta henkisestä itsesuojelusta. Eläinten käyttäytymistä tutkivassa etologiassa koejärjestelyt ovat joskus paljon julmempia kuin Milgramin kuuluisassa ihmisille tehdyssä tottelevaisuuskokeessa. (Samantyyppistä koejärjestelyä on kyllä käytetty Bekoffin ja Piercen mukaan osoittamaan, että laboratoriorotat eivät syö ruokaa, jos näkevät että toinen rotta saa sähköiskuja silloin jos ne itse painavat nappia, jolla ruokaa tulee.) Osittain kyse saattaa olla myös joidenkin piirien edelleen suosimasta käsityksestä, että vasta uskonnot synnyttivät moraalin: jos eläimillä ei ole uskontoa (mitä ei toki ole pystytty osoittamaan puoleen tai toiseen), niillä ei voi olla myöskään moraalia.*

Silti ainakin minusta tuntuisi äärimmäisen epäuskottavalta, että jokin niin mutkikas ja yhteisöjen selviytymisen kannalta hyödyllinen ilmiö olisi kehittynyt vain kerran, vain yhdelle eläinlajille, ja niin lyhyessä ajassa simpansseista ja bonoboista erkaantumisen jälkeen. Bekoff ja Pierce ovat pitkälti samaa mieltä, omista lähtökohdistaan käsin. Reilusti alle kaksisataasivuinen Wild Justice onkin pitkälti tarkoitettu avoimen keskustelun avaukseksi: ”Meillä on runsaasti havaintotuloksia, joita on hyvin vaikeaa selittää muilla teorioilla kuin eläinten oikeudentunnolla. Nyt tutkimaan ja analysoimaan, arvon kollegat!”

___

* Lisäongelmana on eläinten ”luonnollisen” käyttäytymisen tutkimuksen tavaton vaikeus. Eläintarhoissa ja labroissa tehtävä käyttäytymis- ja moraalitutkimus on epäilemättä täsmälleen yhtä luotettavaa kuin sellainen ihmisten käyttäytymisen ja filosofian tutkimus, jonka ainoana aineistona ovat rangaistusvangit.

• Tweet
• Pin It