Olen tullut kyllä noteeranneeksi muutamissa lehtipisteissä myydyn Cigar Aficionado -lehden, mutta koska minä poltan keskimäärin yhden sikarin tai piipullisen vuodessa, en ole katsonut kuuluvani kohderyhmään. Mielenkiinto sen sijaan heräsi kun silmään sattui ulkonäöltään hyvin samanlainen lehti nimeltä Guitar Aficionado.
On varmasti jokseenkin väistämätöntä, että tällaisia lehtiä on olemassa. Yksi syy, miksi omat bassoni ja kitarani roikkuvat työhuoneessani seinällä on että niitä on mukava katsella – jopa noita omatekoisia soittimiani, joista tuorein on tuossa kuvassa näkyvä, ”Wizard of Waukesha” -nimen saanut, rakennussarjasta päkelletty Les Paul -kopio. Samasta syystä melkoinen määrä huippukitaroita – ja -viuluja, Stradivariuksista alkaen – pysyy poissa soittajien käsistä keräilijöiden holveissa tai vitriinikaapeissa.
Kitarakeräilijöiden elämäntapalehden selaileminen herättää väistämättömän ristiriitaisia tunteita. Minun tulotasollani ei tietenkään ole mitään mahdollista päästä lehden kohderyhmään, mutta kansikuvapoika John McEnroen musiikilliset saavutukset ovat vastaavasti melkein yhtä vähäiset kuin minulla (no, oli hänellä 90-luvulla sentään keikkaileva bändi). Golf- ja viiniharrastustaan (kitaroiden sijaan) esittelevää Alex Lifesonin ja vakiopalstaa lehdessä pitävää Rick Nielseniä lukuun ottamatta muiden lehden julkkis-kitarakeräilijöiden saavutukset ovat aivan muualla kuin musiikin parissa. Lisäksi lehdessä on jokunen elämäntapajuttu, kuten näissä kuvioissa ilmeisesti pakollinen urheiluautoesittely. Minun on vaikeaa käsittää, miksi kitaraharrastajan pitäisi olla kiinnostunut luiskanokkaisista ääliöautoista, joihin on täysin mahdotonta saada mahtumaan sitä aitoa viisikymmentäluvun tweed-Bassmania, ja sen mint-kuntoisen Hauserinkin mukaanotto tarkoittaa sitä että puoliso on jätettävä kotiin.
Ei, tämä ei ole tosiaankaan minun lehteni.
Samaan aikaan hankittu Jarno Vesan kirja Suomalainen kitara 2000-luvulla (Riffi-julkaisut 2009) aiheutti kieltämättä hieman samanlaisia tunteita – mutta lähinnä siksi että kuvitus on teknisesti komeaa ja niissä esitellyt suomalaisten ammattivalmistajien soittimet ovat loisteliasta tekoa. Olen itsekin ehtinyt tulla tietoiseksi siitä miten laadukkaita soittimia kotinurkilla nykyään tehdään, mutta Vesan kirja kyllä ajaa pointtinsa perille. Sitten kun mukana olisi vielä vaikka dvd-levy kunkin kuvatun kitaran soundinäytteineen…
(Kunpa kirjan kieliasuun olisi vain kiinnitetty yhtä paljon huomiota kuin ulkoasuun. Sorrun itsekin joskus (usein?) anglismeihin, mutta toisen tekstissä ne raastavat kielikorvaa aivan eri tavalla.)
Oma soitinrakennukseni pysyy kyllä jatkossakin lähinnä kotitarvepuuhasteluna, eikä mahdollisuuksia esimerkiksi ruiskulakkaukseen varmasti tule olemaankaan. Silti esimerkiksi juuri viimeistelytaitoja on syytäkin kehittää – ja kasvattaa kärsivällisyyttä niissä asioissa. Ehkäpä tämä kirja auttaa innoittamaan.
* * *
Minulla on ollut tapana tehdä työtietokoneelleni kerran vuodessa suursiivo, mikä merkitsee ennen kaikkea järjestelmälevyn formatointia ja käyttöjärjestelmän ynnä kaikkien ohjelmistojen uutta asennusta. (Kaikki dokumentit ja tiedostot ovat toisella kovalevyllä, joten niihin ei tarvitse kajota.) Koska käytän konetta kirjoittamisen, kääntämisen, taittamisen ja kuvankäsittelyn lisäksi myös äänitysstudion moniraitanauhurina, miksauspöytänä, master-nauhurina ja efektilaiteräkkinä, tulee sen tehoja käytettyä huomattavan paljon äärimmäisemmin kuin lempeässä arkikäytössä, ja siksi tämä määräaikaissiivous tekee ehdottoman hyvää. Toisin kuin monet kuvittelevat, tietokoneet eivät rupea ”takkuilemaan vanhuuttaan”, vaan siivottomuuttaan: normaali käyttö ynnä ohjelmien asennukset ja päivitykset sun muu lisää levylle kaikenlaista sälää ja sotkua. Osan pystyy poistamaan sopivilla apuohjelmilla (kuten EasyCleaner), mutta ei kaikkea. Siksi kausittainen uudelleenasennus. Windows XP:llä vuosi on osoittautunut sopivaksi huoltoväliksi, vanhalla Windows 98:lla huoltoväli oli puolisen vuotta.
Tämä liittyy tietysti myös siihen, että minä en ole ostanut uutta työkonetta sitten vuoden 1990. Olen ainoastaan vaihtanut osia siitä aina silloin, kun tarve on vaatinut. Yhtään komponenttia tuosta alkuperäisestä, muistaakseni Acerin valmistamasta ”XT-kloonista” ei ole enää jäljellä, mutta vähittäinen päivittäminen on säästänyt vuosien mittaan melkoisesti rahaa. Samalla olen oppinut näistä laitteista yhtä ja toista – ja saanut aikaiseksi melkoisen tehokkaan, mutta lähestulkoon äänettömän tietokoneen.
Vähittäinen päivittäminen on tietysti lisännyt käyttöjärjestelmään kertyneen sälän määrää, kun osa edellisessä huoltoasennuksessa mukana olleita komponentteja on kadonnut uusien tieltä: esimerkiksi silloinen äänikortti. Sikälikin uusi, puhdas asennus tekee hyvää. XP:n Explorer-tiedostojärjestelmän suhteellisen harmiton, mutta ärsyttävä satunnaiskaatuilu on ilmoitellut jo toista kuukautta, että nyt voisi olla oikea aika ryhtyä siivoamaan (hivenen etuajassa), ja koska nyt minulla on töiden kannalta jotakuinkin kiireetöntä aikaa, ryhdyin hommaan.Tällä kertaa alustus ja asennus on ollut tavallista jännittävämpää, koska päätin vaihtaa vanhan 32-bittisen XP:n uuteen, 64-bittiseen Windows 7:ään. Vielä uusi käyttöjärjestelmä ei ole päässyt näyttämään mistä kissimirri pissii, mutta jahka pääsen taas työstämään musiikkia, nähdään josko se osoittautuu melkoisen hyvän maineensa veroiseksi.
Toistaiseksi ainoa ärsyttävä puute on ollut, etten ole saanut uutta suomalaista monikielistä näppäimistöasettelua toimimaan, joten suhuässät ja ajatusviivat ovat palanneet sutjakasti sormen ulottuvilta hankaliin paikkoihin. Ongelma saa luvan ratketa ennen kuin ryhdyn oikeasti töihin.
Satunnaisena sikaarinpolttelijana ostelen joskus mainittua aviisia. Yhdessä numerossa oli erityisen kauniin kuvin kuvitettu artikkeli mustekynistä – joiden arvo oli parhaimmillaan (pahimmillaan?) siinä henkilöauton tietämillä. Eikä ne halvemmatkaan ihan ilmaisia ole. Olisihan sellainen upea ja varmaan hyvää kirjoitusjälkeäkin syntyisi mutta kauhistuttaa jo teoriassakin kun sen kuitenkin jossain vaiheessa menisi hukkaamaan! Vaan onhan se oikea mustekynä sykähdyttävä esine ja kirjailijalle siinä on melkeinpä fetishististä lumoa.
Mustekynät ovat hienoja esineitä, totta. Omat kokemukseni sellaisella kirjoittamisesta ovat valitettavasti 1970-luvun halvoista täytekynistä, joilla oli tapana lisäillä tekstin sisään elegantteja, musteensinisiä läikkiä… ehkä pitäisi joskus kokeilla laadukkaampaa versiota?
Kunnon mustekynä on hieno asia! Parillakympillä saa jo kelvollisen, mutta tällä hetkellä käyttämäni maksoi muistaakseni hiukan vajaa satasen, ja täytyy sanoa, että se on kaikin puolin vielä selvästi parempi. Kirjoittaminen on miellyttävyydeltään ihan eri luokkaa kuin muilla kynillä tai halvoilla ja huonoilla mustekynillä, muste virtaa tasaisesti ja tahraamatta, ja käsi väsyy paljon vähemmän kuin muilla kynillä.
Se ”rasite” noissa tietysti on, että kynää pitäisi käyttää joka päivä, tai edessä on kohtuullisen työläs puhdistusoperaatio kun muste kuivuu kynään. Ja paperin on oltava laadukkaampaa kuin esim. kuulakärkikynää käytettäessä, kaikkein huokoisimmat eivät ainakaan normaalimusteille sovi.