Kategoria: musiikin tekeminen

Elämäkertauskursseja

Syystä tai toisesta on käynyt niin, että vuodenvaihteen mittaan olen päätynyt näkemään ja lukemaan useita elämäkerrallishenkisiä elokuvia ja kirjoja. A. E Nordenskiöldin elämäkertakirjasta oli blogissa jo puhettakin. Toinen tieteellisehkö ja löytöretkehkö elämäkerran kohde on tällä erää ollut Neil Armstrong (1930–2012), ensimmäisenä Kuun pinnalle astunut amerikkalaisastronautti. Damien Ghazellen ohjaama Ensimmäisenä Kuussa (First Man, 2018) on monessakin suhteessa suhteellisen perinteinen biopic: alussa kerrottu kohtaus (tyttären kuolema) palautetaan mieliin traumana useita kertoja elokuvan mittaan, ja miltei lopussa siihen palataan (fiktiivisessä) kohtauksessa, kun Armstrong pudottaa Kuun pinnalle tyttärelle kuuluneen nimirannekkeen. Muuten elokuva on hyvinkin toimiva kokonaisuus, joka tuo oikeastaan varsin hienosti esiin, miten pelottavia, rämiseviä, täriseviä ja meluisia kapineita yliääni-kokeilukoneet, avaruusraketit ja kuumoduulit oikein ovat. Tätä on vielä korostettu tekemällä kuukävelykohtauksesta täysin äänetön: tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta – Tim Peaken kirjasuomennoksen jäljiltä olen tietenkin perillä siitä, että avaruuspuvun elossapitojärjestemät tuuttaavat astronautin korviin melkoisen kovaa meteliä. Vaikka elokuva olikin nimenomaan Armstrongin tarina, hämmentävää oli miten vähän tilaa Apollo 11:n muut astronautit saivat. Edwin ”Buzz” Aldrin pääsi ääneen parissa kohtauksessa, Michael Collins taidettiin mainita nimeltä suunnilleen kerran.

Muut kohdalle sattuneet elämäkerrat ovat sitten olleet musiikillisempia. Freddie ”Faroukh Bulsara” Mercuryn (1941–1991) elämästä kertova Bohemian Rhapsody (ohjaus Bryan Singer, 2018) ottaa varsin paljon vapauksia todellisten tapahtumien ja niiden järjestyksen suhteen: todellisuudessahan Queen ei suinkaan ollut hajonnut ennen Live Aid -konserttia, eikä Mercury vielä siinä vaiheessa tiennyt mitään AIDS-tartunnastaan, esimerkiksi. Toisaalta elokuva valottaa hetkittäin vallan mainiosti Queenin levytysten synnyn dynamiikkaa ja myös bändin kolmen muun jäsenen sävellyksellistä ja sanoituksellista panosta.

Teppo Airaksisen Juice (2018) ottaa yhtä lailla vapauksia totuuden suhteen, yhdistelee Juice Leskisen (1950–2006) vaimoja ja tyttöystäviä yhdeksi fiktiiviseksi henkilöksi ja niin edelleen. Elokuva on etenkin edellä mainittuihin amerikkalaisteoksiin verrattuna melkoisen rosoisen ja, sekä hyvässä että pahassa, kotimaisen näköinen: toisaalta estetiikkaa on selvästi lainattu Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiöstä (1981), eikä minulla ole sitä vastaan mitään. Kyseinen konserttielokuva oli minulle aikoinaan iso juttu ja hieno kokemus, vaikkakin enemmän Hassisen koneen kuin Juicen vuoksi. Juice antaa keskimääräistä muusikkoelämäkertaelokuvaa enemmän tilaa musiikille: toisinaan elokuvassa nähtiin jopa melkein kokonainen biisi ilman nykyään jotakuinkin pakollista ADHD-pätkimistä. Rajua ja radikaalia!

Viime aikojen elämäkertaelokuvista kuitenkin hienoimmaksi kokemukseksi muodostui Kirill Sebrennikovin Kesä (Leto, 2018), enimmäkseen mustavalkoinen ja aika ajoin riemukkaan surrealistiseksi heittäytyvä kertomus kahden bändinjohtajan ystävyydestä. Elokuvasta nauttimista epäilemättä osaltaan auttoi se, että minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä Zooparkin laulajakitaristi Mihail ”Mike” Vasiljevits Naumenkon (1955–1991) tai Kinon laulajakitaristin Viktor Robertovitš Tsoin (1962–1990) elämästä – eikä hirveästi Neuvostoliiton viimeisten vuosien rockkuvioista muutenkaan: mutta itsekin jonkin aikaa silloisessa Leningradissa asunut ja molempia bändejä ainakin puolella korvalla kuunnellut S. piti elokuvasta hänkin. Jos Pihtiputaan skideillä oli mielestään tylsää, he eivät todellakaan tienneet millaista oli naapurissa: Leningradin Rock-klubi oli käytännössä koko maan ainoa paikka minne rockbändejä päästettiin esiintymään, kunhan sanoitukset oli ensin tarkastettu ja yhteiskunnallisesti sopiviksi hyväksytty.

Kirjallisella puolella tulin lukaisseeksi perä perää sekä Timo Kalevi Forssin kirjan Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (Into 2018) että Ville Similän ja Mervi Vuorelan teoksen Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY 2018). Molemmat käsittelivät minulle ikään kuin puoliläheisiä artisteja. Leevi and the Leavingsin musiikki on ollut osa elämäni soundtrackia aina ”Mitä kuuluu Marja-Leenasta” lähtien, vaikken ikinä ole bändin levyjä ostanutkaan: radio on tarjonnut Leevi-meininkiä vuosikymmenien mittaan kerrassaan riittämiin, ja radio on ehkä ollut oikein hyvä tapa kyseisestä kokoonpanosta nauttimiseen. Joskus kyllä on mennyt liiallisuuksiin: siihen aikaan kun meillä oli vielä anoppila Kiihtelysvaarassa, siellä käymisen rituaaleihin kuului kuulla ”Pohjois-Karjala” paikallisradiosta – noin kerran tunnissa. Viime kesänä tulin lainanneeksi kirjastosta Matkamuistoja-boksin (2008) ja totesin, että kovin pitkää rupeamaa ei Leevi-klassikoita kerrallaan pysty kuuntelemaan: vaikka laulujen rumpukompit onkin soittanut jokseenkin aina ns. oikea ja vallan pätevä rumpali, johtajan näkemys oikeasta rytmistä oli rumpukonemaisen mekaaninen ja tasapaksu nakutus täysin vailla groovea. Sellaista ei tämä korva kovin kauaa kestä.

Vaikka Gösta Sundqvist (1957–2003) ilmeisesti jotakuinkin vihasi Juice Leskistä (ja tunne tuntuu olleen molemminpuolinen), musiikillisesti molemmat pelasivat perin samanlaisilla korteilla. Toisaalta mukana oli vahvasti kuplettivaikutteisia huumoripaloja ja niiden välissä, ikään kuin huumorin lomassa helpommin sulatettavana, hyvinkin vakavia ja traagisia tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Ultra Brasta innostuin esikois-ep:n ja etenkin ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat” -laulun myötä. Vaikka en itse kannata noin äärimmäisiä toimenpiteitä ja sitä paitsi äänestin ”kyllä” EU-äänestyksessä enkä ole katunut, 1990-luvun puolivälissä kaikenlainen yhteiskunnallisuus ja maailmanmenoon kriittisesti suhtautuva poliittisuus oli siivottu kotimaisesta musiikista täysin olemattomiin. Jopa Apulannan kaltaiset mukapunkkarit tekivät pelkkiä teini-ihmissuhdedraamoja ja ylistivät haastatteluissa Kokoomusta. Edistin Ultra Bran asiaa itse haastattelemalla esikoisalbuminsa juuri julkaissutta bändiä Rumbaan loppukesästä 1996: kuvaavaa kokoonpanolle oli, että haastattelussa oli paikalla neljä henkeä: pianisti/säveltäjä Kerkko Koskinen, laulaja Terhi Kokkonen sekä kaksi sanoittajaa – Anni Sinnemäki ja Janne Saarikivi – jotka eivät laulaneet eivätkä soittaneet mitään. Vapaaherran elämää (1996) soi kotonani paljon, mutta kiinnostus alkoi pian lopahtaa, kun Ultra Bran musiikki alkoi sekin vältellä yhteiskunnallisuutta ihmissuhdetarinoiden ja ”Hauen” kaltaisten nonsense-palojen kaltaisilla (minun mielestäni) tyhjänpäiväisyyksillä. Uuden aallon(kin) kasvattina tekstit ja niiden sisältämät ajatukset ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Aukaisin korviani uudelleen oikeastaan vasta viimeisen Vesireittejä-albumin raidan ”Poika vuoden takaa” kohdalla: ihmissuhdetarina sekin, mutta miten hieno, taidokkaasti rakennettu ja koskettavasti laulettu kappale! Ehkä elämäni oli edennyt sellaiseen tilaan että olin vastaanottavaisempi ihmissuhdeaiheisille lauluille.

Näistä elämäkertureista Timo Forssilla on ollut hankalampi urakka: teoksen päähenkilö Gösta Sundqvist on ensinnäkin kuollut toistakymmentä vuotta sitten, minkä lisäksi hän lakkasi antamasta haastatteluja vuoden 1995 tienoilla ja sitä edeltävissäkin haastatteluissa keskittyi lähinnä kehumaan omia projektejaan, paisuttelemaan tulevia (mahdollisesti täysin fiktiivisiä) suunnitelmiaan ja haukkumaan kollegojaan. Ultra Bran väestä jotakuinkin kaikki ovat elossa ja ovat myös olleet ilmeisesti innokkaita puhumaan asioista.

Mielenkiintoista kyllä, sekä monen Ultra Bran keskeisen jäsenen että Sundqvistin juuret ovat Espoossa ja tie vei sittemmin jonnekin Punavuoren hörneille. Maantieteellisen etäisyyden lyhyydestä huolimatta henkinen etäisyys oli joissakin suhteissa valtava: koulupudokas, remonttireiska ja talonmies Sundqvist jotakuinkin vihasi (myös) kaikkea mikä liittyy akateemisuuteen – ja alkoholinkäyttöön. Ultra Bran väestä useat olivat kohtuullisen vauraista akateemisen tai kulttuurielämän perheistä, he olivat lähteneet Kallion tai Torkkelin lukiosta korkeakouluihin eivätkä pahemmin sylkeneet lasiin. Niin, ja Ultra Bra oli loistokas keikkabändi siinä missä Gösta Sundqvist kieltäytyi systemaattisesti nousemasta lavalle.

Toisaalta Ultra Bran johtaja Kerkko Koskinen oli studiotyöskentelyn suhteen yhtä pikkutarkka täydellisyydentavoittelija kuin Sundqvist, ennen kuin jälkimmäiseltä vähitellen loppui veto, energia, ideat ja kiinnostus, ja sekä Leevi and the Leavingsin musiikki että lukuisat radio-ohjelmat alkoivat mennä ali siitä mistä aita oli matalimmillaan. Sundqvist olisi tarvinnut pitkän sapattivapaan myös terveytensä hoitamiseen, mutta siihen hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Ultra Bra ymmärsi pistää pillit pussiin siinä vaiheessa kuin leipääntymisestä alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä.

Sekä Leevi and the Leavingsin dynamo että Sokeana hetkenä ovat, henkilöhistorioidensa ja musiikillisten asioiden ohella myös hyvin kiinnostavaa ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa 1900-luvun loppupuolen Helsingistä ja jo sellaisina ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikkeivät kohteiden musiikit lukijaa niin nappaisikaan.


Tämä vuosi, jos joku

Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.

Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.

Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.

Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.

”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.

Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.

Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.

Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.

Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.

Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.

Kuin (viimeinen) tanssi

En osaa soittaa rumpuja enkä ole sitä paitsi koskaan asunut sellaisessa paikassa, missä olisi edes ollut mahdollista äänittää omaan musiikkiinsa oikeaa rumpusettiä ilman että koko naapurusto kuulee. Toki, 1980-luvun alkupuolelta asti on ollut olemassa sähkörumpusettejä, mutta kunnolliset ovat aina olleet liian kalliita (ja tilaa vieviä) minun kaltaiselleni amatöörilauluntekijälle. Sitä paitsi sähkörumpujen kumisten (tms.) lämisköjen hakkaamisesta* lähtee aikamoinen pauke. Olen kuitenkin aina tottunut ajattelemaan kirjoittamiani lauluja enemmän tai vähemmän bändimusiikkina, ja rumpalin (tai muun lyömäsoittajan) mukanaolo on kuulunut asiaan. Niinpä turvauduin kotiäänittäjänurani alusta alkaen toiseen 1980-luvun alussa yleistyneeseen (ja halventuneeseen) musiikkiteknologiseen keksintöön: rumpukoneeseen.

Rumpukoneiden ohjelmoiminen oli kuitenkin aina työlästä: minun estetiikkaani ei oikein sopinut, että edes konerumpali hakkaisi samaa muuttumatonta komppia kappaleen alusta loppuun, vaan mukana piti olla fillejä ja rytmistä vaihtelua biisin eri osissa. Käytännössä tämä merkitsi, että rakentelemani biisin mittaiset rumpukompit täyttivät silloisen koneiden kaikki muistipaikat. Seuraavan biisin komppia rakentelemaan lähtiessä piti edellinen pyyhkiä olemattomiin. (Toki kyllä, laitteisiin sai liitettyä kasettidekin ja dumpattua muistin sisällön talteen C-kasetille, mutta hidasta ja hankalaa se oli sekin.)

Tästä syystä 1990-luvun puolella ilahduin, kun saatoin kytkeä vasta hankkimani mikrotietokoneen osaksi äänitysjärjestelmääni. Pitkään peecee toimi käytännössä vain rumpukoneen (enemmän tai vähemmän loputtomana) muistitilana ja ohjausyksikkönä midi-liitäntöjen avulla, mutta samalla äänimaailma laajeni: tietokoneen (aluksi primitiivinen) äänikortti tarjosi mahdollisuuden lisätä musiikkiin itse soitetun ja lauletun sekä rumpukomppien lisäksi myös jonkinlaisia ”kosketinsoitin”-soundeja. Olin aloittanut edelleenkin jatkuvan tutustumiseni siihen tietokoneohjelmien ryhmään, jota siihen aikaan kutsuttiin sekvenssereiksi.

Ensimmäisten äänikorttieni mukana tullut Voyetra-nimisen yhtiön DOS-ohjelma oli varsin primitiivinen enkä tainnut saada sillä tehtyä paljoakaan muistettavaa. Vähän myöhemmin sain hankittua paremman äänikortin ja sen mukana† tuli Windows 3 -ympäristössä toimiva amerikkalaisen Twelve Tone Systems -yhtiön ohjelmisto nimeltä Cakewalk Pro Audio.

Seuraavien vuosien mittaan totuin käyttämään CPA:ta varsin hyvin. Aluksi sekvensseriohjelmassa rakennetut rumpu- ja synaosuudet piti nauhoittaa vanhalle kunnon kasettineliraiturille: kyllähän ohjelmalla olisi voinut äänittää soitin- ja lauluosuuksia myös tietokoneen kovalevylle, mutta sellainen touhu olisi vaatinut niin julmetusti kovalevytilaa ettei minulla moisiin jättiläisiin olisi ollut varaa. (Siis ajatelkaa nyt: yksi ainoa raita nelisen minuuttia stereoääntä 44,1 kilohertzin näytteenottotaajuudella ja 16 bitin resoluutiolla vie yli neljäkymmentä megatavua!) Vähän myöhemmin onnistuin hankkimaan ns. synkkaboksin, jonka avulla nauhurin ja sekvensserin sai pyörimään tarkasti yhtä tahtia, joten tietokoneelle rakennetut ja (perin vähän tilaa vievässä) midi-muodossa tallennetut soitinosuudet tarvitsi muuttaa ääneksi vasta siinä vaiheessa kun valmis teos miksattiin (toiselle, ”normaalille”) C-kasettinauhurille.

Vähitellen kovalevytila alkoi halveta huomattavassa määrin ja neliraitanauhuri siirtyi syrjemmälle, kun aloin tallentaa myös ”oikeiden soittimien” osuudet – kitara-, basso- ja lauluraidat – digitaaliseen muotoon kovalevylle. Cakewalk Pro Audio 4 alkoi olla tässä vaiheessa jo vanhanpuoleinen ohjelma. Uudemmat versiot olivat ilmeisesti sen verran hintavia, että tyydyin toistaiseksi halvempaan versioon, italialaisen Flavio Antoniolin mainioon n-Track Studioon. Tämä digitaalinen audiotyöasema (DAW) oli pätevä kapine kovalevylle äänitettyjen musiikkiraitojen käsittelyyn ja miksaamiseen, mutta midi-osasto oli perin vaatimaton, joten vanha Cakewalk pysyi edelleen midi-sekvensserinä. Kunnes joskus vuoden 2007 tienoilla kävi niin, että n-Track Studion silloinen versio ei yhtäkkiä suostunutkaan yhteistyöhön silloisen äänikorttini kanssa. Antonioli korjasi tapansa mukaan ongelman muutamassa viikossa, mutta minulla oli olevinaan kiire saada jotakin nauhoitettua – ja sen verran rahaa, että sain hommattua uuden, hienon DAW-ohjelman, jonka midi-toiminnotkin olivat riittävän hyviä että sekä n-Track Studio että Cakewalk Pro Audio jäivät syrjään. Vanha Twelve Tones Systems oli ottanut yhtiön nimeksi päätuotteensa nimen Cakewalk ja päätuoteohjelmisto oli kastettu Sonariksi. (Tässä vaiheessa pieni bostonilaisfirma oli sitä paitsi muuttunut ison japanilaisen äänitekniikkayrityksen Rolandin tytäryhtiöksi.)

Jo tuolloin, kymmenkunta vuotta sitten, ”isot” DAW-ohjelmistot alkoivat olla toimintojensa puolesta suhteellisen hyvin samalla viivalla sikäli, että kaikki mitä yhdellä ohjelmalla saattoi tehdä onnistui ongelmitta toisellakin, ainoastaan työtapa ja terminologia saattoi vaihdella tuotteesta toiseen. Äänenlaadussaaan ei ollut mitään eroa, sillä taustalla oleva matematiikka on kuitenkin pohjimmiltaan ihan samaa. Tyypillisesti ohjelmistojen käyttöliittymätkin muistuttivat toisiaan, ja yrittivät parhaansa mukaan muistuttaa ”oikeita” miksauspöytiä. Siinä suhteessa on periaatteessa ollut jokseenkin samantekevää, millä ohjelmistolla (ja millä käyttöjärjestelmällä) musiikkia äänittää. Työtapa- ja terminologiaerot kuitenkin aiheuttavat sen, että ohjelmistosta toiseen loikkaaminen saattaa aluksi tuntua hankalalta: ne toiminnot mitä on tottunut käyttämään eivät olekaan sen kuvakkeen tai valikon takana missä ennen eikä niitä kutsuta samalla nimellä, joten olisi sukellettava tonkimaan jotakin yli tuhatsivuista pdf-tiedostoa saadakseen selville, miten homma hoidetaan. Tästä syystä en oikein päässyt sinuiksi erään äänikortin mukana tulleen, sinänsä vallan pätevän Cubase-ohjelmiston kanssa, vaan siirryin CPA- ja nTS-käyttäjälle tutumman oloiseen Sonariin. Pikaisesti vilkaisten olen kyseisen ohjelmiston avulla rakennellut viimeisten kymmenen vuoden aikana lähes puolentoistasataa laulua, remiksausta ja muuta musiikillista teosta (joista kohtuullinen määrä on tosin uusia versioita biiseistä, joiden aikaisempi äänitys ei sitten kuulostanutkaan niin hyvältä).

Nyt Sonar-aika on kuitenkin kallistumassa loppuaan kohti. Parisen viikkoa sitten ilmoitettiin, että ohjelman kehitystyö on päättynyt ja tekijätiimi saanut potkut. Cakewalk on ollut jo hyvän tovin kitaroistaan tunnetun Gibsonin omistuksessa (ja Gibson puolestaan elektroniikkajätti Phillipsin omistuksessa), ja Gibsonin ilmeisesti hyvin vaikea taloudellinen tilanne on saanut yhtiön karsimaan niitä toimintoja, joita ei ole katsottu riittävän kannattaviksi. Eikä musiikkiohjelmistotuotanto ole koskaan ollut kovin kannattavaa: kehitystyöhön kuluu vähintään yhtä paljon aikaa, rahaa ja henkilötyövuosia kuin ”oikeidenkin” laitteiden suunnitteluun, mutta tuote ei saa maksaa muutamaa satasta enempää – tai, onneksi yhä harvempien mielestä, sen pitäisi olla ilmainen ja jos se ei ole ilmainen se pitää kräkätä ja pistää ilmaiseksi jakoon piittaamatta lainkaan siitä miten monen ihmisen arkinen toimeentulo on kiinni ohjelman myynti- ja/tai lisensointikustannuksista.

Sonar-foorumilla on meneillään adressikeräys, jolla pyydetään Microsoftia ottamaan Sonar omaan tuotevalikoimaansa, mutta en oikein jaksa uskoa että hanke johtaisi mihinkään. Mikäli vanhaa tuotantotiimiä ei saada kasaan – ja jokainen heistä joka onnistuu saamaan jotakuinkin minkä tahansa työpaikan mistä tahansa joutuu sen ottamaan, Yhdysvaltain surkean työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmän vuoksi – ei hirvittävä määrä kolmenkymmenen vuoden ajalta periytyvää, muokattua, korjailtua ja edelleenkehiteltyä koodia juuri auta yhtään mihinkään ilman ihmisiä, jotka tuntevat koko systeemin pohjiaan myöten.

Ei minun(kaan) Sonar-ohjelmistoni ole tietenkään lakannut toimimasta. Se toimii oikein hyvin. Mutta jossakin vaiheessa joudun joka tapauksessa tekemään tietokoneeseeni ns. puhtaan asennuksen eli tyhjentämään järjestelmälevyn ja asentamaan käyttöjärjestelmän ja ohjelmistot uudelleen. Sonarissa on, melkein kaikkien nykyisten ”kaupallisten” ohjelmistojen lailla, lisensointijärjestelmä joka vaatii yhteydenottoa Cakewalkin nettiosoitteeseen ja käyttöoikeuksien varmistamisen sitä kautta. Jos nettiosoite on yhä olemassa ja toiminnassa sitten kun joudun puhtaan asennuksen tekemään, kaikki on edelleenkin hyvin. Mutta voi hyvin olla, että Cakewalk katoaa netistä hetkenä minä hyvänsä, sillä tällä hetkellä yhtiö (ja ohjelmisto) eivät tuota Gibsonille sitäkään vähää mitä aikaisemmin, kuluja vain.

Muut musiikkiohjelmistojen valmistajat ovat toki rientäneet hätiin ja kaupitsevat meille Sonarin käyttäjille omia tuotteitaan ainakin vähän edullisemmin crossgrade-tarjoushinnoin. Sellaiseen tulin itsekin tarttuneeksi, niin että saan opetella uuden ja massiivisen DAW-ohjelmistopaketin käyttöä jo ennen kuin on ihan pakko. Täytyy vain toivoa, että sen valmistaja pysyy pystyssä edes kohtuullisen monta vuotta ja jaksaa tuottaa uusia päivityksiä sitä mukaa kun tietokoneet muutenkin kehittyvät, päivittyvät ja muuttuvat (jolloin vanhat softat eivät enää välttämättä toimi).

____
* Kaltaiseni innokkaan, mutta osaamattoman amatöörin käsissä kyseessä on nimenomaan hakkaaminen, ei soittaminen. Toki järjestelmällinen ja sinnikäs harjoittelu auttaisi siinäkin.
† Okei, jos ihan rehellisiä ollaan, en muista aivan varmasti, tuliko ohjelmisto äänikortin mukana vai sainko ohjelman sisältävän yhden ainoan (!) 3,5 tuuman levykkeen kopion amatöörimuusikkokaverilta. Tähän aikaan ohjelmissa ei ollut kopiosuojauksia eikä minulla juuri yhtään rahaa. Sittemmin olen pyrkinyt ja päässyt siihen, että maksan kaikista käyttämistäni ohjelmistoista niiden tekijöille, aivan samoin kun haluan itsekin että työstäni maksetaan kunnon hinta.

Niska edellä eteenpäin

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.

Viikko liikkeellä

Reilun viikon verran ehdin käydä kotona vain nukkumassa, ja sitäkin vain kahtena yönä: muuten olin menossa eri puolilla Keski-Suomea (ja yhtenä iltana Helsinkiä) työ- ja harrastusasioiden parissa. Kaiken lisäksi liikkuminen tapahtui enimmäkseen ensin yhdeksän hengen pikkubussilla ja sitten ihan tavallisella farmariautolla, joissa itse istuin kuljettajan paikalla. Selkä alkoi viimeisinä päivinä jo ilmoitella, että nyt sopisi riittää: voin vain kuvitella, miten hirveää olisi joutua ajamaan autolla joka ikinen päivä.

Mutta matkat olivat vaivan arvoisia.

Ensimmäinen kohde olivat Järvilinnan toiset kääntäjäpäivät Laukaassa. Järjestävät tahot – Kääntäjien ammattiosasto KAOS ja Kauko Sorjosen säätiö – tarjosivat jälleen kolme ja puoli päivää antoisia keskusteluja, loistavaa seuraa ja kiinnostavia, opettavaisia ammatillisia haasteita meille osanottajille. Viime vuodesta poiketen päivien yleisötapahtuma oli ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina, mutta emme me päässeet olemaan loppuakaan aikaa omassa kuplassamme. Koska päivien teemana oli lasten- ja nuortenkirjallisuus, maanantaina saimme seuraksemme laukaalaisia koululaisia suomentamaan – tai, jos tarkkoja ollaan, akuankantamaan – Pelle Peloton -sarjakuvaa. Tiistaina oli vuorossa toinen, muutamaa luokkaa vanhempi koululaisryhmä, joka pui kanssamme nuortenkirjojen tekstiä.

Erityisesti jälkimmäisellä ryhmällä oli meille paljonkin annettavaa. Hehän ovat, loppujen lopuksi, nuorten kielen asiantuntijoita, joita me keski-ikäiset tai keski-ikäistyvät suomentajat tarvitsemme saadaksemme kirjojen kielestä luontevaa, toimivaa ja sellaista, ettei se muutaman vuoden jälkeenkään vilise sellaisia sanoja tai sanontoja, jotka lukijan silmissä näyttävät antiikkisilta ja muodista menneiltä.

Yksi ryhmäläisistä huomautti, että kovin nuorisoslangihtava kieli kirjassa saattaa potkia itseään pahan kerran nilkkaan: jos vaikkapa laukaalainen nuori kokee, että kirjan teksti on sanastoltaan tai tyyliltään kovin helsinkiläistä, se saattaa tuntua toispaikkakuntalaisesta ylimieliseltä tai jopa halveksivalta – ja palata kirjaston hyllyyn lukemattomana. Suomentajat ottavat mielellään aineksia slangista ja nuorison kielestä, mutta sen suhteen on siis syytä olla varovainen.

Iltaohjelmassakin käsiteltiin kieltä ja kääntämistä, mutta kovin toisenlaisista näkökulmista ja paljon kevyemmällä, iloisemmalla otteella: käänsimme pikkulasten kuvakirjoja kielistä joita emme (todellakaan) osanneet, käänsimme (ja teimme) limerikkejä, väänsimme rap-runoriimejä ja uusia suomenkielisiä tekstejä vanhoihin englantilaisiin joululauluihin. Niitä myös esitettiin riemastuneelle yleisölle – ravintolassa, jossa meidän lisäksemme oli paikalla vain (ilmeisesti) merkkipäiväänsä juhliva aviopari. Toivottavasti heillä oli yhtä hauskaa kuin meillä.

Kääntäjäpäiviltä paluuta seuraavana iltana oli vuorossa Helsingin Taiteiden yö ja Villa Kivi, jossa ohjelmaa tarjosi oma kirjailijajärjestöni Helsingin kirjailijat. Villa Kiven ohjelmat ovat ennenkin vetäneet väkeä, mutta tällä kertaa tehtiin jotakuinkin ennätys. Jos ensimmäinen, sodanjälkeisen ajan kirjailijamaailmaa käsitellyt panelikeskustelu olisi kestänyt vielä vartin kauemmin, salissa ja salin viereisellä käytävällä olisi luultavasti pyörtyilty, eikä vain siksi että panelissa istui loistava, hurmaava ja sanavalmis Kirsi Kunnas. Väkeä vain oli niin paljon, ehkä liikaakin tilaan nähden.

Mutta illan mittaan tuli yhtä kaikki kuultua kiinnostavia keskusteluja sekä salin puolella että takahuoneessa, tavattua vanhoja tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Minulla on onni olla alalla, jolla on todella mukavia kollegoja – ja tämä pätee sekä suomentajuuteen että kirjailijuuteen.

Sama pätee, itse asiassa, myös rakkaaseen harrastukseeni musiikin tekemiseen. Taiteiden yötä seuraavana aamuna matka vei, kait jo viidettätoista kertaa, Muusikoiden.netin jokakesäiseen miittiin. Pari päivää kului rattoisasti jutustellessa, huonoja vitsejä kuunnellessa, kuppia ottaessa ja musisoidessa. Tällä kertaa en ollut mukana yhdessäkään tribuutissa basistina, mutta kahdessa laulajana: tulkitsin tai ainakin ”tulkitsin” Juice Leskistä ja Kauko Röyhkää. Itseluottamukseni vokalistina on kasvanut melkoisesti keväällä alkaneiden laulutuntien myötä, mutta en voi silti kuin nöyränä kuunnella erinäisten paikalla olleiden toverien soitto- ja laulutaitoa sekä paneutumista. Vieläkin tärkeämpää on kuitenkin asenne: eivät kaikki esitykset menneet putkeen, eivät kaikki olleet kovinkaan hyviä (tai edes auttavia) siinä instrumentissa jota he olivat kuhunkin esitykseen soittamaan, mutta silti homma vedettiin läpi – tai naurettiin itselle ja vedettiin läpi. Ensi vuonna uudestaan.

Mutta tällä erää olen saanut katkoviivan katselusta tarpeekseni, enkä suostu toviin lähtemään postilaatikkoa kauemmaksi kuin korkeintaan jalan, pyörällä tai julkuneuvolla. Kohtapian niistä viimeksimainitulla, sillä Huvilateltassa on tänään kiinnostavaa musiikkia, jota en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Mutta siitä, kenties, lisää huomenna.

Steampunk-kitara

Lauantaisessa Finnconin ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esityksessä käyttämäni soittopeli herätti jonnin verran kiinnostusta, joten muutama sana siitä.

”Steampunk-kitarat” tunnetaan virallisemmin dobro– tai resonaattorikitara-nimellä, ja niiden historia alkaa 1900-luvun alkupuolelta, niiltä ajoilta kun nuoriso alkoi kuunnella meluisaa musiikkia: jazzia. Puhallinpitoisissa yhtyeissä komppaavat kitaristit* alkoivat jäädä pahan kerran jalkoihin äänenvoimakkuudessa. Ensin asiaa korjattiin samalla menetelmällä millä viuluista oli edellisen vuosisadan puolella saatu korviaraastavia kuulovaurionaiheuttajia: suolikielten tilalle vaihdettiin metallikielet.† Joku keksi soveltaa toistakin viulunrakennusideaa: viuluissa on kupera kansi, jonka alla ei tarvita jäykistävää tukirimoitusta tueksi, eivätkä kieletkään kiinnity kanteen, vaan erilliseen, soittimen perään kiinnittyvään kielenpitimeen. Tätä rakennetta noudattavia kitaroita – joissa on pyöreän kaikuaukon sijaan kannessa viulumaiset f-aukot – kutsutaan archtop– tai jazzkitaroiksi.

Böömistä eli jostakin nykyisen Tšekin tasavallan tietämistä Yhdysvaltoihin muuttaneet Dopera-nimiset veljekset alkoivat innovoimaan entistä äänekkäämpää kuusikielistä. Ajatuskulku meni jotakuinkin seuraavasti: Tavallinen kitara lähettää ääntä jotakuinkin yhtä suurella voimalla sekä eteen että taakse – soittajan vatsaa kohti. Entäs jos kitaran pohjasta tekisi niin jäykän, ettei se värähtele? Senhän voisi rakentaa paksummasta puusta tai jopa metallista. Puulevy on puolestaan aika jäykkä materiaali, entäs jos kitaran kanteen, tallan alle, saisi jotakin ohuempaa, kevyempää ja kerkeämmin värähtelevää? Vaikkapa modernia ihmemetallia alumiinia!

Doperan veljesten ensimmäisessä versiossa (ns. tricone-resonaattorikitara)  tallan alla on T-kirjaimen muotoinen metallikappale, jonka jokainen kärki lepää pyöreän, kuperan alumiiniresonaattorin päällä. Resonaattorit muistuttavat kaiutinkartioita, ja niiden tapaan ne tietenkin liikuttavat ilmaa sekä etu- että takapuolelleen: nuo isot ritiläaukot kuvan vasemmassa laidassa toimivat samalla tavoin kuin kaiuttimien bassoreflektiaukot, ja ohjaavat tämän taka-aallon kitaran etupuolelle, kohti kuulijoiden korvia.

Myöhemmin kehitettiin myös edullisempi, yhdellä isolla resonaattorilla varustettu malli (sincle cone), jota pidettiin äänenlaadultaan hieman heikompana. Sellainen oli kuitenkin hieman helpompi rakentaa vaikka olemassaolevaan tavalliseen puukitararunkoon, kunhan muisti tehdä resonaattorin alle asianmukaisen tukirakenteen:

Erilaisia variaatioita syntyi jo 20–30-luvulla useita, ja etenkin refleksiaukkojen ulkonäkö vaihtelee melkoisesti. Valmistajana Doperan veljesten alkuperäisen yrityksen Dopera Brothersin (eli Dobron) rinnalle tuli ensin National, sitten muitakin, kuten losangelesilainen Regal. Resonaattorikitaroiden alkuperäistehtävä big bandien komppisoittimina katosi alta kuitenkin suhteellisen pian, kun sähköiset vahvistimet ja kitaramikrofonit yleistyivät 1930-luvulla. Samaan aikaan blues- ja kantrimuusikot huomasivat kuitenkin peltikeppien hyödyt: äänekäs, sähköä tarvitsematon soittopeli toimi oikein hyvin katusoitossa ja sähköttömien maaseutupaikkakuntien tansseissa. Tavallista kitaraa diskanttisempi sointi erottui hälyn keskeltä oikein hyvin. Erityisen paljon dobroon tykästyivät ne kitaristit, jotka soittivat instrumenttejaan metalli- tai lasiputkilla havaijilaismuusikoiden esimerkin mukaan, ja seuraavina vuosikymmeninä dobroja käyttivätkin lähinnä bottleneck– eli slide-kitaristit (ja akustisempaa bluegrassia tai kantria soittavat steel-kitaristit).

Siinä vaiheessa kun itse kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista, dobroista saattoi vain haaveilla: ne olivat julmetun kalliita ja harvinaisia soittimia. Kahdeksankymmentäluvun lopussa törmäsin soitinkaupassa tavallisesta kitarasta rakennettuun puukoppaiseen single cone -kitaraan, joka oli minulla monta vuotta kunnes myin sen (taas kerran rahapulassa) eräälle tuttavalle, jolla se tietääkseni on vieläkin. Yhdeksänkymmentäluvun puolessavälissä alkoi soitinkaupoissa näkyä edullisempia, Kaukoidässä valmistettuja historiallista Regal-merkkiä käyttäviä single coneja (myöhemmin muitakin merkkejä), ja silloin onnistuin ostamaan tuon kuvissa näkyvän puukoppaisen mallin, joka on minulla vieläkin: olen tapani mukaan modifioinut sitä jonkin verran, esimerkiksi kiinnittämällä siihen mikrofonin.

Edullisempia metallikoppaisia ja jopa tricone-malleja on alkanut ilmaantua kauppohin vasta viime vuosina, ja tätä uutta jäljitelmäpolvea on omakin messinkikoppainen, kuparinväriseksi käsitelty triconeni. (Sekin sattuu olemaan Regal, koska muutamasta kokeilemastani yksilöstä juuri tuo Regal sattui tuntumaan kädessä parhaalta.) On tietysti täysin yletöntä, että harvoin esiintyvällä amatöörillä on kaksi resonaattorikitaraa, mutta voihan niissä pitää eri viritystä.** Ja viehättäväthän nuo soittimet silmääkin aika tavalla.

Ainakin minun silmääni. Olen asentanut triconeenkin mikrofonin (sellaisen pienen pietsomikin tallan T-kappaleeseen), ja Finnconin setissä soittimen ääni eteni mikrofonin avulla multiefektipedaaliin laajojen, kaikuisten äänimaisemien tuottamista varten.

Koska täällä meillä kotona on tällä hetkellä liian meluista äänitellä yhtään mitään, soikoon näyte mieluummin oikeilta lajin mestarismiehiltä. Ensin blueslegenda Booker T. Washington ”Bukka” White:

Sitten nuorempi, edesmennyt virtuoosi Bob Brozman:

Lopuksi Greg Booth näyttää, miten homma hoidetaan kantriosastolla. Huomaa, että kantri-dobroja soitetaan yleensä lappeellaan kuten (sähköistä) steel- eli havaijikitaraa: kielet ovat korkeammalla otelaudasta ja kaula on paksu, kantikas palkki.

___
* Tähän aikaan kukaan ei edes kuvitellut, että niin vaisulla ja tylsällä soittimella kuin kitaralla kukaan edes haluaisi soittaa sooloja.
† Myöhemmin Martin-kitaratehdas rupesi tekemään kitaroita, joissa oli myös huomiotaherättävän isokokoinen koppa ja sitä myöten tumma, kumiseva ääni. Malli nimettiin sen ajan taistelulaivatyypin mukaan Dreadnoughtiksi, ja koska mallinumerot alkoivat D-kirjaimella, niitä kutsutaan nykyään myös D-malleiksi. Nykyään nämä isokokoiset ”western”-kitarat ovat yleisin kitaramalli, vaikka pienempikoppaiset, tasapainoisemmin soivat mallit ovat onneksi tehneet viimeisen vuosikymmenen aikana ilahduttavaa paluuta.
** Ainakin tällä erää tricone on viritetty ns. avoimeen D-duurivireeseen, single cone avoimeen G-duurivireeseen.

Loputon Laamanen, liian nopee Lindholm, turhan sukkela kirjamyyntikierto

Jokunen vuosi sitten erään kustantamon edustaja kyseli minulta kiinnostusta ryhtyä laatimaan kyseiselle yhtiölle jonkun suomalaisen muusikon elämäkertaa. Keskustelun mittaan pintaan nousi moniakin nimiä, muun muassa Dave Lindholm. Olin itse ehdottomasti sitä mieltä että Limppusesta pitäisi kunnon elämäkerta tehdä, koska oikeastaan ainoa häntä käsittelevä teos oli Lamppu Laamasen levytyshistoriikki Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta (Like 2001). Ajatus hommaan itse ryhtymisestä aiheutti melkomoisen määrän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta hän on ollut minulle lauluntekijänä ja erityisesti suomenkielisten sanoitusten mahdollisuuksien aukaisijana valtava esikuva, puhumattakaan siitä että ensimmäisten kolmen levyn aikainen Bluesounds on minulle edelleenkin jonkinlainen ihanne siitä millaisessa bändissä haluaisin soittaa ja ehkä laulaakin.

Toisaalta: olen haastatellut Dave Lindholmia yhden ainoan kerran, silloin kun Dave, Lady & Canpaza Gypsysin (ainoaksi jäänyt) albumi Hot ilmestyi vuonna 1997). Dave oli mainio haastateltava, ystävällinen, rento ja puhelias, mutta juttujen tulvassa oli samaa kuin niin monessa lukemassani Tom Waitsin haastatteluissa: mainiota tarinoita ja lohkaisuja kyllä piisasi, mutta oli vaikeaa löytää todellista ihmistä niiden takaa.

I never told the truth so I can never tell a lie.

Niinpä olinkin oikein tyytyväinen, kun levytyshistoriikin kirjoittaja Lamppu Laamanen, muutenkin mainio mies, tarttui tähänkin hankkeeseen. Herätessäni myöhäisherännäisenä hankkimaan tänä keväänä Johnny Knigan viime vuonna julkaisemaa Dave Lindholm – tietenkin -teosta törmäsin kuitenkin modernin kustannustoiminnan ärsyttävään ongelmaan: kirjakaupat tarjosivat teoksesta eioota ja loppuunmyytyä. Onneksi sähkökirjojen saatavuus on hieman parempi.

Tietenkin on melkoisen tuhti paketti kaikkea sitä mitä maaliskuun lopussa vuonna 1952 syntynyt haagalainen lukiopudokas Ralf Henrik Lindholm on pitkän ja polveilevan uransa mittaan saanut aikaiseksi. Aikaansaannoksia on tosiaan ruhtinaallisesti: lukemattomia levyjä, kymmenittäin bändejä, kuolemattomia klassikoita enemmän kuin moni huippuartisti kehtaa edes itsekseen haaveilla. Jonninmoisia välitöitäkin, kyllä – tai riippuu näkökulmasta. Itselleni Daven tärkeintä tuotantoa ovat aina olleet suomenkieliset laulut ja muutama albumikokonaisuus – Vanha & uusi romanssi, Aino, Huoneet 6 & 14, Sissi, Sillalla – siinä missä englanninkieliset levyt ovat aina tuntuneet enemmän tai vähemmän kuivakkailta, kaavamaisemmilta… välitöiltä. Paitsi Bluesounds, tietenkin. Lamppu nostaa niitä paremmin esiin kuin olisin itse tehdyt, luotaa niiden syntyä, motiiveja ja aineksia. Ehkä pitäisi ottaa Run Runsit, Pen Leet ja Canpaza Gypsysit parempaan kuunteluun, päästä enemmän pinnan alle.

Sillä musiikkiin – Daven elämäntyöhön – tämäkin Laamasen kirja keskittyy. Ihmis- ja parisuhteet, lapset ja lapsenlapset jäävät käytännössä maininnoitta: todetaan vain, ohimennen sivulauseessa, että parisuhteita, lapsia ja lastenlapsia on. Tämä on minun silmääni hyvinkin davemaista, sillä kirjan sankari on pitänyt yksityiselämänsä (lapsuutta ehkä lukuun ottamatta) aika taitavasti omana tietonaan siitä huolimatta, miten paljon henkilökohtaisia merkityksiä hänen sanoituksistaan on maailman sivu yritetty lukea.

I never told the truth so I can never tell a lie.

Joitakin kirjan päähenkilön luonteenpiirteitä tulee kyllä esiin sekä riveillä että niiden välissä: ailahtelevuus, nopeaan vaihtuvat bändit ja bändikaverit, pitkäjänteisyyden puute – ehkä myös ainakin jonkinasteinen alkoholiongelma ja pyristelyt siitä irti esimerkiksi kotikaupungista ja vanhasta kaveripiiristä pois muuttamalla. Loppupuolella on aistivinaan puolustelua, selittelyä ja hieman epäuskottavaakin ”näin mä homman haluun tehdä” -asennetta ns. pizzeriakeikkaympyröihin juuttumisesta. Tai en minä tiedä, ehkä Dave tosiaan haluaa jatkaa kuten jatkaa, soittaa kaikessa rauhassa paineettomia irtokeikkoja yksin tai hyvien kavereiden kanssa, heitellä julki levyjä tuon tuostakin yhtä paineettomasti ja sen suuremmitta suunnitteluitta – tai, kuten minunkaltaiseni amatööri saattaisi pinnallisesti kuvitella: ”laiskemmin mietittyinä ja huonommin tuotettuina kuin biisit ja ennen kaikkea Dave itse ansaitsisivat”.

Kirjasta jää lopulta vähän ristiriitaiset tunnelmat. Toki Lamppu Laamanen on tehnyt tässä huikean ison työn ja tehnyt ehdottomasti paljon paremman elämäkerran kuin mihin minä olisin ikinä kyennyt jos olisin hommaan hirvennyt ruveta – ja jos olisin jollakin ilveellä onnistunut saamaan Dave Lindholmilta niin paljon luottamusta että hän olisi suostunut puhumaan elämästään niin paljon. Tämä on sellainen elämäkerta kuin Daven elämäkerran voi kuvitella parhaimmillaan olevan – mutta tämä ei ole ihan se elämäkerta jonka olisin itse halunnut Davesta lukea.

Mutta eihän kaikkia voi millään miellyttää.

Tuolta, täältä ja sieltä

Vilkaisin äsken blogiarkistoa hakusanan ”rakentelu” kohdalta ja huomasin kiusanneeni teitä viime vuosina varsin vähän soitinrakentelukertomuksillani. On siis aika korjata asia.

Parisen vuotta sitten hommasin valmiin, mutta pintakäsittelemättömän Telecaster-tyylisen suosaarnilankun ja (valmiiksi lakatun) vaahterakaulan sekä muita romppeita ja väkersin niistä sellaisen Telecaster-tyylisen kitaran, jota olen himoinnut jo hyvän tovin nimenomaan slide-soittoon. ”Slidecaster”-nimen saanut soittopeli toimi oikein hyvin, mutta pikku hiljaa minua alkoi nyppiä lankun pintakäsittely, jonka olin mielestäni mokannut: maalipinta oli epätasainen eikä violetti värikään oikein toiminut. Koska nämä herra Leo Fenderin työtovereineen suunnittelemat kitaramallit ovat perusrakenteeltaan viehättävän modulaarisia, ei ollut suurikaan temppu tilata nettikaupasta uusi lankku, johon aikaisemmat komponentit sopivat varsin pienellä työstöllä. Tällä kertaa pintakäsittely onnistui mainiosti ja ”Slidecaster” on ollut vallan aktiivisessa käytössä. Vanha lankku pyöri pitkään nikkaritilassa odottamassa tulevaa kohtaloaan.

Vuodenvaihteessa tulin selailleeksi Warmothin nettikataloogia ja valmiiden kaulojen osastolta sattui silmään kaunis, tumma, ruusupuinen Tele-kaula. Siitä tuli vahva mielikuva monilla suomalaisilla huippumuusikoilla 1980-luvulla näkyneisiin Fender-tyylisiin kitaroihin, joita Kitarapaja oli rakennellut (siihen aikaan Yhdysvalloissa toimineen) Schecter Guitar Researchin osista: ne olivat tummanruskeita, mattapintaisia kitaroita, joissa oli kullatut metalliosat ja samoin kullanvärinen ”pleksi”. Olen aikoinaan kirjoittanut Nedujen päähenkilön Jollen omistukseen samanlaisen kitaran (johon hän tosin oli vaihtanut normaalimman muovipleksin), joten viehtymys niihin on ollut pitkällistä ja syvää.

Nikkaritilassa pyöri myös vuodentakaisesta baritonikitaraprojektista jäänyt kuusimillinen pähkinäpuulevy, ja sain päähäni hyödyntää senkin tähän projektiin. Tästä tulisi ”Thinline”-tyylinen Tele.

Ensimmäinen tehtävä olikin jyrsiä suosaarnilankusta suurin osa pois. Pohjatyö tapahtui pylväsporakoneeseen kiinnitetyllä oksaporaterällä, viimeistely uskollisella käsiyläjyrsimellä.

Thinline-tyyliin kuuluu tietysti myös kannen f-aukko. Olen muutamassa aikaisemmassa projektissa tehnyt pilkun (tai lainausmerkin) muotoisia f-aukkoja, mutta tähän halusin vähän perinteisemmän mallin.

F-aukko oli tehtävä suhteellisen valmiiksi ennen kannen liimausta, koska lehtisahalla (tai muilla työkaluilla) sohlaaminen matalaan umpipohjakoloon olisi perin vaikeaa. Ennen kannen liimausta teippasin kolon vielä alapuolelta umpeen, etteivät myöhemmät petsi-, maali- tai muut roiskeet sotkisi aukosta näkyvää paljasta puupintaa.

Tässä vaiheessa kaulataskusta puuttuu vielä pieni korokepala: koska lankusta (tai kopasta) tuli kannen liimauksen jälkeen yli puoli senttiä korkeampi, on kaulaakin nostettava saman verran. Pähkinäpuulevystä jäi kanneksi muotoilun jäljiltä riittävästi jämäpaloja, josta sopiva koroke oli sitten helppo tehdä.

Tästä kitarasta oli tarkoitus tehdä yhdistelmä montaa eri kitaramallia: Telecasterin muodot, Stratocaster-tyyliin vibrakoneisto ja kolme mikrofonia, mutta Gibsonin P-90-mikrofonien mallisia ”saippuapaloja”. Rungossa oli siis vielä paljon aukkoja jyrsittäväksi.

Lankun alareunaan muinoin liimaamani reunalista sai lähteä mukavoituspyöristysten tieltä, ja lisäksi kaiversin lankkua vähän ohuemmaksi kaulaliitoksen kohdalta: tämä mukavoittaa (hieman) soittamista ylemmiltä nauhoilta, eikä tarvitse sitä paitsi etsiä jostakin ylipitkiä kaulankiinnitysruuveja.

Taloyhtiön nikkaritila on maan alla, joten yritän tehdä kaikki pölyävämmät ja haisevammat toimet, kuten hiomisen, ulkoilmassa.

Ensimmäisten petsikerrosten jälkeen on vuorossa reunalistojen liimaaminen. Tämä vie disainia tietysti pois 80-luvun Schecterien estetiikasta, mutta minä nyt vain satun tykkäämään reunalistoista… jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut ensin levittää myös värilliset lakkakerrokset, kaikki värillinen, ja vasta sitten liimata reunalistat, sillä nyt väripinnasta tuli hieman epätasainen listojen vierestä. No. seuraavassa projektissa sitten…

Kuvassa näkyy myös toinen kämmi. Kansilevy on sen verran paksu, että sitä on madallettava säätimien kohdalta niin että niiden mutterit mahtuvat kiinni. Tarkoitus oli tehdä tyylikkäät syvennykset, mutta jostakin aivopieruteknisestä syystä tein homman vääränmallisella jyrsinterällä ja vierä lipsautin terää alimman reiän ympärillä, joten kolot näyttävät aika rujoilta. Onneksi ne peittyvät suurin piirtein potentiometrien nuppien reunan alle.

Pintojen viimeistely on näissä soitinprojekteissa ollut minun heikoin kohtani, ja tällä kertaa päätin käyttää mattalakkaa ihan vain siksi, että saisin skipattua viimeistelykiillotuksen. Välihionnoilta ja muulta hienosäädöltä mattalakkakaan ei vapauta. Sain pidettyä lankun enimmäkseen oikein hyväpintaisena – mutta kyllä siihen jäi sitten muutama perin nolo skröbyinen kohta.

Kaulalle ei periaatteessa olisi tarvinnut tehdä mitään, mutta vetelin siihenkin muutamia sävytettyjä ja (lopuksi) kirkkaita lakkakerroksia niin että sen sävyt pääsisivät samalle kartalle kuin rungossa.

Koska nikkaritilan ilmanvaihto on kytköksissä muun talon ilmanvaihtoon, olen käyttänyt vesiohenteisia, hajuttomia lakkoja monien rakentajien suosimien nitroselluloosa- tms. lakkojen sijaan. Vesiohenteiset lakat ovat myös muutenkin mukavampia käsitellä. Vetelen lakkaukset siveltimellä, ruiskutteluun ei nikkaritilassa oikein ole mahdollisuuksia.

Vesiohenteinenkin lakkaus saa lopulta kuivua vähintään toista viikkoa ennen kuin päästään viimeisten rakentelupäivien jännän äärelle: ruuvaamaan ja kolvaamaan osia paikalleen.

Tästä kitarasta on tarkoitus tulla eräänlainen perillinen soittimelle, jonka Oma studio -toveri joskus risti ”Hullu tiedemies -kitaraksi”.* Siksi kolmen mikrofonin kytkimien alle on kolvattu melkoinen johtoviidakko potentiometreineen ja kytkimineen, joiden avulla mikrofoneista on mahdollista saada käyttöön jotakuinkin kaikki mahdolliset kombinaatiot sekä sarjaan että rinnan kytkettyinä.

Lopulta, eilen illalla, soittopeli alkoi olla siinä kunnossa että sen saattoi kantaa kotiin, laittaa siihen kielet ja säätää intonaatiot ja asetukset suurin piirtein kohdalleen (odottamaan puiden ja rakenteen asettumista, jolloin on vuorossa täydentävä säätökierros). Ensikokeilujen perusteella tämä ”Typecasteriksi” ristitty kitara toimii ja soi juuri niin kuin sen pitääkin ja tuntuu hyvältä kädessä.

Nyt se on ottanut paikkansa veljensä ”Slidecasterin” ja muiden talouden kielisoittimien joukossa.

____
* Kyseessä on 1980-luvun lopussa ostamani Squier Stratocaster, josta on ajan mittaan vaihdettu jotakuinkin kaikki mahdollinen kaulaa ja lankkua myöten – alkuperäisosista on jäljellä vain vibrakoneisto ja potentiometrien nupit. Tämä ”Palacaster” seurannee lähitulevaisuudessa muutamien vähemmälle käytölle jääneiden, mutta vallan toimivien ja hyvin soivien muiden soitinprojektieni tietä ja päätyy jonkun vastaanottokeskuksen soittajien tekemisen tarvetta kaipaaviin käsiin.