Kategoria: tekniikka

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Pieni askel

Vuorokautta vaille viisikymmentä vuotta sitten minut, seitsenvuotias, herätettiin keskellä yötä katsomaan viisituntista suoraa lähetystä. Joitakin aikoja myöhemmin, ainakin oman muistini mukaan joskus loppusyksystä tai talvella, jonotimme isän kanssa ulkosalla tuntikausilta tuntuneen ajan päästäksemme katselemaan pientä hiekkakasaa, niin pientä että sen eteen, lasivitriinin alle, oli laitettu suurennuslasi. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin minä, neljäkymmentäseitsemänvuotias, valvoin yöllä katsoen saman suoran lähetyksen viisituntista tallennetta hädin tuskin tuolilla pysyen, ja luultavasti teen samoin lauantaina.

Apollo 11:n lento, ensimmäinen miehitetyn aluksen laskeutuminen toisen taivaankappaleen pinnalle, oli toki nykysilmin katsottuna sekä tieteellisesti suhteellisen vähäantinen että poliittisesti motivoitunut propagandatemppu. Tästä kaikesta olen tietoinen. Mutta ei sillä ole väliä. Minun silmissäni – silloin ja nykyään – kyseessä oli jotakin mitä ihmisen kuuluukin tehdä, jotakin ihmiselle luontaista.

Samalla asiassa on jotakin eittämättömän romanttista.

Minun, kuten muidenkin kanssaihmisteni, sukujuuret yltävät itäiseen Afrikkaan, mutta esi-isäni ovat lähteneet sieltä jo kauan sitten: heitä ajoi matkaan, epäilemättä monen muun asian ohella, ajatus: Mitähän tuon kukkulan takana on? Uteliaisuus on meillä perimässä, oli kyseinen osa perimää sitten geneettistä, epigeneettistä tai kulttuurillista.

Olen saanut ensimmäisen etunimeni Jyrin ihmiskunnan ensimmäisen avaruuslentäjän Juri Gagarinin kunniaksi. Sittemmin menin kouluun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana, ja olin oppinut lukemaan jo hyvän aikaa sitä ennen. 1970-luvun alkupuolella julkaistiin Apollo-ohjelman ja muun ajan avaruustoiminnan innoittamana kasapäin kirjallisuutta, joissa kovin monissa oltiin kovin suureellisesti ”valloittamassa” Kuuta tai jopa (koko) avaruutta. Samaan aikaan luin paljon myös ns. löytöretkistä: vanhempana ja lukeneempana toki tiedän että kovin monet löytöretket johtivat – joskus jopa perustuivat – lievästi sanottuna sadistisiin kansanmurhiin. Silti tunnistan niissäkin saman perimmäisen, romanttisen uteliaisuuden: Mitähän tuon meren takana on?

Ei tietenkään ole sattumaa, että samaan aikaan aloin lukea myös tieteiskirjallisuutta. ”Avaruusajan” aamunkoitto sai monet kustantajat suomennuttamaan kauan odottaneita klassikoita, Arthur C. Clarkesta ja Isaac Asimovista Stanislaw Lemiin ja Ursula K. Le Guiniin. Eikä, tietenkään, ole sattumaa sekään että aloin vähitellen itsekin kehitellä ajatuksia tieteiskertomuksiksi (historiallisten seikkailujen ohella): Mitähän tuolla päin galaksia voisi olla jos sinne päästäisiin joskus katsomaan?

”Avaruusajasta” ja ”avaruuden valloittamisesta” puhuminen hiipui sitten pikku hiljaa 70- ja 80-lukujen mittaan, mutta se ei tarkoittanut sitä että olisi jääty istumaan tänne omalle planeetalle. Avaruustoiminnasta Maan kiertoradalla tuli vähitellen arkista rutiinia viimeistään Kansainvälisen avaruusaseman ISS:n myötä. Vuonna 1977, varsin vaitonaisesti, laukaistiin matkaan kaksi Voyager-luotainta, jotka seuraavien kymmenen vuoden mittaan lähettivät (kirjaimellisesti) ennennäkemättömiä kuvia aurinkokuntamme ulompien osien jättiläisplaneetoista. Osa luotainten laitteista toimii edelleenkin ja niistä on tullut ensimmäisiä ihmisen rakentamia kapineita, jotka ovat päässeet aurinkokuntamme ulkopuolelle.

Vaikeasti tavoitettavien paikkojen tutkiminen on nyttemmin pitkälti delegoitu erilaisille kauko-ohjattaville* roboteille, joiden (eräitä) kantaisiä olivat 1970-luvulla Neuvostoliiton Lunahod-kuukulkijat. Tämä on yksinomaan järkevää, tai oikeastaan pakon sanelemaa: oikeiden ihmisten ja kaiken heidän monivuotisella reissulla tarvitsemansa tavaran lähettäminen Kuuta kauemmaksi vaatisi aivan toisen kokoluokan raketteja ja elossapitoratkaisuja kuin mitä ihmiskunnalla on tällä hetkellä käytettävissään.

Silti miehitetyistä avaruuslennoista Kuuhun ja Marsiin on alettu pitkän hiljaisuuden jälkeen jälleen puhua. Etenkin Marsin tapauksessa tieteellinen hyöty ”oikeiden” tutkijoiden saamisesta paikan päälle saattaisi jopa olla ihan kohtuullisen merkittävä. Propagandamerkitys olisi tietysti taas kerran vallan varteenotettava asia: Neuvostoliittoa ei enää ole eikä Venäjäkään ole kovin kaksisessa kunnossa, mutta Yhdysvaltain rinnalle avaruustekniikan merkittävinä kehittäjinä ovat nousseet Intia, Kiina, Japani ja Eurooppa. Ainakin kaksi ensimmäistä ovat ymmärtääkseni suunnitelleet miehitettyjä lentoja Kuuta(kin) kauemmaksi. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten:

”Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan. ”

Tämä pätee edelleenkin. Yhdysvaltain, Kiinan, Intian tai minkä tahansa muun maan saavutukset tieteissä ovat yhtä lailla ihmiskunnan yhteisiä saavutuksia, jotka kannattaa ehdottomasti kaapata pois nationalistien, despoottien ja muun roskaväen käsistä yhteiseksi iloksemme.

Ja miehitetyissä lennoissa on edelleen huikeaa romantiikkaa, sellaista joka jää mieleen ja sieluun. Monessakin suhteessa olen hyvin onnellinen siitä että minun lapsuuteni merkittävin mediaelämys oli nimenomaan kuulento eikä esimerkiksi Biafran sota. Siksi minulle oli seitsemän vuotta sitten niin mielettömän upea elämys nähdä valtava Saturn V -raketti – vaikka se olikin (tietysti!) koskaan lentämätön yksilö kyljellään hangaarissa.

Ja, jonotettuani seitsenvuotiaana kylmässä ja märässä Helsingissä nähdäkseni geologi Birger Wiikin saamat Apollo 11:n Maahan tuomat kuukivinäytteet, oli aika makeata päästä lopulta peräti koskettamaan Kuuta: edes pientä palasta siitä.

___
* Koska jo Marsin etäisyydeltä radio- ja muiden sähkömagneettisten signaalien saapuminen Maahan kestää vähintäänkin kymmeniä minuutteja, täytyy näillä laitteilla olla jonkin verran autonomisiakin kykyjä.

Tulosta työstä

Postissa odotti pitkästä aikaa paketillinen kirjoja. Viime kesänä Into-kustantamolle suomentamani Tim Peaken Kysy astronautilta – kaikki avaruudessa elämisestä (Ask an Astronaut) on ilmestynyt.

Olen juuri sen ikäinen, että vanhempani herättivät minut heinäkuussa 1969 katselemaan suoraa lähetystä ensimmäisestä kuukävelystä (josta tulee puolen vuoden päästä kuluneeksi viisikymmentä vuotta). Luin myös seuraavina vuosina innokkaasti erilaisia ”avaruuden valloituksesta” kertovia tietokirjoja, joiden ennusteiden mukaan meillä pitäisi nykyään olla Kuussa vakituista asutusta ja Maan kiertoradalla isoja avaruusasemia. Kuussa ei ainakaan vielä asuta, mutta Maan kiertoradalla on kyllä melkoisen iso lukaali nimeltä Kansainvälinen avaruusasema eli ISS. Englantilainen Tim Peake työskenteli siellä parisen vuotta sitten kuuden kuukauden ajan ja kokosi hänelle esitetyistä kysymyksistä varsin mainion ja ainakin tällaiselle ”avaruusajan” kasvatille hyvinkin kiinnostavan kirjan. Kirjan suomentaminen oli jossakin suhteessa nostalgista paluuta 1970-luvun alkuvuosien innostuksiin.

Avaruusmatkailu ja avaruustekniikka eivät ole ehkä kehittynyeet yhtä vauhdikkaasti kuin tuolloin nuoruudessani unelmoitiin: osittain syynä on, toki, kaiken avaruuteen liittyvän tekniikan kalleus. Eikä touhu ole totisesti ihan riskitöntäkään, vieläkään. ISS on joka tapauksessa äärimmäisen kiinnostava hanke monestakin syystä. Ensinnäkin kyseessä on kansainvälinen projekti ja sitä myöten ainakin jossain määrin erinomaista vastalääkettä kaikenlaiselle rajat kiinni -nationalismille. Sen lisäksi ISS on osaltaan tehnyt avaruudessa olemisesta ja siellä työskentelemisestä juuri sellaista arkista rutiinihommaa, jollaiseksi 2000-luvun alkupuolen avaruusmatkailua neljäkymmentä vuotta sitten uumoiltiin.

Monien muinoin lukemieni avaruuskirjojen lailla Peaken teoksen ensisijainen kohderyhmä lienee nuoriso, mutta leppoisasti etenevä teksti antaa kyllä ajateltavaa ja opittavaa aikuisillekin. Hieno hanke, ja kaiken lisäksi kerrassaan komeannäköinen kirja.

Koska meitä käsketään

Stanley Milgramin Yalessa 1961 tekemät tottelevaisuuskokeet ovat luultavasti yksi tunnetuimpia sosiaalipsykologian koesarjoja, niin tunnettuja että niistä on jopa tehty lauluja:

Perusasetelma on yksinkertainen. Milgramin työryhmä palkkasi lehti-ilmoituksella haettuja vapaaehtoisia koesarjaan, jossa väitettiin tutkittavan, auttoiko rangaistus oppimisessa. Vapaaehtoisia oli aina paikalla kaksi, jotka arpoivat keskenään, kummasta tulisi ”oppija” ja kummasta ”opettaja”. Opettajan tehtävänä oli luetella sanoja, jotka viereisessä huoneessa olevan oppijan piti sitten toistaa määrätyssä järjestyksessä. Mikäli hän teki virheen, opettaja antoi hänelle sähköiskun – ensin pienen, sitten suuremman, lopulta aina yli neljäänsataan volttiin asti. Opettajan tukena oli tutkija, joka kannusti ja lopulta painosti häntä noudattamaan sovittua menetelmää, vaikka opettaja kuulikin oppijan tuskanparahdukset ja paniikin yhä voimakkaampien sähköiskujen johdosta. Pahimmillaan sähköiskut olivat hengenvaarallisen voimakkaita.

Todellisuudessa ”opettajaksi” muka ”arvottua” vapaaehtoista viilattiin linssiin. ”Oppija” ja tutkija olivat näyttelijöitä, sähköiskulaite oli pelkkä kulissi ja tuskanparahdukset tulivat nauhalta. Todellisuudessa Milgramin ryhmä tutki, miten moni vapaaehtoinen suostuisi tuottamaan vallassaan olevalle ihmiselle tuskaa käskystä. Koesarja käynnistettiin samaan aikaan, kun Adolf  ”Noudatin vain käskyjä” Eichmann oli oli Israelissa oikeudessa sodanaikaisista rikoksistaan ihmisyyttä vastaan, joista hänet sittemmin tuomittiin kuolemaan.

Milgramin koesarjastaan julkaiseman ensimmäisen artikkelin tulokset levisivät mediassa ja synnyttivät aikamoista kohua ja järkytystä: 65 prosenttia kokeisiin osallistuneista vapaaehtoisista oli totellut käskyjä kokeen loppuun asti ja jatkanut sähköiskuja huolimatta uhrin ilmeisestä tuskasta ja hänelle aiheutuneesta hengenvaarasta.

Australialainen psykologi ja kirjailija Gina Perry on perehtynyt Milgramin kokeisiin varsin perusteellisesti ja kirjoittanut aiheesta kirjan (ja tv-dokumentin) Beyond the Shock Machine (2012). Hänen viimeviikkoisessa New Scientistissä (17.3.2018) julkaistu artikkelinsa ”Fifty Shades of Obey” (NS:n nettisivuilla nimellä ”The Shocking Truth of Stanley Milgram’s Obedience Experiences”) esittää Milgramin työryhmän toiminnasta ja aineiston käsittelystä varsin kriittisen kuvan. Ensinnäkin shokeeraava 65 prosenttia perustui ainoastaan ensimmäiseen koesarjaan, johon kuului neljäkymmentä vapaaehtoista miestä, joista vain 26 suostui suorittamaan kokeen loppuun. Tilastollisesti tämä on naurettavan pieni aineisto, josta ei ole järkevää tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Myöhemmissä koesarjoissa tulokset heittelehtivät melkoisesti, osittain siksi että kokeen perusasetelmia muutettiin monella tavoin. Joissakin tapauksissa ”opettajan” työtä seuraava ”tutkija”-näyttelijä painosti ”opettajaa” hyvinkin aggressiivisesti. Monet ”opettajat” kehittelivät lennossa erilaisia tapoja huijata ”tutkijaa”: he yrittivät esimerkiksi parhaansa mukaan syöttää ”oppijalle” oikeita vastauksia tai antoivat ohjeiden vastaisesti paljon lievempiä sähköiskuja. Osa oli jopa valmis väkivaltaan ”tutkijaa” kohtaan saadakseen kokeen keskeytettyä.

Vapaaehtoiset eivät myöskään olleet niin tyhmiä kuin Milgramin ryhmä oli antanut ymmärtää. Vapaaehtoisia haastateltiin useaan otteeseen koesarjan suorituksen jälkeen, ja Milgram tunnusti julkisesti vasta kymmenkunta vuotta kohututkimuksensa jälkeen, että 44 prosenttia koehenkilöistä oli selvästikin tajunnut, että sähköiskut olivat pelkkää huijausta: heillä ei tietenkään ollut mitään estoja väännellä toimimattomiksi arvaamiaan kytkimiä korkeimpiin ”jännitteen” arvoihin asti. Jos näiden nokkelien–pokkelien osuus vähennetään alkuperäisestä prosenttiluvusta, sähköshokkeja käskyjen mukaan antaneiden ja shokkien aitouteen uskoneiden osuus pienenee 21 prosenttiin – eli he ovat sittenkin olleet selvä vähemmistö.

Muodostuu vahva vaikutelma, että Stanley Milgram oli päättänyt haluamansa tulokset etukäteen ja manipuloinut aineistoa tähän suuntaan. Myöhemmät, inhimillisemmin toteutetut koesarjat ovat kuitenkin antaneet jossain määrin samansuuntaisia tuloksia hänen raporttiensa kanssa. Onko niitäkin manipuloitu ja/tai toteutettu tieteellisesti hatarilla menetelmillä? En tiedä.

 

 

Worldcon 75, kolmas päivä

Kuva: Timo Pitkäranta

Kolmas conipäivä alkoi kukonlaulun aikaan, eli kello yhdeltätoista, Suurella Suomi-scifikeskustelulla Pasilan kirjaston auditoriossa. Kun keskusteluseurana olivat kunniavieras Johanna Sinisalo, Risto Isomäki ja puheenjohtaja-Toni Jerrman, oli selvää jo etukäteen, että keskustelu kävisi vilkkaana, hauskana ja antoisana. Niin kävikin, vaikka keskustelulle varattu aika loppuikin kesken. Juttua ja tarinoita olisi riittänyt vielä pariksi tunniksi.

Keskustelusta jäi mieleen muun muassa, miten valtavan paljon suomalaisten sf-kirjailijoiden uratavoitteet ja -haaveet ovat muuttuneet muutamassakymmenessä vuodessa. 1980-luvulla, kun Johanna ja Risto aloittelivat kirjallista uraansa novellisteina, iso läpimurto olisi ollut saada sivun arvostelu sanomalehteen. Nykyään, 2010-luvulla, on suomalaiselle kirjailijalle ihan realistista haaveilla kansainvälisistä palkinnoista. Niitä on nimittäin jo tullut, ja tulee epäilemättä lisää.

Torstaipäivästäni perjantai poikkesi sikälikin, että onnistuin seuraamaan useammankin ohjelmanumeron itse conipaikalla. Nyt olen hiukkasen valistetumpi sen suhteen, mikä olisi (edes hieman) realistisempaa avaruusscifissä (etenkin sen suhteen miten kiertoradoilla operoidaan) ja mitkä aikoinaan hienot scifi-ideat ovat muuttuneet liikuttavan vanhentuneiksi sen jälkeen kun olemassaoleva teknologia on marssinut niiden ohitse ihan eri polkua pitkin.

Olen myös aika hyvin ajan tasalla siinä, mitä tällä hetkellä tiedetään lähimpää omaa aurinkokuntaamme löydetystä eksoplaneetasta, Proxima b:stä, ja mitä siitä ollaan (toivottavasti) saamassa selville lähivuosina. Alle kymmenen valovuoden päässä Auringosta on muitakin ns. punaisia kääpiötähtiä, ja niiden (mahdollisten) planeettojen tutkimusta voi itse kukin seurata vaikkapa Red Dots -uutissivustolta.

Väkimäärä Messukeskuksessa ei ollut edellisistä päivistä ainakaan vähentynyt, mutta järjestävät tahot olivat ottaneet nopeasti onkeensa ensimmäisen päivän tungoksesta. Esityksiä ja keskusteluita oli siirretty isompiin saleihin, ja suurin osa mahtui haluamiaan esityksiä katsomaan, ainakin jos ehti tulla odottelemaan riittävän ajoissa ennen niiden alkua. Edelleen coniväki suhtautui hyvin asiallisesti jonoihin, odotteluun ja mahdollisiin takaiskuihin – kuten aikuiset, fiksut ihmiset.

Mitä jonoihin tulee, vaikuttavimmat versiot nähtiin ykköshallin ulkopuolella iltaseitsemän jälkeen, kun conikansa alkoi jonotella pääsyä Hugo-palkintogaalaan. Siinä vaiheessa kun itse jonoon asetuin, se täytti Messukeskuksen alakerran käytävän eteläisen sisäänkäynnin portaikosta pohjoisen sisäänkäynnin aulaan, ja ennen kuin ovet avattiin, jono oli venynyt vielä kaksinkertaiseksi.

Mutta tilaa oli riittämiin, kaikki halukkaat mahtuivat katsomoon ja pääsivät sinne varsin lyhyen odottelun jälkeen.

En ole kovin paljon palkintogaaloissa käynyt, mutta luullakseni vuoden 2017 Hugot olivat epäilemättä oikein hyvä johdatus asiaan. Värikylläisyyttä, suuria tunteita, huumoria, naurua, kyyneliä, liikutusta, riemua, hämmennystä ja yllätyksiä. Ennen tilaisuutta mielessä kävi kyllä pariinkin kertaan, onko tuonne mitään järkeä lähteä jonottamaan, mutta huonomminkin olisi parituntisensa voinut käyttää. Perimmältään palkintogaala oli kuitenkin voimaannuttava monimuotoisuuden ja monenkirjavuuden juhla, ja niitä ei näinä aikoina ole (koskaan) liikaa.

Myrkynlykkäys ei loppunutkaan

Tuoreimmassa minulle asti saapuneessa New Scientistissä oli pieni uutinen täydentämään edellistä bloggaustani Thomas Midgleystä:

Kirjoitin (kuten on uutisoitu), että CFC-ponnekaasujen (eli Freonien) kieltämisen jälkeen Maapallon otsonikerros on alkanut toipua. CFC-kaasujen korvaajaksi kehitetty HFC-32 eli difluorometaani ei vahingoita otsonia edeltäjänsä tavoin. On kuitenkin käynyt ilmi, että HFC-32:n valmistuksessa käytettyä helposti haihtuvaa ja karsinogeenista dikloorimetaania (CH2Cl2) pääsee valmistusprosessissa pakenemaan ilmakehään, ja se vahingoittaa otsonikerrosta. Tuho ei ole niin pahaa kuin CFC-yhdisteiden tapauksessa, mutta kyllä se otsonikerroksen toipumista hidastaa jopa vuosikymmeniä.

Eli tämäkin ratkaisu osoittautui eräänlaiseksi ”insinöörihätäratkaisuksi”, joka korjaa ongelman jota korjaamaan se kehitettiin, mutta aiheuttaa itse uusia ongelmia.

(Tekisi mieleni kirjoittaa loppukevennykseksi toinen kahdesta tietämästäni Veikko Neuvonen -vitsistä, mutta olette te sen kuitenkin jo kuulleet.)

Myrkynlykkääjä

Thomas Midgley Jr. (1889–1944) oli niitä ihmisiä, jollaisia nykytalouden johtohahmoiksi itsensä asemoivat kaipaavat tähänkin päivään: kiistämätön huippuyksilö, innovaattori jonka keksinnöt ratkaisivat vakavia pulmia ja jotka pystyttiin jotakuinkin saman tien muuttamaan patentoitaviksi, taloudellista voittoa tuottaviksi tuotteiksi.

Hänen tunnetuimmissa töissään oli myös piirre, joita minulla on pahana tapana kutsua ”insinööriratkaisuiksi”: näppäriä teknisiä toteutuksia, jotka ratkaisevat nokkelasti vaikean ongelman, mutta joiden sivuvaikutukset saattavat aiheuttaa uusia ja vielä pahempia ongelmia, joiden ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen…

Midgleyn kahdesta suuresta keksinnöstä ensimmäinen ratkaisi autojen (ja muiden kulkuneuvojen) polttomoottoreiden tehoa ja hyötysuhdetta heikentävän polttoaineen epätasaisen palamisen (eli nakutuksen) ongelman. Midgley kehitteli puolentoistasataa erilaista yhdistettä, joiden lisääminen bensiiniin esti nakutusta. Eräs onnistuneimmista vaihtoehdoista oli viljasta tislattu etyylialkoholi, mutta lopulta Midgley työtovereineen valitsi suosikikseen tetraetyylilyijyn (Pb(C2H5)4): sitä tarvitsi lisätä bensiinin sekaan paljon vähemmän, se oli halpaa valmistaa ja, ennen kaikkea, se oli patentoitavissa.

Tetraetyylilyijy on myös hyvin myrkyllistä.

Asiasta varoiteltiin laajalti jo siinä vaiheessa kun Midgleyn ja muutaman amerikkalaisen auto- ja öljy-yhtiön perustama Ethyl-yhtiö alkoi markkinoida lisäainettaan öljy-yhtiöille 1920-luvulla, mutta Midgley ja öljy-yhtiöt vähättelivät uuden lemmikkikemikaalinsa ongelmia. Midgley itse pesi käsiään yleisön edessä yhdisteellään ja sanoi voivansa tehdä niin vaikka joka päivä ilman haittavaikutuksia. Hän ei tietenkään kertonut, että hän itse oli jo 20- ja 30-luvuilla ollut useaan otteeseen sairaslomalla lyijymyrkytysoireiden vuoksi. Useita yhtiön työntekijöitä kuoli lyijymyrkytykseen, minkä johdosta Ethylistä kehittyi vähitellen erittäin taitava ja turvallinen lyijy-yhdisteiden käsittelijä. Mutta autojen pakoputkista Ethylin myymä lisäaine tuprusi aina 1990-luvulle asti meidän kaikkien hengitysilmaan, veteen ja keuhkoihin. Lyijy-yhdisteet aiheuttavat suurina pitoisuuksina vakavia hermostovaurioita: liikenteen päästöt ovat kirkkaasti turvarajojen alapuolella, mutta lyijyllä on taipumusta kasautua elimistöön. 1980-luvulta alkaen tetraetyylilyijyn käytön kieltämistä alettiin vaatia yhä äänekkäämmin. Ethyl ja öljy-yhtiöt kiistivät tietenkin jyrkästi että aineessa olisi mitään vaarallista ihmisille tai eläimille – ja tilasivat useitakin arvovaltaisen oloisia tutkimuksia tukemaan kantaansa – mutta lopulta lyijy-yhdisteiden lisääminen polttoaineeseen kiellettiin (pienkoneiden käyttämää lentobensiiniä lukuun ottamatta). Eri puolilla maailmaa kaupunkilaislapsien verestä mitatut lyijypitoisuudet ovat sittemmin vähenneet kolmannekseen.

Midgley itse siirtyi 1930-luvulla ratkomaan General Motorsin omistaman Frigidaire-yhtiön kylmäkoneiden ongelmia. Jäähdytysjärjestelmien tarvitsemina nesteinä käytettiin tähän aikaan useita erilaisia kemikaaleja, jotka olivat joko erittäin myrkyllisiä tai tulenarkoja. Midgley kehitti uuden, edistyksellisen, myrkyttömän ja palamattoman – sekä, ennen kaikkea, patentoitavan – yhdisteen: dikloorifluorimetaani, tuotenimeltään CFC tai ”Freon”, osoittautui myöhemmin myös erinomaiseksi ponnekaasuksi toisen maailmansodan viidakkosotilaiden käyttämien DDT-pohjaisten hyönteismyrkkyjen spraypulloihin. Sodan jälkeen CFC-ponnekaasut levisivät deodorantteihin ja lukemattomiin muihin spray-pulloissa myytäviin aerosolituotteisiin.

Freonit eivät olleet suoraan vahingollisia ihmisille tai eläimille. Vähitellen kuitenkin huomattiin, että niiden päästäminen ilmakehään vahingoittaa ylemmän ilmakehän otsonikerrosta, joka puolestaan (muun muassa) suojaa meitä maanpinnan asukkaita Auringon tuhoisalta ultraviolettisäteilyltä. Otsonikadosta tuli 1980-luvulle niin nopeasti paheneva ilmiö, että monilla seuduilla jouduttiin julistamaan vaaralliseksi 1900-luvun mittaan muodikkaaksi muuttunut auringonottokulttuuri.

Ei liene kenellekään yllätys, että aerosoliteollisuus kustansi isolla rahalla suuria ja näyttävästi julkistettuja tutkimuksia, jotka olivat osoittaakseen CFC-yhdisteet täysin vaarattomiksi. Lopulta rahakaan ei riittänyt todistamaan mustaa valkoiseksi, ja vuonna 1987 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus CFC-yhdisteiden käytön rajoittamisesta. Otsonikerroksen arvellan palautuvan entiselleen tämän vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä ympäristönsuojelullinen voitto on sittemmin antanut toivoa, että myös hiilivetypäästöjen aiheuttamalle ilmaston lämpenemiselle pystytään, kaikista takaiskuista huolimatta, tekemään jotakin.

”Yhden miehen ympäristökatastrofiksi” sanottu Thomas Midgley ei päässyt näkemään, kuinka hänen suurimmat keksintönsä muuttuivat siunauksista kirouksista. Hänen henkensä vei hänen kolmas oma innovaationsa. Hän oli sairastunut vuonna 1940 tuohon aikaan yleiseen tartuntatautiin polioon, joka teki hänen liikkumisestaan vaikeaa. Päästäkseen omin voimin vuoteesta pyörätuoliinsa tämä satojen patenttien mies kehitti nerokkaan köysi- ja taljajärjestelmän, johon kuristuneena keksijä löydettiin marraskuussa 1944.

(Lähteitä: New Scientist, Encyclopedia Britannica, Wikipedia)