Kategoria: tekniikka

Geometrialla avaruuteen

Isän vakava katse kertoi sanojen painavuudesta:
”Sinä olet ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin tässä kaupungissa”, hän sanoi tiiraillessaan uteliaita pikku kasvojani. ”Mutta et sinä parempi ole.”

Erinomainen elämänohje kenelle tahansa lapselle, mutta neuvo saa erityistä painoarvoa, kun neuvo on annettu 1920-luvun Yhdysvalloissa ja sekä isä että tytär olivat niitä jotka edelleenkin luokitellaan amerikkalaisen perverssin ja epätieteellisen järjestelmän mukaan ”mustiksi”. Onneksi varhaiskypsä, matemaattisesti ja kielellisesti lahjakas koulutyttö otti onkeensa tämänkin neuvon, samoin opettajien myöhemmät opit ja kannustukset. Hänestä tuli matemaatikko, ja korvaamattoman tärkeä tekijä niissä taustavoimissa, joiden ansiosta amerikkalaiset Mercury-, Gemini-, Apollo- ja sukkula-astronautit kykenivät lentämään avaruuteen ja palaamaan sieltä turvallisesti takaisin maan pinnalle. Katherine G. Johnsonin (1918 – 2020) nimen pitäisi olla tuttu ainakin niille jotka ovat nähneet mainion Hidden Figures -elokuvan (tai lukeneet kirjan, johon elokuva perustuu). Hän oli Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinnon mustista ”ihmislaskukoneista” (human computers) myös se, joka eli riittävän pitkään saadakseen myös virallisia, julkisia tunnustuksia: hänen läheisimmät kollegansa elivät hekin yli yhdeksänkymppisiksi, mutta ehtivät kuolla vain muutamaa vuotta ennen Hidden Figuresia ja valtavirtajulkisuutta. Kahden tyttärensä avulla hän ehti myös kirjoittaa muistelmansa, vaikka ehtikin kuolla 101-vuotiaana ennen niiden julkaisua.

My Remarkable Journey; a memoir (Amistad/HarperCollins) on parisataasivuisena varsin tiivis kuvaus sadan vuoden elämänkaaresta ja kaikesta siitä kehityksestä, mitä etenkin ”mustien” amerikkalaisten elämässä on niinä vuosikymmeninä tapahtunut. Johnsonin isoisovanhempien sukupolvi oli syntynyt orjuudessa ja itse asiassa yksi hänen isoisoisistään piti kahta perhettä, virallista ”valkoista” ja epävirallista ”mustaa”. Isänisä kuului puolestaan Amerikan alkuperäiskansoihin. Siinä missä orjuusaikana lukutaito oli ”mustilta” kielletty, Johnsonin vanhemmat olivat saaneet ajankohtaan nähden varsin hyvän koulutuksen ja hänen äitinsä työskenteli opettajana. Tästäkin syystä perheen neljää lasta kannustettiin opiskelemaan, ja niin he tekivät. Jo kauan ennen koulun alkua laskemaan ja lukemaan oppinut kuopus-Katherine hyppäsi pari kertaa luokkien yli ja astui jo 18-vuotiaana ensimmäiseen työpaikkaansa opettajana. Sittemmin hän väitteli tohtoriksi ja päätyi lopulta avaruusgeometrian opintojensa ansiosta ”ihmislaskukoneeksi” NACA:n Langleyn tutkimuskeskukseen. Kun työnantajan nimi oli vuosia myöhemmin muuttunut NASA:ksi, hänet oli siirretty toisiin tehtäviin laskemaan tulevien miehitettyjen avaruuslentojen turvallisia kiertoratoja. Muistelmissaan Johnson antaa ymmärtää todeksi elokuvan kohtauksen, jonka mukaan John Glenn ei suostunut nousemaan Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”se tyttö” oli tarkistanut tietokoneilla tehdyt ratalaskelmat.

Fiktiota sen sijaan on kolmen ”ihmislaskukoneen” yhteisten työmatkojen ohella kohtaus, jonka mukaan Johnson olisi joutunut juoksemaan Langleyn alueen toisella laidalla olevaan rakennukseen, jossa oli ainoa ”värillisten” vessa. Johnsonin itsensä mukaan ”värillisten” vessoja oli myös siinä rakennuksessa jossa hän työskenteli, ja sitä paitsi hän käytti suhteellisen vapaasti myös ”valkoisille” tarkoitettuja vessoja: siinä auttoi hänen melkoisen vaalea ihonvärinsä, joten oman työryhmän ulkopuoliset eivät välttämättä edes tajunneet, että hänet luokiteltiin virallisesti ”mustaksi”.

”Se tyttö” oli Glennin (amerikkalaisten ensimmäisen Maata kiertävälle radalle yltäneen) lennon aikaan 44-vuotias leski ja kolmen tyttären yksinhuoltaja (kuten elokuvakin kertoi). Hänen työnsä NASA:ssa ei ollut kuitenkaan aivan niin salailtua kuin joskus on annettu ymmärtää: ”mustille” suunnatut lehdet, kuten Ebony ja Jet, tekivät hänestä laajoja juttuja, ja hän kävi usein kertomassa työstään (”mustien”) kouluissa ja kannustamassa (erityisesti ”mustia” naisia) opiskelemaan luonnontieteitä ja tekniikkaa. Tätä työtä hän jatkoi vielä jäätyään eläkkeelle 1980-luvulla, yli yhdeksänkymppiseksi asti.

My Remarkable Journey painottaa matkan alkuosaa: Apollo 11:n kuulennon jälkeiset ajat – loput viisi Apollo-lentoa, Skylab ja avaruussukkula – sivuutetaan lähes maininnalla. Hidden Figures -elokuvan tuoma Hollywood-julkisuus sekä presidentti Obaman vuonna 2015 myöntämä Vapausmitali sentään mainitaan ja hehkutellaan kirjan johdantoluvussa. Tärkeimmäksi asiaksi Johnsonin tekstissä nousee hänen saamansa kannustus, ensin perheeltään, sitten opettajiltaan, sitten työtovereiltaan ja jälleen perheeltään. Tätä positiivista kannustusta hän pyrki parhaansa mukaan jakamaan itsekin ympärilleen. Hän myös arvelee saaneensa erinomaiset kortit jo lapsena: perheen kannustuksen lisäksi hän sattui kasvamaan Länsi-Virginian osavaltiossa (”West, by God, Virginia!”) joka oli aikoinaan eronnut Virginian osavaltiosta liittyäkseen sisällissodassa Unionin puolelle, ja missä rasismi ja rotuerottelu oli edelleenkin paljon vähäisempää (muttei olematonta) kuin konfederaattiin juuttuneessa naapurivaltiossa. Hän myös korostaa työryhmiensä arvoa ja toteaa tehneensä vain työtään: innostuneena, omistautuneena ja parhaansa mukaan, toki, mutta laiminlyömättä lapsiaankaan (jotka saivat kyllä tuekseen myös omistautuneen isäpuolen jo Mercury-lentojen aikoihin).

Johnsonin muistelmat korjaavat montakin väärää tietoa NASA:n ”ihmislaskukoneista” joita tulin itse esittäneeksi neljän vuoden takaisessa ”Ihmistietokoneet”-bloggauksessa. Niin kuuluukin.

”3521”, 2. osa

Näin siis jatkuu viime torstaina aloittamani kuvakertomus viisikielisen lavattoman basson rakentamisesta. Kun kansilevyn liimaus oli saanut kuivua rauhassa, se oli helppo muotoilla tasan lankun muotoiseksi surruuttamalla yläjyrsintä ja kärkilaakeriterää.

Vielä tässäkin vaiheessa lankkukokonaisuuden muotoilussa tapahtui kaikenlaista pientä hienosäätöä, enimmäkseen hiomakoneella ja vähän sahallakin. Näiden ”kaikki komponentit paikoillaan” -asetelmavalokuvien avulla on helpompi hahmotella kokonaisuutta ja sitä, pistääkö jokin silmään ei-miellyttävällä tavalla.

Minulla on ollut tapana laittaa omatekemiin soittimiini sisälle jyrsittyjen onkaloiden ohella myös reunalistoja. Tällä kertaa päätin jättää listojen liimaamisen väliin. Reunoihin tuli vain kevyt pyöristys ja pariin strategiseen kohtaan kevyt viiste: kanteen kyynärvartta varten, pohjapuolelle vatsakumpua varten. Tässä vaiheessa syntyi myös yksi viiste kielenpidin-virityskoneistoa varten.

Toinen, mutta helpommin korjattava pikkumoka sattui kun porasin kaulan kiinnitysruuvien reiät hajamielisyyttäni tuplaten liian paksulla poranterällä. Onneksi rojukokoelmasta löytyi juuri sopivankokoisia puutappeja liimattavaksi liian laajoihin reikiin, ja oikeankokoiset reiät saattoi sitten porata tappien läpi muöhemmin liiman kuivuttua.

Harkitsin pitkään basson jättämistä ns. luonnonväriseksi, koska kannen bubinga on sen verran nättiä. Pohjan pähkinäpuu on kuitenkin luonnostaan tylsän harmaanruskeaa, joten lopulta luovuin ajatuksesta ja ryhdyin sekoittelemaan petsivärejä pohjalakkaan.

Ensimmäinen värikerros ”burgundi”, oli paljon ärmäkämmän äkkimakeaa kuin olin kuvitellutkaan. Onneksi tarkoituskin oli hioa siitä suurin osa pois niin että jäljelle jäävä väri ainoastaan korosti hieman puun syitä ja kuvioita.

Hiontaoperaation ja muutaman värittömän lakkakerroksen jälkeen värisävy ei ollut enää äkkimakea, vaan perin epämääräinen. Mutta seuraavaksi vuorossa oli jokunen kerros yhdistelmällä ”kirsikka” ja ”vanha meripihka”…

Olen usein merkinnyt omatekoisten soittimien sarjanumeroksi valmistumispäivämäärän, mutta koska kaula-aihion tyvipäässä oli puutavarakaupan jäljiltä numero valmiina, tämän soittopelin sarjanumeroksi tuli 5145. Nimekseen se sai yksinkertaisesti ”JPM 3521” eli ”35 tuumaa, 2021”, joten tekovuosi näkyy edes siellä. Sikäli kun nimi ja numero kenenkään silmiin sattuvat, sillä ne on merkitty varsin huomaamattomiin paikkoihin.

Vähitellen värisävy alkaa näyttää siltä miltä sen pitääkin.

Lankkua maalauksen aikana kannatteleva tukikeppi on ruuvattu kaulataskuun niin että ruuvien tekemät reiät jäävät valmiissa soittimessa kaulan peittoon. Tarkkaavainen kenties huomaa, että tukikeppi koostuu kahdesta puulajista: se on kaula/otelauta-aihiosta aikoinaan irti sahattu jämäpala.

En ole kovin hyvä pintakäsittelemään soitintekeleitäni, jotka tahtovat olla vähän skröbyisen ja joskus kuluneenkin näköisiä jo uutena. Osittain kyse on siitä, etten ole saanut hommattua maaliruiskua, eivätkä huonekalukäyttöön tarkoitetut vesiohenteiset lakat ole ehkä kaikkein parhaita tarkoitukseen: toisaalta vesiohenteisuus on oleellisen tärkeää, koska nikkaritila on yhteydessä naapurin asuntoon, jonne en halua hajuhaittoja.

Vesiohenteista lakkaa saa nykyään spraypulloissakin, ja riittävän monta kerrosta tekee kyllä sitten ihan kohtuullisen kiiltävää jälkeä – kunhan muistaa olla luottamatta purkinkyljen kuivumisaikaennusteisiin. Seuraavana päivänä pinta ei tosiaankaan ole kosketuskuiva, ei ainakaan meidän taloyhtiön maanalaisessa ja kieltämättä usein kosteahkossa nikkaritilassa. Seuraava viikkokin on vähän turhan paljon luvattu. Kannattaa antaa lopullisen pinnan kuivua niin kauan kuin vain malttaa. Tällä kertaa maltoin aika hyvin.

Alan myös oppia käyttämään kiillotusvälineistöä – tosin tässäkin soittopelissä on pari kohtaa, jossa kiillotuslaikka tuli puraisseeksi vähän turhan kovaa vähän turhan kauan… onneksi kohdat ovat pieniä.

Netistä löytyy Höfnerin tehtaalla kuvattu videopätkä ”Beatles-basson” tekoprosessista, jossa uuteen soittopeliin kiinnitetään kielet ennen kuin mikrofoneja laitetaan paikoilleen. Tällä kertaa tein itsekin samoin. Kielet tosin olivat vanhat, toisesta bassosta poistetut, ja tarkoituksena oli lähinnä hahmotella, mihin kohtaan mikrofonit olisi syytä asetella. Kun oikea kohta löytyi, kielet lähtivät pois ja jyrsin palasi tekijän kouraan.

En tosiaan tehnyt tällä kertaa ensimmäistäkään läpivientiä lankkuun ennen lakkausta ja kiillotusta. Niinpä sähkökoneiden painaminen varsin hyvin kiiltävään, tasaiseen pintaan hirvitti aika tavalla – niin pahasti, etten muistanut enää ottaa rakennusprojektista kuvia. Onneksi mitään isompia mokia ei tapahtunut.

Mikrofonit ovat muuten Lace Aluma -merkkisiä. Tällaisessa ontossa rakenteessa mikrofonit kuuluu kiinnittää basson kanteen (jotta ne kannen värähtelyt välittyisivät), mutta suurin osa moderneista, viisikieliseen bassoon sopivista mikrofoneista on tarkoitettu ruuvattaviksi mikkikolon pohjaan. Niin itse asiassa nämä Alumatkin, mutta ne ovat sen verran ohkaisia että läpiviennit huolella suunnittelemalla ja mikkien mukana tulleet pitkät ruuvit lyhyisiin vaihtamalla ne on mahdollista ruuvata myös kanteen.

Minulla on ollut taipumusta laittaa soittimiin monenlaisia ”hullu tiedemies” -kytkentöjä, joilla mikrofonit saa keskenään sarjaan (kun ne normaalisti on kytketty rinnan). Tällä kertaa päätin kuitenkin pysyä mahdollisimman perinteisessä säädinvalikoimassa: kummallekin mikrofonille tuli oma voimakkuussäädin ja lisäksi yhteinen sävysäädin (ts. normaali passiivinen alipäästösuodin, jolla ”turhaa” kirkkautta saa tarvittaessa pois).

Potentiometrejä ja liitintä kolvatessani jouduin naureskelemaan, että olin tehnyt taakse niin ison huoltoluukun että sinne melkein mahtuisi kolmen potentiometrin ja parin piuhanpätkän lisäksi vaikka kokonainen efektipedaali, mutta silti porasin potikanreiät ja liittimen läpiviennin aivan reunaan, osittain puun muodostaman lipan alle.

Ensimmäisen asennuskierroksen ja viikon–parin soitteluiden jälkeen pistin basson vielä osiin ja korjasin muutaman mokan ja pari ulkonäöllistä skröbyä. Mutta tuollainen siitä nyt sitten tuli. Lankun onttoudesta huolimatta se on melkoisen painava, noin 4,7 kiloa täydessä soittokunnossaan – pähkinäpuu on tiivistä tavaraa – mutta lavaton muoto tekee siitä onneksi kohtuullisen ergonomisen. Voi tieten olla, että olen asiasta eri mieltä ensimmäisen monituntisen seisten suoritetun soittosession jälkeen.

Mutta yhtä kaikki: minulla on uusi, mainio soitin, joka kuulostaa oikein mainiolta ja jota on mukava soittaa. Ulkonäköskröbytkin ovat tällä kertaa suhteellisen huomaamattomissa paikoissa.

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Pieni askel

Vuorokautta vaille viisikymmentä vuotta sitten minut, seitsenvuotias, herätettiin keskellä yötä katsomaan viisituntista suoraa lähetystä. Joitakin aikoja myöhemmin, ainakin oman muistini mukaan joskus loppusyksystä tai talvella, jonotimme isän kanssa ulkosalla tuntikausilta tuntuneen ajan päästäksemme katselemaan pientä hiekkakasaa, niin pientä että sen eteen, lasivitriinin alle, oli laitettu suurennuslasi. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin minä, neljäkymmentäseitsemänvuotias, valvoin yöllä katsoen saman suoran lähetyksen viisituntista tallennetta hädin tuskin tuolilla pysyen, ja luultavasti teen samoin lauantaina.

Apollo 11:n lento, ensimmäinen miehitetyn aluksen laskeutuminen toisen taivaankappaleen pinnalle, oli toki nykysilmin katsottuna sekä tieteellisesti suhteellisen vähäantinen että poliittisesti motivoitunut propagandatemppu. Tästä kaikesta olen tietoinen. Mutta ei sillä ole väliä. Minun silmissäni – silloin ja nykyään – kyseessä oli jotakin mitä ihmisen kuuluukin tehdä, jotakin ihmiselle luontaista.

Samalla asiassa on jotakin eittämättömän romanttista.

Minun, kuten muidenkin kanssaihmisteni, sukujuuret yltävät itäiseen Afrikkaan, mutta esi-isäni ovat lähteneet sieltä jo kauan sitten: heitä ajoi matkaan, epäilemättä monen muun asian ohella, ajatus: Mitähän tuon kukkulan takana on? Uteliaisuus on meillä perimässä, oli kyseinen osa perimää sitten geneettistä, epigeneettistä tai kulttuurillista.

Olen saanut ensimmäisen etunimeni Jyrin ihmiskunnan ensimmäisen avaruuslentäjän Juri Gagarinin kunniaksi. Sittemmin menin kouluun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana, ja olin oppinut lukemaan jo hyvän aikaa sitä ennen. 1970-luvun alkupuolella julkaistiin Apollo-ohjelman ja muun ajan avaruustoiminnan innoittamana kasapäin kirjallisuutta, joissa kovin monissa oltiin kovin suureellisesti ”valloittamassa” Kuuta tai jopa (koko) avaruutta. Samaan aikaan luin paljon myös ns. löytöretkistä: vanhempana ja lukeneempana toki tiedän että kovin monet löytöretket johtivat – joskus jopa perustuivat – lievästi sanottuna sadistisiin kansanmurhiin. Silti tunnistan niissäkin saman perimmäisen, romanttisen uteliaisuuden: Mitähän tuon meren takana on?

Ei tietenkään ole sattumaa, että samaan aikaan aloin lukea myös tieteiskirjallisuutta. ”Avaruusajan” aamunkoitto sai monet kustantajat suomennuttamaan kauan odottaneita klassikoita, Arthur C. Clarkesta ja Isaac Asimovista Stanislaw Lemiin ja Ursula K. Le Guiniin. Eikä, tietenkään, ole sattumaa sekään että aloin vähitellen itsekin kehitellä ajatuksia tieteiskertomuksiksi (historiallisten seikkailujen ohella): Mitähän tuolla päin galaksia voisi olla jos sinne päästäisiin joskus katsomaan?

”Avaruusajasta” ja ”avaruuden valloittamisesta” puhuminen hiipui sitten pikku hiljaa 70- ja 80-lukujen mittaan, mutta se ei tarkoittanut sitä että olisi jääty istumaan tänne omalle planeetalle. Avaruustoiminnasta Maan kiertoradalla tuli vähitellen arkista rutiinia viimeistään Kansainvälisen avaruusaseman ISS:n myötä. Vuonna 1977, varsin vaitonaisesti, laukaistiin matkaan kaksi Voyager-luotainta, jotka seuraavien kymmenen vuoden mittaan lähettivät (kirjaimellisesti) ennennäkemättömiä kuvia aurinkokuntamme ulompien osien jättiläisplaneetoista. Osa luotainten laitteista toimii edelleenkin ja niistä on tullut ensimmäisiä ihmisen rakentamia kapineita, jotka ovat päässeet aurinkokuntamme ulkopuolelle.

Vaikeasti tavoitettavien paikkojen tutkiminen on nyttemmin pitkälti delegoitu erilaisille kauko-ohjattaville* roboteille, joiden (eräitä) kantaisiä olivat 1970-luvulla Neuvostoliiton Lunahod-kuukulkijat. Tämä on yksinomaan järkevää, tai oikeastaan pakon sanelemaa: oikeiden ihmisten ja kaiken heidän monivuotisella reissulla tarvitsemansa tavaran lähettäminen Kuuta kauemmaksi vaatisi aivan toisen kokoluokan raketteja ja elossapitoratkaisuja kuin mitä ihmiskunnalla on tällä hetkellä käytettävissään.

Silti miehitetyistä avaruuslennoista Kuuhun ja Marsiin on alettu pitkän hiljaisuuden jälkeen jälleen puhua. Etenkin Marsin tapauksessa tieteellinen hyöty ”oikeiden” tutkijoiden saamisesta paikan päälle saattaisi jopa olla ihan kohtuullisen merkittävä. Propagandamerkitys olisi tietysti taas kerran vallan varteenotettava asia: Neuvostoliittoa ei enää ole eikä Venäjäkään ole kovin kaksisessa kunnossa, mutta Yhdysvaltain rinnalle avaruustekniikan merkittävinä kehittäjinä ovat nousseet Intia, Kiina, Japani ja Eurooppa. Ainakin kaksi ensimmäistä ovat ymmärtääkseni suunnitelleet miehitettyjä lentoja Kuuta(kin) kauemmaksi. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten:

”Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan. ”

Tämä pätee edelleenkin. Yhdysvaltain, Kiinan, Intian tai minkä tahansa muun maan saavutukset tieteissä ovat yhtä lailla ihmiskunnan yhteisiä saavutuksia, jotka kannattaa ehdottomasti kaapata pois nationalistien, despoottien ja muun roskaväen käsistä yhteiseksi iloksemme.

Ja miehitetyissä lennoissa on edelleen huikeaa romantiikkaa, sellaista joka jää mieleen ja sieluun. Monessakin suhteessa olen hyvin onnellinen siitä että minun lapsuuteni merkittävin mediaelämys oli nimenomaan kuulento eikä esimerkiksi Biafran sota. Siksi minulle oli seitsemän vuotta sitten niin mielettömän upea elämys nähdä valtava Saturn V -raketti – vaikka se olikin (tietysti!) koskaan lentämätön yksilö kyljellään hangaarissa.

Ja, jonotettuani seitsenvuotiaana kylmässä ja märässä Helsingissä nähdäkseni geologi Birger Wiikin saamat Apollo 11:n Maahan tuomat kuukivinäytteet, oli aika makeata päästä lopulta peräti koskettamaan Kuuta: edes pientä palasta siitä.

___
* Koska jo Marsin etäisyydeltä radio- ja muiden sähkömagneettisten signaalien saapuminen Maahan kestää vähintäänkin kymmeniä minuutteja, täytyy näillä laitteilla olla jonkin verran autonomisiakin kykyjä.

Tulosta työstä

Postissa odotti pitkästä aikaa paketillinen kirjoja. Viime kesänä Into-kustantamolle suomentamani Tim Peaken Kysy astronautilta – kaikki avaruudessa elämisestä (Ask an Astronaut) on ilmestynyt.

Olen juuri sen ikäinen, että vanhempani herättivät minut heinäkuussa 1969 katselemaan suoraa lähetystä ensimmäisestä kuukävelystä (josta tulee puolen vuoden päästä kuluneeksi viisikymmentä vuotta). Luin myös seuraavina vuosina innokkaasti erilaisia ”avaruuden valloituksesta” kertovia tietokirjoja, joiden ennusteiden mukaan meillä pitäisi nykyään olla Kuussa vakituista asutusta ja Maan kiertoradalla isoja avaruusasemia. Kuussa ei ainakaan vielä asuta, mutta Maan kiertoradalla on kyllä melkoisen iso lukaali nimeltä Kansainvälinen avaruusasema eli ISS. Englantilainen Tim Peake työskenteli siellä parisen vuotta sitten kuuden kuukauden ajan ja kokosi hänelle esitetyistä kysymyksistä varsin mainion ja ainakin tällaiselle ”avaruusajan” kasvatille hyvinkin kiinnostavan kirjan. Kirjan suomentaminen oli jossakin suhteessa nostalgista paluuta 1970-luvun alkuvuosien innostuksiin.

Avaruusmatkailu ja avaruustekniikka eivät ole ehkä kehittynyeet yhtä vauhdikkaasti kuin tuolloin nuoruudessani unelmoitiin: osittain syynä on, toki, kaiken avaruuteen liittyvän tekniikan kalleus. Eikä touhu ole totisesti ihan riskitöntäkään, vieläkään. ISS on joka tapauksessa äärimmäisen kiinnostava hanke monestakin syystä. Ensinnäkin kyseessä on kansainvälinen projekti ja sitä myöten ainakin jossain määrin erinomaista vastalääkettä kaikenlaiselle rajat kiinni -nationalismille. Sen lisäksi ISS on osaltaan tehnyt avaruudessa olemisesta ja siellä työskentelemisestä juuri sellaista arkista rutiinihommaa, jollaiseksi 2000-luvun alkupuolen avaruusmatkailua neljäkymmentä vuotta sitten uumoiltiin.

Monien muinoin lukemieni avaruuskirjojen lailla Peaken teoksen ensisijainen kohderyhmä lienee nuoriso, mutta leppoisasti etenevä teksti antaa kyllä ajateltavaa ja opittavaa aikuisillekin. Hieno hanke, ja kaiken lisäksi kerrassaan komeannäköinen kirja.

Koska meitä käsketään

Stanley Milgramin Yalessa 1961 tekemät tottelevaisuuskokeet ovat luultavasti yksi tunnetuimpia sosiaalipsykologian koesarjoja, niin tunnettuja että niistä on jopa tehty lauluja:

Perusasetelma on yksinkertainen. Milgramin työryhmä palkkasi lehti-ilmoituksella haettuja vapaaehtoisia koesarjaan, jossa väitettiin tutkittavan, auttoiko rangaistus oppimisessa. Vapaaehtoisia oli aina paikalla kaksi, jotka arpoivat keskenään, kummasta tulisi ”oppija” ja kummasta ”opettaja”. Opettajan tehtävänä oli luetella sanoja, jotka viereisessä huoneessa olevan oppijan piti sitten toistaa määrätyssä järjestyksessä. Mikäli hän teki virheen, opettaja antoi hänelle sähköiskun – ensin pienen, sitten suuremman, lopulta aina yli neljäänsataan volttiin asti. Opettajan tukena oli tutkija, joka kannusti ja lopulta painosti häntä noudattamaan sovittua menetelmää, vaikka opettaja kuulikin oppijan tuskanparahdukset ja paniikin yhä voimakkaampien sähköiskujen johdosta. Pahimmillaan sähköiskut olivat hengenvaarallisen voimakkaita.

Todellisuudessa ”opettajaksi” muka ”arvottua” vapaaehtoista viilattiin linssiin. ”Oppija” ja tutkija olivat näyttelijöitä, sähköiskulaite oli pelkkä kulissi ja tuskanparahdukset tulivat nauhalta. Todellisuudessa Milgramin ryhmä tutki, miten moni vapaaehtoinen suostuisi tuottamaan vallassaan olevalle ihmiselle tuskaa käskystä. Koesarja käynnistettiin samaan aikaan, kun Adolf  ”Noudatin vain käskyjä” Eichmann oli oli Israelissa oikeudessa sodanaikaisista rikoksistaan ihmisyyttä vastaan, joista hänet sittemmin tuomittiin kuolemaan.

Milgramin koesarjastaan julkaiseman ensimmäisen artikkelin tulokset levisivät mediassa ja synnyttivät aikamoista kohua ja järkytystä: 65 prosenttia kokeisiin osallistuneista vapaaehtoisista oli totellut käskyjä kokeen loppuun asti ja jatkanut sähköiskuja huolimatta uhrin ilmeisestä tuskasta ja hänelle aiheutuneesta hengenvaarasta.

Australialainen psykologi ja kirjailija Gina Perry on perehtynyt Milgramin kokeisiin varsin perusteellisesti ja kirjoittanut aiheesta kirjan (ja tv-dokumentin) Beyond the Shock Machine (2012). Hänen viimeviikkoisessa New Scientistissä (17.3.2018) julkaistu artikkelinsa ”Fifty Shades of Obey” (NS:n nettisivuilla nimellä ”The Shocking Truth of Stanley Milgram’s Obedience Experiences”) esittää Milgramin työryhmän toiminnasta ja aineiston käsittelystä varsin kriittisen kuvan. Ensinnäkin shokeeraava 65 prosenttia perustui ainoastaan ensimmäiseen koesarjaan, johon kuului neljäkymmentä vapaaehtoista miestä, joista vain 26 suostui suorittamaan kokeen loppuun. Tilastollisesti tämä on naurettavan pieni aineisto, josta ei ole järkevää tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Myöhemmissä koesarjoissa tulokset heittelehtivät melkoisesti, osittain siksi että kokeen perusasetelmia muutettiin monella tavoin. Joissakin tapauksissa ”opettajan” työtä seuraava ”tutkija”-näyttelijä painosti ”opettajaa” hyvinkin aggressiivisesti. Monet ”opettajat” kehittelivät lennossa erilaisia tapoja huijata ”tutkijaa”: he yrittivät esimerkiksi parhaansa mukaan syöttää ”oppijalle” oikeita vastauksia tai antoivat ohjeiden vastaisesti paljon lievempiä sähköiskuja. Osa oli jopa valmis väkivaltaan ”tutkijaa” kohtaan saadakseen kokeen keskeytettyä.

Vapaaehtoiset eivät myöskään olleet niin tyhmiä kuin Milgramin ryhmä oli antanut ymmärtää. Vapaaehtoisia haastateltiin useaan otteeseen koesarjan suorituksen jälkeen, ja Milgram tunnusti julkisesti vasta kymmenkunta vuotta kohututkimuksensa jälkeen, että 44 prosenttia koehenkilöistä oli selvästikin tajunnut, että sähköiskut olivat pelkkää huijausta: heillä ei tietenkään ollut mitään estoja väännellä toimimattomiksi arvaamiaan kytkimiä korkeimpiin ”jännitteen” arvoihin asti. Jos näiden nokkelien–pokkelien osuus vähennetään alkuperäisestä prosenttiluvusta, sähköshokkeja käskyjen mukaan antaneiden ja shokkien aitouteen uskoneiden osuus pienenee 21 prosenttiin – eli he ovat sittenkin olleet selvä vähemmistö.

Muodostuu vahva vaikutelma, että Stanley Milgram oli päättänyt haluamansa tulokset etukäteen ja manipuloinut aineistoa tähän suuntaan. Myöhemmät, inhimillisemmin toteutetut koesarjat ovat kuitenkin antaneet jossain määrin samansuuntaisia tuloksia hänen raporttiensa kanssa. Onko niitäkin manipuloitu ja/tai toteutettu tieteellisesti hatarilla menetelmillä? En tiedä.

 

 

Worldcon 75, kolmas päivä

Kuva: Timo Pitkäranta

Kolmas conipäivä alkoi kukonlaulun aikaan, eli kello yhdeltätoista, Suurella Suomi-scifikeskustelulla Pasilan kirjaston auditoriossa. Kun keskusteluseurana olivat kunniavieras Johanna Sinisalo, Risto Isomäki ja puheenjohtaja-Toni Jerrman, oli selvää jo etukäteen, että keskustelu kävisi vilkkaana, hauskana ja antoisana. Niin kävikin, vaikka keskustelulle varattu aika loppuikin kesken. Juttua ja tarinoita olisi riittänyt vielä pariksi tunniksi.

Keskustelusta jäi mieleen muun muassa, miten valtavan paljon suomalaisten sf-kirjailijoiden uratavoitteet ja -haaveet ovat muuttuneet muutamassakymmenessä vuodessa. 1980-luvulla, kun Johanna ja Risto aloittelivat kirjallista uraansa novellisteina, iso läpimurto olisi ollut saada sivun arvostelu sanomalehteen. Nykyään, 2010-luvulla, on suomalaiselle kirjailijalle ihan realistista haaveilla kansainvälisistä palkinnoista. Niitä on nimittäin jo tullut, ja tulee epäilemättä lisää.

Torstaipäivästäni perjantai poikkesi sikälikin, että onnistuin seuraamaan useammankin ohjelmanumeron itse conipaikalla. Nyt olen hiukkasen valistetumpi sen suhteen, mikä olisi (edes hieman) realistisempaa avaruusscifissä (etenkin sen suhteen miten kiertoradoilla operoidaan) ja mitkä aikoinaan hienot scifi-ideat ovat muuttuneet liikuttavan vanhentuneiksi sen jälkeen kun olemassaoleva teknologia on marssinut niiden ohitse ihan eri polkua pitkin.

Olen myös aika hyvin ajan tasalla siinä, mitä tällä hetkellä tiedetään lähimpää omaa aurinkokuntaamme löydetystä eksoplaneetasta, Proxima b:stä, ja mitä siitä ollaan (toivottavasti) saamassa selville lähivuosina. Alle kymmenen valovuoden päässä Auringosta on muitakin ns. punaisia kääpiötähtiä, ja niiden (mahdollisten) planeettojen tutkimusta voi itse kukin seurata vaikkapa Red Dots -uutissivustolta.

Väkimäärä Messukeskuksessa ei ollut edellisistä päivistä ainakaan vähentynyt, mutta järjestävät tahot olivat ottaneet nopeasti onkeensa ensimmäisen päivän tungoksesta. Esityksiä ja keskusteluita oli siirretty isompiin saleihin, ja suurin osa mahtui haluamiaan esityksiä katsomaan, ainakin jos ehti tulla odottelemaan riittävän ajoissa ennen niiden alkua. Edelleen coniväki suhtautui hyvin asiallisesti jonoihin, odotteluun ja mahdollisiin takaiskuihin – kuten aikuiset, fiksut ihmiset.

Mitä jonoihin tulee, vaikuttavimmat versiot nähtiin ykköshallin ulkopuolella iltaseitsemän jälkeen, kun conikansa alkoi jonotella pääsyä Hugo-palkintogaalaan. Siinä vaiheessa kun itse jonoon asetuin, se täytti Messukeskuksen alakerran käytävän eteläisen sisäänkäynnin portaikosta pohjoisen sisäänkäynnin aulaan, ja ennen kuin ovet avattiin, jono oli venynyt vielä kaksinkertaiseksi.

Mutta tilaa oli riittämiin, kaikki halukkaat mahtuivat katsomoon ja pääsivät sinne varsin lyhyen odottelun jälkeen.

En ole kovin paljon palkintogaaloissa käynyt, mutta luullakseni vuoden 2017 Hugot olivat epäilemättä oikein hyvä johdatus asiaan. Värikylläisyyttä, suuria tunteita, huumoria, naurua, kyyneliä, liikutusta, riemua, hämmennystä ja yllätyksiä. Ennen tilaisuutta mielessä kävi kyllä pariinkin kertaan, onko tuonne mitään järkeä lähteä jonottamaan, mutta huonomminkin olisi parituntisensa voinut käyttää. Perimmältään palkintogaala oli kuitenkin voimaannuttava monimuotoisuuden ja monenkirjavuuden juhla, ja niitä ei näinä aikoina ole (koskaan) liikaa.