Kategoria: musiikki

Oikeamielinen muru muistelee

Sinä syksyisenä iltana vuonna 1998 Tavastialla oli jotenkin omituinen tunnelma. Sali näytti aivan oudolta. Kesti kauan hahmottaa, mistä outous johtui. Sitten tajusin: salin ovilla oli kohteliaat laput, joissa pyydettiin olemaan tupakoimatta salissa, koska yhdellä bändin jäsenistä on astma. Järkyttävää kyllä, ihmiset olivat lukeneet lapun, ja noudattivat pyyntöä. Kerrankin, jotakuinkin ensi kertaa minun Tavastia-visiittieni historiassa, lavalle näki.

Kyseinen keikka jäi muutenkin mieleen upeana, korvia avaavana iltana. En voi väittää että olisin silloin tuntenut Ani DiFrancon musiikillisesta tuotannosta muuta kuin vähän aikaisemmin ilmestyneen ”hittilevyn” Little Plastic Castle, enkä nykyään, toistakymmentä vuotta myöhemmin, voi väittää vieläkään perehtyneeni kuin osaan siitä mitä tämä huikea laulaja/lauluntekijä on tehnyt: hänen tuotantonsa on nimittäin laaja.

Olen tällä viikolla lueskellut DiFrancon viime vuonna ilmestyneen tavattoman kiinnostavan omaelämäkerran No Walls and the Recurring Dream (Viking, 2019), josta kävi ilmi, että tuohon aikaan hän ei ollut elämässään mitenkään erityisen hyvässä paikassa. Pienten piirien tuntemasta indie-folklaulajasta oli muutamassa vuodessa kehittynyt indie-julkkis, indie-esikuva, biseksuaalisuuden ikoni, vaihtoehtokulttuurien feministijulkkis, josta julkaistiin juttuja niin Forbesin bisnessivuilla kuin Guitar PlayerissaForbesissa siksi, että DiFrancon omien kasettiensa kauppaamiseksi perustamasta Righteous Babe Recordsista oli kasvanut tunnettu ja arvostettu indiebrändi, jolle levytti monia (muitakin) nimekkäitä artisteja.

Samaan aikaan itseriittoiseen riippumattomuuteen tottunut DiFranco tajusi olevansa yhtiönsä ainoa selkeästi tuottoisa artisti, jonka työpanoksesta ja paneutumisesta riippui kovin monen ihmisen toimeentulo. Samaan aikaan yksityiselämässä meni koko ajan kehnommin, muutaman vuoden ikäinen avioliitto rakoili ja lopulta hajosi.

Ei, No Walls ei kerro selviytymistarinaa siitä miten DiFranco kävi pohjalla ja nousi pinnalle tajuttuaan asian X, päätettyään tehdä Y ja luovuttuaan Z:sta. Itse asiassa kirja enemmän tai vähemmän päättyy vuoden 2001 syksyyn ja syyskuun päiviin New Yorkissa, jolloin kaikki on vielä auki ja sekä DiFrancon itsensä että Yhdysvaltain tulevaisuus – etenkin Yhdysvaltain demokratian tulevaisuus – näyttää jotakuinkin synkältä. Kirja kyllä viittailee myöhempiinkin aikoihin, lähinnä DiFrancon sittemmin hankkimiin lapsiin, mutta vain viittailee siellä täällä. Enimmäkseen kertomus keskittyy siihen, miten kahden maahanmuuttajataustaisen (kanadalais- ja italialaissukuisen) arkkitehdin tytär kasvoi kummallisessa, sisäseinättömässä kodissa New Yorkin osavaltion Buffalossa, opetteli varhaisteininä soittamaan kitaraa ja tekemään lauluja sekä lähti kiertämään maata busseilla, junilla, joskus liftaamalla ja erilaisilla kesäautoilla.

Kirja kertoo paljon muustakin, kuten (bi)seksuaalisuuteen kasvamisesta, esikuvilta oppimisesta, siitä mikä tekee omilla aivoillaan ajattelevasta naisesta feministin, siitä miksi hänen feminisminsä tai biseksuaalisuutensa ei ollut joillekin ryhmittymille oikeaa tai riittävän kvääriä, politiikasta, demokratiasta, oikeudenmukaisuudesta, rasismista ja sitä vastaan taistelemisesta, kuolemantuomioita vastaan taistelemisesta. DiFranco kohtaa idoleitaan, esimerkiksi Bob Dylanin joka (DiFrancon mukaan) tuntui koko ajan pelkäävän että hänet paljastetaan huijariksi vuosikymmenien uran ja lukemattomien mestariteoksien jälkeen, tai Princen, joka hörhelöineen ja meikkeineen kamppaili aivan yhtä riemukkaasti binäärisiä sukupuolikäsityksiä vastaan kuin maihinnousukenkäinen, kaljuksi itsensä ajellut ja meikkaamaton DiFranco. DiFranco pohtii naiseutta – omaa naiseuttaan ja sitä millaiseksi hänen kotimaansa haluaa naiseuden latistaa – ja hän pohtii laulujensa tekemistä.

Tämän sävykkään ja monikerroksesin, aika ajoin vähän turhan poukkoilevan kirjan perusteella Ani DiFranco näyttäisi olevan paitsi loistava laulaja/lauluntekijä, myös mainio kirjoittaja: ainakaan missään ei mainita ketään haamukirjoittajaa, eikä se tietysti DiFrancon tee se itse -eetokseen oikein sopisikaan. Ehkä saamme joskus muistelmien kakkososan, jossa tarina jatkuu kahdenkymmenen vuoden takaisista ajoista?

Ja toivottavasti tämä kirja löytää myös kustantajan, joka uskaltautuu suomennuttamaan sen. Minä olisin ainakin valmis tarttumaan työhön.

”Sivullinen”

Pitkästä aikaa tarjoan teille omatekemää musiikkia. Minulla on tapana väkertää onnistuneina pitämistäni lauluista kymmeniä versioita ennen kuin olen tyytyväinen (tai riittävän turhautunut) lopputulokseen. ”Sivullinen” on kuitenkin versionumeroltaan I. Se syntyi tavallaan pastissina Chris Whitleyn hienosta ”Poison Girlistä”. Teksti syntyi vasta lopuksi: nimi ”Sivullinen” oli kyllä alusta lähtien valmiina ja koronaa sivuava teema, mutta tekstin kirjoitin pariinkin kertaan uusiksi. Itse asiassa olin kuvannut videonkin ennen kuin teksti oli lopullisessa kuosissaan.

(Video piti kuvata ennen kuin tontinrajan puiden lehdet olivat kasvaneet niin pitkiksi että ne peittivät takana olevan puiston kokonaan.)

Kommentit, jälleen kerran, tervetulleita.

Keskusteluja ja väliaikamusiikkia

Jos olen oikein ymmärtänyt, Nick Caven keikkoihin liittyvän kirjoittelun oleellinen osa on kertoa kirjoittajan omasta Cave-historiasta. Omalla kohdallani se on, epäilemättä paneutuneempien harrastajien mielestä, perin pinnallinen. Olin pitkään oikeastaan pelkästään ensin radiosta ja sitten Berliinin taivaan alla -elokuvassa kuullun upean, huikean intensiivisen ”From Her to Eternityn” varassa. Sittemmin olen kyllä kuunnellut paljon muutakin, nähnyt dokumentin tai kaksi, lukenut haastatteluja ja käynyt useammallakin keikalla Roskildessa, Kulttuuritalolla, Porissa – ja eilen Musiikkitalossa.

Conversations with Nick Cave -kiertueen keskeinen elementti ovat, nimen mukaisesti, yleisön Cavelle esittämät kysymykset, kommentit ja muistot. Homma oli toteutettu erinomaisen hyvin: Musiikkitalon eri katsomoissa oli avustajia, jotka osoittivat valosauvoilla halukkaita kysyjiä Caven valittavaksi, ja ojensivat sitten kysyjälle langattoman mikrofonin. Kysyjät olivat järjestään tilanteen tasalla, pysyivät asiassa ja kysyivät kiinnostavia, väliin haastaviakin kysymyksiä. Toki monet kokivat tärkeäksi kertoa Caven musiikin merkityksestä heidän oman elämänsä jossakin hankalassa vaiheessa, mutta sekin kuuluu asiaan – etenkin kun Cave kertoi itse saaneensa poikansa kuoleman jälkeen paljon tukea ja rohkaisua saamistaan viesteistä oman läheisensä menettäneiltä.

Aika ajoin Cave istahti flyygelin ääreen soittamaan, ikään kuin radiokanavan väliaikamusiikkia keskustelun tauoksi. Yksinkertainen ja ehkä jopa suhteellisen mielikuvitukseton pianosäestys ei avannut Caven lauluihin uusia ulottuvuuksia: ei hän huonosti soittanut, mutta ei välttämättä suunnattoman sädehtivästikään. Olen joskus aikaisemmin valittanut, ettei Musiikkitalon suuren salin akustiikka oikein toimi rytmimusiikin yhteydessä. Nytkin ylettömän pitkä jälkikaiku – jota klassisempi musiikki tuntuu tarvitsevan – puuroutti rytmiikkaa ja sävyjä ainakin meidän istumapaikoillemme lavan edustalla. Keskusteluosuudet pysyivät onneksi hyvin ymmärrettävinä ja sekä Caven että yleisön puhe selkeinä laadukkaan äänentoiston ja ammattitaitoisten miksaajien ansiosta. Toki kaikuisuus söi illan asetelman tavoittelemaa intiimiyttä: oli mahdotonta olla olematta koko ajan tietoinen siitä, että ollaan ISOSSA HALLISSA.

Cave oli varannut flyygelin ääreen ilmeisen runsaan valikoiman lauluja, joista valita kulloiseenkin hetkeen ja edellisiin kysymyksiin sopivaa laulettavaa, mutta olen ymmärtänyt että kiertueen aikana suurin osa setistä on pysynyt aika lailla samana. ”Girl in Amber” – alkuaan studiossa täysin improvisoituna laulettu kappale – oli ilmeisesti tämän kerran harvinaisuus. jonka merkityksiä itselleen Cave valotti. Oman tuotannon lisäksi kuultiin yhden laulun verran Marc Bolania ja kiistämättömän jylhä tulkinta Leonard Cohenin ”Avalanchesta” – kuulemma ensimmäinen Cohen-laulu jonka Cave on koskaan kuullut.

Salin ”viinitarha”-rakenne monitasoisine katsomoineen ja lavalle Caven pianon ympärille asetellut kahvilamaiset pöytäryhmät synnyttivät välillä kyllä vähän koomisen vaikutelman siitä, että ollaan jonkun kauppakeskuksen ravintola-alueella…

Mutta pikkuvinoilusta huolimatta täytyy sanoa, että kolmituntinen ilta oli tehokas, intensiivinen ja antoisa. Setin vahvinta osaa olivat nimenomaan Caven ja yleisön jäsenten keskustelut, mutta soitto ja laulu välissä toki tukivat kokonaisuutta. Kolmituntinen setti pelkkää soolo-Caven laulua ja soittoa olisi voinut olla vähän puuduttava kokemus. Caven levytettyäkin tuotantoa kuuntelee taas pikkuisen eri korvalla ja eri mielentilalla.

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre on kuulunut jokatoiskesäisiin perinteisiini jo – tarkistuslaskennan jälkeen – seitsemisen kertaa. Toistakymmentä vuotta. Yksi alkuperäisiä motiiveja mennä mukaan oli olla mukana normalisoimassa spefi-kirjallisuutta: menin muiden tyyli- ja aihelajien kirjailijoiden joukkoon kuin kuuluisin sinne, koska niinhän minä kuulunkin. Eiväthän minun aihe- tai tyylivalintani olleet koskaan mikään ongelma Kirjailijaliitonkaan jäsenkunnalle, eivätkä ne ole aiheuttaneet närää Lahdessa. Kollegojen joukossa on kyllä tilaa, tuli virkasisarus mistä maasta tai taustasta tahansa. Monista heistä on tullut kavereita, ystäviäkin.

Tällä kertaa kokous pidettiin toista kertaa nykyisessä entisessä Lahden kansanopistossa, josta on nyttemmin tullut Opiston Kunkku -niminen ravintola- ja majoituskohde, jonne jatkossa, remonttien edistyessä, ilmaisesti havitellaan enemmänkin konferenssityyppistä toimintaa. Liwren vanhassa paikassa Mukkulan kartanohotellissa – jossa tänäkin vuonna pidettiin tapahtuman avajaiset ja perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu – on tammilehtoineen romantiikkaa, mutta pysyvämmästä paluusta sinne on turha haaveilla. Eikä sijainti Lahden keskustan tuntumassa ole kokoukselle lainkaan huono asia, etenkään kun ulkomaalaisten vieraiden hotelli ynnä muut Liwre-tapahtumapaikat ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Valitettavaa on, että tapahtumakestoa on jouduttu taloudellisista syistä lyhentämään päivällä. Olisin kyllä mielihyvin istunut kuuntelemassa keskusteluja vielä yhden rupeaman. Silloin muutakaan ohjelmaa – proosamatineaa, open mikeä, kansainvälistä runoiltaa – ei olisi jouduttu ahtamaan niin tiiviiksi setiksi kuin nyt.

Mutta minkäs teet, elleivät rahoittajatahot – tässä tapauksessa ymmärtääkseni lähinnä Taiteen edistämiskeskus ja Lahden kaupunki – ala taas hieman enemmän höllätä kukkaronnyörejään.

Tämänkertainen teema, Kirjailijan luonto, voidaan jo perinteiseen tyyliin tulkita monella tavalla, ja niin sitä alustuksissa tulkittiinkin. Esimerkiksi sekä suomalais-islantilainen Kári Tulinius että ruotsalainen Aris Fioretos päätyivät vähän samanhenkiseen ajatukseen kirjallisuutena eräänlaisina paleontologisina, maaperään säilyneinä todisteina menneisyydestä, joka saattaa joskus myöhemmin löytyä ja muuttaa käsitystämme siitä, millaista ennen oli – tai aiheuttaa epidemian. Tämänkertaisen kokouksen virallinen duracellpupu, kanadanvietnamilainen Kim Thúy hylkäsi viime hetkellä alkuperäisen alustustekstinsä ja kertoi, kertakaikkisen riemastuttavasti omasta luontosuhteestaan – tai sen puutteesta: ”En minä halua mennä rantaan katselemaan järveä kaikessa rauhassa. Minähän näin sen järven jo!” Vaikuttava – ja riemastuttava – oli myös sveitsiläisen Noëlle Revazin rakkaudentunnustus tietokoneelleen.

Jälleen kerran ei voinut kuin ihailla, miten loisteliaasti pieni vapaaehtoisryhmä tapahtuman järjesti. Kaikki tapahtui ajallaan (paitsi Kansainvälinen runoilta, jonka alku viiväistyi tietotekniikkaongelman vuoksi varttitunnilla), kaikki sujui, kaikki oli hoidettu, kaikesta huolehdittiin. Työmoraalia kuvastaa, että kun yksi osallistujista kysäisi poislähtöpäivän aamiaiselle saapuneelta apulaissihteeri-Saaralta, oliko kokoustoimisto jo auki, Saara ei kuitannut kysymystä pelkällä ”Joo, on siellä jo väkeä” -vastauksella, vaan käväisi saman tien tarkistamassa, että toimisto tosiaan oli auki ja siellä oli väkeä.

Tällä kertaa vapaaehtoiskaartiin kuuluin kyllä minäkin, omalta pieneltä osaltani. Minähän olen joka ikinen Liwre-kerta stressannut siitä, että olen mennyt lupautumaan esiintymään open mike -illassa: Onko siinä viisiminuuttisessa, jonka olen luvannut esittää, mitään mieltä? Osaanko soittaa/laulaa/lausua sen mitä olen ajatellut esittää? Toimiiko tekniikka?…

Tällä kertaa lisästressin aiheena oli, että kokouksen pääsihteeri Riikka Palander oli värvännyt minut jo keväällä juontamaan ja kokoamaan open mike -illan ohjelmiston.

Tulijoita oli pyydetty jo etukäteen ilmoittautumaan minulle, joten minulla oli tieto peräti kahdesta viisiminuuttisesta: ilmoittautumisia alkoi ropista kunnolla sitten Lahteen päästyä, ja jossakin vaiheessa hirvitti että kokousväki istuisi Tirrassa aamuyöhön asti. Pikku hiljaa, ja etenkin sitten tapahtumapaikkaan päästyä, alkoi myös sadella peruutuksia ja muutospyyntöjä: ”Mulla on päänsärkyä, mun on parempi mennä kämpille nukkumaan.” ”X kärsii tinnituksesta eikä tiedä voiko hän olla baarin melussa kovin kauaa – voisiko hänet siirtää aikaisemmaksi?” Settilista meni uusiksi moneen kertaan, ja lopullinen versiokin sai monta muutosta vielä viime hetkellä. (Kerran siksikin, että tulin vahingossa kuuluttaneeksi lavalle esiintyjän, jonka piti olla vasta seuraavan esiintyjän jälkeen… onneksi lykkäyksen saanut esiintyjä oli ihailtavan pitkämielinen.)

Kölö!

Loppujen lopuksi kokonaisuus kuitenkin toimi erinomaisesti, ja illan rytmitys sai kiitosta. Tästä pitää kiittää ennen kaikkea esiintyjiä, sillä minä en monissa tapauksissa tiennyt oikeastaan yhtään, mitä tulossa oli. Kaikki esiintyjät sitä paitsi pitivät upeasti kiinni etukäteen sovitusta viiden minuutin rajasta, joten ohjelma ei venynyt eikä vanunut loputtomiin. Ainoa poikkeus oli Nalini Paul, jolle annoin luvan kymmenminuuttiseen settiin, koska halusin kuulla hänen lausuvan (ulkomuistista!) Robert Burnsin klassisen runon ”Tam O’Shanter”* – ja jestas että hän sen lausuikin! Siinä esityksessä oli biittiä, soundia, voimaa ja sävyjä.

Yksi etukäteen stressanneista osuuksista oli sopraano–kirjailija Judith Mok, jota olin lupautunut säestämään. ”Säestys” tosin tarkoitti vain borduunaäänen tekemistä Judithin laulun taustalle, eikä sitten tositilanteessa ollut mitenkään kauhean stressaavaa painaa kosketinsoittimen F-kosketinta neljän minuutin ajan kun Judith vei tunnelman aivan toisiin maailmoihin laulamalla vanhaa sefardijuutalaista laulua.

Keijiro Suga

Runojen, proosakatkelmien ja muun sanallisen ilmaisun ohella settiin mahtui muutakin musiikkia. Olin kantanut Lahteen kaksi jotakuinkin painavinta kitaraani, toisen omaan käyttööni ja toisen halukkaille kitaristeille lainattavaksi. Jälkimmäistä ei sitten tarvitukaan, koska open miken molemmat japanilaisvahvistukset, Keijiro Suga ja Keitaney,† turvautuivat jälkimmäisen elektroakustiseen.

Olin kyllä stressannut omaakin esitystäni koko lailla paljon: tämä oli osaltaan syy raahata mukaan toinenkin kitara, sillä tuntui luontevammalta ja helpommalta laulaa samaan aikaan kun soittaa avoimeen D-duurivireeseen eikä ”normaaliin” kitaravireeseen säädettyä soitinta. Illan isäntänä rikoin omaa viiden minuutin sääntöäni ja soitin kaksi kappaletta, illan jälkimmäisen setin aloitukseksi ja päätökseksi. Jälkimmäiseen paikkaan tuntui hyvältä sijoittaa suomennokseni Leonard Cohenin ”Tower of Songista”, ja se tuntuikin toimivan tässä tilaisuudessa ja tälle yleisölle oikein mainiosti. Nyt alkaa olla hinkua koota ja treenata vähän pidempikin setti resonaattorikitaralla soitettavia lauluja ja tehdä silloin tällöin soolokeikkoja… harkitaan ja mietitään.

Kuvan maanisesta bluesmiehestä otti Jaana Nikula

___
* Tämän blogin lukijakunta epäilemättä tuntee kiinnostukseni purjemerenkulun historiaan, ja merihistoriaa tuntevat tietävät, että nykyään Greenwichin kuivatelakalla säilytettävä 1800-luvun puolivälin klipperi Cutty Sark on saanut nimensä juuri tuosta runosta. (Ja blended-viskimerkki laivasta.)
† Keitaney ei ollut sinänsä mukana Kirjailijakokouksessa, mutta hänellä sattui olemaan keikka saman viikonlopun Lahden runomaratonin Japani-teemaisessa tapahtumassa, joten Keijiro kysyi pääsisikö hänen ystävänsä myös open mikeen. Ja mikäs siinä. Hän esitti hienoja lauluja.

Another Two Done Gone

”Lupaan että tykkäät”, sanoi Hakaniemen Black & Whiten myyjä ja myi minulle Spencer Bohrenin Snap Your Fingers -levyn joskus aivan 1990-luvun alussa. Eipä oikeastaan tarvinnut kuunnella kuin aloituskappale ”Born in a Biscaynen” alku ennen kuin oli selvää että myyjä oli lupauksensa lunastanut.

Levyä tuli kuunneltua varsin paljon 1990-luvulla, jolloin oli nykyistä paljon hankalampi etsiä tietoja obskuurimmista artisteista, joten olin tämän (itse asiassa Bohrenin kahdesta albumista yhdistellyn kokoelman) kansitietojen varassa. Tiesin siis vain, että Bohren oli New Orleansin juurevien klubiympyröiden – etenkin mainion Tipitina’sin – vakionaamoja, ja että Dr. John oli mukana useammallakin levyn raidalla.

Jotenkin vasta vuosi–pari sitten tuli ryhdyttyä kaivelemaan, mitä muuta Bohren on mahtanut julkaista. Ja löytyihän herralta erinomaisen vahvaa, juurevaa, puoliakustista matskua melkoiset määrät.

Eilen tuli sitten tieto, että Spencer Bohren on menehtynyt 69-vuotiaana. Tieto tuli vain pari päivää sen jälkeen kun uutiset olivat kertoneet vain seitsemisen vuotta vanhemman Dr. Johnin kuolemasta.

Malcolm ”Mac” Rebennack eli Dr. John tuli nähtyä livenä useammankin kerran, ja levyjä kertyi hyllyyn sekä hankittuina että Rumban arvostelukappaleina. Monen ikätoverini lailla ensimmäinen kosketus hyvään tohtoriin tapahtui kuitenkin tämän elokuvan tässä kohtauksessa:

Sittemmin, kun kiinnostus N’Awlins-musaan kasvoi, ja vähän tietämyskin, Dr. Johnin arvostus kasvoi kasvamistaan. Hän jaksoi viime vuosiinsa asti tehdä laadukkaita, monipuolisia levyjä, jossa juurevat blues-, soul- ja jazz-vaikutteet yhdistyivät jouheasti modernimpaan New Orleansin funkiin.

 

Maailmassa on nyt kaksi hienoa, juurevaa, upeaa muusikkoa vähemmän. Onneksi heidän kaltaisiaan, heitä(kin) esikuvinaan pitäviä tulee lisää yhdistämään jälleen monenlaisia musiikkeja uudenlaisilla tavoilla. Se tieto tekee omalta osaltaan elämästä elämisen arvoista.

Pikavisiitillä

19-vuotishääpäivän, eurovaalien ja lätkämestaruuden ohella viikonlopun antiin kuului toki myös perinteinen kesänaloitus, eli Kaisaniemen Maailma kylässä -festivaali. Muiden kiireiden vuoksi ehdin seurata festarimeininkiä vain neljän artistin verran, mutta vallan hienoa ja monipuolista musiikkia oli tarjolla jälleen kerran.

Asmâa Hamzaoui & Bnat Timbouktou on ilmeisesti jotakuinkin ensimmäinen marokkolainen naisten gnawa-yhtye. Ilmaisu on minimalistista: Hamzaoui itse soittaa yksinkertaisia rytmejä bassokokoisella ngonilla ja hänen kolme taustalaulajaansa säestävät käsiperkoilla. Vahvasti tekstipainotteinen musiikki ei varmasti pääse täysiin oikeuksiinsa silloin jos kuulija ei ymmärrä tekstejä, mutta tokihan tuota kuunteli vallan mielikseen kielitaidottomanakin.

Gato Preton ilmaisussa ei puolestaan ollut mitään minimalistista. En yleensä ole mitenkään erityisen innoissani ns. dj-musiikista, mutta näköjään homma voi toimia minun kohdallanikin, jos dj:n pyörittämiltä ”taustanauhoilta” tulee muutakin kuin henkisen kuoleman tasaista 4/4-konebassaribiittiä – ja sitä säestetään ”oikealla” djembellä ja kertakaikkisen energisellä lavameiningillä. Gata Misteriosa on äärimmäisen energinen ja isokurkkuinen laulaja, joka painalsi pitkin lavaa vielä vauhdikkaammin kuin kvartetin varsinainen tanssijajäsen.

Sunnuntain artisteista Gasandji esitti huomattavasti hillitympää meininkiä kuin kolmen kesän takaisella Huvilateltta-keikallaan, mutta mikäs siinä. Kylmäksi ja sateiseksi heittäytynyt sää hillitsi ilmaisua varmasti sekin, siitä huolimatta setti toimi oikein hyvin kuuntelumusiikkina polveilevine ja pikku hiljaa paisuvine sävelmineen.

Istanbulilainen Gaye Su Akyol on ilmeisesti nousemassa kovaksi nimeksi niissä porukoissa joissa arvostetaan hipsteri- ja kulttihenkistä musiikkia, enkä välttämättä ihmettele. Musiikissa on perin paljon tuttua ja vanhanaikaista: ilman laulajaansa voimallinen taustakvartetti kuulosti siltä kuin vaikkapa Laika & the Cosmonauts vetelisi sellaisia 60-luvun loppupuolen lievästi psykedeelishenkisiä, muka-itämaisia surf-instrumentaaleja. Akyol itse toi tähän melkein länsimaisen helppoon kattaukseen aimo annoksen oikeaa turkkilaisuutta – ja vilpitöntä lavakarismaa ja otetta. Ehkäpä tästä tulee yksi klassisia ”no mä näin sen livenä ennen kun sä olit edes kuullu siitä” -keikkoja monien sateessa värjötelleiden urhollisten musiikinystävien mielessä ja muistoissa. Aika näyttää.

Tähän jäi punk

”No tää kuulostaa mun mielestä rhythm and blues -hitiltä, mutta emmä noista sanoista oikein tiedä.”

Tämä oli kitaristimme Petterin kommentti, kun toin aikoinaan Minä ja Franz Orava -yhtyeemme treeneihin vasta kirjoittamani kappaleen nimeltä ”Luotu huijaamaan”. Laulu kertoi tyypistä, joka on aina menestynyt keinolla millä hyvänsä: ”Hän kaiken haluaa / hän on luotu sua huijaamaan”. Elettiin vuotta 1985, joten tuollainen punkahtava paasaus alkoi jo itsestänikin tuntua vähintäänkin hieman jälkijättöiseltä.

No, siitä asiasta ei tullut ongelmaa, sillä Minä ja Franz Orava hajosi joitakin viikkoja myöhemmin, pari päivää ennen ensimmäistä keikkaansa.

Mutta jotakin tuossa biisissä minuun vetosi, siinä määrin että kun joskus viime kuun alkupuolella aloin pohtia, saisiko siitä työstettyä jotakin, huomasin muistavani soinnutkin jotakuinkin ulkoa. (No, se ei ole kovin suuri haaste, kun sointukulku ja riffittely noudattaa hyvää AC/DC-perinnettä, jonka Australian pojat puolestaan lainasivat Freeltä…)

Mutta teksti kaipasi pientä remonttia. Vaikka aihe pysyi suunnilleen entisellään, näkökulma muuttui hieman toiseksi, ehkä aavistuksen verran ymmärtäväisemmäksi ja toisaalta pilkallisemmaksikin: maine ja menestys ovat katoavaisia asioita. Sävelsin biisiin uuden B-osan (”Vaan entä jos se ei mene niin…”) ja, koska orkkiksessakin oli hilpeän omituinen ja jatsahtava C11/H11/B11/A11 -riffi (joka on kirjoitettuna huomattavan paljon pelottavamman näköinen kuin normaalivireisellä kitaralla soitettuna), mukaan tuli saman henkinen soolo samoilla soinnuilla.

Tein ”koneella” rumpu- ja synapohjat, soitin mukaan basso-* ja kitararaidat, lauloin oikeastaan koeottona uudella laulumikrofonillani† ja miksasin tuotoksen. Sen jälkeen toimin kuten minulla on tapana: kopioin tuotoksen iPodiskoon ja jätin muun musiikin sekaan odottamaan, että satunnaisalgoritmi poimisi laulun muiden tekemien ”oikeiden” levytysten väliin, jolloin olisi helpompaa hahmottaa, miten kokonaisuus toimii ja ovat basso ja bassorumpu (taas kerran) aivan liian kovalla. Tänä aamuna raita sitten osui aamukävelyn ohjelmistoon. Säätämistä piisasi, ja uudelleen miksattunakin lopputulos on aika rosoinen, mutta… se tavallaan sopii tähän nimenomaiseen kappaleeseen.

Ja jotenkin tämä tuntui niin mukavan ajankohtaiselta, juuri nyt vaalien jälkeen.

* Basso on muuten täsmälleen sama vuonna 1974 valmistettu punainen Rickenbacker 4001, jonka hommasin samoihin aikoihin kun perustimme kyseisen lyhytikäiseksi jääneen bändin.

† Warm Audio WA-47jr, jos jotakuta kiinnostaa. Tuntuisi sopivan minun lauluäänelleni.

Avoin vire

Joskus syksymmällä muuan fb-kaveri linkitti alla olevan videon, joka jäi kertakatsomalla ja -kuulemalla mieleen. Minulla on usein tapana – usein vähän turhankin usein – kuunnella musiikkia siitä kuuluvien vaikutteiden ja musiikillisen perimän kannalta, ja tässä oli paljon tuttua: John Fahey ja Leo Kottke olivat lehdistä ja kirjoista tuttuja nimiä jo monta vuotta ennen kuin pääsin heidän musiikkiaan kuulemaan. Ja tässä kappaleessa molempien henki on vahvana läsnä. Lisäbonarina vielä videon viehättävän morbidi yleistunnelma.

Katselin ja kuuntelin videon pari kertaa peräkkäin ja siirryin sitten lukemaan jotakin muuta. Video jäi mieleen, mutta esittäjän nimi unohtui. Taisin vuodenvaihteen tienoilla haeskella pätkää parikin kertaa, mutta enpä keksinyt sopivia hakusanoja (”female guitarist fahey influence” ei tuonut kovin kaksisia tuloksia). Pari viikkoa sitten eräässä Muusikoiden.netin keskustelussa tuli vastaan Gwenifer Raymondin nimi, ja tajusin että tämähän se hakemani tyyppi tosiaan oli. Mikä vielä parempaa, hän oli tulossa Suomeen pienelle kiertueelle.

Juttutuvan sunnuntai-illan aloitti Kadonnut Manner, ts. Lauri Manner, joka soitti kolmevarttisen setin instrumentaalimusiikkia, jota hän omilla sivuillaan luonnehtii ”Finnish primitive guitariksi”. Faheyn, Kottken, Raymondin ja Mannerin musiikin perusidea on yksinkertainen: kitara viritetään ns. avoimeen vireeseen, jolloin vapaita kieliä näppäillessä soi duuri- tai mollisointu. Näin vapaita kieliä voidaan käyttää eräänlaisina borduunaääninä samalla kun yläkielillä soitetaan melodiaa tai (moniäänisempiä) sointuja. Jotta keikkasetti ei menisi kovin yksitoikkoiseksi, kitaristin on syytä vaihtaa viritystä aina silloin tällöin biisien välillä (tai pitää käsillä useampaa kitaraa eri vireissä).

Mannerin setti oli mukavan rauhallinen, tunnelmallinen elokuvamainen, sopivaa musiikkia antaa ajatusten leijua ja ajelehtia omia teitään. Vaikka Gwenifer Raymond tekee musiikkiaan hyvin samanlaisilla eväillä, tunnelma vaihtui melkoisesti hänen astuessaan lavalle.

Raymond näppäilee kitaraansa paljaiden sormien sijaan sormiplektroilla, joka jo sinänsä teki kitaran soinnista terävämmän ja myös aggressiivisemman. Myös kappaleiden tempot nousivat ja sävy muuttui elokuvallisesta särmikkäämpään. Faheyn ja Kottken ohella Raymond on selvästikin diggaillut paljon bluegrassia – asian olisi tietysti voinut arvata siitäkin, että hän vaihtoi pariin otteeseen kitaran viisikieliseen banjoon. Kiinnostavaa kyllä, kitaristina hän on ehkä vähän bluegrass-perinteisempi kuin banjonsoittajana. Jälkimmäisen soittimen käsittely lähenteli hetkittäin miltei punk-rokkikomppausta terävine sointuiskuineen.

Siinä missä Manner jutteli kappaleiden välillä käyttämistään vireistä ja kappaleiden taustoista, Raymondin valinta lavaolemuksekseen tuntui olevan miltei autistinen vaitonaisuus, mikä entisestään korosti sävelmien ärmäkkyyttä ja voimallista soittotapaa. Ja mikäs siinä. Kitaratyöskentely kyllä puhui puolestaan.