Kategoria: musiikki

Tähän jäi punk

”No tää kuulostaa mun mielestä rhythm and blues -hitiltä, mutta emmä noista sanoista oikein tiedä.”

Tämä oli kitaristimme Petterin kommentti, kun toin aikoinaan Minä ja Franz Orava -yhtyeemme treeneihin vasta kirjoittamani kappaleen nimeltä ”Luotu huijaamaan”. Laulu kertoi tyypistä, joka on aina menestynyt keinolla millä hyvänsä: ”Hän kaiken haluaa / hän on luotu sua huijaamaan”. Elettiin vuotta 1985, joten tuollainen punkahtava paasaus alkoi jo itsestänikin tuntua vähintäänkin hieman jälkijättöiseltä.

No, siitä asiasta ei tullut ongelmaa, sillä Minä ja Franz Orava hajosi joitakin viikkoja myöhemmin, pari päivää ennen ensimmäistä keikkaansa.

Mutta jotakin tuossa biisissä minuun vetosi, siinä määrin että kun joskus viime kuun alkupuolella aloin pohtia, saisiko siitä työstettyä jotakin, huomasin muistavani soinnutkin jotakuinkin ulkoa. (No, se ei ole kovin suuri haaste, kun sointukulku ja riffittely noudattaa hyvää AC/DC-perinnettä, jonka Australian pojat puolestaan lainasivat Freeltä…)

Mutta teksti kaipasi pientä remonttia. Vaikka aihe pysyi suunnilleen entisellään, näkökulma muuttui hieman toiseksi, ehkä aavistuksen verran ymmärtäväisemmäksi ja toisaalta pilkallisemmaksikin: maine ja menestys ovat katoavaisia asioita. Sävelsin biisiin uuden B-osan (”Vaan entä jos se ei mene niin…”) ja, koska orkkiksessakin oli hilpeän omituinen ja jatsahtava C11/H11/B11/A11 -riffi (joka on kirjoitettuna huomattavan paljon pelottavamman näköinen kuin normaalivireisellä kitaralla soitettuna), mukaan tuli saman henkinen soolo samoilla soinnuilla.

Tein ”koneella” rumpu- ja synapohjat, soitin mukaan basso-* ja kitararaidat, lauloin oikeastaan koeottona uudella laulumikrofonillani† ja miksasin tuotoksen. Sen jälkeen toimin kuten minulla on tapana: kopioin tuotoksen iPodiskoon ja jätin muun musiikin sekaan odottamaan, että satunnaisalgoritmi poimisi laulun muiden tekemien ”oikeiden” levytysten väliin, jolloin olisi helpompaa hahmottaa, miten kokonaisuus toimii ja ovat basso ja bassorumpu (taas kerran) aivan liian kovalla. Tänä aamuna raita sitten osui aamukävelyn ohjelmistoon. Säätämistä piisasi, ja uudelleen miksattunakin lopputulos on aika rosoinen, mutta… se tavallaan sopii tähän nimenomaiseen kappaleeseen.

Ja jotenkin tämä tuntui niin mukavan ajankohtaiselta, juuri nyt vaalien jälkeen.

* Basso on muuten täsmälleen sama vuonna 1974 valmistettu punainen Rickenbacker 4001, jonka hommasin samoihin aikoihin kun perustimme kyseisen lyhytikäiseksi jääneen bändin.

† Warm Audio WA-47jr, jos jotakuta kiinnostaa. Tuntuisi sopivan minun lauluäänelleni.

Avoin vire

Joskus syksymmällä muuan fb-kaveri linkitti alla olevan videon, joka jäi kertakatsomalla ja -kuulemalla mieleen. Minulla on usein tapana – usein vähän turhankin usein – kuunnella musiikkia siitä kuuluvien vaikutteiden ja musiikillisen perimän kannalta, ja tässä oli paljon tuttua: John Fahey ja Leo Kottke olivat lehdistä ja kirjoista tuttuja nimiä jo monta vuotta ennen kuin pääsin heidän musiikkiaan kuulemaan. Ja tässä kappaleessa molempien henki on vahvana läsnä. Lisäbonarina vielä videon viehättävän morbidi yleistunnelma.

Katselin ja kuuntelin videon pari kertaa peräkkäin ja siirryin sitten lukemaan jotakin muuta. Video jäi mieleen, mutta esittäjän nimi unohtui. Taisin vuodenvaihteen tienoilla haeskella pätkää parikin kertaa, mutta enpä keksinyt sopivia hakusanoja (”female guitarist fahey influence” ei tuonut kovin kaksisia tuloksia). Pari viikkoa sitten eräässä Muusikoiden.netin keskustelussa tuli vastaan Gwenifer Raymondin nimi, ja tajusin että tämähän se hakemani tyyppi tosiaan oli. Mikä vielä parempaa, hän oli tulossa Suomeen pienelle kiertueelle.

Juttutuvan sunnuntai-illan aloitti Kadonnut Manner, ts. Lauri Manner, joka soitti kolmevarttisen setin instrumentaalimusiikkia, jota hän omilla sivuillaan luonnehtii ”Finnish primitive guitariksi”. Faheyn, Kottken, Raymondin ja Mannerin musiikin perusidea on yksinkertainen: kitara viritetään ns. avoimeen vireeseen, jolloin vapaita kieliä näppäillessä soi duuri- tai mollisointu. Näin vapaita kieliä voidaan käyttää eräänlaisina borduunaääninä samalla kun yläkielillä soitetaan melodiaa tai (moniäänisempiä) sointuja. Jotta keikkasetti ei menisi kovin yksitoikkoiseksi, kitaristin on syytä vaihtaa viritystä aina silloin tällöin biisien välillä (tai pitää käsillä useampaa kitaraa eri vireissä).

Mannerin setti oli mukavan rauhallinen, tunnelmallinen elokuvamainen, sopivaa musiikkia antaa ajatusten leijua ja ajelehtia omia teitään. Vaikka Gwenifer Raymond tekee musiikkiaan hyvin samanlaisilla eväillä, tunnelma vaihtui melkoisesti hänen astuessaan lavalle.

Raymond näppäilee kitaraansa paljaiden sormien sijaan sormiplektroilla, joka jo sinänsä teki kitaran soinnista terävämmän ja myös aggressiivisemman. Myös kappaleiden tempot nousivat ja sävy muuttui elokuvallisesta särmikkäämpään. Faheyn ja Kottken ohella Raymond on selvästikin diggaillut paljon bluegrassia – asian olisi tietysti voinut arvata siitäkin, että hän vaihtoi pariin otteeseen kitaran viisikieliseen banjoon. Kiinnostavaa kyllä, kitaristina hän on ehkä vähän bluegrass-perinteisempi kuin banjonsoittajana. Jälkimmäisen soittimen käsittely lähenteli hetkittäin miltei punk-rokkikomppausta terävine sointuiskuineen.

Siinä missä Manner jutteli kappaleiden välillä käyttämistään vireistä ja kappaleiden taustoista, Raymondin valinta lavaolemuksekseen tuntui olevan miltei autistinen vaitonaisuus, mikä entisestään korosti sävelmien ärmäkkyyttä ja voimallista soittotapaa. Ja mikäs siinä. Kitaratyöskentely kyllä puhui puolestaan.

Elämäkertauskursseja

Syystä tai toisesta on käynyt niin, että vuodenvaihteen mittaan olen päätynyt näkemään ja lukemaan useita elämäkerrallishenkisiä elokuvia ja kirjoja. A. E Nordenskiöldin elämäkertakirjasta oli blogissa jo puhettakin. Toinen tieteellisehkö ja löytöretkehkö elämäkerran kohde on tällä erää ollut Neil Armstrong (1930–2012), ensimmäisenä Kuun pinnalle astunut amerikkalaisastronautti. Damien Ghazellen ohjaama Ensimmäisenä Kuussa (First Man, 2018) on monessakin suhteessa suhteellisen perinteinen biopic: alussa kerrottu kohtaus (tyttären kuolema) palautetaan mieliin traumana useita kertoja elokuvan mittaan, ja miltei lopussa siihen palataan (fiktiivisessä) kohtauksessa, kun Armstrong pudottaa Kuun pinnalle tyttärelle kuuluneen nimirannekkeen. Muuten elokuva on hyvinkin toimiva kokonaisuus, joka tuo oikeastaan varsin hienosti esiin, miten pelottavia, rämiseviä, täriseviä ja meluisia kapineita yliääni-kokeilukoneet, avaruusraketit ja kuumoduulit oikein ovat. Tätä on vielä korostettu tekemällä kuukävelykohtauksesta täysin äänetön: tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta – Tim Peaken kirjasuomennoksen jäljiltä olen tietenkin perillä siitä, että avaruuspuvun elossapitojärjestemät tuuttaavat astronautin korviin melkoisen kovaa meteliä. Vaikka elokuva olikin nimenomaan Armstrongin tarina, hämmentävää oli miten vähän tilaa Apollo 11:n muut astronautit saivat. Edwin ”Buzz” Aldrin pääsi ääneen parissa kohtauksessa, Michael Collins taidettiin mainita nimeltä suunnilleen kerran.

Muut kohdalle sattuneet elämäkerrat ovat sitten olleet musiikillisempia. Freddie ”Faroukh Bulsara” Mercuryn (1941–1991) elämästä kertova Bohemian Rhapsody (ohjaus Bryan Singer, 2018) ottaa varsin paljon vapauksia todellisten tapahtumien ja niiden järjestyksen suhteen: todellisuudessahan Queen ei suinkaan ollut hajonnut ennen Live Aid -konserttia, eikä Mercury vielä siinä vaiheessa tiennyt mitään AIDS-tartunnastaan, esimerkiksi. Toisaalta elokuva valottaa hetkittäin vallan mainiosti Queenin levytysten synnyn dynamiikkaa ja myös bändin kolmen muun jäsenen sävellyksellistä ja sanoituksellista panosta.

Teppo Airaksisen Juice (2018) ottaa yhtä lailla vapauksia totuuden suhteen, yhdistelee Juice Leskisen (1950–2006) vaimoja ja tyttöystäviä yhdeksi fiktiiviseksi henkilöksi ja niin edelleen. Elokuva on etenkin edellä mainittuihin amerikkalaisteoksiin verrattuna melkoisen rosoisen ja, sekä hyvässä että pahassa, kotimaisen näköinen: toisaalta estetiikkaa on selvästi lainattu Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiöstä (1981), eikä minulla ole sitä vastaan mitään. Kyseinen konserttielokuva oli minulle aikoinaan iso juttu ja hieno kokemus, vaikkakin enemmän Hassisen koneen kuin Juicen vuoksi. Juice antaa keskimääräistä muusikkoelämäkertaelokuvaa enemmän tilaa musiikille: toisinaan elokuvassa nähtiin jopa melkein kokonainen biisi ilman nykyään jotakuinkin pakollista ADHD-pätkimistä. Rajua ja radikaalia!

Viime aikojen elämäkertaelokuvista kuitenkin hienoimmaksi kokemukseksi muodostui Kirill Sebrennikovin Kesä (Leto, 2018), enimmäkseen mustavalkoinen ja aika ajoin riemukkaan surrealistiseksi heittäytyvä kertomus kahden bändinjohtajan ystävyydestä. Elokuvasta nauttimista epäilemättä osaltaan auttoi se, että minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä Zooparkin laulajakitaristi Mihail ”Mike” Vasiljevits Naumenkon (1955–1991) tai Kinon laulajakitaristin Viktor Robertovitš Tsoin (1962–1990) elämästä – eikä hirveästi Neuvostoliiton viimeisten vuosien rockkuvioista muutenkaan: mutta itsekin jonkin aikaa silloisessa Leningradissa asunut ja molempia bändejä ainakin puolella korvalla kuunnellut S. piti elokuvasta hänkin. Jos Pihtiputaan skideillä oli mielestään tylsää, he eivät todellakaan tienneet millaista oli naapurissa: Leningradin Rock-klubi oli käytännössä koko maan ainoa paikka minne rockbändejä päästettiin esiintymään, kunhan sanoitukset oli ensin tarkastettu ja yhteiskunnallisesti sopiviksi hyväksytty.

Kirjallisella puolella tulin lukaisseeksi perä perää sekä Timo Kalevi Forssin kirjan Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (Into 2018) että Ville Similän ja Mervi Vuorelan teoksen Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY 2018). Molemmat käsittelivät minulle ikään kuin puoliläheisiä artisteja. Leevi and the Leavingsin musiikki on ollut osa elämäni soundtrackia aina ”Mitä kuuluu Marja-Leenasta” lähtien, vaikken ikinä ole bändin levyjä ostanutkaan: radio on tarjonnut Leevi-meininkiä vuosikymmenien mittaan kerrassaan riittämiin, ja radio on ehkä ollut oikein hyvä tapa kyseisestä kokoonpanosta nauttimiseen. Joskus kyllä on mennyt liiallisuuksiin: siihen aikaan kun meillä oli vielä anoppila Kiihtelysvaarassa, siellä käymisen rituaaleihin kuului kuulla ”Pohjois-Karjala” paikallisradiosta – noin kerran tunnissa. Viime kesänä tulin lainanneeksi kirjastosta Matkamuistoja-boksin (2008) ja totesin, että kovin pitkää rupeamaa ei Leevi-klassikoita kerrallaan pysty kuuntelemaan: vaikka laulujen rumpukompit onkin soittanut jokseenkin aina ns. oikea ja vallan pätevä rumpali, johtajan näkemys oikeasta rytmistä oli rumpukonemaisen mekaaninen ja tasapaksu nakutus täysin vailla groovea. Sellaista ei tämä korva kovin kauaa kestä.

Vaikka Gösta Sundqvist (1957–2003) ilmeisesti jotakuinkin vihasi Juice Leskistä (ja tunne tuntuu olleen molemminpuolinen), musiikillisesti molemmat pelasivat perin samanlaisilla korteilla. Toisaalta mukana oli vahvasti kuplettivaikutteisia huumoripaloja ja niiden välissä, ikään kuin huumorin lomassa helpommin sulatettavana, hyvinkin vakavia ja traagisia tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Ultra Brasta innostuin esikois-ep:n ja etenkin ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat” -laulun myötä. Vaikka en itse kannata noin äärimmäisiä toimenpiteitä ja sitä paitsi äänestin ”kyllä” EU-äänestyksessä enkä ole katunut, 1990-luvun puolivälissä kaikenlainen yhteiskunnallisuus ja maailmanmenoon kriittisesti suhtautuva poliittisuus oli siivottu kotimaisesta musiikista täysin olemattomiin. Jopa Apulannan kaltaiset mukapunkkarit tekivät pelkkiä teini-ihmissuhdedraamoja ja ylistivät haastatteluissa Kokoomusta. Edistin Ultra Bran asiaa itse haastattelemalla esikoisalbuminsa juuri julkaissutta bändiä Rumbaan loppukesästä 1996: kuvaavaa kokoonpanolle oli, että haastattelussa oli paikalla neljä henkeä: pianisti/säveltäjä Kerkko Koskinen, laulaja Terhi Kokkonen sekä kaksi sanoittajaa – Anni Sinnemäki ja Janne Saarikivi – jotka eivät laulaneet eivätkä soittaneet mitään. Vapaaherran elämää (1996) soi kotonani paljon, mutta kiinnostus alkoi pian lopahtaa, kun Ultra Bran musiikki alkoi sekin vältellä yhteiskunnallisuutta ihmissuhdetarinoiden ja ”Hauen” kaltaisten nonsense-palojen kaltaisilla (minun mielestäni) tyhjänpäiväisyyksillä. Uuden aallon(kin) kasvattina tekstit ja niiden sisältämät ajatukset ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Aukaisin korviani uudelleen oikeastaan vasta viimeisen Vesireittejä-albumin raidan ”Poika vuoden takaa” kohdalla: ihmissuhdetarina sekin, mutta miten hieno, taidokkaasti rakennettu ja koskettavasti laulettu kappale! Ehkä elämäni oli edennyt sellaiseen tilaan että olin vastaanottavaisempi ihmissuhdeaiheisille lauluille.

Näistä elämäkertureista Timo Forssilla on ollut hankalampi urakka: teoksen päähenkilö Gösta Sundqvist on ensinnäkin kuollut toistakymmentä vuotta sitten, minkä lisäksi hän lakkasi antamasta haastatteluja vuoden 1995 tienoilla ja sitä edeltävissäkin haastatteluissa keskittyi lähinnä kehumaan omia projektejaan, paisuttelemaan tulevia (mahdollisesti täysin fiktiivisiä) suunnitelmiaan ja haukkumaan kollegojaan. Ultra Bran väestä jotakuinkin kaikki ovat elossa ja ovat myös olleet ilmeisesti innokkaita puhumaan asioista.

Mielenkiintoista kyllä, sekä monen Ultra Bran keskeisen jäsenen että Sundqvistin juuret ovat Espoossa ja tie vei sittemmin jonnekin Punavuoren hörneille. Maantieteellisen etäisyyden lyhyydestä huolimatta henkinen etäisyys oli joissakin suhteissa valtava: koulupudokas, remonttireiska ja talonmies Sundqvist jotakuinkin vihasi (myös) kaikkea mikä liittyy akateemisuuteen – ja alkoholinkäyttöön. Ultra Bran väestä useat olivat kohtuullisen vauraista akateemisen tai kulttuurielämän perheistä, he olivat lähteneet Kallion tai Torkkelin lukiosta korkeakouluihin eivätkä pahemmin sylkeneet lasiin. Niin, ja Ultra Bra oli loistokas keikkabändi siinä missä Gösta Sundqvist kieltäytyi systemaattisesti nousemasta lavalle.

Toisaalta Ultra Bran johtaja Kerkko Koskinen oli studiotyöskentelyn suhteen yhtä pikkutarkka täydellisyydentavoittelija kuin Sundqvist, ennen kuin jälkimmäiseltä vähitellen loppui veto, energia, ideat ja kiinnostus, ja sekä Leevi and the Leavingsin musiikki että lukuisat radio-ohjelmat alkoivat mennä ali siitä mistä aita oli matalimmillaan. Sundqvist olisi tarvinnut pitkän sapattivapaan myös terveytensä hoitamiseen, mutta siihen hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Ultra Bra ymmärsi pistää pillit pussiin siinä vaiheessa kuin leipääntymisestä alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä.

Sekä Leevi and the Leavingsin dynamo että Sokeana hetkenä ovat, henkilöhistorioidensa ja musiikillisten asioiden ohella myös hyvin kiinnostavaa ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa 1900-luvun loppupuolen Helsingistä ja jo sellaisina ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikkeivät kohteiden musiikit lukijaa niin nappaisikaan.


Tämä vuosi, jos joku

Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.

Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.

Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.

Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.

”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.

Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.

Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.

Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.

Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.

Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.

Sello, banjo, kitara ja ääni

Yksi viime vuosien ehdottomasti eniten pännineitä konserttimissauksia on ollut Carolina Chocolate Dropsin Huvilateltta-keikka. Olin löytänyt bändin monia amerikanafrikkalaisia aineksia yhdistelevät levyt vuotta–paria aikaisemmin, mutta jostakin syystä Helsingin esityksen olemassaolo tunkeutui tajuntaani vasta konserttia seuraavan aamun ylistävistä hehkutusarvioista.

Carolina Chocolate Dropsin kanssa paljonkin yhteistyötä tehneen laulaja/lauluntekijä/sellisti/banjoisti/kitaristi Leyla McCallan eilinen keikka Korjaamolla paikkasi traumoja onneksi ainakin hieman. On silti väärin lähestyä McCallaa ainoastaan ’Dropsien korvikkeena: hän on hieno, omintakeinen musiikintekijä, jonka kaksi albumia – Harlem Renaissance -runoilija Langston Hughesille omistettu Vari-Colored Songs ja uudempi A Day for the Hunter, a Day for the Prey – ovat olleet minulla runsaassa kuuntelussa.

Haitilaissyntyinen McCalla yhdistelee akustisehkoon musiikkinsa erilaisia pohjoisamerikkalaisia ja karibialaisia tyylejä – sekä nykyisen kotikaupunkinsa New Orleansin sateenkaarenkirjavaa soundien sekoitusta. Iso osa eilisillan(kin) setistä oli kreolikielellä laulettuja, vanhoja haitilaisperuisia sävelmiä, joita McCalla on muokannut omaan tyyliinsä ja omiin, uusiin lauluihinsa jotakuinkin saumattomasti istuviksi.

Kolmen neworleansilaismuusikon taustabändi tuki hienosti ja (enimmäkseen) itseensä turhaa huomiota hakematta johtajansa soittoa (muutamaa sinänsä linjakasta sooloa lukuun ottamatta). Kuten N’Awlins-musiikin henkeen niin oivasti sopii.

Hienojen, hienosti tulkittujen laulujen ja hienovaraisten rytmien ohella McCallan ilmaisussa kiehtoo hänen tapansa säestää itseään pääinstrumentillaan sellolla. Vaikka jousi onkin käytössä tuon tuostakin, enimmäkseen hän komppaa paljain sormin, ottaa nauhattomalta otelaudalta sointuja kuin käsissä olisi nelikielinen kitara, ja lyö kieliä kuin kitaristi – tai funk-basisti. Sellon kitaraa matalampi ääniala jättää yläpuolelleen runsaasti tilaa lauluäänelle, ja McCalla kyllä sen tilan osaa ottaa. Kun muukin bändi pysyi tyylikkäästi poissa laulajan tieltä, soundimaailman kokonaisuus soi hillittynä, hallittuna ja miellyttävänä. McCallan klasaritaustan huomioon ottaen on houkuttelevaa puhua jonkinlaisesta karibialaisrytmien kamarimusiikkiversiosta, mutta kyllä soitannossa oli ehdottomasti enemmän biittiä ja sävyjä kuin mitä pelkästään klassisen musiikin (tai jazzin) puolelta tulleilta muusikoilta sopii olettaa. Ja enemmän sävyjä kuin mitä myöskään pelkästään bluespohjaisen tai karibialaisen perinnemusiikin pohjalta ponnistavilta muusikoilta sopii olettaa.

Jälleen kerran monikulttuurisuus raikastaa musiikkia(kin).

Tää ei ollut vain Pahaa unta?

Tavastialle sisään astuessamme Lyyti on juuri aloittanut. Hauraanhiljainen musiikki kuulostaa yhtä aikaa siltä kuin se olisi täysin väärässä paikassa ja aivan oikeassa paikassa. Minulle tulevat mieleen 1970-luvun runoteksteihin perustuvat levytykset, musiikissa on aineksia sekä folkhenkisestä laulaja/lauluntekijämusiikista että, siellä täällä, jazzista. Nelihenkinen kokoonpano antaa runsaasti tilaa teksteille ja pianisti/lauluntekijä Lydia Lehtolan heleälle äänelle.

Ehkäpä 70-lukuassosiaati oli oiva johdanto sille mitä seuraavaksi oli tulossa: albumillinen musiikkia vuodelta 1980.

Suomalaista 70–80-lukujen taitteen punkista ponnistanutta uutta aaltoa on monesti luonnehdittu eräänlaisen jälkijättöisen hippihengen läpitunkemaksi: toisaalta parannettiin Pelle Miljoona -henkisesti maailmaa, toisaalta tehtiin Eppujen ja Popedan tapaan iloista ja hauskaa pubrockia. Siinä miljöössä jyväskyläläinen Se erottui joukosta kaikin tavoin. Vaikka musiikissa oli mukana vahvasti romanttinenkin puolensa – mikä ei tuolloin ollut lainkaan harvinaista – etenkin bändin kakkosalbumi Pahaa unta? oli niin tumma ja ahdistunut laulupaketti että hilpeämpään meininkiin tottunut uuden aallon äänenkannattaja Soundi otsikoi levyn arvostelun ”Onneksi se oli vain pahaa unta”.

Sen lopetettua toimintansa huikean hienon Lasi kirkasta vettä -levyn jälkeen 1980-luvun puolivälissä laulaja/kitaristi/lauluntekijä Jari ”Yari” Knuutinen on tehnyt jokusen soololevyn sekä elokuvamusiikkia ja opettanut musiikkia Joensuussa (muiden muassa Lydia Lehtolaa, kuulemma). Viime aikoina hän on taas aktivoitunut esiintyjänä, ja etenkin yhteistyö Litku Klemetin ja Tuntematon numero -yhtyeen kanssa on nostanut Yaria niihin parrasvaloihin jotka hän totisesti ansaitsee. Svart Records on vastikään julkaissut uuden painoksen Pahaa unta? -levystä ja siitä syystä yhteiskokoonpano on nyt viikon mittaisella kiertueella, jolla se soittaa koko albumin läpi.

Siinä missä sovitukset on pidetty kohtuullisen ennallaan, kappalejärjestyksellä on leikitelty hyvinkin paljon – jopa siinä mitassa että yksi kappale saattoi vaihtua lennossa toiseen lauluun tai toisen laulun osaan, mistä ehkä palattiin alkuperäiseen hetkeä myöhemmin.  Tuntematon numero soitti todella tiukasti ja tyylipuhtaasti, luultavasti tiukemmin kuin mihin alkuperäinen, mutta jatkuvista kokoonpano-ongelmista kärsinyt Se aikoinaan pystyi.

(Näin bändin kesällä 1980 Bottalla, keikka ei tosiaankaan ollut huono, mutta tietty kaoottisuus jäi mieleen – eikä vain siksi että bändiltä katkaistiin sähköt kesken keikkaa mahdollisesti liian kovana pidetyn äänenvoimakkuuden vuoksi – bändin ja yleisön kiivaiden protestien jälkeen keikka pääsi lopulta jatkumaan.)

Kaveri totesi olleensa aivan tiloissa keikan alun siihen asti, kunnes Yari luovutti lauluvuoron Litkulle ”Anna mun olla” -kappaleen ajaksi. Vaikka itse tykkäsin hyvinkin paljon tästä vaihdoksesta – ja olen itsekin joskus pohtinut, miltä kyseinen kappale tuntuisi naisen laulamana – ymmärrän näkökulman monessakin mielessä. Yari ei ole enää kaksvitonen eikä selvästikään erityisen ahdistunut. Ääni hänellä on komeasti tallella, mutta nykyään siitä kuuluu enemmänkin osaaminen ja varmuus kuin alkuperäislevytysten tuska ja ahdistus. Myös Tuntematon numero on osaava, varma ja antaumuksellinen bändi, joka kykeni heittäytymään hienosti 28 vuotta vanhaan materiaaliin, mutta silti: lavalla oli loistava rockbändi ja erinomainen solisti, mutta aika ja elämä on erilaista kuin silloin kun tämä musiikki tehtiin. Se kuului vähintäänkin säkeiden välistä.

Kun Pahaa unta? oli soitettu läpi, bändi palasi takaisin kahden encoren ajaksi ja soitti monta valintaa Sen vähän kevyemmästä puolesta. Levyttämättömäksi jäänyt suomennos Talking Headsin ”Thank You for Sending Me an Angelista” toimi (kuulemma) keikkojen aloitusbiisinä vuoden 1980 tienoilla. Jatkossa seurasi useampikin kappale joita en olisi osannut odottaakaan kuulevani, kuten kitaristi-Alexin laulama ”Punk on typerää” ja alkuaan akustisella Isopäärami ystävineen -eepeellä julkaistu ”Kevyesti puoli viiteen”.

Kaiken kaikkiaan erinomainen keikka loistavalta kokoonpanolta. Ei ehkä ”maaginen” keikka, mutta loistava keikka yhtä kaikki. Ja jos minulta kysytään, Svart saisi julkaista uusintapainoksen myös Lasi kirkasta vettä -levystä. Ostaisin, vaikka minulla on hyväkuntoinen kappale orkkisvinyylistä tallella ja olen tehnyt siitä omaan käyttööni digitaaliversion.

PS.

Helsingin kirjamessut alkavat tänään. Minua siellä näkee lauantaina:

Suomen Kirjailijaliitto esittää: Työn alla novelli

Miten novellin kirjoittaminen eroaa romaanin kirjoittamisesta? Millainen on hyvä novelli? Mitä novellille lajina kuuluu meillä ja maailmalla? Keskustelemassa Maritta Lintunen ja Erkka Mykkänen, haastattelijana J. Pekka Mäkelä.

Aika

Lauantai 27.10.2018, 17:30 – 18:00

Paikka

Töölö

Yritys

Suomen Kirjailijaliitto

Esiintyjät

Lintunen Maritta, Mykkänen Erkka, Mäkelä J. Pekka

Kitarasankarittaret

Lavalle, kahden kuin katusoittajan kolikoita varten avoimeksi jätetyn kitarakotelon väliin, astuu sänkitukkainen nainen, laskee kantamansa kitaran tyhjään kitarakoteloon ja alkaa laulaa samalla kun hän säätelee looper-pedaalinsa säätimiä. Muutaman hetken kuluessa toistensa päälle pinotuista laululoopeista muodostuu lauluyhtyesäestys melodialle. Mutta tämä tyyni, miltei eteerinen aloitus on vain… aloitus.

Kitaraan tartuttuaan Wallis Bird lyö sitä paljain sormin, mutta punkin voimalla, funkin tiukalla rytmiikalla, jota korostavat PA:n kautta vahvistetut jalanlyönnit bassorumpuina. Laulu on synkassa soiton kanssa, kiihkeää, intohimoista ja alkuvoimaista. Laulut ryöpsähtelevät ja syöksähtelevät toistensa perään. Hiljaisemmatkin hetket, rauhallisemmatkin laulut tuntuvat kuplivan pinnan alla tulevaa purkausta.

Irlantilainen Wallis Bird oli minulle ennestään täysin tuntematon artisti, mutta kolmen vartin setin jälkeen melkein hävetti tämä sivistymättömyys: tämähän on ihan minun mieleistäni musiikkia, ammentaa juuri sellaisista musiikillisen perinteen astioista joista olen aina pitänyt. Hiljaisempina hetkinä mieleen tulevat Ani DiFrancon laululliset keskustelutuokiot, vauhdikkaammilla hetkillä mennään suoraan kohti punkin ryöpsähteleviä energiapurkauksia – tai teknoa. Akustista teknoa! Bird kertoi muuttaneensa taannoin Berliiniin ja innostuneensa paikallisesta EDM-skenestä, joten pääsimme kuulemaan hänen… ADM-musiikkiaan.

Eilinen Huvilateltan ilta alkoi siis yllättävästi, mallikkaasti ja riemukkaasti.

En voi väittää että olisin ollut erityisen hyvin perehtynyt myöskään haitilaissukuisen ranskankanadalaisen Mélissa Laveaux’n musiikkiin muuta kuin muutaman kerran satunnaiskuunteluiden verran. Laveaux’n triolla oli yhtä kaikki aika urakka voittaa yleisö puolelleen Wallis Birdin huikean vetäisyn jälkeen – ja kyllähän he siinä onnistuivat.

Jossakin vaiheessa keikkaa tuli mieleen vähän nolo ajatus: ”Hän soittaa kitaraa kuin Marc Ribot ja laulaa kuin Pikku Myy.” Tulin ensiksi kiinnittäneeksi huomiota nimenomaan Laveaux’n kitaratyöskentelyyn. Puoliakustisessa oli mukavan rosoinen soundi ja Laveaux komppasi enimmäkseen paljain sormin hyvin tehokkaita karibialaiskuvioita ja heitti lomaan jokusen tiiviin, toimivan soolon. Poukahteleva laulutyyli tuki soittoa ja rytmiikkaa oikein hyvin. Kreolikielellä lauletut tekstit jäivät ymmärtämättä, mutta jotenkin äärimmäisen sympaattiselta hahmolta vaikuttanut Laveaux avitti asiaa taustoittamalla niiden tarinoita: erityisesti tuore Radyo sivèl -albumi kertoo tarinoita Haitin vuosisataisesta laillistetusta ryöstelystä, voodoosta ja vastoinkäymisistä, mutta muuttaa synkeätkin tarinat herkullisesti rullaavaksi musiikiksi.

En valitettavasti onnistunut pikaisella nettihaulla tarkistamaan Laveaux’n hienosti taustoja laulaneen basistin ja loistavan rumpalin nimiä, mutta heidät on syytä mainita oleellisena osana tätä kerrassaan herkullisesti keinahdellutta musiikkia.

Tämän vuoden Huvilatelttaputki koostui siis neljästä hienosta illasta, johon mahtui kaksi loistavaa odotettua konserttia (Calexico ja Fatoumata Diawara), kolme riemukasta yllättäjää (Meklit, Wallis Bird ja Mélissa Laveaux) sekä hieno lauluyhtyeilta (Higher Ground Vocals ja Ladysmith Black Mambazo). Ei huono putki todellakaan. Ensi elokuussa lisää.

Etiopiasta Kaliforniaan, Malista Pariisiin

Olen ennenkin kehunut festivaaleja tapahtumina, joilla voi törmätä musiikkiin jota ei ole koskaan kuullut, artistilta josta ei ole mitään tiennyt, ja löytää jotakin kertakaikkisen hienoa. Eilisiltana en ollut liikkeellä sillä mielellä, sillä Huvilateltan pääesiintyjä oli tuttu pariltakin aikaisemmalta keikalta ja loistavilta levyiltä. Illan aloittajaan en ollut oikeastaan kiinnittänyt mitään huomiota: Huvilateltan lämppärit ovat usein olleet suomalaisten ammattimuusikoiden projekteja, suhteellisen hyvällä maulla pääesiintyjän henkeen valittuja, mutta keskimäärin vähän tylsähköjä.

No, loistavia poikkeuksiakin on ollut, ja Meklit oli eilen kertakaikkisen loistava poikkeus.

Etiopiassa syntynyt ja nykyään Pohjois-Kaliforniassa asuva Meklit Hadero on ilmeisen vahva lauluntekijä ja varma, innostava ja ilmeisen innostuneen oloinen esiintyjä. Musiikissa on vahvat etiopialaisjuuret – Huvilan levykiskan nimmarijonossa hän sanoi edelläni olleelle, että Mulatu Astatke on ollut hänen mentorinsa – mutta mukaan on tullut matkan varrella vahvoja vaikutteita jazzista ja muista maailman musiikeista. Keikalta ostetuista parista levystä päätellen Meklitin musiikki on ollut aikaisemmin huomattavasti jazzahtavampaa, mutta viime vuonna ilmestynyt When the People Move the Music Moves Too satsaa väkevämpään, mutta sävykkääseen poljentoon. Keikka painottui jälkimmäiseen, mutta myös jazzillisempia sävyjä – ynnä kontrabassosoolo – kuultiin. Meklit itse soitti muutamissa kappaleissa kitaraa ja yhden laulun verran etiopialaista harppua, mutta keskittyi pääosan keikkaa laulamiseen ja spontaanin näköiseen tanssahteluun. Rikkaasta rytmiikasta ja sävyistä huolehti saksofonistin, basistin, rumpalin ja lyömäsoittajan hienosti yhteen soittanut kvartetti.

Nörttiminua viehätti Meklitin yleisölleen esittämä kysymys: ”Mistä olemme tulleet?” Standardivastaus tuohon kysymykseen saattaa joskus saada ikävän nationalistisia sävyjä, mutta Meklit veikin vastauksensa tavallista pidemmälle, Etiopian ja muiden (muinaisten) kotimaiden kautta aina muinaisten jättiläistähtien syvyyksiin, joissa vety muuttuu heliumiksi ja helium raskaammiksi alkuaineiksi, ja josta nämä elämälle välttämättömät alkuaineet sitten pääsevät supernovaräjähdysten myötä avaruuteen uusia aurinkokuntia muodostamaan. (Juu, Meklitillä on laulu nimeltä ”Supernova”.)

Joten niin kävi jälleen: näilläkin festareilla tuli kohdattua jotakin ennenkuulematonta huikean hienoa.

Fatoumata Diawara nousi Huvilateltan lavalle sooloartistina* jo toistamiseen. Edellisellä kerralla 2011 esikoisalbumi Fatou oli vasta ilmestymässä ja monen malilaisartistin yhtyeessä laulanutta ja elokuvarooleja näytellyttä Diawaraa povailtiin tulevaksi supertähdeksi ynnä Huvilatelttakeikkaa siinä suhteessa Tapaukseksi.

Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, ”Fatou” on vähintäänkin kiintotähti. Takana on kolme albumia, joista yksi kuubalaispianisti Roberto Fonsecan kanssa; Fonsecan kanssa Diawara tuli nähtyä jokunen vuosi sitten Pori Jazzissakin, hieman laimealla ja turhan jazzhenkisellä keikalla loputtomine, päämäärättömine instrumenttisooloineen. Diawaran oman bändin soolokeikat Huvilassa ja Savoy-teatterissa pitivät onneksi uskoa siihen, että Fatou ei ole pelkkä jatsisoolojen etnokoriste, vaan vahva, kuulemisen arvoinen laulaja, lauluntekijä ja esiintyjä.

Ja voi pojat, kyllä luottamus kannattikin.

Siinä missä Diawaran aikaisemmat soolokeikat ovat lähteneet liikkeelle suhteellisen hillitysti ja tyylikkäästi kerätäkseen sitten vauhtia ja tanssipoljentoa pikkuhiljaa, tällä kertaa tiukan funky taustakvartetti solisteineen lähti liikkeelle liikunnallisemman musiikin vaihteella alusta alkaen. Sävyjä mahtui kyllä matkaan kiitettävässä määrin, ja välillä rauhoituttiin kuuntelemaan Diawaraa lavalla yksin, pelkän kitaransa säestämänä.

Diawara oli aikaisempaa vahvemmin mukana kitaristina myös bändikappaleiden aikana, ja soitti jokusen fuzz- ja wahwah-pedaaleilla höystetyn soolonkin – lyhyen, tyylikkään ja laulun kontekstiin sopivan, se on todettava. Nyt ei oltu jazzin asialla. Ihmisyyden asialla oltiin isosti ja vahvasti, ja erinäisinä hetkinä konsertti alkoi vaikuttaa suoranaiselta välittämisen ja humaaniuden herätyskokoukselta – mutta herätyskokoukselta tukevan biitin ja vahvojen melodioiden keralla. Ja tanssin keralla.

Hieman minua, vanhana nyrppypuristina, häiritsivät joidenkin kappaleiden taustalaulu- ja perkussio-osuudet, jotka tulivat kovin selvästi ns. nauhalta (käytännössä luultavasti samplerilta), mutta kahden–kolmen lisälaulajan ja lyömäsoittajien kierrättäminen maailmalla tekisi tästä yhtyeestä paljon kalliimman hankkeen, joten sitä olisi vaikeampaa päästä näkemään, kuulemaan ja kokemaan. Joten en oikeasti valita.

Sorry nyt vaan, Calexico: parhaasi teit ja loistava olit, mutta jäit kyllä kakkoseksi Meklitin ja Fatoumata Diawaran kaksoispakkaukselle.

____
* Hän oli ollut samassa paikassa jokunen vuosi aikaisemmin Oumou Sangaren taustalaulajana – keikka, jonka valitettavasti missasin.