Kategoria: musiikki

Elämäkertaa etsimässä

·

Kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista parikymppisenä 1980-luvun alussa: minusta musiikkityylissä oli paljon samaa henkeä kuin punkissa ja uuden aallon musiikissa: ”Älä kaunistele vaan sano niin kuin asiat on.” Oli väistämätöntä törmätä tämän kiinnostuksen myötä pian Robert Johnsonin nimeen. King of the Delta Blues Singers -LP kuului jotakuinkin välttämättömiin hankintoihin. Lehdistä, levykansista ja kirjoista luetut hajanaiset tiedot miehestä kutkuttivat mielikuvitusta. Soittotaidoton poika, joka katosi ja palasi muutaman kuukauden kuluttua mestarimuusikkona. Tummasävyisissä lauluissa seikkaili outoja olentoja. Niissä kerrottiin tienrististä, ja huhuttiin että hän oli käynyt tekemässä sopimuksen paholaisen kanssa: soittotaito mulle, sielu sulle. Esiintyvä muusikko, joka oli niin ujo – tai salaileva soittotekniikkansa suhteen – että suostui teksasilaiseen hotellihuoneeseen pystytetyssä tilapäisstudiossa soittamaan vain selin huoneessa odotteleviin muihin muusikoihin. Mustasukkaisuusmurhan uhri vain kaksikymmenvuotiaana – tai kolmekymmenvuotiaana, lähteestä riippuen. Bluesmies, josta ei ole olemassa ainoatakaan valokuvaa.

Onnistuin myös osuttautumaan Tavastia-klubille 20. toukokuuta 1982, jolloin siellä esiintyi kaksi Johnsonin lähipiiriläisten maineessa ollutta muusikkoa, Johnny Shines ja Robert Lockwood Jr., joista jälkimmäisen vieläpä huhuttiin olevan Robert Johnsonin poika tai poikapuoli. (Huhua ruokki sekin, että usein hänen nimensä kirjoitettiin muodossa ”Robert Jr. Lockwood”.)

1990-luvun alussa tietoja alkoi tulla lisää. Julkaistiin laajalla tausta-artikkelilla varustettu The Complete Recordings -boksi, syy jonka vuoksi ostin ensimmäisen cd-soittimeni. Ilmestyi Peter Guralnickin pienoiselämäkerta Searching for Robert Johnson, jonka suomensin puhdetöinäni. (Suomennos julkaistiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin nimellä Robert Johnson – blueslegendan jäljillä.)* Myös kaksi valokuvaa Johnsonista julkaistiin. Niin boksin kuin Guralnickin kirjankin yhteydessä mainittiin moneen kertaan musiikkihistorioitsija Robert ”Mack” McCormick ja tämän 1970-luvulta asti tekeillä ollut laaja Robert Johnson -elämäkerta nimeltä Biography of a Phantom. Molemmilla kirjoittajilla oli ollut pääsy ainakin osaan McCormickin aineistosta, ja niin näissä teksteissä kuin muissakin Johnson-yhteyksissä mainittiin julkaisemattomuudelle sama syy: McCormick oli luvannut jollekin informantilleen, ettei teosta julkaista tämän elinaikana. Jokin vanhan Guitar Playerin juttu vahvisti oman arvaukseni: McCormick oli tavoittanut Johnsonin murhaajan, ja koska Yhdysvalloissakaan murha ei vanhene koskaan, tämä joutuisi edesvastuuseen jos nimi ja tunnustus julkaistaisiin.

Joten ei voinut kuin odottaa.

Ja odottaa.

Ja odottaa.

Alkoi näyttää siltä, että tämä informanttihenkilö oli aikamoisen sitkeähenkinen tyyppi, tai ollut todella nuori myrkyttäessään 27-vuotiaan bluesmiehen vuonna 1938.

Vuonna 2015 tuli tieto Mack McCormickin kuolemasta. Se siitä sitten, taisin ajatella.

Joulun alla tulin syystä tai toisesta tehneeksi jonkun Johnsoniin liittyvän nettihaun, ja kävi ilmi että saman vuoden keväällä oli ilmestynyt Biography of a Phantom – A Robert Johnson Blues Odyssey (Smithsonian Books, 2023) -niminen kirja, jonka kirjoittaja on Robert ”Mack” McCormick. Vaikka muutamakin arvio teki selväksi ettei tämä ole ihan se odotettu elämäkerta, olihan se pakko tilata ja lukea.

Kirjan toimittajan John W. Troutmanin laajoista alku- ja jälkisanoista selviää paljon tämän projektin vaiheista. McCormick kärsi pahenevista mielenterveydellisistä ongelmista, joihin alkoi liittyä myös paranoiaa, ja hän kirjoitti Johnson-elämäkertaansa aina vain uudelleen 1970-luvulta kuolemaansa asti. ”Lupasin odottaa että X kuolee” oli pelkkä hätävalhe julkaisemattomuudelle. Pakkomielteinen uudelleenkirjoittaminen kävi perheen hermoille: McCormickin tytär kertoo oppineensa vihaamaan kirjoituskoneen ääntä työhuoneesta. Isän kuoltua hän hävitti tämän kirjoituskoneet, mutta onneksi päätti kuitenkin lahjoittaa ”Hirviöksi” nimeämänsä arkiston Smithsonian-instituutille. McCormick ajautui myös juridisiin riitoihin sekä tapaamiensa Johnsonin siskojen että muiden blueshistorian tutkijoiden kanssa. Tästä syystä julkaistusta kirjasta on jätetty pois siskojen haastatteluista peräisin ollut materiaali, vaikka muuten teos on ilmeisesti hieman siistitty ja toimitettu versio McCormickin ensimmäisistä ja selväpäisimmistä kirjaversioista 1970-luvun puolivälistä.

(Kirjasta selvisi myös, että Johnsonin sisarpuoli Annye C. Anderson on ehtinyt julkaista jo nelisen vuotta sitten omat muistelmansa nimellä Brother Robert: Growing Up with Robert Johnson.)

Tälle kirjalle sopisi paremmin Guralnickin kirjan nimi Searching for Robert Johnson kuin Biography, sillä kirja kertoo nimenomaan kauan sitten kuolleen, omana aikanaan perin vähän tunnetun muusikon jälkien etsinnästä Mississippi-joen alajuoksun maalaistaajamissa ja pikkukaupungeissa. Siinä mielessä teosta kannattaa ehkä lukea yhdessä Guralnickin kanssa, joka on puolestaan selkeästi elämäkerta. Vaikka McCormick tuntui olevan varsin taitava epämääräisten vihjeiden jäljittäjä – ja kyvykäs voittamaan vanhempien etelävaltiolaisten tummaihoisten ymmärrettävän pelokkaan epäluulon kyselemään ilmestynyttä nuorta valkoista herrasmiestä kohtaan – turhautuminen välittyy tekstistä erinomaisen selvästi. McCormick onnistuu kohtaamaan erään lyhyehkön suhteen jäljiltä syntyneen Johnsonin pojan, mutta sitten lisäselvittelyt eivät johda taas mihinkään, kunnes… ”Ai, tarkoitat varmaan Robert Spenceriä?”

Tämän jälkeen päästään elämäkerrallisempaan tekstiin, joka käsittelee lähinnä Johnson/Spencerin nuoruutta, sitä kuinka hän ensin hurahti vähäksi aikaa uskoon ja innostui sen jälkeen ensin huuliharpunsoitosta ja sitten kitarasta, jonka soittamista hän treenasi pitkän aikaa kokeneempien muusikkosukulaisten ja -tuttavien opastuksella. Lopussa on vielä, eräänlaisena epilogina, pieni fiktiivisehkö kuvaelma Johnsonin viimeisestä keikasta ja kohtalokkaasta pontikkapullosta, jonka joku toimitti soittajan kurkunkostukkeeksi.

Vaikka Biography of a Phantom on elämäkertana varsin torso, kirjana se on hyvinkin luistava ja valaiseva. McCormick on taitava kuvailemaan miljöitä, ihmisiä ja sitä kuinka (mustien) elämä on muuttunut Johnsonin elämän jälkeen niillä seuduilla joilla hän aikoinaan liikkui. Hänellä on myös sanansa sanottavana ”bluesmafiasta”, siitä valkoisten bluesintoilijoiden ja amatöörihistorioitsijoiden porukasta, johon hän myönsi itsekin kuuluvansa täysin jäsenoikeuksin.

Mutta Johnson-kirjallisuus tuskin päättyy tähän. Smithsonian-instituutin arkistoissa on ilmeisesti vielä yhtä ja toista, jota nyt ei voitu julkaista juridisista syistä. Toivottavasti kattava Robert Johnson -elämäkerta saadaan joskus aikaisesti. Mies ja hänen musiikkinsa ansaitsevat sen.

_______
* Jostakin käsittämättömästä syystä painettuun kirjaan päätyi äärimmäisen nolo virhe: väärä syntymäkuukausi. Alkuteoksessa se on oikein, käännöksessä väärin. Hävettää.

Hän, Se ja paljon muuta

·

En ole erityisemmin täällä blogissakaan salaillut, miten merkittävä yhtye Se on minulle ollut (joskin vähän jälkijättöisen tutustumisen jälkeen), ja Sen laulaja/kitaristi/lauluntekijä Jari ”Yari” Knuutisen muitakin tekemisiä on tullut seurailtua. Kun tieto tuoreen taiteilijaeläkeläisen (ihan aiheesta) tulevista muistelmista kantautui korviini, oli aivan selvää että kirja tulisi hankittua tuoreeltaan. Lopulta en sitten joutunut ostamaan sitä: koska Yari siteeraa kirjan loppupuolella pitkän pätkän muutaman vuoden takaista blogikirjoitustani Sen Tuntemattoman Numeron Nosturi-keikasta, kirja päätyi käsiini tekijän kiitos-omistuskirjoituksen koristamana.

Kuusisataasivuinen Taikurin apulainen (muistelee) (Like 2023) nousee kyllä suomalaisen musiikkihistoriankirjoituksen ykkösluokkaan jo ilmeisellä huolellisuudellaan. Yari ei ole luottanut yksinomaan muistiinsa, asioita on tarkastettu muilta läsnäolleilta, lehtijutut sun muut on huolellisesti lähdeviitteistetty. Sujuva teksti etenee lyhyinä lukuina, ei aivan kronologisessa järjestyksessä, muttei sentään myöskään minään ”tuostapatulikinmieleeni”-kaaoksena. (Vielä yksi viimeinen oikolukukierros olisi auttanut karsimaan jokusen pikkuvirheen ja tekstillisen kömpelyyden sieltä täältä, mutta tämä on jo niuhotusta: kyllä tämä toimii ja kulkee.)

Normaaleista muusikko(oma)elämäkerroista poiketen Taikurin apulainen käsittelee bändien, keikkojen, levytysten ja kiertueiden myös musiikin tekemistä, sitä miten ja mistä aineksista laulut (ja elokuvamusiikki) ovat syntyneet. Tähän Yarilla on keskimääräistä paremmat eväät musiikkiopisto- ja orkesterimuusikkotaustansa sekä ilmeisen analyyttisyytensä ansiosta. Tärkeää on (ja lauluja tehdessä on ollut) myös kadehdittavan laaja-alainen kiinnostus erilaisiin ja eri aikojen musiikkityyleihin. Tämän ansiosta Sen ja muiden musiikillisten teosten sekaan – niin melodioihin, soinnutuksiin kuin kappaleiden rakenteisiinkin – on ollut mahdollista ujuttaa aineksia yllättävistäkin suunnista. Sen ”Mä haluan elää”-singlen sähköpianointro, esimerkiksi, on itse asiassa sitaatti Anton Weberniltä.

Vaikka Yari on kokenut olleensa koko uransa ajan jossain määrin sivullinen suomalaisessa musiikkikentässä – ensin jyväskyläläisenä ennen kuin jyväskyläläisiä bändejä alettiin noteerata kaupungin ulkopuolellakin, sittemmin pienen pohjoiskarjalaiskylän asukkina – hän on kuitenkin onnistunut olemaan tekemisissä melkoisen kulttuurihahmogallerian ja kulttuuritapahtumien kanssa, alkaen Love Records -yhtiöstä ja sen hahmoista, sekä aikamoisen huonosti dokumentoiduista 1980-luvun suomalaismuusikoiden kiertueista silloisessa Itä-Euroopassa aina 2000-luvun nuoriin tekijöihin (ja Eläkeläisiin!). Niinpä Taikurin apulainen on myös ansiokasta kulttuurihistoriaa.

Valtakunta ja puoli Kuningatarta

·

Joskus vuoden 1977 tienoilla työnsin kasettisoittimeen nauhan johon olin äänitellyt radiosta kappaleita jonkin aikaa aikaisemmin, ehkä edellisenä vuonna: musiikillinen sivistykseni oli siihen aikaan perin heikonpuoleinen, joten äänittelin usein sellaisia sävelmiä, joille oli kuulutettu minulle edes puolituttu esiintyjänimi. Erään kappaleen kohdalla pysähdyin kuuntelemaan, kelasin nauhaa kappaleen alkuun, kuuntelin uudelleen. Ja uudelleen.

Kyseessä oli ”Somebody To Love” Queenin edellisenä vuonna ilmestyneeltä A Day at the Races -albumilta.

Seuraavien muutaman vuoden aikana hankin käsiini (esikoista lukuun ottamatta) kaikki siihen asti ilmestyneet Queen-älppärit ja kuuntelin niitä todella paljon. Vuoden 1980 The Game -albumin ostin tuoreeltaan, mutta siinä vaiheessa musiikilliset mieltymykseni olivat jo matkalla muihin suuntiin – ns. uuteen aaltoon ja juurevaan bluesiin – ja Queenin ilmaisu alkoi tuntua aika… mahtipontiselta, vaikka bändi yrittikin modernisoida, diskoistaa ja uusiaaltoistaa ilmaisuaan.

Kokoelmaani kuului myös Live Killers -livealbumi, mutta äänikuvaa ja levyn sisäkannen keikkakuvia lukuun ottamatta minulla ei ollut minkäänlaista selvää kuvaa bändin lavameiningistä ennen vuoden 1985 Live Aid -televisiolähetystä. Ja, kuten tunnettua, kvartetti oli varttitunnin setissään todella kova, myös niiden mielestä jotka eivät bändin musiikista niin perustaneet. Fanitukseni ei kuitenkaan alkanut uudelleen, minusta Queenin 80-luvun tuotanto oli enimmäkseen tylsää iskelmäpoppia, paitsi silloin kuin se oli tylsää hardrockia, jota kasarilla joutui radiosta kuulemaan muutenkin ihan liikaa. Ainoa uudempi levy jonka hommasin oli vasta vuoden 1991 Innuendo, jolla bändi tuntui löytäneen uudelleen vanhan tyylillisen runsautensa ja myös itseironiansa. Sen ilmestymisen jälkeen ei sitten kulunut kauaakaan, ennen kuin Queen oli yhtäkkiä taas uutisissa ja lehdistössä, tosin mahdollisimman surullisesta syystä: laulaja/pianisti/lauluntekijä Freddie Mercury menehtyi AIDSiin. Myös hänen muistokonserttinsa lähetettiin Suomen(kin) televisiossa suorana, ja sittemmin bändin konserttitaltiointeja on tullut katseltua useampiakin.

Tämä pitkä johdatus on siis ollakseen selittelyä siitä, että olen ollut ainakin jonninmoinen ja kausittainen Queen-diggari varsin nuoresta asti, mutta en ole koskaan nähnyt bändiä livenä, en edes viimeiset kymmenen vuotta kierrellyttä versiota, josta Mercuryn lisäksi puuttuu myös loistava basisti/lauluntekijä John Deacon.

En ennen eilisiltaa.

Tampereen ”Ratametsän halliin” tuntui vaeltavan puoli kaupunkia – ja melkoinen määrä tuttuja muualtakin – ja kun edellisillan konsertista oli kuulunut miltei hurmioituneita kommentteja, odotukset olivat varsin korkealla.

Ja kyllä – odotuksiin vastattiin. Lavalla oli melkoinen määrä lavarekvisiittaa, muun muassa (jos oikein laskin) kuusi erillistä ja liikuteltavaa videoscreeniä, mutta huomio oli kuitenkin kaiken keskellä soittavassa kuusihenkisessä bändissä, jossa olivat mukana alkuperäis-Queenin kitaristi/laulaja/lauluntekijä Brian Mayn ja rumpali/laulaja/lauluntekijä Roger Taylorin lisäksi jo Mercury-aikoina mukana ollut kosketinsoittaja/taustalaulaja Spike Edney, basisti/taustalaulaja Neil Fairclough, lyömäsoittaja/taustalaulaja Tyler Warren, sekä tietysti pääasiallisena laulusolistina toiminut Adam Lambert.

Vaikka Lambert suoriutuikin varsin hyvin Mercuryn alkuaan laulamasta ohjelmistosta, myös Taylor ja May olivat solisteina mukavasti esillä. Olen aina tykännyt Mayn pehmeämmästä, lyyrisemmästä laulusoundista, joten etenkin akustisesti vedetty pieni tieteistarina ”’39” ilahdutti suuresti.

Yli kaksituntisen konsertin ohjelmisto oli varsin arvattava hittikavalkadi vailla suurempia yllätyksiä, joskin minua hytkäyttivät mukavasti edes hieman harvemmin kuullut ”In the Lap of the Gods” sekä sikerämänä heitetty yhdistelmä ”Fat Bottomed Girlsiä” ja ”Bicycle Racea”. Hitti, jota oikeastaan en odottanut kuulevani oli aikoinaan David Bowien kanssa levytetty ”Under Pressure”, mutta Taylor ja Lambert suoriutuivat duetosta varsin mainiosti.

(Omalla suosikkilistallani ko. biisin coverversioita ovat kuitenkin edelleen jaetulla ykköstilalla Bowien ja basisti Gail Ann Dorseyn versio Bowien Reality-kiertueella sekä Bowien ja Annie Lennoxin veto Mercuryn muistokonsertissa.)

Itse olisin kaivannut settiin myös esimerkkejä Queenin 70-luvulla riemastuttaneista music hall -henkisistä numeroista, vaikkapa ”Seaside Rendezvousin”, mutta eihän kaikki kiva mahdu yhteen konserttiin.

Freddie Mercury oli konsertissa vahvasti esillä: hän ”osallistui” videoscreeneiltä pariinkin kappaleeseen. Varsinaisen setin viimeisessä biisissä ”Bohemian Rhapsodyssa” oopperaosuudet esitettiin jo 1970-luvulla vakiintuneen perinteen mukaan ”nauhalta” (ts. videolta) ja niissäkin Freddie ja Deacy olivat toki mukana.

Adam Lambert ei ole Freddie Mercury eikä hänen pidäkään olla, mutta laulajana hän on kyllä osoittautunut erinomaiseksi valinnaksi näille Queen-nostalgiakiertueille (joissa mitään uutta ei ole ilmeisesti koskaan esitetty eikä tulla esittämäänkään, jos niitä vielä järjestetään). Hänellä on oma, hyvin ilmaisuvoimainen ja voimallinen ääni, joka taipuu erinomaisesti haastavaan materiaaliin ja kuulostaa kaikesta huolimatta nimenomaan Adam Lambertilta. Vaikka hänessä on tehtävään sopivasti flamboyanssia ja hän pystyy nykymaailmassa ja -tilanteessa olemaan avoimemmin gay kuin Mercury, olin yllättynyt lavaliikehdinnän jähmeydestä ja patsastelevuudesta. Nuorelta mieheltä olisi ehkä odottanut enemmän liikunnallisuutta ja ison lavan ja pitkän catwalkin hyödyntämistä. Taylor oli tietysti enimmäkseen rumpusetin takana ja May liikunnallisesti hillitympi, mutta heiltä ei reippaasti yli seitsemänkymppisinä toki odotakaan mitään villiä paikasta toiseen ryntäilyä. Soitossa ja laulussa ei ollut kummankaan kohdalla mitään vikaa, ja samaa voi sanoa kolmesta tukimuusikostakin, joskin monen kappaleen taustalaulut taisivat tulla ainakin osittain ns. nauhalta muuallakin kuin ”Rhapsodyssa”. Tampereen uuden areenan akustiikalla on vähän parempi maine kuin (kiertueen alkuperäisellä keikkapaikalla) Helsingin Hjallilla, mutta ainakin meidän sinänsä hyvillä paikoillamme muut paitsi laulu ja rummut kuuluivat kyllä vähän puuroisina.

Ja juu, ”Somebody to Love” on edelleen Queen-lempparini ja siitä kuultiin jo keikan alkupuolella erinomainen versio. Joten mitään valittamista minulla ei ole. Kannatti käydä, etenkin kun tämä oli tämän kiertueen viimeinen keikka ja jos May ja Taylor eivät jaksa enää lähteä kiertämään vielä kerran melkein kahdeksankymppisinä, on hyvin mahdollista että tämä oli viimeinen Queen-nimellä tehty konsertti.

Reippaat ja lahjakkaat laulajaveikot

·

Hassisen kone on ollut merkittävä bändi meille molemmille. Omaan korvaani ensimmäiset radiosta kuulemani kappaleet tuoreelta rockbändien SM-voittajalta keväällä 1980 kuulostivat varsin omituisilta verrattuna muuhun senaikaiseen uuden aallon musiikkitarjontaan, mutta kun näin bändin ensi kertaa livenä Bottalla toukokuussa – muutamaa viikkoa 18-vuotispäiväni jälkeen – moni asia loksahti paikalleen. Sittemmin Ismo Alangon tekstit ovat toimineet minulle eräänlaisena peruskurssina siitä miten suomen kieltä käytetään rock-sanoitusten kontekstissa.

Ja mitä Sariin tulee, hän oli paikalla jo bändin ensimmäisellä keikalla.

Niinpä olimme toki paikalla Joensuun Kerubissa, kun Hassisen koneen 40-vuotisjuhlakesä lopulta alkoi kahden vuoden lykkäysten jälkeen.

Jo vuonna 1980 Hassisen kone soitti tiukasti yhteen, paljon tiukemmin kuin ehkä yksikään toinen sen ajan suomalaisbändeistä, eivätkä vuosikymmenet tunnu tiukkuutta vähentäneen. Kun bändi torstain keikalla soitti suunnilleen aikajärjestyksessä putkeen ensimmäiset singlet sekä kaksi ensimmäistä albumiaan, tuli myös tajuttua, miten paljon rytmiikan vaihdoksia ja muuta melkein progehtavaa mutkikkuutta bändin musiikkiin silloin sisältyi: tyypit olivat (ja ovat!) vain niin osaavia ja tyylitajuisia, etteivät sortuneet mihinkään ”kuunnelkaa kuinka hyviä me ollaan” -egotrippailuihin, vaan menivät koko ajan biisi, sen kokonaisuus ja sen sisältö edellä.

Kronologisehko järjestys toi esiin myös sen, miten paljon bändin musiikki ja tekstit muuttuivat niiden vain kahden ja puolen vuoden kuluessa, mitä Hassisen koneen levytysura kesti. Esikoisalbumi Täältä tullaan Venäjä oli reipasta hauskanpitoa ja huulenheittoa, Rumat sävelet synkempää maailmantuskan julistusta, viimeinen LP Harsoinen teräs sitten moniulotteisempaa, monivaikutteisempaa ja myös mystisempää ilmaisua. ”Muoviruusuja omenapuissa” oli oikeastaan ainoa kappale joka kantoi läpi kaikkien vaiheiden, ja niinpä siitä levytettiinkin kolme versiota: ensin alkuaikojen Hilse-singleillä, sitten Tuuliajolla-livealbumilla, ja lopulta seitsenmiehisen kokoonpanon viimeisen singlen B-puolella. Se soi, itseoikeutetusti Pohjois-Karjalassa, myös torstain setin aloitusbiisinä ja perjantain setin lopussa.

Alunperin kvartettikokoonpanolla levytetyt kappaleet soitettiin pitkälti alkuperäisillä sovituksilla, ainoastaan Reijo Heiskanen oli siellä täällä laittanut kitarasoolojaan hieman uusiksi ja sai niille myös jonkin verran lisätilaa. Isompaa remonttia olivat vaatineet encoreina kuullut ”Harsoinen teräs” ja ”Levottomat jalat”, jotka alkuaan tehtiin koskettimien, lyömäsoittimien ja saksofonin (sekä eri kitaristin, Jukka Orman) voimin.

Torstai ja perjantai olivat kolmas ja neljäs keikka Koneen viiden illan Kerubi-setistä, ja siihen nähden kvartetti tuntui olevan edelleen huomattavan innoissaan soittamisesta ja laulamisesta. Asiaa toki auttoi täyteen sulloutuneen Kerubin kotiyleisön huikea ja äänekäs tuki. Yhtä kaikki täytyy kunnioittaa kuusikymppisiä, jotka pystyvät lataamaan niin runsaasti energiaa valtavan lavavalomäärän hohkatessa kuumuutta puolihapettomassa salissa: torstain keikka kesti encoreineen parisen tuntia, perjantaina silloinkin puolisentoista tuntia. Settilistaa oli sitäkin muokattu, perjantaina ei menty ihan niin kronologisesti.

Joten kyllä: kannatti totisesti matkustaa juhannukseksi Joensuuhun kahden hikisen klubikeikan tähden.

(Ja kyllä, reissu olisi toki kannattanut tehdä myös Marttakahvion piirakoiden takia.)

Sata mainiota laulua

· Yksi kommentti ·

Jokunen somettaja lienee pöyristynyt siitä, millainen valikoima sävelmiä on valikoitunut Vironniemen sanomien julkaisemaan listaan ”Maailman sadasta parhaasta laulusta”. Koska kyseinen lista (ja artikkeli) on maksumuurin takana, kerrottakoon että lehden toimittaja oli kysellyt joiltakin kymmeniltä suomalaisilta musiikkialan vaikuttajilta pariakymmentä kappaletta, jotka olivat heidän mielestään parasta juuri nyt. Tuloksista koottiin sitten lista, jonka ykkössijalle nousi Billie Holidayn klassinen tulkinta ”Strange Fruitista” – laulusta joka sattuu esittämään merkittävää osaa muutama vuosi sitten Rocknomicon-novellikokoelmassa julkaistussa tarinassani ”Merkillisiä hedelmiä”.

Tällainen listahan on väistämättä täysin subjektiivinen ja sattumanvarainen. Tästä syystä julkaisen, vaikka kukaan ei ole minulta kysynyt yhtään mitään, Tidal-palveluun tekemäni oman, subjektiivisen ja sattumanvaraisen listani sadasta mainiosta laulusta – tai sadasta minua melkoisesti miellyttävästä laulusta, jotka sattuivat tulemaan mieleen juuri nyt.

Listalla on aika paljon musiikkia, jota nykyään kutsutaan Americanaksi – siinä mitassa että laatimisen loppuvaiheissa rupesin runsaasta tarjonnasta karsimaan pois englanninkielisiä kappaleita, jotta tilaa olisi vähän enemmän muualtakin peräisin oleville helmille. Tästä syystä jokunen minulle rakkaan artistin mieluisa kappale on sitä paitsi listalla jonkun toisen esittämänä erinomaisena cover-versiona.

Koska ihan sujuvasti olisi syntynyt kahdenkinsadan mainion laulun lista. Tai aivan toisennäköinen lista jonakin toisena päivänä.

PS.

Laitetaaanpa lista näkyviin myös listana:

Neville Brothers: Over Africa

Youssou N’Dour & Peter Gabriel: Shakin’ the Tree

Jussi & The Boys: Sun hommas on rock’n’roll

Little Feat: Rock’n’roll Doctor

Sonny Landreth: Shooting for the Moon

Larkin Poe: Every Bird that Flies

David Lindley: Quarter of a Man

The Blues Band: Talk to Me Baby

David Bowie: Ashes to Ashes

Queen: Somebody to Love

Adele: Rolling in the Deep

Martha & the Vandellas: Dancing in the Street

Cream: White Room

Japan: Visions of China

Neville Brothers: Yellow Moon

Richard Bona: Dina Lam

Peter Gabriel: Games without Frontiers

Kate Bush: The Dreaming

Kate Bush: Wow

Mick Karn: Buoy

Little Feat: Long Distance Love

Bonnie Raitt: Write Me a Few of Your Lines/Kokomo Blues

Sam Brown: Stop

Freud, Marx, Engels & Jung: Danny Show

Hassisen Kone: Muoviruusuja omenapuissa

Dave Lindholm: Tätä iloista siltaa et kävele yksin

Kaseva: Mari

J. Karjalainen: Terve, Sirkka Lautamies

J. Karjalainen: Telepatiaa

Sielun Veljet: Rakkaudesta

Don Huonot: Seireeni

Dave Lindholm: Pieni ja hento ote

CMX: Kultanaamio

CMX: Suljettu astia

Mikko Perkoila: Liftari ja lehmä

Woude: On kesä vasta alussa

Vaaralliset lelut: Viidakko kotona

Ratsia: Me noustiin kellareistamme

Se: Kadonneet

Se: Köyhän pikajuna

Tinneri: Mustavalkoinen maailma

Bluesounds: Waves

Bluesounds: Lost Country Music

Beth Hart: Caught out in the Rain

Mavis Staples: I’ll Be Rested

The Band: Up on Cripple Creek

Jon Batiste: Freedom

Jon Batiste: Don’t Stop

John Hiatt: Feels Like Rain

John Hiatt: Memphis in the Meantime

Richard Thompson: Backlash Love Affair

Fatoumata Diawara: Nterini

Amina Annabi: Le dernier qui a parlé

Nusrat Fateh Ali Khan: Musst Musst

Manu Chao: Me gustas tu

Rokia Traoré: Tu voles

Rokia Traore: Strange Fruit

Habib Koité & Bamada: Bitile

Ali Farka Toure: Amandrai

John Lee Hooker: Tupelo Blues

Les Négresses Vertes: Zobi la mouche

Sepultura: Ratamahatta

Mari Boine: Gula Gula

Hedningarna: Såglåten

Värttinä: Kylä vuotti uutta kuuta

Värttinä: Matalii ja mustii

Hedningarna: Kruspolska

Tinariwen: Amassakoul ’ṆTénéré

Ani DiFranco: Little Plastic Castle

Tavaramarkkinat: Jyrki Melartin

Tavaramarkkinat: Pieniä poikia

Liisa Akimof: Primadonna

Liisa Akimof: Alkava pimeä vuodenaika

Maija Vilkkumaa: Satumaa-tango

Rolf Wickström’s Hjärtslag: Jävla Måndag

Rexi: Puhtaat purjeet

Robert Johnson: Come on in My Kitchen

Robert Johnson: Love in Vain

Blind Willie Johnson: Dark Was the Night, Cold Was the Ground

Electric Light Orchestra: Roll Ove Beethoven

Eva Dahlgren: Titta på mej

Talking Heads: Burning Down the House

Ultravox: Vienna

Daniel Lanois: The Maker

Daniel Lanois: Duo Glide

Valravn: Kelling

A. R. Rahman: Ishq Bina

A. R. Rahman: Mitwa

Ebba Grön: Tittar på TV

Natacha Atlas: Bastet

Spaccanapoli: Vesuvio

Richard Thompson: Batsheba Smiles

Rachid Taha: Rock El Casbah

Martija Šerifovič: Molitva

Holger Czukay: Persian Love

Khaled: Kebou

Orishas: 537 C.U.B.A

Delgres: Mo Jodi

Talking Heads: Road to Nowhere

Sielun veljet: Laulu

”3521”, 2. osa

·

Näin siis jatkuu viime torstaina aloittamani kuvakertomus viisikielisen lavattoman basson rakentamisesta. Kun kansilevyn liimaus oli saanut kuivua rauhassa, se oli helppo muotoilla tasan lankun muotoiseksi surruuttamalla yläjyrsintä ja kärkilaakeriterää.

Vielä tässäkin vaiheessa lankkukokonaisuuden muotoilussa tapahtui kaikenlaista pientä hienosäätöä, enimmäkseen hiomakoneella ja vähän sahallakin. Näiden ”kaikki komponentit paikoillaan” -asetelmavalokuvien avulla on helpompi hahmotella kokonaisuutta ja sitä, pistääkö jokin silmään ei-miellyttävällä tavalla.

Minulla on ollut tapana laittaa omatekemiin soittimiini sisälle jyrsittyjen onkaloiden ohella myös reunalistoja. Tällä kertaa päätin jättää listojen liimaamisen väliin. Reunoihin tuli vain kevyt pyöristys ja pariin strategiseen kohtaan kevyt viiste: kanteen kyynärvartta varten, pohjapuolelle vatsakumpua varten. Tässä vaiheessa syntyi myös yksi viiste kielenpidin-virityskoneistoa varten.

Toinen, mutta helpommin korjattava pikkumoka sattui kun porasin kaulan kiinnitysruuvien reiät hajamielisyyttäni tuplaten liian paksulla poranterällä. Onneksi rojukokoelmasta löytyi juuri sopivankokoisia puutappeja liimattavaksi liian laajoihin reikiin, ja oikeankokoiset reiät saattoi sitten porata tappien läpi muöhemmin liiman kuivuttua.

Harkitsin pitkään basson jättämistä ns. luonnonväriseksi, koska kannen bubinga on sen verran nättiä. Pohjan pähkinäpuu on kuitenkin luonnostaan tylsän harmaanruskeaa, joten lopulta luovuin ajatuksesta ja ryhdyin sekoittelemaan petsivärejä pohjalakkaan.

Ensimmäinen värikerros ”burgundi”, oli paljon ärmäkämmän äkkimakeaa kuin olin kuvitellutkaan. Onneksi tarkoituskin oli hioa siitä suurin osa pois niin että jäljelle jäävä väri ainoastaan korosti hieman puun syitä ja kuvioita.

Hiontaoperaation ja muutaman värittömän lakkakerroksen jälkeen värisävy ei ollut enää äkkimakea, vaan perin epämääräinen. Mutta seuraavaksi vuorossa oli jokunen kerros yhdistelmällä ”kirsikka” ja ”vanha meripihka”…

Olen usein merkinnyt omatekoisten soittimien sarjanumeroksi valmistumispäivämäärän, mutta koska kaula-aihion tyvipäässä oli puutavarakaupan jäljiltä numero valmiina, tämän soittopelin sarjanumeroksi tuli 5145. Nimekseen se sai yksinkertaisesti ”JPM 3521” eli ”35 tuumaa, 2021”, joten tekovuosi näkyy edes siellä. Sikäli kun nimi ja numero kenenkään silmiin sattuvat, sillä ne on merkitty varsin huomaamattomiin paikkoihin.

Vähitellen värisävy alkaa näyttää siltä miltä sen pitääkin.

Lankkua maalauksen aikana kannatteleva tukikeppi on ruuvattu kaulataskuun niin että ruuvien tekemät reiät jäävät valmiissa soittimessa kaulan peittoon. Tarkkaavainen kenties huomaa, että tukikeppi koostuu kahdesta puulajista: se on kaula/otelauta-aihiosta aikoinaan irti sahattu jämäpala.

En ole kovin hyvä pintakäsittelemään soitintekeleitäni, jotka tahtovat olla vähän skröbyisen ja joskus kuluneenkin näköisiä jo uutena. Osittain kyse on siitä, etten ole saanut hommattua maaliruiskua, eivätkä huonekalukäyttöön tarkoitetut vesiohenteiset lakat ole ehkä kaikkein parhaita tarkoitukseen: toisaalta vesiohenteisuus on oleellisen tärkeää, koska nikkaritila on yhteydessä naapurin asuntoon, jonne en halua hajuhaittoja.

Vesiohenteista lakkaa saa nykyään spraypulloissakin, ja riittävän monta kerrosta tekee kyllä sitten ihan kohtuullisen kiiltävää jälkeä – kunhan muistaa olla luottamatta purkinkyljen kuivumisaikaennusteisiin. Seuraavana päivänä pinta ei tosiaankaan ole kosketuskuiva, ei ainakaan meidän taloyhtiön maanalaisessa ja kieltämättä usein kosteahkossa nikkaritilassa. Seuraava viikkokin on vähän turhan paljon luvattu. Kannattaa antaa lopullisen pinnan kuivua niin kauan kuin vain malttaa. Tällä kertaa maltoin aika hyvin.

Alan myös oppia käyttämään kiillotusvälineistöä – tosin tässäkin soittopelissä on pari kohtaa, jossa kiillotuslaikka tuli puraisseeksi vähän turhan kovaa vähän turhan kauan… onneksi kohdat ovat pieniä.

Netistä löytyy Höfnerin tehtaalla kuvattu videopätkä ”Beatles-basson” tekoprosessista, jossa uuteen soittopeliin kiinnitetään kielet ennen kuin mikrofoneja laitetaan paikoilleen. Tällä kertaa tein itsekin samoin. Kielet tosin olivat vanhat, toisesta bassosta poistetut, ja tarkoituksena oli lähinnä hahmotella, mihin kohtaan mikrofonit olisi syytä asetella. Kun oikea kohta löytyi, kielet lähtivät pois ja jyrsin palasi tekijän kouraan.

En tosiaan tehnyt tällä kertaa ensimmäistäkään läpivientiä lankkuun ennen lakkausta ja kiillotusta. Niinpä sähkökoneiden painaminen varsin hyvin kiiltävään, tasaiseen pintaan hirvitti aika tavalla – niin pahasti, etten muistanut enää ottaa rakennusprojektista kuvia. Onneksi mitään isompia mokia ei tapahtunut.

Mikrofonit ovat muuten Lace Aluma -merkkisiä. Tällaisessa ontossa rakenteessa mikrofonit kuuluu kiinnittää basson kanteen (jotta ne kannen värähtelyt välittyisivät), mutta suurin osa moderneista, viisikieliseen bassoon sopivista mikrofoneista on tarkoitettu ruuvattaviksi mikkikolon pohjaan. Niin itse asiassa nämä Alumatkin, mutta ne ovat sen verran ohkaisia että läpiviennit huolella suunnittelemalla ja mikkien mukana tulleet pitkät ruuvit lyhyisiin vaihtamalla ne on mahdollista ruuvata myös kanteen.

Minulla on ollut taipumusta laittaa soittimiin monenlaisia ”hullu tiedemies” -kytkentöjä, joilla mikrofonit saa keskenään sarjaan (kun ne normaalisti on kytketty rinnan). Tällä kertaa päätin kuitenkin pysyä mahdollisimman perinteisessä säädinvalikoimassa: kummallekin mikrofonille tuli oma voimakkuussäädin ja lisäksi yhteinen sävysäädin (ts. normaali passiivinen alipäästösuodin, jolla ”turhaa” kirkkautta saa tarvittaessa pois).

Potentiometrejä ja liitintä kolvatessani jouduin naureskelemaan, että olin tehnyt taakse niin ison huoltoluukun että sinne melkein mahtuisi kolmen potentiometrin ja parin piuhanpätkän lisäksi vaikka kokonainen efektipedaali, mutta silti porasin potikanreiät ja liittimen läpiviennin aivan reunaan, osittain puun muodostaman lipan alle.

Ensimmäisen asennuskierroksen ja viikon–parin soitteluiden jälkeen pistin basson vielä osiin ja korjasin muutaman mokan ja pari ulkonäöllistä skröbyä. Mutta tuollainen siitä nyt sitten tuli. Lankun onttoudesta huolimatta se on melkoisen painava, noin 4,7 kiloa täydessä soittokunnossaan – pähkinäpuu on tiivistä tavaraa – mutta lavaton muoto tekee siitä onneksi kohtuullisen ergonomisen. Voi tieten olla, että olen asiasta eri mieltä ensimmäisen monituntisen seisten suoritetun soittosession jälkeen.

Mutta yhtä kaikki: minulla on uusi, mainio soitin, joka kuulostaa oikein mainiolta ja jota on mukava soittaa. Ulkonäköskröbytkin ovat tällä kertaa suhteellisen huomaamattomissa paikoissa.

”3521”, 1. osa

·

Vähän vaihtelua viime aikoina lähinnä lukemiini kirjoihin liittyneistä postauksista. Nikkarointi on ymmärtääkseni nykyään suosittua, ja minähän olen tykännyt siitä jo hyvän tovin muutenkin. Pitkästä aikaa minulla on nikkaroinnin tuloksista myös jotakin esittelykelpoista.

Olen jo hyvän tovin kehitellyt soitinrakennusprojektia, josta on tarkoituksena syntyä bassokitara – viisikielinen, virityslavaton eli sellainen ”päätön” malli jossa virityskoneisto on kielten tallanpäässä. Muiden komponenttien ohella myös puutavaraa on hommattu hyvän aikaa sitten: ajatuksena oli jyrsiä pähkinäpuinen lankkuaihio suhteellisen ontoksi, liimata päälle kiharasyisestä bubingasta (afrikkalainen ruusupuun sukulainen) tehty kuusimillinen kansilevy, tehdä kaula uunikuivatusta vaahterasta ja otelauta (vähemmän kiharaisesta) bubingasta.

Nykyään en häpeä lainkaan, miten paljon aikaa minulla on tapana käyttää suunnitteluun, pohdiskeluun ja silkkaan haaveiluun. Yleensä silloin tulee mietittyä ratkaisuja kunnolla ja ehkä tajuttua, että idea tai toinen ei oikein sittenkään ole hyvä ajatus. Niinpä lankun yleispiirteiden muotoilu suoraan puulevylle piirtämällä kesti kauan ja vaasti paljon pyyhekumia.

Mutta lopulta projekti siirtyi kuin siirtyikin nikkaritilaan. Ensimmäisenä työvaiheena jyrsin vaahteraiseen kaula-aihioon urat kaularaudalle ja hiilikuituvahvikkeille.

Hiilikuituvahvikkeet olivat myös ensimmäinen paikoilleen liimattava asia. Ns. kaksitoiminen kaularauta oli uraansa päästyään aiheellista peittää ennen liimausoperaatiota ohuella maalarinteipillä, jotta sen ruuvit ja kierteet toimisivat sittenkin kun kaula on valmis ja säädön tarpeessa.

Saman session päätteeksi kaula-aihio sai päälleen myös otelauta-aihion (jonka, kuten näkyy, olin aikoinaan ostanut niin että siihen oli valmiiksi sahattu nauhaurat 35 tuuman mensuuria varten). Kuten kuvasta näkyy, kumpaakaan aihiota ei ollut vielä sahattu edes suurin piirtein lopulliseen muotoonsa. Aivan edessä näkyy kaularaudan säätöruuvi, ns. ratasmallia, joten sitä on helppo vääntää sittenkin kun kaula on kiinni lankussa ja säätöruuvi lankun puuta vasten.

Kun liimat olivat saaneet kuivua aikansa, oli aika sahata kaula suurin piirtein oikeisiin mittoihin ja alkaa työstää sen takapuolta käteen sopivaksi. Kavahöylä oli koulun veistotunneilla eniten inhoamani työkalu, mutta alan vähitellen oppia käyttämään sitä – ja teroittamaan sen terän kunnolla. Molemmat erinomaisia keinoja epämieltymyksen karkoittamiseen.

Kun muoto alkoi olla suunnilleen sopiva, kaula sai kääntyä toisinpäin ja hiomavuoroon tuli otelauta. Olen joskusmuinoin hommannut monien suomalaistenkin soitinharrastajien suosimasta Stewart–MacDonald-nettikaupasta sarjan eri kaarevuuksille työstettyjä hiomaklunsseja, joilla oikea, säännöllinen kaarevuus on suhteellisen helppo saada aikaiseksi.
Kun otelauta on ns. täydellinen, vuorossa oli sitten otelautamerkkien reikien poraaminen, merkkien liimaaminen koloihin ja nauhojen vasaroiminen paikalleen puu- ja kumivasaralla. Tässä vaiheessa sitten huomasin että otelautamerkeistä nuo oktaavien tuplatäplät olivat sitten ns. viturallaan – mutta myöhäistä parkua tai yrittää korjata. Ei voinut kuin toivoa, että tämä jäisi ainoaksi kämmiksi.

Kun kaula alkoi olla suunnilleen kuosissaan oli lopulta aika siirtyä lankkuun. Ensimmäinen työvaihe oli tehdä kaulan tyven mallin mukaan ohjauslevy jyrsimen laakeriterää varten, pultata ohjauslevy sitten lankkuun ja jyrsiä kaulalle kolo.

Seuraavalsi olivat vuorossa lankkuun tulevat ontelot – tai iso ontelo. Vanhastaan hyväksi työmetodiksi on osoittautunut porata suurin osa alueesta ensin isoilla oksaporilla ennen yläjyrsimen käyttöönottoa.

Poraamisesta syntyvät lastut ovat muuten menneet taloyhtiön kompostin kuivikekäyttöön.

Kun ontelo alkoi olla suhteellisen kuosissaan oli lopultakin aika ottaa lankkuaihiosta pois kaikki se mikä ei näytä bassokitaran lankulta. Pääosin hommaa hoiti laadukas pistosaha, mutta aloitin kuitenkin muotoilemalla jyrkimmät korvat oksaporalla. Koska lankkuaihio on liian leveä ja lavea pylväsporaan, reikiä oli pakko tehdä akkuporakoneella.

Yhdellä sahauskerralla ei tokikaan selvitty. Kulmienrypistelyjen ja mallailujen jälkeen korjailin muotoilua vähitellen enemmän omaa silmääni miellyttäväksi.

Kun kansilevykin oli sahattu suurin piirtein muotoonsa, tulevan lankun kaksi osaa saivat tahmean kihlauksensa.

Jätetään liima kuivumaan rauhassa ja jatketaan tätä kuvakertomusta muutaman päivän päästä.

Löytävä etsimässä

·

Olen epäilemättä erinäisiä kertoja maininnut fanittavani englantilaista laulaja/lauluntekijää Richard Thompsonia. Tutustumiseni hänen tuotantoonsa alkoi vuoden 1988 Amnesia-levystä ja on sittemminkin painottunut herran tuoreempaan soolotuotantoon – joskin vanhempiin julkaisuihin tutustumisen ansiosta on löytynyt muun muassa pian ex-vaimoksi muuttuneen Linda-vaimon kanssa tehty synkänupea ”avioeroalbumi” Shoot Out the Lights (1982), jota jotkut arvioitsijat ovat pitäneet yhtenä 1980-luvun parhaista äänitejulkaisuista. Thompsonin nuoruusvuodet brittiläisen folkrockin pioneeriyhtyeessä Fairport Conventionissa ovat jääneet minun tapauksessani vähemmälle kuuntelulle: on niitä levyjä tullut kuunneltua, mutta kovin suurta vaikutusta ne eivät ole tehneet.

Thompsonin tuore, osittain edesmenneen amerikkalaisjournalistin Scott Timbergin kanssa kirjoitettu muistelmateos Beeswing: Fairport, folk rock and finding my voice 1967–75 (Faber & Faber 2021) painottuu pitkälti juuri näihin varhaisiin vaiheisiin. Fairport Convention syntyy vuoden 1967 tienoilla enemmän tai vähemmän koululaisbändinä, saa hämmentävän nopeasti levytyssopimuksen ja alkaa muutaman albumin mittaan vähitellen löytää omaa tyyliään brittiläisen kansanlauluperinteen ja rockin yhdistäjänä. Muutaman vuoden mittaan bändin kokoonpano muuttuilee moneen kertaan. Ensin esikoislevyn laulusolisti Judy Dyble vaihtuu tulevaan brittifolkrockin legendaan Sandy Dennyyn, sitten rumpali Martin Lamble menehtyy bändin keikkapakun suistuttua tieltä, kun kuski nukahtaa rattiin. Onnettomuuden toinen kuolonuhri on Thompsonin tyttöystävä, jonka kanssa hän ehti seurustella vain viikon. Vain paria vuotta myöhemmin Sandy Denny poistuu rivistöstä, ja Thompson eroaa itsekin vuoden 1970 Full House -levyn jälkeen. Kaikkien välit pysyvät kuitenkin varsin hyvinä, ja entiset ja uudemmat Fairport-muusikot soittelevat yhä edelleenkin yhdessä vuotuisilla reunion-festivaaleilla. Thompson elättää itseään jonkin aikaa sessiomuusikkona, liittyy sitten Fotheringay-yhtyeestä eronneen Dennyn kiertuebändiin ja alkaa vähitellen viritellä soolouraa, josta tulee pian duettoura Linda Petersin, sittemmin Linda Thompsonin kanssa.

Beeswing paneutuu keskiverto-muusikkoelämäkertaa hieman enemmän musiikin tekemiseen, musiikillisiin vaikutteisiin sekä laulujen ja levyjen syntyprosesseihin – hieman enemmän. Toinen keskeinen teema alaotsikon ”oman äänen” etsimisessä on Thompsonin hengellinen vaellus, joka vie hänet (ja Lindan) 1970-luvun puolivälissä Lontoon suufilaisyhteisöön ja sittemmin jopa pyhiinvaellukselle Mekkaan. Tämän etsinnän tuloksena syntyi myös pelkistetty, suufilaisuudesta ja itämaisesta(kin) musiikista vaikutteita saanut albumi Pour Down Like Silver (1976), jolta löytyy myös Thompsonin ehkä eniten coveroitu sävellys, balladi ”Dimming of the Day”. Thompsonien duo pärjäili musiikkibisneksessä jotenkuten, mutta vasta Shoot Out the Lights oli edes jonkinlainen kaupallinenkin menestys – ja silloin duo oli yhtä kiertuetta vaille lakannut jo olemasta.

Jossakin haastattelussa Thompson on selittänyt, etteivät hänen myöhemmät vaiheensa ole lainkaan niin kiinnostavia, vain (jotenkuten menestyneitä) levyjä, kiertueita, keikkoja ja elämistä kahdessa maassa. Itseäni kyllä kiinnostaisi lukea enemmänkin vaikkapa 1980-luvun avantgardemmista kuvioista (kuten French Frith Kaiser Thompson -kvartetista), 1990-luvun huikean hienojen sooloalbumien synnystä tai vaikkapa mainiosta 1000 Years of Popular Music -projektista. Joitakin viittauksia myöhempään kyllä on: kirjan nimikappale ”Beeswing” on syntynyt vasta vuoden 1994 upealle Mirror Blue -levylle. Se on fiktiivinen tarina laulun kertojan hanttihommissa tapaamasta hippitytöstä, jonka kanssa syntynyt suhde kariutuu sitten kun tyttö haluaa viettää vapaampaa elämää kuin kertoja. Tarinan yksi monista esikuvista on ilmeisesti ollut Sandy Denny, mutta paljon suoremmin Thompson on viitannut viimeisinä vuosinaan pahassa päihdekoukussa olleen Dennyn hengen vieneeseen tapaturmaan Shoot Out the Lightsin (Linda Thompsonin laulamassa) raidassa ”Did She Jump or Was She Pushed?”.

Beeswing on suhteellisen suoraviivaista ja helppoa luettavaa, ei erityisen syvällinen, vaan suhteellisen tiivis muistelma. Erikoisuutena kirjan liitteeseen on painettu liuta Thompsonin eri aikoina näkemiä unia, joista joissakin esiintyy hänelle merkityksellisiä artisteja. Britanniassa Thompson on sen verran iso nimi ja brittiläisen rockin vanhempi valtiomies, että kirja on saanut (ison kustantajan ohella) hyvinkin paljon mediahuomiota. En kuitenkaan odota mitenkään henkeäni pidätellen, että yksikään suomalaiskustantaja tulisi tyrkyttämään kirjaa minulle suomennettavaksi.