Tänään, pienessä kokeellisessa kirjailijoiden työnohjauspiirissämme, jäimme hetkeksi pohtimaan kunnianhimoa, ennen kaikkea sanaa kunnianhimo. Yleensä se mielletään varsin positiiviseksi sanaksi, erityisesti meidän kirjailijoiden kohdalla pyrkimykseksi tavoitella parempaa, laadukkaampaa, täydellisempää. Toisaalta kunnian tavoittelu mielletään usein kovin negatiiviseksi intohimoksi, haluksi mielistellä, herättää huomiota, saada ihailijoita. Puhuimme myös Andy Warholista, jonka elämän kokonaistaideteos oli kunnian himoinen juuri tässä jälkimmäisessä mielessä. Luulen, että hänen taideteoksensa oli nimenomaan kokonaisuus, johon kuului Factory, sisäpiiri, lukuisat ”supertähdet”, raha, menestys, lehtiotsikot ja muu sälä, jota normaalisti katsotaan varsinaisen taiteen ulkopuoliseksi välttämättömäksi – tai vältettäväksi – pahaksi enemmän kuin jotkut Mao-muotokuvasarjat tai muut yksittäiset työt.
Kunnianhimo-termin ongelma lienee, että siinä käytetään kunniaa eri merkityksessä kuin mihin olemme nykyään tottuneet. Sanonta ”mainetta ja kunniaa” on muuttanut sanan merkitystä jonkinlaiseksi kuuluisuuden tai arvostuksen synonyymiksi: kunnioitettuna olemiseksi. Luulen, että kunnianhimo-sanan kehittäjä ajatteli kuitenkin vanhakantaisemmin esimerkiksi ritarin kunniaa, joka ei syntynyt ulkopuolisten arvostuksesta, vaan siitä mielihyvästä ja omanarvontunteesta, joka syntyy kun ritari itse kokee toimivansa ihanteidensa mukaisesti. Tällöin taiteilijankin kunnianhimo on työskentelemistä sen eteen, että voi itse seisoa teoksensa vierellä ja olla siihen tyytyväinen, kokea nähneensä vaivaa vaivan arvoisen hankkeen vuoksi, kehuivat muut tai eivät.
Minun kaltaiseni parviälyintoilija tietenkin toteaa tähän, ettei näitä asioita voi niin vain erottaa toisistaan: ritarinkin kunniantunto syntyy yhteisön ja hänen säätynsä määrittelemien normien perusteella*, samoin taiteilijan arvostamat ja tavoittelemat asiat ovat pitkälti peräisin siitä, mitä taiteilijan yhteisö – jopa yhteiskunta – arvostaa.
Tämä on hyvä päivä pohtia tällaisia kunnianhimoasioita. Reaalifantastikkotoveri Pasi Ilmari Jääskeläisen ensimmäinen englanninnos Rabbit Back Literature Society on saanut aikamoisen hyviä arvosteluja ja ilmeisesti myykin kohtuullisen hyvin. Toinen kirjailijatuttava, Riika Pelo, on tänään pokannut Finlandia-palkinnon. Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen oli hänkin Finlandia-ehdokkaana, ja aamun Helsingin sanomien hupaisahko artikkeli mainitsi hänet palkinnon tilastollisesti todennäköisimmäksi voittajaksi.
Teetä juodessani tutkailin lehden listaamia tekijöitä joilla F-kisassa on menestytty, ja huomasin että aika moni saattaisi sopia tulevaan romaaniini, joka kulkee edelleen työnimellä Hunan.
Kyllä, Hunan on minulle kunnianhimoinen projekti monessakin mielessä. Idea on pyörinyt mielessäni jo hyvän tovin, vähintäänkin siitä saakka kun kannoin kotiin pari laatikollista lähdemateriaalia, jotka ovat peräisin äitini parinkymmenen vuoden takaisesta (aivan toisenlaisesta) kirjahankkeesta, jonka hän joutui jättämään kesken sairauksiensa vuoksi. Olen odotellut hankkeelle sopivaa aikaa, koska olen arvellut että se tulee viemään täyspäiväistä työskentelyaikaa enemmän kuin aikaisemmat kirjani, ja koska aihe ja tarina vaativat aikalailla erilaista käsittelytapaa kuin aikaisemmat romaanini. Joudun astumaan monessakin mielessä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Kun sain tietää nauttivani ensi vuoden apurahaa, oli selvää ettei parempaa aikaa tällaiselle kunnianhimoiselle hankkeelle voi oikeastaan edes kuvitella.
Hanke on kunnianhimoinen myös siinä mielessä, että toivon sen tavoittavan, Muurahaispuun lailla, myös sellaisia lukijoita jotka eivät ole aikaisemmin kirjoihini tarttuneet (eikä se, toivon mukaan, vieraannuta niitä jotka ovat aikaisemmista kirjoistani pitäneet). Tarina sijoittuu 1930–40-luvuille, siinä käsitellään kuolemaa, historiaa, kulttuurien törmäystä, uskontoa, identiteettiä ja naisen asemaa. Muun muassa. Toisaalta siitä ei tule mikään tavallinen historiallinen romaani eikä sen minäkertoja ole ihan… sitä mitä minäkertoja yleensä on. Siitä saattaa tulla aikaisempia kirjojani pidempi ja paksumpi.
Ehkä. Mitä siitä kirjasta todella tulee, selviää reilun vuoden päästä kun käsikirjoitus on toivon mukaan siinä kuosissa että sen voi ojentaa kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Tai pikemminkin sen jälkeen kun he ovat lukeneet tekstin ja antaneet siitä sellaista palautetta jonka perusteella käsikirjoituksesta saadaan aikaiseksi julkaisukelpoinen kirja.
Mutta ennen kuin pääsen tekemään kunnianhimoisista haaveistani kunnianhimoisen kirjaprojektin, minun täytyy ensin saada kunnialla loppuun parhaillaan kesken oleva suomennokseni Sarah Lotzin romaanista The Three – ensimmäisestä kohdalleni sattuneesta kirjasta, jota suomennan jo ennen kuin alkuteos on ilmestynyt (sen pitäisi näillä näkymin tulla ensi toukokuussa, ja suomennoksen toivon mukaan lähes samoihin aikoihin). Siirrynkin vielä toviksi sorvin ääreen ennen nukkumaan menoa.
___
* Jotka muuttuvat ajan myötä: keskiajan ritarit olisivat, nykypäivään ja nykynormien keskelle siirrettyinä, lähinnä sosiopaatteja jotka jokainen tervejärkinen yhteiskunta pistäisi pikimmiten lukkojen taakse. Jos tästä on jotakin epäilyksiä, kannattaa vaikka tutustua siihen mitä meidän lapsena Ivanhoensa lukeneiden arkkityyppi-ritari, Englannin kuningas Rikhard I Leijonamieli puuhasi ristiretkillä ollessaan.
