Äänettömiä jälkiä

Taannoin kyllästyin ikivanhan (ja ilmaiseksi saadun) skannerin oikkuiluun ja kulutin apurahaa uudempaan malliin. Kesti hetken tajuta, että uuden laitteen rahkeet riittävät myös negatiivien ja diojen skannaamiseen joltisellakin kuvanlaadulla. Niinpä rupesin kaivelemaan esille muutosta muuttoon tutkimattomina ja tonkimattomina kulkeneita laatikoita. Mielenkiintoisia asioita löytyikin.

En muistanutkaan, että olin raahannut kameraa niin monille festareille. Yllä vuoden 1980 Ruisrockissa musisoiva The Tourists olisi hyvin pitkälti maailman unohtama – ja myös minun unohtamani – yhtye, ellei tuo vasemmalla seisova, hämäävästi kolmikätiseltä näyttävä kitaristi olisi nimeltään Dave Stewart ja ellei tuo tyylikkäisiin mustiin hansikkaisiin sonnustautunut laulajatar olisi nimeltään Annie Lennox. Myöhemmin samana vuonna hajonneen Touristsin musiikki ei tosiaankaan tehnyt vaikutusta – etenkään kun seuraavana esiintyi huikean energinen, brittiläisten Two Tone -skakuvioiden huippuihin kuulunut The Selecter.

Minä olen aina ollut siitä kummallinen ja hankala festivaalikaveri, että menen paikalle kuuntelemaan musiikkia – läheltä ja suhteellisen kovaa – ehkä tanssimaankin: en dokaamaan, en istumaan piknikillä monen sadan metrin päässä lavasta. Festivaalit ovat loistavia paikkoja löytää musiikkia, josta ei ole koskaan ennen kuullutkaan, ja josta ei ole aikaisemmin edes voinut kuvitella diggailevansa. Ehkä tästä syystä olen ollut useinmiten festivaaleilla itsekseni. Ja siitä syystä jotkut festivaaliseuralaiseni ovat toivoneet, että olisivat jääneet kotiin odottamaan, että se mutainen ja väsynyt nulkki palaa kehumaan, miten kivaa oli vaikka satoi koko ajan ja rahat loppuivat jo perjantaina.

Ehkä kamera oli sitten jonkinlainen matkakumppanin korvike?

Joihinkin opiskelu- ja järjestötuttuihin tosin tuli törmättyä toisinaan festareillakin, toisinaan heidän kanssa tuli siellä pyörittyäkin koko lailla paljon. Kuten alemman kuvan väkeen, joka tässä poseeraa Roskildessa heinäkuun alussa 1982. Keskellä seisova nuori nainen aiheutti minulle  (ja eräälle toiselle) hyvin paljon sydänsuruja vain muutamaa kuukautta myöhemmin. Silti hän on mukana myös vuoden 1983 Roskilden festivaalikuvasadossa ja toimi itse asiassa muutaman vuoden ajan hoviparturinani, kun minulla oli edellinen sänkitukkakauteni 1980-luvun puolivälissä. Asioita ei ehkä koskaan puhuttu läpi tai selvitetty, mutta kavereina pysyttiin siitä huolimatta.

Muistikuvia ja niitä oikeita

Jostakin lapsuuden hämäristä on jäänyt mieleen kummalliselta tuntunut satukirja. Muistin siitä vain mystisen tunnelman, jossain määrin pelottaviltakin tuntuneet kuvat ja sen, että tarinan aasi… ei kun siis sankari oli aasi. Olen useammankin vuoden ollut sitä mieltä että kirjan nimi oli luultavasti Piilomaan pikku aasi. Lopulta rohkaistuin, kävelin lastenosastolle (mikä on pelottava kokemus lapsettomalle nelikymppiselle) ja lainasin kyseisen opuksen. Juuri se sama kirjahan se oli.

Ehkä lastenkirjoja ei pitäisi lukea uudestaan aikuisena – ennen lukemattomia lastenkirjoja kyllä kannattaa lukea, niissä ei ole muistojen painolastia. Piilomaalla sitä painolastia on runsaasti, niin ison vaikutuksen se aikanaan teki. Nyt, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, Lea Pennasen tarina tuntuu… no, aikamoiselta tuubalta. Kornilta. Oikeastaan melkomoiselta kokoelmalta fantasiakirjallisuuden kliseitä. Aasin tilalle vain joku sikopaimen, Mukkelis Muulin tilalle Pahuuden Ruhtinas, kettujen tilalle örkkejä. Lasse Lämpän tilalle jonkinlainen keksijävelho ja niin edelleen, niin satukirjasta on tullut silkkaa nuorisofantasiaa.

Mutta Maija Karman kuvitus on edelleenkin vaikuttavaa. En tiedä mikä siinä pelotti: ehkä hampaat. Piilomaan aaseilla ja muuleilla on nimittäin monissa kuvissa melkoisen isot, näkyvät hampaat, mitä ei lastenkirjoissa useinkaan näytetä. (Paitsi ehkä pahisten tapauksessa.) Karman kuvat monine, pitkine, sarjakuvamaisine etenemisineen (portaissa, liukumäissä) ovat teknisesti tietoisen luonnosmaisia, karkeitakin, mutta samalla sisältävät paljon enemmän yksityiskohtia ja elämää kuin satukirjojen tavanomainen ylisiisti, huoliteltu ja sievistelty tyyli.

Sense of wonder lienee aikaan ja paikkaan sidottua. Muistan olleeni melkoisen otettu myös C. S. Lewisin Narnia-kirjasta Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin, mutta lukiessani sitä pari vuotta sitten uudestaan muistan ajatelleeni lähinnä: ”Mitähän tää kirjailija on oikein nappaillut tätä kirjoittaessaan?”

En tiedä miten tarina toimisi, jos sen lukisi ensi kertaa aikuisena. En uskalla suositella. Aikuisen luettavia satukirjoja sen sijaan ovat Shel Silversteinin Antelias puu (josta tulee aina pala kurkkuun) ja Crockett Johnsonin Valtteri ja violetti väriliitu, hillittömän voimaannuttava kirja täynnä sense of wonderia. Niin, ja tietysti muumit.

Huhusta huolimatta – ei. (kai)

Eilen illalla Rumban 25-vuotisjuhlan yleisön joukossa kiersi huhu, että illan päätteeksi luvattu ”Suomen paras livebändi” olisi ollut yhtä lailla 25-vuotisjuhliaan viettävä Sielun veljet. Varmuuden vuoksi menin kysymään asiaa päätoimittaja-Viljamilta, joka ilmoitti ettei näin tapahdu: ”Siinä oli liikaa säätöä.” Yllä oleva kuva ei olekaan eilisillan kekkereistä, vaan Roskilden rytmiteltasta heinäkuussa 1984. Tanskan-keikka ei ollut parhaita näkemiäni siekkariesityksiä, mutta keskinkertaisenakin – yleisellä keikkojen asteikolla – vallan erinomainen. Siekkarit totisesti oli Suomen paras livebändi.

Kuvan ottamisen aikaan en tiennyt, että rytmiteltassa pyöri muun yleisön joukossa 19-vuotias Sippi-lempinimellä tunnettu kiihtelysvaaralainen, josta tuli kuusitoista vuotta myöhemmin vaimoni.

Siekkarien kultakauden aikoihin olin Rumballe ainoastaan puolisäännöllinen lukija. Kirjalliset kontribuutioni alkoivat vasta joskus vuoden 1993 tietämissä, jolloin keksimme kaverini/uussukulaiseni/työtoverini Mikaelin kanssa tarjota päätoimittaja Rami Kuusiselle neljän jutun sarjaa efektilaitteista. Rami suostui ja päkelsimme sarjaan peräti kolme osaa – palkkioepäselvyyksien vuoksi neljäs osa jäi lopulta tekemättä. Mikael katsoi sitä paitsi aiheelliseksi pitää rocktoimittajan hommiin pientä etäisyyttä siihen aikaan hyvässä nosteessa olleen Kyyria-bändinsä vuoksi. Minä kuitenkin jatkoin vähän myöhemmin arvostelujen ja haastattelujen tekemistä, jatkoin suunnilleen kymmenen vuoden ajan: haastatteluja taisi tulla lähes sata, levyarvioita toista tuhatta. Sinä aikana lehti muuttui melkoisesti Ramin aikaisesta esoteerisesta monikulttuurijulkaisusta syvän kriisin kautta huomattavan paljon ammattimaisemmin toimitetuksi rock- ja popmusiikkilehdeksi. Efektilaitejuttusarja poiki vuosia myöhemmin minun puolisäännöllisen ”Kotistudion keittokirja” -palstani ja se puolestaan toimi pohjana ensimmäiselle Kotistudio-kirjalle.

Ja jottei tämä verkostojen kudonta ihan kesken jäisi, kerrottakoon vielä että tutustuin Rumban nykyiseen päätoimittajaan Viljami Puustiseen vuonna 1996, jolloin hän toimi apulaisohjaajana Lobotomiateatterin Woyzeck-tehtaassa, johon minä puolestani tein musiikin. Minä olin Michael Nymanina hänen Peter Greenawaylleen myös Provokaattorissa (säestämäni monologi, jossa lauloin Matleena Kuusniemen kanssa duettoakin) ja Espoon kesäteatterin Markiisitar de Sadessa. Niin, ja olihan meillä lyhytikäiseksi jäänyt bändikin nimeltä Hämärän vartijat, joka esiintyi joskus nelisen vuotta sitten Taiteiden yönä Liken kirjakaupassa ja Kiasman kahvilassa.

Eilisissä bileissä olikin monia tuttuja, ja Rami Kuusinen -vainaa sai ansaitun maljansa. Huhujen kumoutumisen johdosta emme sitten Sipin kanssa jääneet varmistamaan mikä versio tarinasta lopulta oli tosi, mutta tulipa nähtyä lyhyet mutta mainiot keikat mm. Notkealta Rotalta & Liekehtiviltä Torsioneilta (joka tietysti vetoaa tällaiseen Kontula-expattiin, sen jälkeen kun opin ottamaan bändin musiikin Kontula-kuvan pelkästään hauskana, parodisena fiktiona) ja Indicalta, jonka aloitusbiisissä oli muuten huomattavan vahvoja Bollywood-vaikutteita.

Tony Hillerman 1925-2008

Enää ei kannata norkoilla kirjakaupan ulkomaisen uutuushyllyn äärellä saadakseen tietoja Jim Cheen ja Joe Leaphornin uusimmista kuulumisista. Navajokansan ystävä, kirjailija Tony Hillerman on poissa, ja hänen mukanaan myös Chee ja Leaphorn ystävineen, tuttavineen ja klaanitovereineen ovat siirtyneet paperille painettujen muistojen joukkoon. Navajopoliisien elämäntarinat päättyvät The Shape Shifteriin.

En ole mitenkään erityisen suuri dekkarien ystävä, mutta Hillermanin romaanit eivät alun perinkään perustuneet pelkälle rikosjuonelle. Päähenkilöidensä tavoin kirjailija saattoi pysähtyä toviksi nauttimaan kauniista maisemasta, antamaan ajatuksille aikaa levätä ja muotoutua. Hän kertoi paljon myös toisenlaisesta amerikkalaiskulttuurista kuin mistä me olemme täällä tottuneet kuulemaan. Hänen navajonsa eivät olleet museovitriiniin jähmettyneitä muistoesineitä, vaan elävän oloisia, uskottavia nykyaikaisia ihmisiä, jotka joutuivat tasapainoilemaan kahden eri kulttuurin välillä. Toisinaan taitavammin, toisinaan kömpelömmin.

Kiitos.

Mik’ on tuo outo ääni taivaalta? No tietenkin Avaruusblues.

Avaruusblues

Kirjamessuilla ehdinkin jo Kariston osastolla hieman hypistellä uusinta lisää suomennostuotantooni: Brian Francis Slatteryn Avaruusblues oli kerinnyt painosta juuri sopivasti perjantaina. Tänään laatikollinen kääntäjänkappaleita saapui kotiin asti.

Kyseessä on melkoisen omalaatuinen romaani: haikea rakkaustarina, kunnianosoitus New Yorkin maahanmuuttajakulttuureille, pulp-henkinen tieteisromaani. Isoja visioita ja – kirjaimellisesti – maanalaista menoa. Kukkotappeluja ja alieneja. Avaruusaluksia ja käytöstä poistettuja metrovaunuja.

Nautin kovasti sen suomentamisesta, enkä vain siksi että Slattery osoittautui avuliaaksi ja innokkaaksi vastaamaan kysymyksiini. Olisin kovin yllättynyt, mikäli Avaruusblues ei ole vahvoilla ensi vuoden Tähtivaeltaja-palkintoveikkauksissa.

Nonni!

Tänään on hyvään toviin ensimmäinen aamu, jolloin tunnen voivani ottaa hyvin omintunnoin rennosti. Töiden deadlinet on pidetty. Kirjamessurumba hoidettu, luullakseni, aivan kunnialla. Vaalit on voitettu.

Henkilökohtainen äänisaalis jäi 123 ääneen, joka on melkoisen mukavasti jotakuinkin tuntemattomalle, vähänlaisesti kampanjoineelle ensikertalaiselle. Sitäkin riemukkaampaa oli seurata Tavastian vaalivalvojaisissa Vihreiden voittokulkua sekä Helsingissä että koko maassa: koko maan tulos piipahti hetken ajan peräti yhdeksässä prosentissa, vaikka lopulta jäikin karvan verran alle. Ja Helsinki sitten… neljä lisäpaikkaa! Ja Koillis-Helsingin Vihreiden Essi valtuustoon ensikertalaisena, huikealla äänimäärällä – kiitos Essille itselleen ja hänen todella aktiiviselle tukiryhmälleen!

Vilpittömän iloinen olen myös monesta muusta loistavasta tyypistä, jotka menestyivät mainiosti. Esimerkiksi Thomas Wallgren, tuttu jo miltei kahdenkymmenen vuoden takaa lyhytaikaiseksi jääneen Tekniikan puntari -lehden toimituskunnasta.

Sitä paitsi pitkälti yli yhdeksänkymmentä prosenttia suomalaisista äänesti rasismia vastustavia puolueita. Jes!

Kieli, tuo kiehtova elin

Ylen rypäleasesopimusta käsittelevästä uutisesta sattui silmään:

Vanhasen mukaan sopimuksen tulisi mahdollistaa sellaisten rypäleaseiden käyttö, joista ei aiheudu vaaraa sivullisille.

Mihin meitä tieteiskirjailijoita tarvitaan – noin uskomattoman ihmeellistä, älykästä, edistyksellistä ja epärealistista satuasetta tuskin kukaan scifisti tulisi edes ajatelleeksi!

Mitäs seuraavaksi, Matti? Yksisarvisratsuväki?

*

Eilinen kirjamessujen kaffeklatsch oli vallan mukava jutustelutilaisuus. Pieneltä mutta kiinnostuneelta ja kirjojani lukeneelta fandom-yleisöltä tuli erinomaisia kysymyksiä. Tapaaminen venyi itse asiassa puolet aikataulutettua pidemmäksi.

Kiinnostavimman kysymyksen kuitenkin esitti ainoa paikalla ollut fandomin ulkopuolinen. Se oli sen verran odottamaton kysymys, että minulta meni hitaanpuoleisena ajattelijana hetken aikaa prosessointiin enkä tainnut saada lopultakaan kovin hyvää vastausta aikaiseksi.

”Millaista on kirjoittaa fiktiota suomen kielellä, joka on niin täsmällinen ja tarkka kieli että se sopii parhaiten tieteelliseen tekstiin?”

Täytyy myöntää, etten ole koskaan ajatellut suomea tuolla tavalla, vaikka nyt, asiaa pohdittuani, ymmärrän kyllä ajatuksen. Itse olen tottunut ajattelemaan suomen kieltä esimerkiksi englantia paljon notkeampana ja paremmin leikitettävänä kielenä – muihin en osaa verrata, puutteellisen kielitaitoni vuoksi.

Tarkemmin ajatellen tuo täsmällisyys kyllä pitää paikkansa: vaikka suomen johdosjärjestelmän ansiosta mistä tahansa sanasta voi tehdä verbin, substantiivin tai adjektiivin, (lähes) joka sanasta voi kyllä ilman ympäröivän lauseen kontekstiakin nähdä, onko se verbi, substantiivi tai adjektiivi. Englannissa ei voi, kiinasta (jota osaan noin kymmenkunnan sanan aktiivisen sanavaraston ja sanakirjan käyttötaidon verran) nyt puhumattakaan.

Kiinnostavaa. Kiitos Piialle (muistinko oikein?) uudesta näkökulmasta työkaluuni.

Kirjamessuperjantai

Jo perinteiseen tapaan vietän skitsofreenisia kirjamessuja: olen milloin suomentaja, milloin kirjailija. Useinmiten olen onnistunut jakamaan tehtävät eri päiville. Tänään olin kääntäjä.

Takauma-lavalla kuuntelin epäinhimillisen aikaisena aamupäivänä kolmekin perättäistä käännösaiheista paneelia. Viimeisessä (jossa panelistien mikrofoninkäyttövaikeudet aiheuttivat sen että kommentteja oli vaikeaa kuulla edes eturiveihin) tosin lipsuin roolistani ja suunnittelin Karstaa sekä kielelliseltä kannalta että konkreettisemmalla tasolla. Kirjan on määrä tapahtua suurehkossa, alkuaan sotilaskäyttöön suunnitellussa avaruusaluksessa parinsadan vuoden päässä. Aluksen suunnittelussa ja laitteistossa on käytetty osittain tekniikkaa, joka ei ole peräisin Maasta – tosin tekniikka on osin vanhentunutta ja osin purettu pois tai tehty toimintakelvottomaksi (syistä, jotka ovat kirjan tarinan tilanteessa ymmärrettäviä, vaikkakin kirjan henkilöiden kannalta perin turhauttavia). Olen pohdiskellut jo hyvän tovin aluksen rakenteellisia perusratkaisuja, ja nyt arvelen keksineeni sille järkevän yleisrakenteen.

Iltapäivä kuluikin sitten työnteossa, kun istuin Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla tekemässä työtäni julkisesti. Minähän sain Cathyn avaimen käännöksen loppuun viime viikolla ja olen nyt Kotistudion paluun kirjoittamis- ja Karstan suunnitteluvaiheessa, joten etuilin vähän ja aloittelin jo nyt Jonathan Tropperin How to Talk to a Widowerin käännöstä. Kun siihen tosissani rupean keväällä, minulla on jo valmiiksi vähän alkua raakakäännettynä, mikä luultavasti nopeuttaa homman vauhtiinpääsyä.

Olen harjoittanut tätä live-kääntämistä jo noin viisillä kirjamessuilla (ja parissa muussakin paikassa) ja homma menee oikeastaan vanhalla rutiinilla. Olen aina saanut yllättävänkin paljon töitä tehtyä siitä huolimatta, että tietokoneeseen kiinnitetyn toisen näytön ääressä on yleisöä katselemassa rinnan alkutekstiä ja käännökseni syntymistä. Heiltä tulee yleensä vallan hyviä kysymyksiä ja pahimmat kirjoitusvirheeni tulevat nekin toisinaan korjattua jo alkuunsa.

Illankorvalla kiirehdin vielä Tennispalatsin taidemuseoon Samrat-yhtyeen keikalle, jonka samalla videoin – ensimmäisellä digivideokameralla, jota olen koskaan pidellyt kädessäni. Pikavilkaisten jälki oli hämärän valaistuksen ja kaikuisen akustiikan (sekä kokemattoman kuvaajan) huomioon ottaen ihan kelvokasta, ensi viikolla on aikaa katsoa mitä kuvamateriaalista saa aikaiseksi pienellä äänenparantelulla. Tavallaan tämä on myös taustatyötä Kotistudion paluuta varten: halvatkin videokamerat alkavat olla nykyään vallan käyttökelpoisia musiikintallennusvälineitä. Äänen kaupanpäälle tulee vielä se kuvakin.

Huomenna sitten takaisin Pasilaan kello kolmeksi sf-seurojen osastolle kaffeklatschiin. Scifi-, manga- ja animeväki sekä Louhi-lava on erotettu muusta kirjamessukansasta käytävän toisella puolella olevaan halliin. Mutta sehän tietää vain sitä että taustahäly on paljon vähäisempää. Nähdään siellä!