Näin pikkujoulusesongin päästyä hyvään vauhtiin lienee soveliasta päättää ilta elokuussa 1979 Lontoon Muswell Hillissä laadittuun tutkielmaan ”Tyttö ja siideripullo”:
(Huomaa elegantti kattolamppu. Lienevät muodikkaita jälleen. Valitettavasti.)
EDIT: Tämä blogahdus tuntuu keräävän jostakin syystä hirvittävät määrät roskapostikommentteja. Kokeillaan, auttaisiko otsikonvaihdos.
Aasian avaruusmahtien marssi jatkuu. Intialaisen Chandrayaan-1 -luotaimen mukana kiertoradalle matkustanut törmäysluotain MIP osui perjantaina Kuun pintaan suunnitelmien mukaisesti – Pandit Jawaharlar Nehrun syntymäpäivänä. Määräpäivä johtuu siitä, että Intian avaruusohjelma käynnistettiin Nehrun pääministerikaudella vuonna 1962. Kiitän, sillä kyseessä sattuu olemaan myös minun syntymävuoteni. Lisää Science Daily -sivuston uutisessa.
Daily Galaxy -sivusto puolestaan kertoo, että Japani satsaa avaruushissitekniikan kehittämiseen. Muiden muassa Arthur C. Clarke -vainaan kehittelemä avaruushissi tekisi (geosynkroniselle) kiertoradalle pääsystä noin 95 prosenttia halvempaa kuin rakettitekniikalla, joten ensimmäisten hissien haltija käytännössä ottaisi haltuunsa koko nupullaan olevan avaruusbisneksen. Sen lisäksi avaruushissi on tietenkin myös melkoisen paljon vihreämpää avaruustekniikkaa kuin raketit.
Hinta merkitsisi myös sitä, että avaruusturismista tulisi mahdollista myös muille kuin miljardööreille. Ehkä mekin vielä kerran…
Alshain-kirjassani avaruushissit olivat itsestäänselvä kulkureitti kiertoradalle: tosin järjestelmän rakenne oli kirjassa paljon massiivisempi kuin vain muutama nanokuitukaapeli – niin massiivinen, että se näkyi hyvässä ilta-auringon (no, ilta-Alshainin) valossa tuhansien kilometrien päähän.
Michael Paul Stavrou: Mixing with Your Mind. Flux Research Pty Ltd., Australia 2003-2007. ISBN 0-646-42875-6.
Onneksi en ole enää kaksikymmentäkaksivuotias enkä äänittäjä. Tämän kirjan luettuani minusta tulisi jokseenkin sietämätön studiokumppani. Minä olin jo aivan riittävän rasittava luettuani tuon ikäisenä fysiikan opiskelijana Robert M. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenancen. No, ko. kirja oli kyllä myös tärkein innoste vaihtamaan tiedekuntaa ja opiskelemaan filosofiaa…
Stavroun kirjassa on jotakin samaa, mutta huomattavan paljon spesifimmällä ja ammattimaisemmalla tasolla. Tämä ei ole mikään äänittämisen tai miksaamisen perusoppikirja, vaan lähtee pitkälti siitä, että lukijalla on ainakin jonkinlaiset perustiedot studiotyöskentelystä ja mielellään jonkin verran kokemusta äänittämisestä. Kotistudiopuuhastelu kyllä riittää. Alunperin kyse oli australialaisessa AudioTechnology-lehdessä ilmestyneestä kolumnista, joka sitten lukijapalautteen myötä laajeni kirjaksi. Syntyhistoria selittää myös jossain määrin epäjohdomukaisen ja poukkoilevan esitystavan: toisaalta Stavroun tavoitteena on nimenomaan saada lukija suhtautumaan ääneen ja äänenkäsittelyyn uudella ja normaalirutiineja epälineaarisemmalla tavalla. Tai, kuten lattea selitys kuuluu, äänittämään ja miksaamaan sillä toisella(kin) aivopuoliskolla.
Siinähän kieltämättä onnistuu. Syntyy melkoinen houkutus kokeilla esimerkiksi sitä, onko todella helpompaa miksata moniraitaäänityksen tasot ja taajuuskorjaukset (ehkä kompressointikin), jos kappaletta kuuntelee takaperin. Tai auttaako äänenvoimakkuuden muuttaminen taimi- tai vireongelmiin.
Pohjimmiltaan Stavrou, kokenut kehäkettu, haluaa välittää samanlaista asennetta mitä minä, kokematon wannabe, olen halunnut välittää Kotistudio-kirjalla: On ihan hyvä tietää, mikä on ”oikea” tapa tehdä asioita, mutta toisinaan ”oikea” tapa on lopputuloksen saavuttamisen kannalta aivan väärä tapa. Aina pitäisi olla valmius kokeilla erilaisia tapoja. Kotistudiossa se vain sattuu olemaan helpompaa ja halvempaa kuin oikeassa studiossa, jossa taksamittari raksuttaa.
Kirja on enemmän tai vähemmän omakustanne, joten sitä voi olla hankalaa hankkia kirjakaupoitse (edes amazonitse). Kannattaa mieluummin tehdä tilaus suoraan kirjailijan omien sivujen kautta.
Kollega Tiina Arppe kirjoittaa Aalto-yliopistosta ja (ilmeisesti tämän hankkeen rahoittamiseksi tarpeellisesta?) Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen alasajosta omassa blogissaan, joten tyydyn laittamaan linkin.
Useampikin nimekäs kollega on lähettänyt KOTUSin kohtalosta postia ministeri Sari Sarkoo – eikun Sarkomaalle ja saanut samanlaisen automaattivastauksen, jossa – ihan totta – pelataan tuolla lapsellisella ”vammaiset lapset vastaan KOTUS” -kortilla.
Mutta eihän tämä tähän jää. Kirjallisuuden ja muun kulttuurin alan järjestöt kokoavat parhaillaan rivejään.
Huomaan, vanhoja valokuvia skannaillessani, käyneeni kamera kourassa keväällä 1978 Neuvostoliiton avaruustekniikkaa esittelevässä näyttelyssä. Paikka on ollut erään kuvan kattopalkeista päätellen uuden uljas Messukeskus, luultavasti se osa mitä silloin kutsuttiin Paasikivi-halliksi. (Kirjamessuilla huomasin, että sf- ja mangaväki oli tungettu pois oikeiden kirjojen tieltä siihen edelleenkin tunnistettavaan tilaan, joka oli siihen aikaan nimeltään UKK-halli ja jossa näin aikanaan jokusen erinomaisen konsertin.)
.
Tämä hämäräperäisen näköinen laite on jäljennös Lunahodista, kaikkien nykyisten automaatti-planeettaluotaimien esiäidistä, joka vaelteli Kuun pinnalla marraskuussa 1970. Silloin neukkujen automaattivekottimeen suhtauduttiin vähän pilkallisesti: pelkkä kauko-ohjattava robottiauto ei tuntunut ollenkaan niin hienolta kuin amerikkalaisten harrastama tieteellisesti täysin koulimattomien taistelulentäjien lähettäminen hyppelemään planeettamme kaksoselle. Mutta niin vain muunkin maailman avaruustutkimus on seurannut sittemmin Lunahodin jälkiä Apollojen sijaan.
Olettekos muuten huomanneet, että parhaillaan Kuuta tutkii kolme automaattiluotainta, joista yksikään ei ole amerikkalainen, eurooppalainen eikä neu- eikun venäläinen?
Niistä yksi on japanilainen, toinen kiinalainen ja kolmas intialainen.
Suomen PEN vietti eilen 80-vuotisjuhliaan ravintola Laulumiehissä varsin vähälukuisena. Vaikka sananvapaudesta niin kovasti kohkataan, sanan- ja ajatuksenvapautta jo kahdeksankymmentä vuotta Suomessa ajaneen järjestön juhliin eivät virallista edustajaansa olleet vaivautuneet lähettämään esimerkiksi Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liitto tai Suomen Kirjailijaliitto. Molempien rivijäsenenä vähän nolottaa. Itse olin menossa paikalle alun perin vain PENin rivijäsenenä, mutta sain samana päivänä tehtäväkseni tuoda tilaisuuteen myös Eino Leinon seuran tervehdyksen. Ainoa muu paikalle päässyt johtokunnan jäsen, Elisabeth Nordgren, oli siellä PENin entisenä pitkäaikaisena puheenjohtajana.
Ehkä sanan- ja ajatuksenvapauden tavoittelussa ei ole mitään juhlimista? Sananvapaudesta tuntuvat nykyään kiihkeimmin kohkaavan ne, jotka ovat innokkaimmin viemässä kanssaihmisiltään ilmaisun, asumisen ja työnteon vapautta poliittisen mielipiteen, uskonnon, etnisen alkuperän tai ihonvärin perusteella. Kovin usein heidän argumentointinsa kuulostaa siltä, että kyse ei ole sananvapauden kannattamisesta, vaan Ainoan Oikean Totuuden julistamisen vapaudesta ja kaikkien muiden totuuksien sananvapauden kieltämisestä.
Mene tiedä.
1970-luvulla käveleskelin usein Kontulan ja Myllypuron välisellä metsäalueella – siellä, missä nykyään on Kurkimäen ja Kivikon raja. Osittain kyse oli koiran kanssa lenkkeilystä, minkä lisäksi omiin ajatuksiin vaipunut käveleskely metsäpoluilla oli muutenkin mukavaa puuhaa.
Eräs näiltä reissuilta mieleen jäänyt kohde oli Kehä ykköstä lähellä olleen hiekkakuopan lähellä ollut iso, vanha, kolmihaarainen koivu, jossa oli muurahaispesä. Minusta vaikutti jotenkin siltä, että mustat muurahaiset olivat asettuneet taloksi jonkun muun kaivamaan tunneliverkostoon: puun tuohen läpi tunkeutuvat käytävät olivat selvästi isompia kuin muurahaiset itse. Pesä myös ylsi puussa muistaakseni pääni korkeudelle, eli pitkälti yli puolentoista metrin.
Lieneeköhän tuota puuta enää olemassa? Kivikkoon muuttanut kirjailijakollega on ystävällisesti etsinyt sitä pyynnöstäni kenkänsä puhki (kiitos, Asta!), mutta ei ole löytänyt. Voi tosiaan olla, että puu on jäänyt rakennustyömaiden ja teiden tielle ja kadonnut.
Olisi kiinnostavaa kuulla, onko kukaan muu kiinnittänyt puuhun huomiota silloin kun se vielä oli olemassa.
Järjestellessäni ja skannaillessani kuva-arkistoa eteen tuli myös pari rullaa filmiä, jotka olin kuvannut lukioaikaisista luokkatovereistani – toisena keväänä koulussa ja koulun urheilukentällä, toisena keväänä Suomenlinnan epävirallisella luokkaretkellä.
Muutaman luokkatoverin kanssa olen ollut koulun jälkeen tekemisissä satunnaisesti – Olli-Pekan kanssa kausittain hyvinkin paljon – toisia en ollut taas nähnyt oikeastaan kertaakaan sitten lakkiaisten keväällä 1980.
Ennen eilistä.
Helsingin yhteislyseo vietti lauantaina satavuotisjuhliaan, samassa yhteydessä pidettiin myös meidän lukioluokkamme pienimuotoinen kokous. Kahdestakymmenestäyhdeksästä paikalle oli saapunut pitkälti toistakymmentä henkeä.
Meistä oli tullut lääkäreitä, sairaanhoitajia, insinöörejä, liikkeenjohdon konsultteja, trubaduureja, luokanopettajia, suomentajia, virkamiehiä, fysioterapeutteja, pian isoäitejä,… Yllättävän nopeasti kuluneet kaksikymmentäkahdeksan vuotta tuntuivat karisevan harteilta, ihmisten tapa puhua, reagoida muiden juttuihin ja heittää väliin huulta olivat pysyneet ällistyttävän entisellään. Ilahduttavaa, sillä minulla on porukasta muutenkin lähinnä erittäin hyviä muistoja.
* * *
EDIT: Tältä me näytimme lauantaina. Mukana monia samoja ihmisiä kuin edellisessä kuvassa. Kuva koulun sivuilta. (Kolmantena vasemmalta on luokanvalvojamme Anja Hölttä, upea ihminen.)
* * *
Kuvagallerian penkominen toi esiin myös mielenkiintoisen teknisen seikan. Minulla on ollut viitisen vuotta aktiivisessa käytössä toimintahäiriöinen järjestelmäkamera 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa. Tietyillä nopeammilla valotusajoilla peili on ilmeisesti siirtynyt liian hitaasti syrjään filmin tieltä ja kuviin on jäänyt leveä tumma vyöhyke.
Olin viasta kyllä hyvin selvillä – sehän näkyi selvästi jokaisessa kehitetyssä filmirullallisessa – mutta jostakin syystä ei tullut näköjään mieleenkään viedä vehjettä korjattavaksi. Siitäkään huolimatta, että tienasin kameralla jopa jonkin verran rahaa (senttasin muutamia matkajuttuja mm. Apuun.) Ehkä Praktica LTL ei tuntunut tarpeeksi hienolta kameralta, että siihen olisi kannattanut uhrata enempää rahaa? En tiedä. Sain tarpeekseni vasta joskus vuoden 1983 tienoilla, jolloin kannoin kameran kanikonttoriin ja lähdin niillä rahoilla viikonlopuksi Ruisrockiin.
Jos joku teistä muuten tietää näppärän keinon saada tuo tummentunut vyöhyke siististi paikattua Photoshopissa, otan vinkkejä vastaan hyvin kiitollisena.
* * *
Koulun satavuotisjuhlissa tapasin myös sisareni ystävän, joka oli saanut käsiinsä uusimman julkaistun suomennokseni ennen minua. Riitta oli ollut WSOY:n kirjakaupassa juuri kun sinne oli tuotu Philip Normanin John Lennon -elämäkertaa. Hän oli sitten lukenut kaikki kahdeksansataa sivua puolessatoista vuorokaudessa. Olen vaikuttunut. Ja ilahtunut saamistani kehuista käännöstyön suhteen.
Itse kävin hakemassa kirjapaketin postista vasta tänään. WSOY on selvästi satsannut hankkeeseen. Kirja on näyttävän näköinen. Erityisen iladuttava asia on kuvaliite. Siihen on saatu melkoinen määrä juuri niitä kuvia, joihin kirjan tekstissäkin viitataan. Tämä ei ole välttämättä mitenkään itsestään selvää. Usein suomalaisversioissa on eri kuvat kuin alkuteoksessa. Tämä johtuu siitä, että niiden oikeudet joudutaan haalimaan eri lähteistä kuin tekstin käännösoikeudet, joten homma saattaa mennä melkoisen hankalaksi ja kalliiksi. Silloin turvaudutaan usein jonkun sellaisen kuvatoimiston tarjontaan, jolta saadaan edullisesti kohtuullisen hyvä kuvavalikoima.
* * *
Menneisyys oli läsnä monessa mielessä myös eilisillan konsertissa. Nigeriläinen Etran Finatawa soittaa modernisti käsitellen musiikkia, jonka juuret ovat tuaregien ja wodaabe-kansan musiikissa. Sähkökitaran läsnäolosta huolimatta syntyy vahva vaikutelma vuosisatojen, ehkä vuosituhansienkin läsnäolosta. Groovaavaa musiikkia voisi toisaalta verrata vaikkapa James Browniin – biisit rakentuvat toistuville rytmikuvioille, joiden päälle on hyvä laulaa varsin vapaaseen tahtiin – mutta samalla tulee tunne, että tällaista musaa pitäisi oikeastaan kuunnella yhtyeen keskellä, niin että osallistuu grooveen itsekin jollakin kilkuttimella. Minulla on vähän sellainen käsitys että tuaregikulttuuri saattaisi olla jossakin määrin suorahkoa jatkoa niille paimentolaisille, jotka asuttivat Saharaa savannikauden aikana yli kuusituhatta vuotta sitten – ja joista osa lähti sitten itään Niilin soille perustamaan Egyptiä. Ehkä juuri tästä syystä kuvittelen kuulevani musiikissa vuosituhansien äänen.
Malilainen Tinariwen on kuitenkin vedonnut minuun ehkä vahvemmin. Heidän musiikkinsa toimii jossain määrin paremmin ihan vain kuunneltunakin. Tuskin se johtuu siitä, että heillä on kokoonpanossaan myös basisti.
Ugandan Joel Sebunjo viittasi vuosituhansiin hyvin suoraan kertoessaan erään laulunsa aiheen syntyneen Ugandan alueella sijainneessa kuningaskunnassa viitisen tuhatta vuotta sitten kulkusirkkaepidemian aikana. Luulen, että monet eurooppalaiset historioitsijat tuhahtaisivat hieman ajatukselle, että itäisessä Afrikassa olisi ollut kuningaskuntia sanan länsimaisessa mielessä jo ennen Egyptin nousua. Tiedä häntä – alueen historia perustuu pitkälti suullisiin lähteisiin, joten ajoitukset voivat tosiaan heittää tuhatkin vuotta puoleen tai toiseen. Tiedetään kuitenkin, että Afrikan poikki ulottuvien yhteisöjen verkosto kauppareitteineen on hyvin vanha. Tämä ikiaikainen ja ilmeisesti melkoisen hyvin toiminut infrastruktuuri hajosi vasta 1800-luvun mittaan. Uutta ei ole valitettavasti vieläkään syntynyt, ei ainakaan maiden rajojen ylittävänä.
