Viime talvena taisin päästä lumitöihin noin kolme kertaa.
(Otsikko muutettu)
Näin pikkujoulusesongin päästyä hyvään vauhtiin lienee soveliasta päättää ilta elokuussa 1979 Lontoon Muswell Hillissä laadittuun tutkielmaan ”Tyttö ja siideripullo”:
(Huomaa elegantti kattolamppu. Lienevät muodikkaita jälleen. Valitettavasti.)
EDIT: Tämä blogahdus tuntuu keräävän jostakin syystä hirvittävät määrät roskapostikommentteja. Kokeillaan, auttaisiko otsikonvaihdos.
Hissillä kiertoradalle
Aasian avaruusmahtien marssi jatkuu. Intialaisen Chandrayaan-1 -luotaimen mukana kiertoradalle matkustanut törmäysluotain MIP osui perjantaina Kuun pintaan suunnitelmien mukaisesti – Pandit Jawaharlar Nehrun syntymäpäivänä. Määräpäivä johtuu siitä, että Intian avaruusohjelma käynnistettiin Nehrun pääministerikaudella vuonna 1962. Kiitän, sillä kyseessä sattuu olemaan myös minun syntymävuoteni. Lisää Science Daily -sivuston uutisessa.
Daily Galaxy -sivusto puolestaan kertoo, että Japani satsaa avaruushissitekniikan kehittämiseen. Muiden muassa Arthur C. Clarke -vainaan kehittelemä avaruushissi tekisi (geosynkroniselle) kiertoradalle pääsystä noin 95 prosenttia halvempaa kuin rakettitekniikalla, joten ensimmäisten hissien haltija käytännössä ottaisi haltuunsa koko nupullaan olevan avaruusbisneksen. Sen lisäksi avaruushissi on tietenkin myös melkoisen paljon vihreämpää avaruustekniikkaa kuin raketit.
Hinta merkitsisi myös sitä, että avaruusturismista tulisi mahdollista myös muille kuin miljardööreille. Ehkä mekin vielä kerran…
Alshain-kirjassani avaruushissit olivat itsestäänselvä kulkureitti kiertoradalle: tosin järjestelmän rakenne oli kirjassa paljon massiivisempi kuin vain muutama nanokuitukaapeli – niin massiivinen, että se näkyi hyvässä ilta-auringon (no, ilta-Alshainin) valossa tuhansien kilometrien päähän.
Toinen kuulokulma
Michael Paul Stavrou: Mixing with Your Mind. Flux Research Pty Ltd., Australia 2003-2007. ISBN 0-646-42875-6.
Onneksi en ole enää kaksikymmentäkaksivuotias enkä äänittäjä. Tämän kirjan luettuani minusta tulisi jokseenkin sietämätön studiokumppani. Minä olin jo aivan riittävän rasittava luettuani tuon ikäisenä fysiikan opiskelijana Robert M. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenancen. No, ko. kirja oli kyllä myös tärkein innoste vaihtamaan tiedekuntaa ja opiskelemaan filosofiaa…
Stavroun kirjassa on jotakin samaa, mutta huomattavan paljon spesifimmällä ja ammattimaisemmalla tasolla. Tämä ei ole mikään äänittämisen tai miksaamisen perusoppikirja, vaan lähtee pitkälti siitä, että lukijalla on ainakin jonkinlaiset perustiedot studiotyöskentelystä ja mielellään jonkin verran kokemusta äänittämisestä. Kotistudiopuuhastelu kyllä riittää. Alunperin kyse oli australialaisessa AudioTechnology-lehdessä ilmestyneestä kolumnista, joka sitten lukijapalautteen myötä laajeni kirjaksi. Syntyhistoria selittää myös jossain määrin epäjohdomukaisen ja poukkoilevan esitystavan: toisaalta Stavroun tavoitteena on nimenomaan saada lukija suhtautumaan ääneen ja äänenkäsittelyyn uudella ja normaalirutiineja epälineaarisemmalla tavalla. Tai, kuten lattea selitys kuuluu, äänittämään ja miksaamaan sillä toisella(kin) aivopuoliskolla.
Siinähän kieltämättä onnistuu. Syntyy melkoinen houkutus kokeilla esimerkiksi sitä, onko todella helpompaa miksata moniraitaäänityksen tasot ja taajuuskorjaukset (ehkä kompressointikin), jos kappaletta kuuntelee takaperin. Tai auttaako äänenvoimakkuuden muuttaminen taimi- tai vireongelmiin.
Pohjimmiltaan Stavrou, kokenut kehäkettu, haluaa välittää samanlaista asennetta mitä minä, kokematon wannabe, olen halunnut välittää Kotistudio-kirjalla: On ihan hyvä tietää, mikä on ”oikea” tapa tehdä asioita, mutta toisinaan ”oikea” tapa on lopputuloksen saavuttamisen kannalta aivan väärä tapa. Aina pitäisi olla valmius kokeilla erilaisia tapoja. Kotistudiossa se vain sattuu olemaan helpompaa ja halvempaa kuin oikeassa studiossa, jossa taksamittari raksuttaa.
Kirja on enemmän tai vähemmän omakustanne, joten sitä voi olla hankalaa hankkia kirjakaupoitse (edes amazonitse). Kannattaa mieluummin tehdä tilaus suoraan kirjailijan omien sivujen kautta.
Vesivahinkoyliopistosta ja KOTUSin alasajosta
Kollega Tiina Arppe kirjoittaa Aalto-yliopistosta ja (ilmeisesti tämän hankkeen rahoittamiseksi tarpeellisesta?) Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen alasajosta omassa blogissaan, joten tyydyn laittamaan linkin.
Useampikin nimekäs kollega on lähettänyt KOTUSin kohtalosta postia ministeri Sari Sarkoo – eikun Sarkomaalle ja saanut samanlaisen automaattivastauksen, jossa – ihan totta – pelataan tuolla lapsellisella ”vammaiset lapset vastaan KOTUS” -kortilla.
Mutta eihän tämä tähän jää. Kirjallisuuden ja muun kulttuurin alan järjestöt kokoavat parhaillaan rivejään.
Isoäiti
Huomaan, vanhoja valokuvia skannaillessani, käyneeni kamera kourassa keväällä 1978 Neuvostoliiton avaruustekniikkaa esittelevässä näyttelyssä. Paikka on ollut erään kuvan kattopalkeista päätellen uuden uljas Messukeskus, luultavasti se osa mitä silloin kutsuttiin Paasikivi-halliksi. (Kirjamessuilla huomasin, että sf- ja mangaväki oli tungettu pois oikeiden kirjojen tieltä siihen edelleenkin tunnistettavaan tilaan, joka oli siihen aikaan nimeltään UKK-halli ja jossa näin aikanaan jokusen erinomaisen konsertin.)
.
Tämä hämäräperäisen näköinen laite on jäljennös Lunahodista, kaikkien nykyisten automaatti-planeettaluotaimien esiäidistä, joka vaelteli Kuun pinnalla marraskuussa 1970. Silloin neukkujen automaattivekottimeen suhtauduttiin vähän pilkallisesti: pelkkä kauko-ohjattava robottiauto ei tuntunut ollenkaan niin hienolta kuin amerikkalaisten harrastama tieteellisesti täysin koulimattomien taistelulentäjien lähettäminen hyppelemään planeettamme kaksoselle. Mutta niin vain muunkin maailman avaruustutkimus on seurannut sittemmin Lunahodin jälkiä Apollojen sijaan.
Olettekos muuten huomanneet, että parhaillaan Kuuta tutkii kolme automaattiluotainta, joista yksikään ei ole amerikkalainen, eurooppalainen eikä neu- eikun venäläinen?
Niistä yksi on japanilainen, toinen kiinalainen ja kolmas intialainen.
Hiljaa, hiljaa juhlitaan
Suomen PEN vietti eilen 80-vuotisjuhliaan ravintola Laulumiehissä varsin vähälukuisena. Vaikka sananvapaudesta niin kovasti kohkataan, sanan- ja ajatuksenvapautta jo kahdeksankymmentä vuotta Suomessa ajaneen järjestön juhliin eivät virallista edustajaansa olleet vaivautuneet lähettämään esimerkiksi Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liitto tai Suomen Kirjailijaliitto. Molempien rivijäsenenä vähän nolottaa. Itse olin menossa paikalle alun perin vain PENin rivijäsenenä, mutta sain samana päivänä tehtäväkseni tuoda tilaisuuteen myös Eino Leinon seuran tervehdyksen. Ainoa muu paikalle päässyt johtokunnan jäsen, Elisabeth Nordgren, oli siellä PENin entisenä pitkäaikaisena puheenjohtajana.
Ehkä sanan- ja ajatuksenvapauden tavoittelussa ei ole mitään juhlimista? Sananvapaudesta tuntuvat nykyään kiihkeimmin kohkaavan ne, jotka ovat innokkaimmin viemässä kanssaihmisiltään ilmaisun, asumisen ja työnteon vapautta poliittisen mielipiteen, uskonnon, etnisen alkuperän tai ihonvärin perusteella. Kovin usein heidän argumentointinsa kuulostaa siltä, että kyse ei ole sananvapauden kannattamisesta, vaan Ainoan Oikean Totuuden julistamisen vapaudesta ja kaikkien muiden totuuksien sananvapauden kieltämisestä.
Mene tiedä.
Kontulalaiset, kivikkolaiset, kurkimäkeläiset ja myllypurolaiset – kysymys
1970-luvulla käveleskelin usein Kontulan ja Myllypuron välisellä metsäalueella – siellä, missä nykyään on Kurkimäen ja Kivikon raja. Osittain kyse oli koiran kanssa lenkkeilystä, minkä lisäksi omiin ajatuksiin vaipunut käveleskely metsäpoluilla oli muutenkin mukavaa puuhaa.
Eräs näiltä reissuilta mieleen jäänyt kohde oli Kehä ykköstä lähellä olleen hiekkakuopan lähellä ollut iso, vanha, kolmihaarainen koivu, jossa oli muurahaispesä. Minusta vaikutti jotenkin siltä, että mustat muurahaiset olivat asettuneet taloksi jonkun muun kaivamaan tunneliverkostoon: puun tuohen läpi tunkeutuvat käytävät olivat selvästi isompia kuin muurahaiset itse. Pesä myös ylsi puussa muistaakseni pääni korkeudelle, eli pitkälti yli puolentoista metrin.
Lieneeköhän tuota puuta enää olemassa? Kivikkoon muuttanut kirjailijakollega on ystävällisesti etsinyt sitä pyynnöstäni kenkänsä puhki (kiitos, Asta!), mutta ei ole löytänyt. Voi tosiaan olla, että puu on jäänyt rakennustyömaiden ja teiden tielle ja kadonnut.
Olisi kiinnostavaa kuulla, onko kukaan muu kiinnittänyt puuhun huomiota silloin kun se vielä oli olemassa.
