Äänettömiä jälkiä

Taannoin kyllästyin ikivanhan (ja ilmaiseksi saadun) skannerin oikkuiluun ja kulutin apurahaa uudempaan malliin. Kesti hetken tajuta, että uuden laitteen rahkeet riittävät myös negatiivien ja diojen skannaamiseen joltisellakin kuvanlaadulla. Niinpä rupesin kaivelemaan esille muutosta muuttoon tutkimattomina ja tonkimattomina kulkeneita laatikoita. Mielenkiintoisia asioita löytyikin.

En muistanutkaan, että olin raahannut kameraa niin monille festareille. Yllä vuoden 1980 Ruisrockissa musisoiva The Tourists olisi hyvin pitkälti maailman unohtama – ja myös minun unohtamani – yhtye, ellei tuo vasemmalla seisova, hämäävästi kolmikätiseltä näyttävä kitaristi olisi nimeltään Dave Stewart ja ellei tuo tyylikkäisiin mustiin hansikkaisiin sonnustautunut laulajatar olisi nimeltään Annie Lennox. Myöhemmin samana vuonna hajonneen Touristsin musiikki ei tosiaankaan tehnyt vaikutusta – etenkään kun seuraavana esiintyi huikean energinen, brittiläisten Two Tone -skakuvioiden huippuihin kuulunut The Selecter.

Minä olen aina ollut siitä kummallinen ja hankala festivaalikaveri, että menen paikalle kuuntelemaan musiikkia – läheltä ja suhteellisen kovaa – ehkä tanssimaankin: en dokaamaan, en istumaan piknikillä monen sadan metrin päässä lavasta. Festivaalit ovat loistavia paikkoja löytää musiikkia, josta ei ole koskaan ennen kuullutkaan, ja josta ei ole aikaisemmin edes voinut kuvitella diggailevansa. Ehkä tästä syystä olen ollut useinmiten festivaaleilla itsekseni. Ja siitä syystä jotkut festivaaliseuralaiseni ovat toivoneet, että olisivat jääneet kotiin odottamaan, että se mutainen ja väsynyt nulkki palaa kehumaan, miten kivaa oli vaikka satoi koko ajan ja rahat loppuivat jo perjantaina.

Ehkä kamera oli sitten jonkinlainen matkakumppanin korvike?

Joihinkin opiskelu- ja järjestötuttuihin tosin tuli törmättyä toisinaan festareillakin, toisinaan heidän kanssa tuli siellä pyörittyäkin koko lailla paljon. Kuten alemman kuvan väkeen, joka tässä poseeraa Roskildessa heinäkuun alussa 1982. Keskellä seisova nuori nainen aiheutti minulle  (ja eräälle toiselle) hyvin paljon sydänsuruja vain muutamaa kuukautta myöhemmin. Silti hän on mukana myös vuoden 1983 Roskilden festivaalikuvasadossa ja toimi itse asiassa muutaman vuoden ajan hoviparturinani, kun minulla oli edellinen sänkitukkakauteni 1980-luvun puolivälissä. Asioita ei ehkä koskaan puhuttu läpi tai selvitetty, mutta kavereina pysyttiin siitä huolimatta.

5 kommenttia artikkeliin ”Äänettömiä jälkiä

  1. Heh, aika vaatimatonta tuo koristelu- ja mainospuoli Ruisrokissa aikoinaan. Kokista mainostetaan, mutta logoa ei ole (mikä on kyllä ihan hyvä, mutta nykyään ei tulisi kuuloonkaan:). Taustaressu repsottaa miten sattuu ja Ruisrock-sana on kovin vaatimaton mustavalkoisena, koruttomana fonttina, roikkumassa valkoisessa banderollissa. Nostalgista!

  2. Ruu, nostalgia on tosiaan hauskaa. Kunhan ei vain tarvitse oikeasti elää menneitä aikoja uudestaan…

Kommentointi on suljettu.