Robbie Robertsonin uutta soololevyä How to Become Clairvoyant on tullut kuunneltua viime aikoina varsin paljon. Tämä David Lettermanin show’ssa puolitoista kuukautta sitten esitetty ”He Don’t Live Here No More” on hienon levyn selkeästi nopein laulu.
Robbien kitara näyttäisi toiselta niistä kahdesta modifioidusta Stratosta joita hän soitti The Last Waltzissa. Ainakin siitä on samaan tapaan siirretty keskimikki tallamikin viereen.
Minulla oli jokseenkin työteliäs aamu. Erinäisistä syistä hyppäsin jo puoli seitsemän aikaan bussista Kehä I:llä Kivikon kohdilla, vaeltelin kauniita metsäpolkuja ja hiljaisia katuja myöten Kontulaan, kävin ensimmäistä kertaa jotakuinkin 32 vuoteen uimassa Kontulan uimahallissa ja palasin kotiin aamiaiselle.
Tällä pihalla olen viettänyt melkoisen osan lapsuuttani ja nuoruuttani. Nurmikon keskeltä vaisusti pilkottava kallionpinta on se, mihin kolhaisin polveni alle kymmenvuotiaana. Arpi näkyy vieläkin, jos tarkkaan katsoo. Kuvaa ottaessani selkäni takana oli rappu, jossa perheemme asui seitsemisen vuotta, vähän takavasemmalle on rappu jossa asuimme sitä ennen kuutisen vuotta. Leikkikentällä oli yksi tutunnäköinen kiipeiluteline. Keinut ovat samalla paikalla kuin ennen, mutta kehikot on vaihdettu 1970-luvun jälkeen. Puut ovat kasvaneet melkoisesti.
Reissun tarkoitus ei kuitenkaan ollut nostalgia. Olen päättänyt sijoittaa Muurahaispuun päähenkilö-kertojan asumaan johonkin niistä neljästä talosta, jotka jäävät kuvan oikean laidan puiden ja niiden takana olevan ala-asteen koulun tuolle puolen. Minä kävin kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa ala-asteen paikalla olleissa parakkikouluissa. Kertoja on suunnilleen minun ikäiseni, ehkä hän on tuntenut minut ainakin ulkonäöltä. Hänellä on (ainakin tässä vaiheessa) sama etunimi kuin yhdellä alaluokka-ajan kaverillani, joka asui samoissa taloissa, mutta hän ei ole sama poika. Nimi oli siihe aikaan varsin yleinen (enkä ole vielä todellakaan varma, että pitäisin sen).
Varhaisen kevätaamun Kontula oli kaunis, rauhallinen, suorastaan seesteinen, mutta samalla elävä ja inhimillinen. Ihmisten kaupunginosa. Voisin hyvin kuvitella asuvani siellä – tai voisin, ellen sattuisi viihtymään niin loistavasti nykyisessä kodissani. Harkitsen kyllä vakavasti käyväni asuntoesittelyssä valitsemassani taloyhtiössä, jos sattuu silmiin sopivankokoinen asunto, mutta en ostaakseni sitä vaan ottaakseni tuntumaa siihen, millaisia talon asunnot ovat nykyään. Kävin kyseisissä taloissa viimeksi 1980-luvun alussa, jolloin ainejärjestötoverini asui siellä. Ehkä olisi aika päivittää muistikuvia myös talon sisätiloista.
Hauska Helsinki -kirja (Tammi 1994) oli tilaustyö. Helsingin kaupunginkanslian tiedotustoimisto halusi vieraille jaeltavaksi jotain muutakin kuin virallista kuvapönötystä ja tilasi isältäni kirjan täynnä Helsinki-aiheisia tarinoita. Käytännön materiaalin keräily- ja toimitustyö jäi pitkälti minulle. Pengoin Kansanrunousarkistosta* Helsinki-aiheisia tarinoita, keräilin juttuja netistä**. Osan haastatteluista tein itsekseni, osan faijan kanssa. Lisäksi juttuja tilattiin monilta nimekkäiltä pakinoitsijoilta: Seija Sartti, Kai de Puu, Arijoutsi, Origo… Haastateltavien kirjo ylsi ylipormestari Teuvo Aurasta Jussi Raittiseen ja Juhani Merimaahan. Kaikki eivät olleet paljasjalkaisia helsinkiläisiä, mukana oli hyvä otos maassa- ja maahanmuuttajia Arthur Fuhrmannista Umayya Abu-Hannaan sekä joukko entisiä ja silloisia kaupungin virkamiehiä ja -naisia.
Hauska hanke.
Kerran sokea mies kerjäsi Rautatieaseman nurkalla. Tuli paikalle herra ja työnsi satamarkkasen sokean hattuun. Tuulenpuuska lennätti kuitenkin rahan saman tien kadulle. Sokea pomppasi pystyyn ja ryntäsi perään saaden lopulta rahan kiinni.
– Mitä, ettehän te olekaan sokea, ärähti herra.
– Emmä ookkaan, mutta kaveri on ja mä vaan tuuraan sitä sen aikaa kun se istuu levarissa kattomas Majakkaa ja Perävaunua.
Huulenheiton lisäksi kirjaa tehdessä piirtyi omaankin mieleen uudenlainen kuva Helsingistä ja sen elämästä 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin: sinne asti kantoivat arkistojen kertomat ja haastateltavien vanhemmilta polvilta välittämät muistot. Kirjaa tehdessä kuulluista ja luetuista tarinoista jäi mielenpohjalle vaivaamaan, mitä kaikkea täällä oikein tapahtuikaan vuoden 1918 taitoskohdassa (paitsi se ilmeinen, eli sisällissota ja saksalaisten maahanhyökkäys). Tsaarinajan loppuvuosien Helsinki oli iloinen, monikulttuurinen, elävä kaupunki juutalaisine kaupustelijoineen, tattareineen, kiinalaisineen ja maroosiryssineen. Itsenäisyyden ajan alkuvuosien (ja myöhemmänkin ajan) Helsinki oli kylmä, kuollut, monokulttuurinen, etnisesti yhtenäistetty, ahdistava ja ankea hallintokaupunki. Mitä tapahtui? Minne kaikki katosivat? Lähtivätkö he vapaaehtoisesti vai pakotettiinko heidät, tapahtuiko jonkinlainen etninen puhdistus?
___
* Siellä törmäsin myös tarinaan, jonka opiskelukaveri oli kertonut minulle 1980-luvun alussa ja jonka olin ymmärtänyt tapahtuneen hänen kaverilleen. Arkiston versio oli tallennettu vuonna 1910… Aloittaessaan hommat rakennustyömaalla tyyppi oli valikoinut itselleen tukevan parrunpätkän ja vietti koko kesän kanniskellen sitä olallaan tärkeän ja määrätietoisen näköisenä paikasta toiseen. Työnjohtajat katsoivat vain, että sillä miehellä on homma kesken eivätkä määränneet hänelle muita töitä. Aikaa jäi löysäilyynkin paikoissa, joissa kymppien silmä vältti. Kimmon minulle kertomassa versiossa palkkikaveri kärähti tempustaan, arkiston versiossa ei, vaan oli mukana harjakaisiin asti ja sai vielä pomojen kehut.
** toisin sanoen siihen aikaan news-ryhmistä. World Wide Web oli syntymässä, mutta esimerkiksi ensimmäiset hakukoneet kehittyivät vasta puoli vuosikymmentä myöhemmin.
Mirel Wagner kiinnitti huomioni jokin aika sitten, kun tämä parikymppinen espoolaistyttö kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa fanittavansa Son Housea. Nyt kun olen päässyt kuuntelemaan Wagnerin levyä, täytyy sanoa ettei huomioni kiinnittänyt lähdeviittaus ollut lainkaan virheellistä mainontaa.
Tämä toista vuotta sitten Samettiklubilla kuvattu askeettinen videopätkä on soundillisesti karu, mutta antanee vähän kuvaa siitä, mistä on kyse.
Saara Henriksonin Moby Doll (Into 2011) lähtee liikkeelle turhautuneiden (entisten) opiskelijoiden Helsingistä. (Tai, jos tarkkoja ollaan, Vironniemeltä, pieneltä alueelta kantakaupungissa.) Kahden toisensa monta vuotta aikaisemmin tunteneen päähenkilön elämässä mikään ei oikein tunnu miltään, mikään ei suju eikä luonnistu. Elämä, ja kaupunki, tuntuvat irrallisilta, tuntuvat kulkevan ohi. Molemmilla on omat syynsä kaivata Narvikin vesille. Jenny toivoo saavansa innoitusta Sibelius-akatemian lopputyösävellykseen lapsuudesta muistamastaan valaan laulusta: hän haluaa löytää, kuulla sen uudelleen. Joken keskeinen syy on löytää Jenny uudelleen.
Narvikin vesillä, väheneviä valaita ja (muidenkin) päähenkilöiden omia pakkomielteitä etsiessä, maailma ja ympäristö muuttuu todellisemmaksi, aidommaksi, myös kirjan tekstissä. Pienen, kuluneen kalastusaluksen ja ympäristöaktivistien kuunarin ahtaat tilat syksyisen vaarallisella merellä piirtyvät lukijan mieleen paljon todellisempina kuin kaupunki. Tai ehkä niukkaan kerrontatyyliin on tässä vaiheessa vain tottunut. Lyhyitä valaan näkökulmasta kerrottuja jaksoja (ja paikka paikoin turhankin perusteellisia faktadumppauksia) lukuun ottamatta kerronta pysyy hyvinkin karun realistisena miltei loppuun asti, tai ehkä aivan loppuun asti. Suuren ja muinaisen olennon* paluun kuvaus säilyttää sekin karun realistisen otteensa, pidättäytyy sortumasta sellaiseen jumpsisjömpsis-cinematiikkaan mihin olisi niin helppo sortua. On vain perusteltu aavistus siitä että tässä on koettu vierestä jotakin isoa ja miesmuisteihin näkemätöntä.
Ensimmäisen ihmisvankeudessa eläneen miekkavalaan mukaan nimetty Moby Doll on tietoisen pieni, lyhyt ja pienimuotoinen meritarina kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta, eräänlaista epälatinalaisamerikkalaisen niukkaeleistä maagista realismia. Tavallaan.
___
* Ei, H. P. Lovecraftilla ei ole kuitenkaan asian kanssa pahemmin tekemistä.
Takanamme istuneiden perinteisemmän sähkökitarabluesmusiikin ystävien mielestä bluesia ei tullut tarpeeksi, mutta en minä valita. Siitä on aikaa kun olen viimeksi nähnyt Honey B & T-Bonesin livenä, ja tykkäsin meiningistä vallan paljon.
Tämäniltaisella Malmitalon keikalla Aija Puurtisen, Esa Kuloniemen ja Jaska Lukkarisen trioa täydensi uudella Walking Witness -levylläkin soittanut Mamba Assefa. Tämä korosti entisestään rytmien osuutta. Kuloniemen kitarat tukivat kokonaisuutta ja pysyttelivät hyvinkin suurelta osin säestyksellisissä ja koloristisissa tehtävissä. Basson ja kahden lyömäsoitinpatterin mukavasti lonksottelevan kompin päällä solistisena instrumenttina toimi miltei koko ajan Puurtisen laulu. Pelkän sanoitusten laulamisen lisäksi hän lauloi myös koloratuurimaisia osuuksia, välillä viivettä vasten.
Malmitalon sali on mainio paikka tällaiseen ilmaisuun: katsomo on riittävän intiimi pitääkseen kosketuksen yllä, epäkapakkatila saa ihmiset kuuntelemaan keskittyneesti, akustiikka toimii. Klubeissa on oma vissi hohtonsa, mutta tällainen HBTB toimii myös ”oikealla” konserttilavalla.
Olen vuosien mittaan lukenut melkoisen liudan erilaisia kuvauksia lapsuudesta ja nuoruudesta Kiinan kohtalonvuosina, Suuren Harppauksen aiheuttaman nälänhädän ja Kulttuurivallankumouksen monessa suhteessa lähinnä anarkismia lähennelleen kaaoksen aikana. Useimpien kirjoittajat ovat olleet taustaltaan ylimys- tai porvarissuvusta, juuri niistä pienistä yhteiskuntaryhmistä jotka menestyivät loistavasti keisarikunnan loppuaikoina ja pystyivät repimään kaiken hyödyn ”tasavallan” vuosien kaaoksesta ja sisällissodasta. Eräänlaisena vastamielipiteenä ovat toimineet edesmennyt kummitätini ja hänen lähetyssaarnaajakaverinsa, jotka ehtivät nähdä millaista elämä maaseudulla oli ”tasavallan” aikaan ja mihin suuntaan se oli muuttunut sittemmin. He eivät olisi missään nimessä äänestäneet ketään vasemmistolaista Suomen vaaleissa, mutta olivat vilpittömästi sitä mieltä että on epätodennäköistä että Kiina olisi kyennyt nousemaan 30–40-lukujen syövereistään minkään muun kuin kommunismin avulla. Ehkä. Ehkä ei.
Li Kunwulla on toisenlainen näkökulma. Pikkuvirkamiesperhetaustastaan huolimatta hän heittäytyi täysillä mukaan 1960-luvun Kulttuurivallankumouksen punakaarteihin, oli mukana joukossa joka hävitti korvaamattoman arvokasta vuosituhantista perinnettä taantumuksellisena, porvarillisena, vastavallankumouksellisena, epäisänmaallisena. Sittemmin hän työskenteli vuosikymmeniä propagandapiirtäjänä. Ranskalaissyntyisen käsikirjoittajan P. Ôtién kanssa laaditun omaelämäkerrallisen Minun Kiinani -sarjakuvatrilogian 254-sivuinen ensimmäinen osa Isän aika (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2011) luotaa Lin elämää hänen vanhempiensa tapaamisesta aina järkytyksen hetkeen: kun Li kuulee Kansan Vapautusarmeijan taistelutovereidensa kanssa Suuren Ruorimiehen, puhemies Mao Zedongin kuolemasta.
Jossakin mielessä tarina tuo mieleen juuri sellaiset ”itsekritiikit”, joita Li punakaartilaistovereineen pakotti opettajansa ja muut porvarien hännystelijät kirjoittamaan. Li ei erityisemmin sääli itseään tai puolustele valintojaan. Jälkiviisaana hän myöntää erehtyneensä itse, tehneensä ratkaisunsa itse, eikä vain menneensä ajopuuna virran mukana.
Toisaalta piirrokset ja teksti välittävät myös erinomaisen hyvin punakaartilaisuuden lumon. Oli upea tunne olla osa joukkoa, oli mielettömän upea tunne olla osa joukkoa, joka tiesi olevansa oikeassa. Tämän päivän Suomesta on helppo löytää vastaavia (onneksi ainakin vielä paljon lievempiä ja pienimuotoisempia) versioita aiheesta: lätkähuuma, Perussuomalaiset, Suomen Sisu. Yhtä lailla pieniä häivähdyksiä oikeassa olevan joukon mukana kulkemisen silmittömän upeasta tunteesta pystyi kokemaan 1980-luvun isoilla rauhanmarsseilla. Joskus rockkonserteissakin.
Kiinassa vain tapahtui samoin kuin Suomessa vuonna 1918: oikeassa oleminen muuttui terroriksi, rakentaminen repimiseksi, järjen puhuminen silmittömäksi väkivallaksi. Suomessa (sekä valkoisesta että punaisesta) terrorista joutui luultavasti kärsimään suurempi prosenttiosuus väestöstä kuin Kiinassa, mutta Kiinassa absoluuttinen uhrimäärä on tietenkin monimiljoonakertainen. Toipuminen kestää kauan, eikä Kiinan tuloerojen viime vuosikymmenien karkaaminen käsistä ainakaan helpota asiaa.
Lin kuvaamassa Mao-kultissa on myös paljon Kekkos-kultin piirteitä, aina vanhan miehen urheilusuoritusten ylistämiseen ja heikkenevän (fyysisen ja henkisen) terveyden sinnikkääseen salailuun asti. Epäilemättä Kiinasta löytyy yhtä lailla Mao-nostalgiaa kuin Suomesta Kekkosen ajan nostalgiaa: kaipuuta aikaan, jolloin elämä oli selkeää, johtajat arvostelun yläpuolella, maailma jaettavissa selkeästi hyviin ja pahoihin.
Kaiken kaikkiaan Minun Kiinani on erinomaisen valaiseva kertomus, eikä sen kuvaama aika ja ajattelu ole valitettavasti kadonnut mihinkään, vaikka punalippujen tilalla saattaakin näinä päivinä olla esimerkiksi siniristilippuja.
Kun tilaisuus tuli, tutustuin rakennukseen jonka jossakin vaiheessa puolittain päätin kiertää kaukaa, aina. Tutustumisen jälkeen olen oikeastaan aika vaikuttunut.
Tämä ei tarkoita sitä, että olisin muuttanut mieltäni: Makasiinien elävää, monipuolista kulttuuritilaa ei olisi pitänyt purkaa Musiikkitalon tieltä. Se oli parhaina hetkinään juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone jollaista Kiasman ja Musiikkitalon välisestä nurmikosta tuskin koskaan tulee.
Ulkoa Musiikkitalo on jokseenkin vaatimaton, aivan tarkoituksella, eikä se ole itse asiassa lainkaan huono asia Sanomatalon kaltaisen suttupytyn tai Finlandiatalon kaltaisen paikkaansa ja ilmastoon kelvottoman töherryksen naapurustossa.
Sisäpuolelta rakennus osoittautui suorastaan uteloittavaksi löytöretkipaikaksi, vähän samalla tapaa kuin Kiasma.
Tärkein kohde on tietysti suuri sali konserttilavan ympärille kiertyvine katsomolohkoineen ja aulaan avautuvine lasipintoineen. Tumma, hillitty väriskaala on kuulemma saanut innoituksensa savusaunasta, epäsymmetrisesti ja epäsuoriksi sijoitellut katsomorakenteet tukkisumasta. Tilan näkemisen jälkeen rupesi kieltämättä kiinnostamaan konsertin kuuleminen siellä, vaikka en tunnetusti olekaan mikään klassisen musiikin ylin ystävä. Barokkimusiikki, ns. vanha musiikki ja jotkut ns. modernit säveltäjät jostain Stravinskystä eteenpäin ovat eri asia: iso sali ei sellaiselle musiikille ole kyllä varmaankaan kovin omiaan, jälkikaiunta-aika tuntui ainakin oppaamme puhetta kuunnellen olevan turhan pitkä millekään nopealle, rytmiselle tai perkussiiviselle musiikille.
Talossa on kyllä ainakin yksi sali, joka on alun alkaenkin suunniteltu sähkömusiikille: ”Black Box” oli selkeästi akustiikaltaan kuivempi. Päältäpäin pienenpuoleiseen rakennukseen – ja sen viereisen nurmikon alle – oli itse asiassa onnistuttu jemmaamaan melkoinen valikoima erilaisia, eri käyttötarkoituksiin suunniteltuja, eri tavalla akustoituja saleja. Muutenkin paikka tuntui kutsuvan löytöretkeilemään. Paljon kiinnostavia käytäviä, auloja, koloja… valitettavasti kulkukortit sun muut tulevat rajoittamaan vaeltelua.
Saimme pienen tilaisuuden tutustua Camerata-salin akustiikkaan ns. tositoimissa, kun seurueemme mukana ollut tenori (jonka nimen valitettavasti ehdin jo unohtaa) esitti kolme yksinlaulua.
Kaikkein eniten talossa herätti kuitenkin huomiota se mitä siellä ei ollut: taustahäly. Sen verran hyvää työtä on tehty, että Mannerheimintien liikenne jää täysin kuulumattomiin myös aulatiloissa. Myös talon oma ilmastointi ja muu laitteisto oli ilahduttavan äänetöntä. Yksi mahdollinen käyttötarkoitus talolle varmaan tuleekin olemaan hiljaisen paikan etsiminen silloin kun joutuu roikkumaan keskustassa mutta ei halua enää hetkeäkään kuunnella autoilijoiden ääniä. Taloon on tulossa kahvila ja ravintola, joiden voisi kuvitella hyötyvän tästä melkoisesti – siitä huolimatta että Musiikkitalo on jalankulkijalle ja joukkoliikenteen käyttäjälle oikeastaan aika hankalassa ja syrjäisessä paikassa, etäällä pysäkeistä ja muista kiinnostavista paikoista (etenkin nyt kun pihatyöt ovat kesken ja puistoisempi kävelyreitti Kiasman tai Sanomatalon suunnasta on poikki).
Komea on talo, hienot ovat tilat, mutta aika saa näyttää, missä määrin siellä sitten oikeasti soi myös mielenkiintoinen musiikki eikä pelkästään klassinen tai muu kankea rituaalimusiikki. Ja miten hintaviksi salien vuokrat kiinnostavien hankkeiden järjestäjille muodostuvat.
