Kun tilaisuus tuli, tutustuin rakennukseen jonka jossakin vaiheessa puolittain päätin kiertää kaukaa, aina. Tutustumisen jälkeen olen oikeastaan aika vaikuttunut.
Tämä ei tarkoita sitä, että olisin muuttanut mieltäni: Makasiinien elävää, monipuolista kulttuuritilaa ei olisi pitänyt purkaa Musiikkitalon tieltä. Se oli parhaina hetkinään juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone jollaista Kiasman ja Musiikkitalon välisestä nurmikosta tuskin koskaan tulee.
Ulkoa Musiikkitalo on jokseenkin vaatimaton, aivan tarkoituksella, eikä se ole itse asiassa lainkaan huono asia Sanomatalon kaltaisen suttupytyn tai Finlandiatalon kaltaisen paikkaansa ja ilmastoon kelvottoman töherryksen naapurustossa.
Sisäpuolelta rakennus osoittautui suorastaan uteloittavaksi löytöretkipaikaksi, vähän samalla tapaa kuin Kiasma.
Tärkein kohde on tietysti suuri sali konserttilavan ympärille kiertyvine katsomolohkoineen ja aulaan avautuvine lasipintoineen. Tumma, hillitty väriskaala on kuulemma saanut innoituksensa savusaunasta, epäsymmetrisesti ja epäsuoriksi sijoitellut katsomorakenteet tukkisumasta. Tilan näkemisen jälkeen rupesi kieltämättä kiinnostamaan konsertin kuuleminen siellä, vaikka en tunnetusti olekaan mikään klassisen musiikin ylin ystävä. Barokkimusiikki, ns. vanha musiikki ja jotkut ns. modernit säveltäjät jostain Stravinskystä eteenpäin ovat eri asia: iso sali ei sellaiselle musiikille ole kyllä varmaankaan kovin omiaan, jälkikaiunta-aika tuntui ainakin oppaamme puhetta kuunnellen olevan turhan pitkä millekään nopealle, rytmiselle tai perkussiiviselle musiikille.
Talossa on kyllä ainakin yksi sali, joka on alun alkaenkin suunniteltu sähkömusiikille: ”Black Box” oli selkeästi akustiikaltaan kuivempi. Päältäpäin pienenpuoleiseen rakennukseen – ja sen viereisen nurmikon alle – oli itse asiassa onnistuttu jemmaamaan melkoinen valikoima erilaisia, eri käyttötarkoituksiin suunniteltuja, eri tavalla akustoituja saleja. Muutenkin paikka tuntui kutsuvan löytöretkeilemään. Paljon kiinnostavia käytäviä, auloja, koloja… valitettavasti kulkukortit sun muut tulevat rajoittamaan vaeltelua.
Saimme pienen tilaisuuden tutustua Camerata-salin akustiikkaan ns. tositoimissa, kun seurueemme mukana ollut tenori (jonka nimen valitettavasti ehdin jo unohtaa) esitti kolme yksinlaulua.
Kaikkein eniten talossa herätti kuitenkin huomiota se mitä siellä ei ollut: taustahäly. Sen verran hyvää työtä on tehty, että Mannerheimintien liikenne jää täysin kuulumattomiin myös aulatiloissa. Myös talon oma ilmastointi ja muu laitteisto oli ilahduttavan äänetöntä. Yksi mahdollinen käyttötarkoitus talolle varmaan tuleekin olemaan hiljaisen paikan etsiminen silloin kun joutuu roikkumaan keskustassa mutta ei halua enää hetkeäkään kuunnella autoilijoiden ääniä. Taloon on tulossa kahvila ja ravintola, joiden voisi kuvitella hyötyvän tästä melkoisesti – siitä huolimatta että Musiikkitalo on jalankulkijalle ja joukkoliikenteen käyttäjälle oikeastaan aika hankalassa ja syrjäisessä paikassa, etäällä pysäkeistä ja muista kiinnostavista paikoista (etenkin nyt kun pihatyöt ovat kesken ja puistoisempi kävelyreitti Kiasman tai Sanomatalon suunnasta on poikki).
Komea on talo, hienot ovat tilat, mutta aika saa näyttää, missä määrin siellä sitten oikeasti soi myös mielenkiintoinen musiikki eikä pelkästään klassinen tai muu kankea rituaalimusiikki. Ja miten hintaviksi salien vuokrat kiinnostavien hankkeiden järjestäjille muodostuvat.
