Vielä viisuista

·

Düsseldorfin euroviisujen televisioinnissa ei ollut voinut olla kiinnittämättä huomiota laulujen johdantona (lavajärjestelyjen aikana) esitettyihin ”postikortti”-videoihin. Saksa ylpeilee maahanmuuttajillaan. Näinä aikoina hienoa nähdä.

En mitenkään erityisemmin perustanut Azerbaidžanin voittajakappaleesta – se oli sellaista tavanomaista, kasvotonta sarjatuotantopoppista (itse äänestin Bosnia-Herzegovinan sympaattisen akustista laulaja/lauluntekijämeininkiä) – mutta olenpahan tullut käväisseeksi ensi vuoden todennäköisessä viisukaupungissa. Livistimme silloisen avovaimoni kanssa viettämään vuoden 1986 joulua Kaukaasian kiertomatkalla, jonka ensimmäinen etappi oli Baku.

Todennäköisesti ainakin liikenne on niistä päivistä vähän vilkastunut.

 

 

Voittaja, melkein

· 2 kommenttia ·

En muista, olenko joskus aikaisemmin katseluttanut teillä Amina Annabin ”Le dernier qui á parléa”, mutta tänään lienee sopiva päivä siihen. Tämä on minun kaikkien aikojen euroviisusuosikkini – ja syy siihen, miksi Lordin voitto tuntui aikanaan entistäkin makeammalta: ne, jotka tietävät mitä tarkoitan, ymmärtävät.

 

Päässä soi

· 2 kommenttia ·

Daniel Levitinin kirjaan This Is Your Brain On Music: Understanding a Human Obsession (Dutton, 2006, Timo Paukun suomennoksena nimellä Musiikki ja aivot : ihmisen erään pakkomielteen tiedettä, Terra Cognita 2010) on tullut törmättyä niin monessa kirjassa ja muussa yhteydessä, että pakkohan se oli hankkia ja lukea.

Muusikkona ja äänitetuottajana uransa aloittanut Levitin on erityisesti musiikin hermostollisista vaikutuksista kiinnostunut aivotutkija. Rokkitaustan(kin) ansiosta hän välttää muutamia euroamerikkalaisia akateemikkoja perinteisesti vaivanneita sudenkuoppia: vaikka monessa suhteessa hän lähestyykin musiikin teoriaa nimenomaan länsimaisten musiikkityylien ja -perinteiden kautta (ja hän tuntuu lopettaneen uuteen musiikkiin perehtymisen joskus 1980-luvun loppupuolella), hän on sentään melkoisen hyvin tietoinen siitä, että pelkkä (eurooppalainen) klassinen tai (angloamerikkalainen) rock ovat vain pari pientä pisaraa musiikillisten tyylien valtameressä – ja että etenkin klassisen musiikin rituaaleihin kuuluva ääneti paikallaan istuminen musiikkia passiivisesti kuunnellessa on melkoisen kummallinen poikkeus maailman musiikinkuuntelukäytännöissä, ja monessa suhteessa ihmiselle jopa luonnotonta. Lähes kaikkialla musiikkiin kuuluu liikkuminen, tanssiminen – ja oma musiikin tekeminen: soittamisen ja säveltämisen jättäminen ”eksperteille” on sekin aika kummallinen, tuore ilmiö.

Suurimman osan kirjaa Levitin käy läpi viime vuosikymmenien aivotutkimuksen havaintoja siitä, miten musiikki näkyy aivojemme fysikaalisessa, ulkoa päin havaittavassa toiminnassa. Äänen ja eri taajuisten äänien aivojen hermoverkoissa aiheuttamat reaktiot ovat monessa suhteessa paljon syvemmällä kuin monet muut aistimukset, ja ulottuvat isoaivokuoren harmaista poimuista aina pikkuaivojen ”liskoaivo”-osaan saakka. Musiikki on tärkeässä osassa myös lapsen varhaiskehityksessä, aina kohdun sisällä kuunnellusta äänimaisemasta puheen oppimiseen asti. Levitin on monen muun lailla sitä mieltä, että musiikki saattaa hyvinkin olla puhetta vanhempi kommunikaatiomuoto ihmislajin kehityshistoriassa.

Levitin tarjoaa melkoisen kirjon erilaisia teorioita, näkemyksiä ja osin keskenään ristiriidassa olevia tutkimustuloksia yrittämättäkään pakottaa niitä mihinkään yksioikoiseen, ehdottomaan ”tieteelliseen totuuteen”. Siitä pisteet: ei tieteessä ole olemassakaan absoluuttisia totuuksia, ja ainakin minun ajatuksiani lennättää paremmin monenlaisten mahdollisuuksien kirjo kuin mikään ehdottomuuksien umpikuja. Pohdiskellessaan kirjan lopussa musiikin ja ihmisen yhteistä evoluutiota hän kyllä sortuu monien muiden varsinaisen evoluutiotutkimuksen ulkopuolisten tieteilijöiden tapaan arvioimaan asioita pelkästään yksilöiden lisääntymismahdollisuuksien kautta. Musiikin tapauksessa tämä tuntuu tavallistakin, köh, riitasointuisemmalta: musiikkihan on suurelta osin yhteisöllistä toimintaa, aina parviälykäyttäytymiseen asti, ja musiikin evolutiivinen merkitys on hyvinkin saattanut olla sen yhteisön selviytymis- ja lisääntymismahdollisuuksia parantavissa tekijöissä.

Joka tapauksessa kiinnostava, selkeälukuinen ja valaiseva kirja.

Meri museossa

·

Eräs ikääntymisen merkki kai sekin, kun astuu aivan tutunnäköiseen autolauttahyttiin tai katselee aivan tutunnäköistä laivaravintolan kalustusta – museossa.

Kotkan Merikeskus Vellamo on kuulunut ”tuonne pitää päästä ensi tilassa” -kohteisiin avaamisestaan alkaen. Rakennuskin on näyttänyt kertakaikkisen komealta, harvinaisen hienolta ja oivaltavalta nykyajan wau-arkkitehtuuriksi. Hienolta se näytti vieressäkin seisten, vaikka katolle johtava autio luiska ja sen päästä löytyvä, laulujuhlat mieleen tuova portaikko/katsomo toikin mieleen vanhan ajan itäeurooppalaiset autiot monumentit.

Itse museo oli kyllä sitten hieno ja tyylikäs. Viime vuosikymmenten Saksan ja Ruotsin lauttaliikenteen mukaan ottaminen sopii mainiosti henkeen. Huviveneily saa paljon tilaa – osaltaan vaikutelma tietysti syntyy siitä, että veneitä on paljon helpompi saada mahtumaan museoon kuin vaikkapa nelimastoparkkeja.

(22 m² saaristoristeilijä -luokan vanha kilpapursi, lievästi sanoen namu purjeveneeksensä. Taustalla näkyvässä perämoottorikokoelmassa oli montakin, jotka toivat mieleen muistoja meidän perheemme veneilyajoilta 1970-luvun alusta.)

Merenkäynnin laajempaa historiaa oli toki myös mukana pienoismalleina, kuvina ja esineinä. Videoklipeistä minulle jäivät parhaiten mieleen nelimastoparkki Herzogin Cecilien haaksirikkoa käsittelevät uutisfilmit. British Pathén sivujen videopätkät eivät pyörinyt museossa, mutta samasta suomalaislaivasta on kyse.

Suomalaisen purjemerenkulun kenties legendaarisin aika maailmansotien välillä olisi tietysti voinut olla paremminkin esillä, mutta ehkäpä Vellamon suunnittelijat olivat halunneet jättää sillä hehkuttamisen Gustav Eriksonin kotikaupungin Maarianhaminan mainiolle merimuseolle? Joka tapauksessa Merikeskus Vellamo on vaivan arvoinen paikka. Kesemmällä laiturissa eläkepäiviään viettävä jäänmurtajakin on auki.

Lisää vapaustaistelijoita

· 2 kommenttia ·

Viime keskiviikkoisen hengessä jatketaan. Johnny Clegg oli aktiivinen toimija Etelä-Afrikan demokratisoitumista vaatineessa rauhanomaisessa liikkeessä. Tässä vuonna 1999 kuvatussa konsertissa hänen seuraansa liittyy hieman kankeahkosti tanssahteleva cheerleader yllyttämään yleisöä joraamaan mukana.

 

Geronimo

·

Päivän uutisten mukaan SEAL-erikoisjoukkojen koodinimi Osama bin Ladenille oli ”Geronimo”. Tämän johdosta ajattelin poiketa normaalirutiinista ja tuputtaa teille musiikkivideota jo näin keskiviikkona. Sillä aikaa kun mainio Raging Slab -yhtye esittää lauluaan ”Geronimo”, voimme itse kukin miettiä, miksi terroristijohtajan koodinimeksi oli valittu amerikkalaisen vapaustaistelijan nimi.

Tuossa valokuvavideossa ei tainnut olla yhtään kuvaa Geronimosta (1829–1909, oik. Goyaałé) tai hänen kansastaan chiricahua-apaššeista, tai edes heidän kotiseudultaan, nykyisistä Yhdysvaltojen lounaisosista. Laitetaan siksi tähän loppuun Wikimedia Commonsista löytyvä kuva, joka näyttäisi olevan Geronimon vanhuudenpäiviltä, jolloin häntä päästettiin vankilasta ainoastaan messuille poseeraamaan, kadonneen ajan ja tuhotun kansakunnan muistona.

Ulkoisesta olemuksestaan ja ”Lynyrd Skynyrd kohtaa Metallican” -musiikistaan huolimatta newyorkilaista Raging Slabia voisi joskus soittaa lisääkin. Bändi, jossa on kolme kitaristia – ja joista vieläpä kaksi soittaa slideä – ei voi olla paha, vaikka onkin myönnettävä, että ’Slab-tuntemukseni kyllä rajoittuu aika lailla heidän kakkosalbumiinsa Raging Slab vuodelta 1989.

Lisätäänpä vielä tähän linkki Channel4:n mainioon juttuun joka pohtii samoin Geronimo-nimen synboliikkaa.

Pois näytöltä, pois mielestä (hetkeksi)

· 2 kommenttia ·

Viime yönä China Miévillen romaanisuomennos lähti kohti kustantajaa. Ainakin toivon niin – eilen nettiyhteys tökiskeli perin tomerasti ja lähettämisessä oli lievää pahempia ongelmia. Eikä Hämeenlinnan päästä ole vielä tullut vastaanottokuittausta…

Vanhan ns. viisauden mukaan kukaan ei lue kirjaa niin tarkkaan kuin sen kääntäjä – ei välttämättä edes alkuperäisteoksen kustannustoimittaja. Tästä on sattunut muutama konkreettinen todiste-esimerkki, kun olen kysellyt sähköpostitse kirjailijalta muutamista kummallisuuksista alkuteoksessa, ja ne ovat osoittautuneet moksiksi, jotka ovat jääneet näkemättä kaikilta, niin kirjailijalta, kustannustoimittajilta, kriitikoilta kuin alkuteoksen lukijoiltakin.

Kääntäessä tekstiä lukee toisella tavalla: aikanaan luin The City and The Cityn enkä ollut kovinkaan innoissani siihen sisältyvästä dekkarijuonesta. Muutaman puolitoista vuotta sitten kirjoittamani mielipiteen takana seison edelleenkin, mutta kääntämisen myötä aloin kyllä arvostaa silloista enemmän loppuratkaisua, etenkin eräiden asiaan sekaantuneiden henkilöiden motiivien kannalta. Miéville on monitasoinen, kielellisesti taitava kirjoittaja, enkä tässä vaiheessa voi kuin toivoa tekeväni hänen tekstilleen oikeutta. Vaikka Toiset – kuten kirjan elokuun loppupuolella ilmestyvän suomennoksen nimi kuuluu – ei tyylillisesti eikä aiheiltaankaan muistuta kovinkaan paljoa suosikkidekkaristiani Tony Hillermania, molempia yhdistää dekkaritarinan käyttäminen (ainakin osittain) aivan muunlaisen tarinan, aivan muunlaisen sanoman kehyksenä, ei niinkään kirjan keskeisenä sisältönä.

Vaikka olenkin suomentanut aikaisemmin scifiä (ja vähän fantasiahtavaakin kirjallisuutta), nykyaikaan (tosin keksittyyn Itä-Euroopan pikkuvaltioon, tai tarkkaan ottaen kahteen pikkuvaltioon) sijoittuvan Toisten kanssa jouduin tekemään ehkä enemmän sanastollista pähkäilyä kuin koskaan ennen. Osan ennen varsinaista käännöstyötä kehittelemistäni ilmaisuista jouduin muuttamaan puolimatkassa, kun syvempi paneutuminen sanojen käyttöön sai alkuperäisidean vaikuttamaan tavalla tai toisella kököhköltä. Tai mieleen tuli muuten vain parempi, luontevamman oloinen sana, joita sitten sijoittelin paikoilleen teksturin etsi/korvaalla. Kyselin toki ideoita sekä kollegoilta että naamattukavereilta, muutamilta muuten vain kohdalle sattuneilta tuttaviltakin. On muutama sana – muun muassa yksi paikannimi – joihin en ole vieläkään ihan tyytyväinen. Raatiin liittyy nyt kustannustoimittaja, ja ehkä minullekin putkahtaa jotakin uutta mieleen siihen mennessä kun hänen korjausehdotuksensa putkahtavat pöydälleni.

Muuten suomentaja-Mäkelä poistuu nyt muutamaksi kuukaudeksi takavasempaan ja kirjoituspöydän ääreen istahtaa kirjailija-Mäkelä (ja, etenkin heinäkuuun festivaaliputken aikaan, tietysti myös lomailija-Mäkelä). Katsotaan, mitä hän saa aikaiseksi ja mikä saa hänet hyppimään seinille joko ilosta tai turhautumisesta.

Sipulisoppa

· 2 kommenttia ·

Näin 22-Pistepirkot ensi kertaa lavalla Härmä-rock-konsertissa Kulttuuritalolla vuonna… ööö… 1982, pian heidän voitettuaan Rockin Suomenmestaruuskisat. Moni musiikkia ja soittamista harrastava tuttavani oli suorastaan vihainen tuomariston ratkaisusta, ja minäkin roikutin leukaani Kultsan lattian tietämissä: Mitä ihmettä tämä oikein on olevinaan? Hyvin harrastelijamaista soittoa, epämääräisen kuuloisia biisejä siitä kuinka Mauno Koivisto sattuu kävelyllä tulemaan vastaan. Enemmänkin vapaamittaisia runoja kuin lauluja. Mutta vähitellen bändin lumo alkoi ottaa valtaansa. Keikoilla ihastutti valoshowna toiminut jalkalamppu, joka korosti entisestään musiikin pienimuotoisuutta, ja huomattavan luova tapa käyttää halpoja leikkikalusyntetisaattoreita. Monet muusikkokaverit olivat sm-voitosta edelleen vihaisia: ”Siis niissä kisoissa oli sellaisiakin bändejä jotka oli sentään harjotellu…!”

Elämäntilannesyistä Pirkko-keikoilla käyntiin tuli pitkähkö tauko, ja seuraavalla kerralla bändi olikin jotain aivan muuta: englanniksi laulava, sujuva ja osaava 60-lukuautotallitrio. Sillä keikalla sattui olemaan vielä lämppärinä loistava, loistava Kansanturvamusiikkikomissio, joten kommunikaatiotason putoaminen kielen vaihtuessa lontooksi korostui entisestään. Pirkkokeikoilla käymiseen tuli vielä pidempi tauko, kunnes heidän musiikkinsa alkoi jälleen viehättää. Alkupään suomenkielisista lauluista ”Kammo kammo kamala” jatkoi elämäänsä toisella kielellä, runopoikaherkkyys löytyi uudestaan paahtamisen alta.

Ja rankemmillakin hetkillä Pirkot ovat, parhaimmillaan, loistavia. Esimerkiksi tässä Eleven-levyn herkkupalassa, jonka videossa on lisäbonarina klassinen helsinkiläisratikka.

Erinomaista vappua!