Näin kuuluivat Heikki Nurmion Saksassa vuonna 1917 kirjoittaman ”Jääkärimarssin” alkuperäiset sanat, kertoo Jussi Niinistön Heimosotien historia 1918–1922 (Suomalaisen kirjallisuuden seura 2005) ja tutustuttaa lukijansa aikakauteen, josta ei tosiaankaan ole hirveästi Suomessa huudeltu minun elämäni aikana.* Suomen sisällissota nimittäin ei oikeastaan päättynytkään huhtikuussa 1918, vaan se ulkoistettiin eri puolille Karjalaa ja Viroa. Seurasi sarja verisiä sotaretkiä ja konflikteja, joiden molemmilla puolilla taisteli suomalaisia: Valkoisen puolen liittolaisia olivat ”heimosoturit”, suomensukuisia kieliä puhuvat karjalaiset ja virolaiset, sekä ennen vuoden 1918 marraskuuta saksalaiset. Punaisen puolen liittolaisia olivat venäläisten ohella karjalaiset – ja englantilaiset.
Vaikka Venäjä olikin vetäytynyt I maailmansodasta lokakuun vallankumouksen jälkeen, sen entinen liittolainen Iso-Britannia katsoi aiheelliseksi suojella liittoutuneiden etuja Kuolassa ja Vienassa. Suomi oli helppoa (ja pitkälti oikeutettuakin) nähdä tässä vaiheessa pelkkänä Saksan näennäisitsenäisenä vasallivaltiona, joten britit aseistivat ja organisoivat karjalaisia taisteluun heidän kotiseuduilleen lännestä tunkevia ”ruotsheja” (ts. suomalaisia) vastaan. Karjalassakin oli nimittäin kyllä vahvaa halua irroittautua bolševikkien johtamasta, sisällissodan keskellä vääntelehtivästä Venäjästä, mutta toisin kuin Karjalan länsirajan takana kuviteltiin, suurin kohdistui itsenäisyyteen, ei länsinaapuriin liittymiseen. Suomensukuisten kansojen suurvaltahankkeet olivat ennen kaikkea länsisuomalainen keksintö, johon idempänä suhtauduttiin enimmäkseen perin epäluuloisesti – ja tulevaan Suur-Suomeen kuuluvaksi lasketussa Virossa haluttiin sielläkin mieluummin elää vapaassa Virossa kuin Etelä-Suomessa.
Heimosodat kestivät nelisen vuotta, paljon kauemmin kuin Suomen sisällissota. Taistelijoiden kokonaismäärä oli ehkä – ainakin suomalaisten osalta – vähäisempi kuin sisällissodassa, uhrimäärä on kaiken kaikkiaan saattanut olla suurempikin. Tätä edisti sodan tavaton raakuus ja sumeilemattomuus: vankeja ei otettu kummallakaan puolella, vaan kaikki vastaan panneet ammuttiin saman tien. Eikä kiduttaminenkaan ollut ilmeisesti mitenkään poikkeuksellista.
Heimosotaretket Karjalaan on usein kuitattu pelkkinä intomielten yksityishankkeina, mutta minun yllätyksekseni niillä oli enimmäkseen valtiovallan hiljainen tai avoin siunaus – ja rahoitus. Vuoden 1918 Vienan retkille komennettiin mukaan jopa asevelvollisia, vasten tahtoaan, ja vastentahtoisten hyökkääjien motivaation puute olikin yksi syy näiden hankkeiden kaatumiseen.
Suurimmat vastoinkäymiset johtuivat kuitenkin siitä, että innokkaiden fennomaanien pettymykseksi paikallinen asujaimisto ei innostunut suursuomalaisuudesta, vaan halusi mieluummin joko olla rauhassa tai auttaa karjalais-suomalais-venäläisiä punikkijoukkoja.**
Väestön enemmistön tuen saivat taaksensa oikeastaan vain Viron vapaussodassa vuonna 1919 taistelleet joukko-osastot, I Suomalainen vapaajoukko ja Pohjan Pojat. Ne olivat myös ainoat sotilaallista menestystä saaneet suomalaiset koko heimosotakautena, ja oikeastaan ensimmäinen ja ainoa sodan voittajapuolella taistellut suomalaisjoukko sitten 30-vuotisen sodan.***
Yksi valtiovallan keskeisiä syitä olla mukana tällaisissa hankkeissa oli, ettei Suomella ollut olemassa itärajaa ennen Tarton rauhansopimusta (1920). Monien mielestä itsenäistä Suomea olisi mahdotonta puolustaa, ellei rajaa saataisi kulkemaan suunnilleen Suomenlahti–Laatokka–Ääninen–Vienanmeri-linjalle.**** Venäjällä riehuva sisällissota sitoi vallankumoushallituksen resursseja, joten nyt tuntui olevan paras mahdollinen tilaisuus hyötyä naapurin kaaoksesta niin paljon kuin mahdollista.
Oli myös tärkeitä taloudellisia etuja puolustettavana. Maan johdolle nämä olivat heimoaatetta tärkeämpiä, kuten Tarton lopullinen sopimus osoitti: kovin suomalaismieliset Repolan ja Porajärven pitäjät vaihdettiin – repolalaisten ja porajärveläisten kiihkeistä anomuksista huolimatta – surutta Petsamon nikkeliin ja Jäämeren satamaan. Tämän jälkeen ylioppilas Bobi Sivén, Repolan entinen nimismies, ampui itsensä ja hänen surmanluotinsa kätkettiin Akateemisen Karjala-seuran lippuun muistuttamaan Tarton rauhan epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä, että Karjalan haltuunottoa oli vain lykätty, ei hylätty. Tolkuttomat Suur-Suomi-haaveet haudattiin lopullisesti vasta vuoden 1944 tietämissä, vaikka jokunen haamu silloin tällöin kummitteleekin.
Jälkeenpäin voi tietysti pohtia, olisiko karjalaisten sittenkin kannattanut liittoutua kielisukulaistensa eikä heille historiallisesti, uskonnollisesti ja kulttuurillisesti paljon läheisempien venäläisten kanssa. Neuvostokommunismi ei tehnyt kovinkaan hyvää kauniille Karjalan maille, tai karjalaisille. Sen ajan arpia parannellaan vielä pitkään. Mutta toisaalta ei Suomikaan ole kohdellut valtakielensä sukukieltä puhuvia kansoja omien rajojensa sisällä kovinkaan armollisesti: kysykää vaikka saamelaisilta, joiden maat vietiin ja joiden kulttuuria vainottiin aina 1970-luvulle asti. Itä-Karjalasta olisi voinut hyvin tulla Lapin kaltainen ryöstöhyödynnettävä raaka-ainereservi Helsingin pankkiireille ja teollisuusmiehille.
Kirjoittaja-Niinistö on kyllä puolensa valinnut, vaikkei vaihtoehtohistorialla spekuloikaan. Hänen mielessään punaisten raaka sodankäynti oli julmuutta ja raakalaismaisuutta, valkoisten raaka sodankäynti taas taistelutilanteen aiheuttama välttämättömyys. Hän myös suorastaan ylpeilee sillä, että on jättänyt käyttämättä venäläisiä tietolähteitä sotien historiaa selvitellessään. Mutta toisinaan on antoisampaa lukea tekstiä, jonka kirjoittaja on niin varma asiansa oikeutuksesta, että jokainen täysjärkinen lukija on väkisinkin epäluuloinen.
___
* Tämähän on tietysti ollut vakioruikutusaiheita monenkin historian tapahtuman suhteen: aina on vaiettu jostakin, ennen kaikkea tietysti sotaveteraaneista. Omalta osaltani voin kyllä vakuuttaa että jopa 1970-luvun suomettumisaikoina nuorison päätä hakattiin sotaveteraanien uhrauksilla ja kohtaloilla sellaisella voimalla että aihe ärvöttää vieläkin. No, auttoihan tuo päähänhakkaaminen estämään minua koskaan sortumasta kokoomuslaisuuteen tai perssuomalaisuuteen, vaikka olinkin teinivuosinani varsin kiinnostunut sotahistoriasta. Mutta heimosodista tosiaan on oltu aika hissun kissun.
** Sama ilmiöhän toistui sittemmin jatkosodan aikana saksalais-suomalaisen hyökkäysrintaman edetessä syvälle Karjalaan
*** Ellei Lapin sotaa lasketa.
**** Ja, kuten parikymmentä vuotta myöhemmin osoittautui, he olivat itse asiassa ihan oikeassa.
Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun toimittama Sisällissodan pikkujättiläinen (WSOY 2009) pyrkii olemaan objektiivinen, toteava ja analysoiva alkuvuoden vuoden 1918 tapahtumien ynnä niiden syiden ja seurausten yleisesitys. Se pohjustaa kuvailemalla Suomen suuriruhtinaskunnan osuutta Venäjän sotaponnisteluihin maailmansodassa: Suomalaisia vapaaehtoisia värväytyi aluksi jonkin verran Venäjän armeijaan, muuten suomalaiset lähinnä hyötyivät sodasta, koska tarviketilaukset toivat maahan rahaa ja työpaikkoja. Yksikamarinen eduskunta oli tuonut valtiopäiville jo toistakymmentä vuotta aikaisemmin työväestön edustajat, mutta isot kysymykset – torpparikysymys, työaikalait – odottivat yhä ratkaisemistaan. Muun Venäjän sota oli sen sijaan kuihduttanut nälänhätien partaalle, ja lopulta keisarivalta romahti maaliskuun vallankumouksessa 1917, ja sitten kaoottinen porvarishallinto romahti puolta vuotta myöhemmin lokakuun vallankumouksessa bolševikkien valtaannousuun. Suomessa sekä oikeiston että vasemmiston itsenäisyysmieliset näkivät tilaisuuden koittaneen. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen hetkellinen yksimielisyys alkoi nopeasti rakoilla, katastrofaalisin seurauksin.
