Olen vuosien mittaan lukenut melkoisen liudan erilaisia kuvauksia lapsuudesta ja nuoruudesta Kiinan kohtalonvuosina, Suuren Harppauksen aiheuttaman nälänhädän ja Kulttuurivallankumouksen monessa suhteessa lähinnä anarkismia lähennelleen kaaoksen aikana. Useimpien kirjoittajat ovat olleet taustaltaan ylimys- tai porvarissuvusta, juuri niistä pienistä yhteiskuntaryhmistä jotka menestyivät loistavasti keisarikunnan loppuaikoina ja pystyivät repimään kaiken hyödyn ”tasavallan” vuosien kaaoksesta ja sisällissodasta. Eräänlaisena vastamielipiteenä ovat toimineet edesmennyt kummitätini ja hänen lähetyssaarnaajakaverinsa, jotka ehtivät nähdä millaista elämä maaseudulla oli ”tasavallan” aikaan ja mihin suuntaan se oli muuttunut sittemmin. He eivät olisi missään nimessä äänestäneet ketään vasemmistolaista Suomen vaaleissa, mutta olivat vilpittömästi sitä mieltä että on epätodennäköistä että Kiina olisi kyennyt nousemaan 30–40-lukujen syövereistään minkään muun kuin kommunismin avulla. Ehkä. Ehkä ei.

Li Kunwulla on toisenlainen näkökulma. Pikkuvirkamiesperhetaustastaan huolimatta hän heittäytyi täysillä mukaan 1960-luvun Kulttuurivallankumouksen punakaarteihin, oli mukana joukossa joka hävitti korvaamattoman arvokasta vuosituhantista perinnettä taantumuksellisena, porvarillisena, vastavallankumouksellisena, epäisänmaallisena. Sittemmin hän työskenteli vuosikymmeniä propagandapiirtäjänä. Ranskalaissyntyisen käsikirjoittajan P. Ôtién kanssa laaditun omaelämäkerrallisen Minun Kiinani -sarjakuvatrilogian 254-sivuinen ensimmäinen osa Isän aika (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2011) luotaa Lin elämää hänen vanhempiensa tapaamisesta aina järkytyksen hetkeen: kun Li kuulee Kansan Vapautusarmeijan taistelutovereidensa kanssa Suuren Ruorimiehen, puhemies Mao Zedongin kuolemasta.

Jossakin mielessä tarina tuo mieleen juuri sellaiset ”itsekritiikit”, joita Li punakaartilaistovereineen pakotti opettajansa ja muut porvarien hännystelijät kirjoittamaan. Li ei erityisemmin sääli itseään tai puolustele valintojaan. Jälkiviisaana hän myöntää erehtyneensä itse, tehneensä ratkaisunsa itse, eikä vain menneensä ajopuuna virran mukana.

Toisaalta piirrokset ja teksti välittävät myös erinomaisen hyvin punakaartilaisuuden lumon. Oli upea tunne olla osa joukkoa, oli mielettömän upea tunne olla osa joukkoa, joka tiesi olevansa oikeassa. Tämän päivän Suomesta on helppo löytää vastaavia (onneksi ainakin vielä paljon lievempiä ja pienimuotoisempia) versioita aiheesta: lätkähuuma, Perussuomalaiset, Suomen Sisu. Yhtä lailla pieniä häivähdyksiä oikeassa olevan joukon mukana kulkemisen silmittömän upeasta tunteesta pystyi kokemaan 1980-luvun isoilla rauhanmarsseilla. Joskus rockkonserteissakin.

Kiinassa vain tapahtui samoin kuin Suomessa vuonna 1918: oikeassa oleminen muuttui terroriksi, rakentaminen repimiseksi, järjen puhuminen silmittömäksi väkivallaksi. Suomessa (sekä valkoisesta että punaisesta) terrorista joutui luultavasti kärsimään suurempi prosenttiosuus väestöstä kuin Kiinassa, mutta Kiinassa absoluuttinen uhrimäärä on tietenkin monimiljoonakertainen. Toipuminen kestää kauan, eikä Kiinan tuloerojen viime vuosikymmenien karkaaminen käsistä ainakaan helpota asiaa.

Lin kuvaamassa Mao-kultissa on myös paljon Kekkos-kultin piirteitä, aina vanhan miehen urheilusuoritusten ylistämiseen ja heikkenevän (fyysisen ja henkisen) terveyden sinnikkääseen salailuun asti. Epäilemättä Kiinasta löytyy yhtä lailla Mao-nostalgiaa kuin Suomesta Kekkosen ajan nostalgiaa: kaipuuta aikaan, jolloin elämä oli selkeää, johtajat arvostelun yläpuolella, maailma jaettavissa selkeästi hyviin ja pahoihin.

Kaiken kaikkiaan Minun Kiinani on erinomaisen valaiseva kertomus, eikä sen kuvaama aika ja ajattelu ole valitettavasti kadonnut mihinkään, vaikka punalippujen tilalla saattaakin näinä päivinä olla esimerkiksi siniristilippuja.

• Tweet
• Pin It