Saara Henriksonin Moby Doll (Into 2011) lähtee liikkeelle turhautuneiden (entisten) opiskelijoiden Helsingistä. (Tai, jos tarkkoja ollaan, Vironniemeltä, pieneltä alueelta kantakaupungissa.) Kahden toisensa monta vuotta aikaisemmin tunteneen päähenkilön elämässä mikään ei oikein tunnu miltään, mikään ei suju eikä luonnistu. Elämä, ja kaupunki, tuntuvat irrallisilta, tuntuvat kulkevan ohi. Molemmilla on omat syynsä kaivata Narvikin vesille. Jenny toivoo saavansa innoitusta Sibelius-akatemian lopputyösävellykseen lapsuudesta muistamastaan valaan laulusta: hän haluaa löytää, kuulla sen uudelleen. Joken keskeinen syy on löytää Jenny uudelleen.
Narvikin vesillä, väheneviä valaita ja (muidenkin) päähenkilöiden omia pakkomielteitä etsiessä, maailma ja ympäristö muuttuu todellisemmaksi, aidommaksi, myös kirjan tekstissä. Pienen, kuluneen kalastusaluksen ja ympäristöaktivistien kuunarin ahtaat tilat syksyisen vaarallisella merellä piirtyvät lukijan mieleen paljon todellisempina kuin kaupunki. Tai ehkä niukkaan kerrontatyyliin on tässä vaiheessa vain tottunut. Lyhyitä valaan näkökulmasta kerrottuja jaksoja (ja paikka paikoin turhankin perusteellisia faktadumppauksia) lukuun ottamatta kerronta pysyy hyvinkin karun realistisena miltei loppuun asti, tai ehkä aivan loppuun asti. Suuren ja muinaisen olennon* paluun kuvaus säilyttää sekin karun realistisen otteensa, pidättäytyy sortumasta sellaiseen jumpsisjömpsis-cinematiikkaan mihin olisi niin helppo sortua. On vain perusteltu aavistus siitä että tässä on koettu vierestä jotakin isoa ja miesmuisteihin näkemätöntä.
Ensimmäisen ihmisvankeudessa eläneen miekkavalaan mukaan nimetty Moby Doll on tietoisen pieni, lyhyt ja pienimuotoinen meritarina kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta, eräänlaista epälatinalaisamerikkalaisen niukkaeleistä maagista realismia. Tavallaan.
___
* Ei, H. P. Lovecraftilla ei ole kuitenkaan asian kanssa pahemmin tekemistä.
