Takanamme istuneiden perinteisemmän sähkökitarabluesmusiikin ystävien mielestä bluesia ei tullut tarpeeksi, mutta en minä valita. Siitä on aikaa kun olen viimeksi nähnyt Honey B & T-Bonesin livenä, ja tykkäsin meiningistä vallan paljon.
Tämäniltaisella Malmitalon keikalla Aija Puurtisen, Esa Kuloniemen ja Jaska Lukkarisen trioa täydensi uudella Walking Witness -levylläkin soittanut Mamba Assefa. Tämä korosti entisestään rytmien osuutta. Kuloniemen kitarat tukivat kokonaisuutta ja pysyttelivät hyvinkin suurelta osin säestyksellisissä ja koloristisissa tehtävissä. Basson ja kahden lyömäsoitinpatterin mukavasti lonksottelevan kompin päällä solistisena instrumenttina toimi miltei koko ajan Puurtisen laulu. Pelkän sanoitusten laulamisen lisäksi hän lauloi myös koloratuurimaisia osuuksia, välillä viivettä vasten.
Malmitalon sali on mainio paikka tällaiseen ilmaisuun: katsomo on riittävän intiimi pitääkseen kosketuksen yllä, epäkapakkatila saa ihmiset kuuntelemaan keskittyneesti, akustiikka toimii. Klubeissa on oma vissi hohtonsa, mutta tällainen HBTB toimii myös ”oikealla” konserttilavalla.
Näinkin sinut siellä.
Tykkäsin konsertista, oikeastaan en kaivannut sen enempää bluesia. Puurtisen äänimaailma on huikea ja hänen flirttinsä yleisön kanssa hurmaavaa. Istuin eturivissä, nautittavaa.
Ja kappas, minä onnistuin olemaan kokonaan huomaamatta sinua. Äärimmäisen noloa.
Taisit tuijotella Aijaa niin tiiviisti 😉
Ehkäpä sitten niin. 😎
Malmitalolla on loistava akustiikka, tai sitten miksaaja on huippu hyvä, sillä kaikki nyanssit Aijan laulusta, Esan kitaran ärjynnästä ja rumpaleiden tykityksestä kuului hyvin, eikä kuitenkaan liian kovaa.
Olet oikeassa, Seppo. Salin hiljaisuuskin vaikutti asiaan: nyanssit kuuluivat, eikä volyymia tarvinnut käyttää liikaa.
Ehkä sähköisenkin musiikin ystävien pitäisi alkaa vähitellen vaatia yhtä paljon konserttipaikkojen akustiselta laadulta kuin klasarijengin?