Syystä tai toisesta on käynyt niin, että vuodenvaihteen mittaan olen päätynyt näkemään ja lukemaan useita elämäkerrallishenkisiä elokuvia ja kirjoja. A. E Nordenskiöldin elämäkertakirjasta oli blogissa jo puhettakin. Toinen tieteellisehkö ja löytöretkehkö elämäkerran kohde on tällä erää ollut Neil Armstrong (1930–2012), ensimmäisenä Kuun pinnalle astunut amerikkalaisastronautti. Damien Ghazellen ohjaama Ensimmäisenä Kuussa (First Man, 2018) on monessakin suhteessa suhteellisen perinteinen biopic: alussa kerrottu kohtaus (tyttären kuolema) palautetaan mieliin traumana useita kertoja elokuvan mittaan, ja miltei lopussa siihen palataan (fiktiivisessä) kohtauksessa, kun Armstrong pudottaa Kuun pinnalle tyttärelle kuuluneen nimirannekkeen. Muuten elokuva on hyvinkin toimiva kokonaisuus, joka tuo oikeastaan varsin hienosti esiin, miten pelottavia, rämiseviä, täriseviä ja meluisia kapineita yliääni-kokeilukoneet, avaruusraketit ja kuumoduulit oikein ovat. Tätä on vielä korostettu tekemällä kuukävelykohtauksesta täysin äänetön: tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta – Tim Peaken kirjasuomennoksen jäljiltä olen tietenkin perillä siitä, että avaruuspuvun elossapitojärjestemät tuuttaavat astronautin korviin melkoisen kovaa meteliä. Vaikka elokuva olikin nimenomaan Armstrongin tarina, hämmentävää oli miten vähän tilaa Apollo 11:n muut astronautit saivat. Edwin ”Buzz” Aldrin pääsi ääneen parissa kohtauksessa, Michael Collins taidettiin mainita nimeltä suunnilleen kerran.
Muut kohdalle sattuneet elämäkerrat ovat sitten olleet musiikillisempia. Freddie ”Faroukh Bulsara” Mercuryn (1941–1991) elämästä kertova Bohemian Rhapsody (ohjaus Bryan Singer, 2018) ottaa varsin paljon vapauksia todellisten tapahtumien ja niiden järjestyksen suhteen: todellisuudessahan Queen ei suinkaan ollut hajonnut ennen Live Aid -konserttia, eikä Mercury vielä siinä vaiheessa tiennyt mitään AIDS-tartunnastaan, esimerkiksi. Toisaalta elokuva valottaa hetkittäin vallan mainiosti Queenin levytysten synnyn dynamiikkaa ja myös bändin kolmen muun jäsenen sävellyksellistä ja sanoituksellista panosta.
Teppo Airaksisen Juice (2018) ottaa yhtä lailla vapauksia totuuden suhteen, yhdistelee Juice Leskisen (1950–2006) vaimoja ja tyttöystäviä yhdeksi fiktiiviseksi henkilöksi ja niin edelleen. Elokuva on etenkin edellä mainittuihin amerikkalaisteoksiin verrattuna melkoisen rosoisen ja, sekä hyvässä että pahassa, kotimaisen näköinen: toisaalta estetiikkaa on selvästi lainattu Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiöstä (1981), eikä minulla ole sitä vastaan mitään. Kyseinen konserttielokuva oli minulle aikoinaan iso juttu ja hieno kokemus, vaikkakin enemmän Hassisen koneen kuin Juicen vuoksi. Juice antaa keskimääräistä muusikkoelämäkertaelokuvaa enemmän tilaa musiikille: toisinaan elokuvassa nähtiin jopa melkein kokonainen biisi ilman nykyään jotakuinkin pakollista ADHD-pätkimistä. Rajua ja radikaalia!
Viime aikojen elämäkertaelokuvista kuitenkin hienoimmaksi kokemukseksi muodostui Kirill Sebrennikovin Kesä (Leto, 2018), enimmäkseen mustavalkoinen ja aika ajoin riemukkaan surrealistiseksi heittäytyvä kertomus kahden bändinjohtajan ystävyydestä. Elokuvasta nauttimista epäilemättä osaltaan auttoi se, että minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä Zooparkin laulajakitaristi Mihail ”Mike” Vasiljevits Naumenkon (1955–1991) tai Kinon laulajakitaristin Viktor Robertovitš Tsoin (1962–1990) elämästä – eikä hirveästi Neuvostoliiton viimeisten vuosien rockkuvioista muutenkaan: mutta itsekin jonkin aikaa silloisessa Leningradissa asunut ja molempia bändejä ainakin puolella korvalla kuunnellut S. piti elokuvasta hänkin. Jos Pihtiputaan skideillä oli mielestään tylsää, he eivät todellakaan tienneet millaista oli naapurissa: Leningradin Rock-klubi oli käytännössä koko maan ainoa paikka minne rockbändejä päästettiin esiintymään, kunhan sanoitukset oli ensin tarkastettu ja yhteiskunnallisesti sopiviksi hyväksytty.
Kirjallisella puolella tulin lukaisseeksi perä perää sekä Timo Kalevi Forssin kirjan Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (Into 2018) että Ville Similän ja Mervi Vuorelan teoksen Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY 2018). Molemmat käsittelivät minulle ikään kuin puoliläheisiä artisteja. Leevi and the Leavingsin musiikki on ollut osa elämäni soundtrackia aina ”Mitä kuuluu Marja-Leenasta” lähtien, vaikken ikinä ole bändin levyjä ostanutkaan: radio on tarjonnut Leevi-meininkiä vuosikymmenien mittaan kerrassaan riittämiin, ja radio on ehkä ollut oikein hyvä tapa kyseisestä kokoonpanosta nauttimiseen. Joskus kyllä on mennyt liiallisuuksiin: siihen aikaan kun meillä oli vielä anoppila Kiihtelysvaarassa, siellä käymisen rituaaleihin kuului kuulla ”Pohjois-Karjala” paikallisradiosta – noin kerran tunnissa. Viime kesänä tulin lainanneeksi kirjastosta Matkamuistoja-boksin (2008) ja totesin, että kovin pitkää rupeamaa ei Leevi-klassikoita kerrallaan pysty kuuntelemaan: vaikka laulujen rumpukompit onkin soittanut jokseenkin aina ns. oikea ja vallan pätevä rumpali, johtajan näkemys oikeasta rytmistä oli rumpukonemaisen mekaaninen ja tasapaksu nakutus täysin vailla groovea. Sellaista ei tämä korva kovin kauaa kestä.
Vaikka Gösta Sundqvist (1957–2003) ilmeisesti jotakuinkin vihasi Juice Leskistä (ja tunne tuntuu olleen molemminpuolinen), musiikillisesti molemmat pelasivat perin samanlaisilla korteilla. Toisaalta mukana oli vahvasti kuplettivaikutteisia huumoripaloja ja niiden välissä, ikään kuin huumorin lomassa helpommin sulatettavana, hyvinkin vakavia ja traagisia tarinoita ja ihmiskohtaloita.
Ultra Brasta innostuin esikois-ep:n ja etenkin ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat” -laulun myötä. Vaikka en itse kannata noin äärimmäisiä toimenpiteitä ja sitä paitsi äänestin ”kyllä” EU-äänestyksessä enkä ole katunut, 1990-luvun puolivälissä kaikenlainen yhteiskunnallisuus ja maailmanmenoon kriittisesti suhtautuva poliittisuus oli siivottu kotimaisesta musiikista täysin olemattomiin. Jopa Apulannan kaltaiset mukapunkkarit tekivät pelkkiä teini-ihmissuhdedraamoja ja ylistivät haastatteluissa Kokoomusta. Edistin Ultra Bran asiaa itse haastattelemalla esikoisalbuminsa juuri julkaissutta bändiä Rumbaan loppukesästä 1996: kuvaavaa kokoonpanolle oli, että haastattelussa oli paikalla neljä henkeä: pianisti/säveltäjä Kerkko Koskinen, laulaja Terhi Kokkonen sekä kaksi sanoittajaa – Anni Sinnemäki ja Janne Saarikivi – jotka eivät laulaneet eivätkä soittaneet mitään. Vapaaherran elämää (1996) soi kotonani paljon, mutta kiinnostus alkoi pian lopahtaa, kun Ultra Bran musiikki alkoi sekin vältellä yhteiskunnallisuutta ihmissuhdetarinoiden ja ”Hauen” kaltaisten nonsense-palojen kaltaisilla (minun mielestäni) tyhjänpäiväisyyksillä. Uuden aallon(kin) kasvattina tekstit ja niiden sisältämät ajatukset ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Aukaisin korviani uudelleen oikeastaan vasta viimeisen Vesireittejä-albumin raidan ”Poika vuoden takaa” kohdalla: ihmissuhdetarina sekin, mutta miten hieno, taidokkaasti rakennettu ja koskettavasti laulettu kappale! Ehkä elämäni oli edennyt sellaiseen tilaan että olin vastaanottavaisempi ihmissuhdeaiheisille lauluille.
Näistä elämäkertureista Timo Forssilla on ollut hankalampi urakka: teoksen päähenkilö Gösta Sundqvist on ensinnäkin kuollut toistakymmentä vuotta sitten, minkä lisäksi hän lakkasi antamasta haastatteluja vuoden 1995 tienoilla ja sitä edeltävissäkin haastatteluissa keskittyi lähinnä kehumaan omia projektejaan, paisuttelemaan tulevia (mahdollisesti täysin fiktiivisiä) suunnitelmiaan ja haukkumaan kollegojaan. Ultra Bran väestä jotakuinkin kaikki ovat elossa ja ovat myös olleet ilmeisesti innokkaita puhumaan asioista.
Mielenkiintoista kyllä, sekä monen Ultra Bran keskeisen jäsenen että Sundqvistin juuret ovat Espoossa ja tie vei sittemmin jonnekin Punavuoren hörneille. Maantieteellisen etäisyyden lyhyydestä huolimatta henkinen etäisyys oli joissakin suhteissa valtava: koulupudokas, remonttireiska ja talonmies Sundqvist jotakuinkin vihasi (myös) kaikkea mikä liittyy akateemisuuteen – ja alkoholinkäyttöön. Ultra Bran väestä useat olivat kohtuullisen vauraista akateemisen tai kulttuurielämän perheistä, he olivat lähteneet Kallion tai Torkkelin lukiosta korkeakouluihin eivätkä pahemmin sylkeneet lasiin. Niin, ja Ultra Bra oli loistokas keikkabändi siinä missä Gösta Sundqvist kieltäytyi systemaattisesti nousemasta lavalle.
Toisaalta Ultra Bran johtaja Kerkko Koskinen oli studiotyöskentelyn suhteen yhtä pikkutarkka täydellisyydentavoittelija kuin Sundqvist, ennen kuin jälkimmäiseltä vähitellen loppui veto, energia, ideat ja kiinnostus, ja sekä Leevi and the Leavingsin musiikki että lukuisat radio-ohjelmat alkoivat mennä ali siitä mistä aita oli matalimmillaan. Sundqvist olisi tarvinnut pitkän sapattivapaan myös terveytensä hoitamiseen, mutta siihen hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Ultra Bra ymmärsi pistää pillit pussiin siinä vaiheessa kuin leipääntymisestä alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä.
Sekä Leevi and the Leavingsin dynamo että Sokeana hetkenä ovat, henkilöhistorioidensa ja musiikillisten asioiden ohella myös hyvin kiinnostavaa ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa 1900-luvun loppupuolen Helsingistä ja jo sellaisina ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikkeivät kohteiden musiikit lukijaa niin nappaisikaan.
