Ovien äärellä II

Vanhan ja ankean latteuden mukaan on elettävä sellainen elämä, että tulee kirjailijaksi. Lapsellisesta teennäisrankkuudestaan huolimatta sanonnassa on kyllä pientä perääkin: kirjailija peilaa tarinoitaan ja ideoitaan väistämättä omaan elämäänsä, omiin kokemuksiinsa, kuulemiinsa tai lukemiinsa muihin tarinoihin.

Lucia Berlin (1936–2004) voisi toki hyvin toimia sanontaa oikeaksi todistavana mannekiinina, mutta en usko että hänellä olisi moisiin tyhjänpäiväisiin kiinnostusta vaikka hän olisi elossakin. Kuten tulin luetelleeksi vuosi sitten ylistellessäni ensimmäistä suomennettua Berlinin novellien kokoelmaa Siivoojan käsikirjaa (suom. Kristiina Drews, Aula & Co 2017), rouva Berlinin oikeassakin elämässä riitti paikkoja, ammatteja ja kokemuksia kerrottavaksi – vaikka niiden pohjalle ei olisikaan rakenneltu (luultavasti vain osittain) autofiktiivisiä kertomuksia.

Viime syksynä ilmestynyt ja edelleen Kristiina Drewsin erinomaisesti suomentama toinen Berlin-novellikokoelma Siivoojan käsikirja II: Tanssia ruusuilla (Aula & Co) jatkaa, kuten nimestä voisi päätelläkin, suhteellisen samassa hengessä kuin esikoiskooste. Niin hyvässä kuin pahassa: kakkososaankin on pitänyt liittää alkuun Lydia Davisin jossain määrin vaivaannuttava Berlinin ylistysessee. Eivät nämä tarinat sellaista tarvitse, niiden sisäinen voima kantaa paljon muiden kehuja paremmin.

Kakkoskokoelman eräänlaiseksi teemaksi tai selkärangaksi muodostuu
Ciudad de Méxicoon sijoittuvien novellien sarja. Ne perustuvat vuoteen, jonka (oikea) Berlin asui Meksikon pääkaupungissa huolehtimassa syöpään kuolevasta pikkusiskostaan (jonka nimenä on novelleissa Sally). Sallyn vähitellen heikentyvän kunnon lomassa sisarukset puivat elämäänsä, muistelevat hirviönä pitämäänsä äitiä, lapsuuttaan Kalliovuorten kaivoskaupungeissa, nuoruuttaan Chileläisissä seurapiireissä ja aikuisuuttaan, joka ensin katkoi heidän välinsä ja sitten – äidin kuoleman jälkeen – toi heidät uudelleen yhteen sisaruuksina. (Tämän sarjan eräänlainen alku on ensimmäisen kokoelman hienoimpiin novelleihin kuuluva ”Suru”.) México-novellien vahvuus aiheuttaa sen, että välissä olevat toiset tarinat saattavat jäädä vähemmälle huomiolle, kun lukija odottaa pääsevänsä kuulemaan lisää Sallyn, hänen perheensä ja sisarensa viimeisistä yhteisistä päivistä.

Mutta eivät ne muut tarinat ole yhtään vähemmän vahvoja. Tällä kertaa mukana on pari novellia joita lukiessaan ensin jää miettimään ”hei, missä ’Lucia’ on, kuka näistä tyypeistä on hänen alter egonsa?” – mutta kyllä hän sitten löytyy jonkun tarinan sivuhenkilön roolista, tarkkailijana, juristin maksutta auttamana alkoholistina, vankilan kirjoituskurssin opettajana tai aivan liian nuorena äidiksi päätynyttä laitonta siirtolaistyttöä auttavana espanjantaitoisena sairaanhoitajana. Näistä jälkimmäin novelli, ”Mijito” oli minulle kirjan ehkä epämiellyttävintä luettavaa: ei siksi että tarina olisi huono, vaan siksi että se oli alastomassa toivottomuudessaan niin tosi. Yleensä Berlinin tarinoissa näkyy valoa pimeimmilläkin hetkillä, tai ainakin hymyilyttävä itseironian peili, mutta ei tässä.

Esikoissuomennoksen lailla Tanssia ruusuillakin oli pakko lukea kahteen kertaan, ja luultavasti luen molemmat vielä erinäisiä kertoja. Tavallaan olisi ollut hauskaa, jos novellien yhteydessä – tai edes sisällysluettelossa – olisi mainittu kunkin novellin julkaisuvuosi: olisi kiinnostavaa kokeilla tarinoiden lukemista niiden kirjoittamisjärjestyksessä.