Kuten taannoin ennustin, Manu Chaon elämäkerran suomennos kolahti vielä kerran digitaaliseen postilaatikkooni, tällä kertaa taittomuodossa. Näin kuuluu ollakin. Edellisestä tekstin läpikäymisestä on kulunut jo tovi, joten ajan tuomaa perspektiiviä tekstiin on taas vähän toisella tavalla. Sitä paitsi taittotiedostona – tai taittotiedostosta tehtynä pdf-tiedostona – teksti näyttää perin erilaiselta.

Rivitys muuttuu, rivinpituus muuttuu, marginaalit muuttuvat, kirjasinlaji muuttuu, tavutus tulee mukaan. Olemus muuttuu virtuaalisesta jatkolomakeprintistä virtuaaliseksi… kirjaksi. Tässä tapauksessa mukaan tuli vielä kuvitustakin. Nyt silmä kiinnittää huomiota usein eri asioihin.

Tämä on tärkeää sekä oman tekstin että käännösten suhteen. Monet kollegat tekevät lukuisia välitulosteita saadakseen tekstin näyttämään ja tuntumaan erilaiselta. Tämän teho on nykyään valitettavasti pienempi kuin ennen, kun näytöllä oleva teksti pyrkii olemaan mahdollisimman tarkasti printin näköistä. (Verrattuna siihen eroon, mikä printissä oli DOS-aikoina, kun näytöllä näkyi sinisellä tai mustalla pohjalla harmaita, käyttöjärjestelmän tasalevyisen perusfontin tuottamia kirjasimia.) Itse tulostan suomennoksiani perin harvoin, käytännössä vain silloin jos käännös alkaa olla valmiihko lämpimänä kesäpäivänä: printtien ja punakynän kanssa on mukava lähteä koneen äärestä pihan pergolaan lueskelemaan tekstiä. Siinä ympäristössä se näyttää riittävän toisenlaiselta.

Toiset kollegat muuttavat tarkastusvaiheessa tekstin kirjasinta mahdollisimman ankeaksi: Courier, Times Roman* ja <fontti jonka nimeä graafikot eivät lausu ääneen> ovat tässä suhteessa erinomaisia: ”Jos teksti näyttää hyvältä tuolla kirjasimella, se näyttää hyvältä millä kirjasimella ja missä muodossa tahansa.” Oikeastaan paras tapa olisi lukea tekstiä ääneen tarkkaavaiselle kuulijalle: sekä lukija että kuulija huomaavat monta asiaa, jotka pelkästään silmin katsomalla jäisivät näkemättä. Vaikka ateljeekriitikot lukevat tekstin (yleensä) paperilla, he toimivat usein erinomaisina virtuaalikuulijoina.

(Hmm, en ole koskaan kokeillut ajaa tekstiäni mihinkään text to speech -ohjelmistoon kuunnellakseni sitä itse. Saattaisi olla kokeilemisen arvoista sekin – ainakin jos systeemiin saa mahdollisuuden merkata kesken kuuntelua paikkoja, joihin pitää tehdä muutoksia.)

Minun pääasiallinen menetelmäni on, etenkin omien tekstien kohdalla, juuri taitto-ohjelman käyttö. Minähän taitan omat kirjani lopulliseenkin muotoonsa, ja olen huono ajattelemaan tekstin pituutta vanhakantaisesti liuskojen mitalla. Itselleni kirjan mitta hahmottuu kunnolla vasta taittamalla. Usein olen käyttänyt edellisen kirjan taittoa uuden pohjana, ja säätänyt sitä tuoreen tekstin tarpeiden mukaan sitä mukaa kun tarvetta ilmenee. Usein säätäminen tapahtuu vasta sitten kun teksti on käynyt kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden käsissä. Siihen asti riittää, että kirjan sisältö on hyvin ja miellyttävästi luettavissa niin, että lukija kiinnittää huomiota itse tekstiin, ei sen kehnoon ulkoasuun.

Joitakin asioita teen tosin jo kirjoitusvaiheessa. Käytän ”oikeita” lainausmerkkejä suorien ”tuumamerkkien” sijaan. Käytän oikeanmittaista ajatusviivaa – englanniksi en dash, englanninkielisessä tekstissä joskus käytetty em dash on liian pitkä suomeen – lyhyiden tavuviivojen sijaan myös repliikkimerkkinä. (Nämä löytyvät sormien alta paljon näppärämmin kun asentaa koneen käyttämään laajennettua monikielistä suomalaista näppäimistöasettelua.) En (tietenkään!) paina paina rivinvaihtoa joka rivin lopussa kirjoituskonetyyliin tai aloita uutta kappaletta kahdella rivinvaihtopainalluksella. (Ellen halua siihen kohtaan tekstiä tyhjää riviä myös lopulliseen, julkaistuun tekstiin.) Enkä milloinkaan sisennä kappaleita tabulaattorilla tai välilyönneillä: kyllähän ne saa jälkikäteen pois etsi/korvaalla, mutta miksi ihmeessä pitäisi nähdä ylimääräistä lisävaivaa? Paljon näppärämpää määritellä alun alkaen tekstinkäsittelyohjelman asetuksiin sopiva sisennys sen sijaan, että sellainen pitäisi hakata joka ikisen kappaleen alkuun joka ikinen kerta.

___
* Toisin kuin joskus kuvitellaan, Times (New) Roman ei ole kirjoihin tarkoitettu tai kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus. Kuten nimestä voi arvatakin, se on kehitetty sanomalehtikäyttöön: sen on tarkoitus olla luettavissa heikkolaatuiselta, huokoiselta paperilta nopeasti painettuna ja tiheään ladottuna. Kirjaan se on aivan liian nuhruisen ja ahtaan näköinen ja tekee omakustannemaisen vaikutelman. Luullakseni yleisin kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus on jo monta sataa vuotta pintansa pitänyt Garamond monine muunnelmineen.

• Tweet
• Pin It