Piti lukemani jotakin aivan muuta – ennen kaikkea vielä lukematonta lähdematskua Hunanin kirjoittamiseen – mutta tulin tarttuneeksi ohueen, punakantiseen kirjaan jonka olin pari vuotta sitten tullut hommanneeksi New Scientistin positiivisen arvion innoittamana. Saattaa hyvin olla, että tämäkin opus antaa kirjaan vallan hyvää ainesta.
Erityisesti lasten kehitykseen perehtyneen brittiläisen kognitiotieteilijän Bruce Hoodin kirja The Self Illusion – Why there is no ’you’ inside your head (Constable/Dutton 2012) esittelee leppoisaan tyyliin läpi monia keskeisiä – ja jopa kliseenomaisesti siteerattuja – kokeita, joilla viimeisen sadan vuoden mittaan on pyritty hahmottelemaan, miten tietoisuus toimii ja hahmottaa itseään – siis kirjan nimen ”minää”. Hood haluaa osoittaa, miten ristiriitainen ja epämääräinen tämä minä käsite on, ja onnistuu siinä varsin hyvin.
Hän ei, sivumennen sanoen, missään vaiheessa rinnasta ”minän” käsitettä ajatukseen ”sielusta”. Minulle tämä tuli mieleen oikeastaan jo kirjan alkumetreillä, mutta ehkäpä meidän uskonnollisten vakaumuksiemme (puutteiden) erot selittävät, miksei Hood halunnut sotkea itseään siihen soppaan. Ymmärrän kyllä, eikä minullakaan ole tähän asiaan muuta sanottavaa kuin tämä irrallinen heitto.
Hood viittaa minä-käsitykseen useita kertoja sanalla narrative, ”kertomus”: hänen näkemyksensä mukaan minä on pitkälti (epäluotettavista) muistoista ja niiden tulkinnoista koostuva kertomus siitä, mitä ”minä” on. Hänen mukaansa minä on pitkälti myös yksilön ympäristönsä kautta määrittelemä:
Ylle lainatussa kaaviossa YOU-sanan ympärillä ei ole kehäviivaa, mutta jotakuinkin jokainen on näkevinään sen ympärillä ympyrän. Vastaavalla tavalla minun käsitykseni siitä mitä ”minä” olen on syntynyt kaikesta siitä mitä tämän jotakuinkin kuvitteellisen minän ympärillä on tapahtunut (tai minä kuvittelen tapahtuneen), mikä on suhteeni läheisiini, ystäviini, työhöni, harrastuksiini,…
Hood näkee yksilön hyvin vahvasti osana yhteisöjään, ja siksi hän antaa tilaa monille (kiistanalaisillekin) kokeille, joissa on tutkittu esimerkiksi ihmisen alttiutta totella käskyjä silloinkin kun näemme niiden olevan vahingollisia muille. (Tunnetuin esimerkki näistä on Stanley Milgramin sähköšokkikoe 1960-luvulta.) Tässä yhteydessä hän pohtii hetken ajan myös minä-käsitteeseen sisältyviä kulttuurieroja ja toteaa, aivan oikein, että hyvin suuri osa siitä mitä olemme oppineet ryhmä- ja yksilöpsykologiasta on peräisin kokeista, joiden koehenkilöt ovat eurooppalaisia tai pohjoisamerikkalaisia yliopisto-opiskelijoita: heidän joukossaan on (etenkin Yhdysvalloissa) jonkin verran aasialaistaustaista väkeä (lähinnä Kiinasta tai Japanista), mutta siitä huolimatta valikoima on perin yksipuolinen: on vaikeaa kuvitella, että keski- tai yläluokkainen, euroamerikkalainen, pääosin miespuolisista 20–30-vuotiaista koostuva otos olisi koko ihmiskunnan mittakaavassa kovinkaan edustavaa sakkia. Kovin kauaa Hood ei tätä kuitenkaan tule murehtineeksi, vaan jatkaa eteenpäin ja alkaa taas suhtautua käytettävissä olevaan koeaineistoon universaalina. Tämä ei ole suinkaan ainoa asia, mikä saa Hoodin argumentoinnin tuntumaan joskus vähän hatarasti perustellulta, mutta toisaalta: tämä on lyhyt ja kevyt johdatus minä-käsitteen ongelmiin, ei perusteellinen selvitys.
Sellaisena kirja on varsin viihdyttävää ja valaisevaa luettavaa, siinäkin tapauksessa että monet esimerkkeinä käytetyistä klassisista (ja nykyään perin epäeettisiksi laskettavista) kokeista olisivat jo ennestään tuttuja. Kirjailijalle – kirjailijallekin – on joka tapauksessa hyvin terveellistä pohtia, mikä se oikein on se kapine tuossa viitisen senttiä silmien takana, joka näitä sormia ohjailee kirjoittamaan näitä sanoja tähän näin.
