Viime yönä kustantamo sai sähköpostia, kun suomentaja lähetti sinne Peter Wattsin romaanin Blindsight suomennoksen: näillä näkymin suomenkielisen version nimeksi tulee Sokeanäkö ja kirjan pitäisi olla lukijoiden saatavilla ensi heinäkuussa, kun Watts tulee kunniavieraaksi Helsingin Finnconiin. Koska myös kirjan suomentaja sattuu olemaan samaisen tapahtuman kunniavieras, ohjelmaan tulee varmasti keskustelua teoksen kääntämisestä.
Sokeanäkö on kiinnostava kirja, luultavasti ”kovinta” suomentamaani scifiä – siis siinä mielessä kuin sanaa ”kova” näissä yhteyksissä käytetään: ei uhon ja machismon mielessä, vaan tiukan tieteellisiin teorioihin pohjaavan spekuloinnin merkittävän roolin vuoksi. En välttämättä ole aina samaa mieltä Wattsin (tai hänen käyttämiensä lähteiden) tai hänen kirjansa henkilöiden havaintotuloksista ja/tai malleista tekemistä johtopäätöksistä, mutta eipä minun tarvitsekaan. Minun tehtäväni oli välittää tarina ja sen ajatukset mahdollisimman luontevalle ja ymmärrettävälle suomenkielelle. Tässä suomennoksessa on enemmän tieteellistä sanastoa ja ns. vierasperäisiä sanoja enemmän kuin keskivertoromaanissa, mutta se kuuluu kirjan ja sen henkilöiden maailmaan.
Tieteisromaaniksi Sokeanäkö on kiinnostava sikälikin, että se on luullakseni yksi hyvin harvoista tieteisromaaneista, jossa esiintyy vampyyreja (joiden olemassaolo ja historia esitellään myös tieteelliseltä pohjalta). Ennen kaikkea yksi vampyyri, jolla sattuu olemaan suomalainen nimi. Ilmeisesti Watts halusi hahmolle nimen, joka olisi yhtä aikaa eksoottinen (englanninkieliselle lukijalle) että herättäisi, sikäli kuin lukija nimen alkuperää tunnistaa, mielikuvan jostakin hyvin vaaleaihoisesta. Niinpä hän (kuulemma) kysyi nimiehdotusta suomalaistuttavaltaan, joka keitti sen kokoon yhdistelemällä kahden oman kaverinsa nimet.
Tämä aiheutti minulle lievän mielikuvaongelman kirjaa kääntäessä. Satun nimittäin itsekin tuntemaan molemmat henkilöt, eikä kumpikaan kauhean hyvin vastaa sellaista mielikuvaa, jota Watts vampyyrille halusi. Mutta se haittasi korkeintaan minua (eikä minuakaan itse suomennostyön suhteen), ei niitä lukijoita jotka eivät tunne ko. tyyppejä.
Käännöksen deadline olisi ollut itse asiassa vasta ensi vuoden puolella, mutta omaksi dediksekseni olin jo pitkään ottanut tämän perjantain. Syynä on se, että halusin työn ehdottomasti pois käsistäni ja mielestäni ennen kuin lähdemme ensi yönä parin viikon reissulle Yhdysvaltoihin. Matkareitti kulkee bussikyydillä Washington DC:stä mutkitellen kohti ns. etelävaltioita, New Orleansia ja sitten Floridaa. Matkakertomusta on tarkoitus kirjoitella ja valokuvata blogiin sitä myöten kun nettiyhteydet hotelleissa antavat myöten. Don’t touch that dial.
Lomaa tarvitaankin, sillä Sokeanäkö on viime viikkoina syönyt jotakuinkin tehokkaasti kaiken valveillaoloajan. Tiedän tekeväni hyvää työtä silloin kun dedis painaa päälle, mutta monta kertaa sormien käydessä näppiksen pinnalla jo vaikkakuinkamonetta tuntia tulee kyllä mieleen, että olen oppinut luottamaan liikaakin viimetinka-flow’n varaan.
Loman aikana on tarkoitus kyllä hieman pohjustaa seuraavaa työrupeamaa, omaa romaania numero kuusi, jonka kirjoittaminen pitäisi saada tapahtumaan loppuvuoden aikana. Bussissa (ja lentokoneissa) istuessa on ehkä aikaa lukea vähän lähdemateriaalia, miettiä ikkunasta ulos tuijottaessa ja kirjata muistiin siinä tuijotellessa mieleen tulleita ideoita. Kirjallisuus syntyy niinä hetkinä, jolloin kirjailija ei näytä tekevän työtä. Silloin kylvetään, lannoitetaan ja kasvatetaan. Tekstin näpyttely paperille on (melkein) pelkkä sadonkorjuuvaihe, kiivas ja työteliäs kyllä, mutta pitkällisen työnteon tulosta.
*
Ja, toki, juuri nyt: Onnea, EU!
Nobelin rauhanalkinto on totisesti ansaittu. Horjahtelevasta taloudesta, nitisevästä byrokratiasta ja keskinäisistä epäluuloista huolimatta Euroopan Unioni on ollut kiistaton, mieletön menestys nimenomaan rauhanprojektina. Se on saanut monta entistä verivihollista istumaan samaan pöytään kaikessa rauhassa, kohteliaasti ja kavereina: Ranska ja Englanti ehtivät pitää keskenään veristä vihaa melkein tuhat vuotta, Puola saksalaisen kielialueen kanssa miltei yhtä kauan, Ranska ja Saksa siitä lähtien kun Saksa syntyi 1800-luvulla. Silti olemme jo yli kuusikymmentä vuotta saaneet nauttia pisimmästä ja vakaimmasta rauhasta, joka tällä alueella on kirjoitetun historian aikana vallinnut.
Tässäkin suhteessa demokratia ja naapurien(kin) kunnioittaminen ovat osoittautuneet kaikkein tehokkaimmaksi valtiomuodoksi.
