Kategoria: palkinnot

Tämä vuosi, jos joku

Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.

Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.

Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.

Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.

”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.

Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.

Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.

Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.

Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.

Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.

Kielet kerronnan välineenä

Bob Dylan on tämän vuotinen kirjallisuuden Nobel-palkittu. Olin kieltämättä kohtuullisen yllättynyt uutisen kuullessani. Nobel-komitea on usein antanut palkinnon tekijälle, joka komitean mielestä ansaitsisi suurempaa huomiota kuin on siihen mennessä saanut. Dylania tunnetumpaa (elossa olevaa) sanasirkkaa tai -seppoa on tältä planeetalta kohtuullisen vaikea löytää.

Sitten on tietysti se pieni seikka, että Dylanin tuotannosta suurin osa on alkuaan ilmestynyt äänilevyillä, ei kirjoissa. Tokihan Dylan on julkaissut myös kirjamuodossa ensiesityksensä saanutta tekstiä, ja tokihan Dylanin alkuaan lauletutkin tekstit on moneen kertaan julkaistu kirjoissa ja kansissa. Silti tänään on kuultu aikamoista raja-aitojen kaatumisen rytinää, josta on oltu ilahtuneita ja ärtyneitä. Sekään ei sinänsä ole uutta: iso osa kirjallisista piireistä, lukijoista, kriitikoista, kirjailijoista ja toimittajista on aina sitä mieltä, että väärin palkitsivat.

Tavallaan Nobel-komitea on tällä kertaa palannut kirjallisuuden perimmäisille juurille, niihin kirjallisuuden muotoihin jotka olivat valtavirtaa ennen kuin sanan taitajat sotkeutuivat sellaisiin muotivirtauksiin kuten papyrus, pergamentti, paperi, hieroglyfit ja aakkoset. Ääneen kerrottuihin tarinoihin, joista puhutaan ”lauluina” niin Homeroksen kuin Kalevalankin yhteydessä – koska ne olivat lauluja. Iliaan ja Odysseian melodiat ovat kadonneet vuosituhansia sitten, koska niille ei ollut kelvollista tallennusvälineistöä, Kalevalaan koottujen tekstien ”oikeita” versioita laulettiin vielä niin myöhään että voimme aavistella miten laulu kulki.

Ja kuten vanhassa blogissa totesin, joidenkin tutkijoiden arvelun mukaan ihmisen esiäidit oppivat laulamaan ennen kuin puhumaan.

Nobel-komitean ratkaisu on kiinnostava, kieltämättä, eikä minulla ole sitä vastaan oikeastaan mitään. Paitsi että yhdysvaltalaisen tekijän palkitseminen tavallaan vie ”vuoron” muilta yhdysvaltalaisilta joksikin aikaa, jos komitea noudattaa (muuten) omia perinteitään. Olisin kernaasti suonut nobelin esimerkiksi tätä nykyä uraansa pikku hiljaa lopettelevalle, kahdeksankymppiselle Ursula K. Le Guinille.

 

Sunnuntaina Järvilinnaan, torstaina Villa Kiveen

Jo toiset Järvilinnan kääntäjäpäivät alkavat sunnuntaina Laukaan Taidekeskus Järvilinnassa (Järvilinnantie 213, Vihtavuori). Sunnuntain koko perheen yleisötapahtuma alkaa kello neljätoista.

Maanantain, tiistain ja keskiviikon me kääntäjät keskitymme kehittämään ammattitaitoamme laukaalaisten koululaisten kanssa. Tämän vuoden teemana on lasten- ja nuortenkirjallisuus, ja niiden erityisongelmia pääsemme ratkomaan kohderyhmän opastuksella.

Mutta eivät kirjalliset yleisötapahtumat siihen lopu. Ensi torstaina on Helsingin taiteiden yö, ja perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat järjestää kirjailijatalo Villa Kivessä ohjelmaa iltapäiväviidestä puolilleöin. Joskus kello 19 jälkeen paljastetaan myös, kenet palkitaan tänä vuonna Vuoden helsinkiläiskirjailijan kunniakirjalla.

Tänään on julkistettu Valtion kirjallisuustoimikunnan valinnat ensi vuoden kirjallisuuden ja kääntämisen apurahansaajista – ja määräaikaiset taiteilijaprofessuurit. Itse apurahansaajat saivat tiedon jo parisen viikkoa sitten, joskaan ilmeisesti eivät taiteilijaprofessorit, sillä ainakin toinen heistä kuuli asiasta yllättyneenä vasta tänään, kun onnitteluja alkoi sadella.

Omalta kohdaltani uusi yksivuotinen apuraha tarkoittaa, että toimeentulo kirjailijana on turvattu ensi vuoden loppuun saakka. Näissä hommissa se on melkoisen pitkä aika, aikamoista ylellisyyttä: vajaat 1700 euroa kuussa on kulttuurialan freelancerille kohtuullisen leveä leipä (vaikka siitä riemusta joutuukin vuoden mittaan maksamaan pari tonnia eläkemaksuja). Ei valittamista, siis. On taas vähän aikaa mahdollisuus keskittyä tarinoihin, ideoihin, teksteihin ja niiden toteuttamistapoihin. Uusia hankkeita on mielessä ja tekeillä, kunhan ensin saan Hunanin ensimmäisen editointikierroksen tehtyä pois pöydältä.

Kuin elokuvissa

Mietin, pitäisikö pistää lusikkansa soppaan Laura Lindstedtin Finlandia-voittopuheesta syntyneessä kohussa, mutta en tiedä olisiko minulla asiaan mitään sellaista sanottavaa, jota ei ole jo sanottu.

Olen Lindstedtin kanssa samaa mieltä, että oikeisto on ajamassa Suomea lähemmäksi luokkayhteiskuntaa, mutta en nyt oikein jaksa uskoa että takana on mitään suurta salaliittoa, pikemminkin lyhytnäköistä tyhmyyttä. Viimeksihän, kun yritettiin yhdistää luokkayhteiskuntaa ja sellaista koululaitosta jossa suurimman osan kansalaisista oli pakko oppia edes välttävästi lukemaan, saatiin aikaiseksi vahva ammattiyhdistysliike, vallankumouksia ja maailmansota. Luokkayhteiskunta toimii vain, jos suurin osa kansasta ei osaa lukea ja kuvittelee, että luokat ovat jumalien määräämä asiaintila eikä minkään muunlaista yhteiskuntaa edes voisi olla olemassa.

Vaatimukset, ettei yhteiskuntakritiikkiä ei saa esittää ellei ole ekonomi (edes yhteiskuntatieteilijät eivät tietenkään kelpaa) ja esitä samalla täydellistä budjettiesitystä, saavat minutkin miettimään, mistä niitä post-stalinistisen kulttuurieliitin jäsenkortteja oikein mahtaakaan saada. Kuulun niihin, joiden mielestä perusteltua yhteiskuntakritiikkiä pitää voida esittää ilman talousarvioitakin. Karl Marx taisi muuten olla jotakuinkin ensimmäinen, joka korosti taloudellisten valtasuhteiden merkitystä yhteiskunnallisessa kehityksessä. Lindstedtiä kritisoimaan masinoidut kaaderit ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunnallisia kysymyksiä saa millään muulla tavalla arvioidakaan kuin talouden kannalta, joten tässä mielessä heitä voitaneen pitää tämän keskustelun ”uusmarxilaisina”.*

Yritän kuitenkin keskittyä kirjoittamaan romaaniani. Ahdistavien uutisten syksyn tunnelmat sopivat toki monessakin suhteessa hyvin kirjaan, joka kertoo hyvin ahdistavista vuosista maassa, jossa oli eletty ahdistavia vuosia kauan ennen ja paljon sen jälkeenkin. Minähän olen ollut ”aina” sitä mieltä että sekä historialliset että tieteisromaanit ovat ensisijaisesti rehellisiä kuvia kirjoittamisaikansa aatteista, tunnelmista, peloista ja toiveista, joten nykyajan suodattuminen menneiden vuosikymmenten tunnelmiin on aivan asiallista.

Katselin joskus aikoinaan Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvatrilogian dvd-levyjen ekstroja, ja muistelen, että Samin ja Frodon keskustelutuokio kerrottiin kuvatun niin, että kuvakulman vaihtuessa ensimmäisen kasvoista toiseen siirryttiin vuotta myöhemmin kuvattuun materiaaliin, ja päinvastoin. Elokuvissa tämä huomaamaton aikahyppely ei tietenkään ole mitenkään harvinaista: jos päähenkilö kokee jotakin traumaattista paikassa A elokuvan alussa ja palaa samaan paikkaan elokuvan lopussa muka vuosikymmeniä myöhemmin, on hyvin todennäköistä että kohtaukset on kuvattu samalla viikolla, ja kohtausten väliset tapahtumat jossakin muualla kuvataan ennen tai jälkeen A-paikan kuvausten. Elokuvanäyttelijän ammattitaitoa on kyetä kehittämään roolihahmoaan niin, että katsojan illuusio vuosien vierimisestä kuvausten parin päivän (ja elokuvan katsomisajan vajaan tunnin) mittaan säilyy.

Olen joidenkin kirjojeni kohdalla ikään kuin koetellut omaa ammattitaitoani muuttamalla aikaisempia työtapojani. Alasin tapauksessa minulla ei ollut, kuten ennen, huolellisesti laadittua luvuttaista suunnitelmaa kirjan tapahtumista, vain väljä puite siitä mihin kohtaan kunkin näkökulmahenkilön osuudessa sijoittuu se iso tapaus, jolla kirja alkaa ja jolla se viidennen näkökulmahenkilön osuudessa myös päättyy. Aikataulukin oli tiukka, ja kieltämättä työtuolin ja takamuksen väliin mahtui silloin tällöin perin viileähkön tuntuinen rengas. Kirjoittamisen alkuvaiheissa lohduttelin itseäni sillä, että näkökulmaosien järjestystä voi toki vaihtaa sitten myöhemmin, mikäli ajallisesti epälineaarinen rakenne ei toimi, mutta jo hyvän aikaa ennen puoltaväliä tajusin kuitenkin, että eipä muuten voikaan, kirja ei toimisi senkään vertaa.

Vaikka Alas on kirjan maailman ajan mukaan epälineaarinen romaani, kirjoitin sen lineaarisesti: aloitin ensimmäisen kertojan ensimmäisestä luvusta ja kirjoitin jokaikisen luvun samassa järjestyksessä kuin ne lopullisessa romaanissa ovat. Näin olen kirjoittanut kaikki aikaisemmatkin romaanit.

(Muutamassa romaanissa olen tosin vielä editointivaiheessa lisännyt väliin sivujuonia tai uusia kohtauksia.)

Hunanin tapauksessa minulla on ollut runsaasti aikaa, mutta se ei ole tarkoittanut sitä että olisin nyt, deadlinen häämöttäessä, tekemässä viimeisiä säätöjä valmiiseen tarinaan kaikessa rauhassa ja kiireettömästi. Olen Anttolan TYK-jaksoilla valitellut ryhmämme virkaveljille ja -sisarille taipumustani tehdä suurin osa työstä aina viime tingassa, ja niin on tilanne nytkin. Kirjoittamista on paljon. Pitkä täyspäiväinen työrupeama on kuitenkin antanut tavallista enemmän aikaa prosessoida sitä mitä kirjaan haluan ja mitä kirjalla haluan sanoa. Toivottavasti se näkyy lopputuloksessa, sitten kun se lopulta on valmis. (Toimitusaikaakin on onneksi varattu runsaasti, jotakuinkin vuosi.)

Hunan ei synny lineaarisesti, vaan eräänlaisella elokuvametodilla. Kun olen saanut vahvan mielikuvan jostakin kirjaan tulevasta kohtauksesta, olen kirjoittanut sen kohtauksen välittämättä siitä, että edeltäviä jaksoja ei välttämättä ole vielä olemassa ainakaan kyseisen näkökulmahenkilön kohdalta. Siinä mielessä tämä tietysti on tuttua, että olen ennenkin suunnitellut tapahtumien kaaria ainakin siinä mielessä, että tiedän mihin henkilöt päätyvät ja, aika usein, millaisiin sanoihin kirjan viimeinen luku päättyy. Tällä kertaa itse tekstiä on syntynyt vain silppumaisemmin. En vielä osaa sanoa onko tämä hyvä toimintatapa, kysykää sitten kun kirja on valmis ja painettu – ja aikaa on kulunut sen verran että pystyn sanomaan kirjasta ja sen syntyprosessista edes juuta tai jaata.

Toimintatapa on johtanut myös siihen, että olen samalla, matkan varrella, huomannut joutuvani myös editoimaan jo kirjoittamiani jaksoja joskus rankallakin kädellä. Scrivener-ohjelman hyviä puolia on, että tekstikatkelmia on helppo siirrellä paikasta toiseen aina kun tarve vaatii, ja kokonaiskaari pysyy silti näkyvillä ainakin jollakin tapaa ikkunan vasemman laidan tiedostolistauksessa. Isompaankin editointiin on tullut tarvetta. Yksi ensimmäisiä kirjaan tekemiäni kohtauksia yli vuosi sitten sisälsi hyvin brutaalia naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tulin taannoin lukeneeksi pari nyrpeää nettiartikkelia tällaisten asioiden käsittelystä kirjallisuudessa, ja lukaistessani oman tekstini nyt uudelleen totesin, ettei se toimi kovinkaan hyvin: brutaalit ja niljakkaat detaljit tuntuivat nyt halvoilta ja niljakkailta.

Kirjan kannalta on oleellista, että lukija tietää että tietyille henkilöille on tapahtunut erittäin traumaattisia asioita tiettynä ajankohtana tietyssä paikassa, mutta tapauksen yksityiskohdat on parempi jättää lukijan mielikuvituksen varaan – ja ehkä on myös parempi jättää (joidenkin muiden näkökulmahenkilöiden itsekseen pohtima) epäilys siitä, kokivatko ko. tyypit nyt sittenkään mitään niin kamalaa vai oliko se vaan huhua. Nyt kohtaus on symbolisempi, viitteellisempi ja vastaa paremmin erään näkökulmahenkilön sisäistä maailmaa. Kohtauksen väkivalta ei myöskään kohdistu enää pelkästään naisiin, mikä tekee siitä kyseisen historiallisen tapauksen todellisten tapahtumien kannalta jopa realistisemman. Tuo(kin) kohtaus muuttunee vielä paljon kirjan editointivaiheen aikana.

Nyt minulla on joka tapauksessa kirjoitettuna jo monelle näkökulmahenkilöistäni kohtaus, jossa he poistuvat tarinasta, kukin omalla tavallaan. Tämä tekee tietysti kiusauksen kirjoittaa tuleviin alkulukuihin pieniä vinkkejä tai sutkautuksia, jotka ehkä ennustavat sitä miten vuosia myöhemmin käy. Tai sitten ei. Niin kirjaa useampaa kertaa lukevalle voi tarjota pientä silmäkarkkia, tilaisuutta pieneen hah!-ynähdykseen kun hän tajuaa, että tämä viaton pikku letkautus muuten ehkä liittyy johonkin jonka hän muistaa edelliseltä lukukerralta.

___

*  Jotkut Lindstedt-kriitikot ovat inisseet, että koska hän on viime vuodet saanut runsaasti apurahoja yksityisiltä säätiöiltä, joiden tulot ovat peräisin sijoitustoiminnasta eli pörssikeinottelusta (kuten ennen poliittisen korrektiuden aikaa sanottiin), hänellä ei olisi minkäänlaista oikeutta arvostella niitä jotka ovat tienanneet miljoonaomaisuuksia pörssikeinottelulla. Asian voi toki ajatella noinkin: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

(Siinä mielessä tietysti samaiset inisijät voisivat käskeä vaikkapa ylipormestari Jussi Pajusta pitämään turpansa kiinni: suurin osa hänen helsinkiläisiä palkanmaksajiaan ei kannata kokoomuslaisia arvoja.)

Toisaalta Lindstedt on kritisoinut yhteiskunnallisia asioita jo kauan ennen kuin kyseiset säätiöt ovat hänelle apurahoja myöntäneet, joten voidaan olettaa niiden tienneen, kenelle rahaansa lykkäävät, ja hyväksyneet apurahataiteilijan oikeuden esittää mielipiteitään.

Itsekin olen saanut jokusen pienehkön apurahan yksityisiltä säätiöiltä – Otavan kirjasäätiöltä ja Alfred Kordelinin yleiseltä edistys- ja sivistysrahastolta – mutta pääosa apurahoistani on ollut peräisin veronmaksajilta. Ällistyksekseni huomasin taannoin olevani viimeisten viiden vuoden ajalla kirjastoapurahamenestyjien top kolmessakympissä (heti, yh, Timo Hännikäisen jälkeen): suoritus on sikälikin vaikuttava, että jäin yhtenä jakson vuosista kokonaan vaille kirjastoapurahaa (hyvästä syystä: minulla oli 2015 yksivuotinen taiteilija-apuraha, ja olisihan se kohtuutonta kenellekään saada veronmaksajilta yli kahtakymmentätuhatta vuodessa).

Altaan päätyyn

Ensimmäinen Kirjakrooli-tapahtuma oli eilen. Ainakin illalla, tapahtuman jälkeen, kaikki meistä mukanaolleista tuntuivat olevan sitä mieltä että tässä on hyvä perinteen alku. Eilen opittiin yhtä ja toista järjestelyistä ja siitä miten asioita voisi tehdä paremmin, ja huomattiin että tällainen tapahtuma toimii.

Etukäteen olimme arvelleet, että Ravintolapäivän sattuminen samalle päivälle oli erinomainen asia: ihmiset ovat liikkeellä, valmiina kokeilemaan kaikenlaista, miksei myös ääneen luettua kirjallisuutta? Kävi kuitenkin niin, että kauniina kevätpäivänä ihmiset kyllä liikkuvat kaupungilla sankoin joukoin, mutta eksyvät perin heikosti oikeiden ravintoloiden sisätiloihin. Yleisömäärät Kroolin eri tapahtumapisteissä jäivät vähän vaatimattomiksi. Tiedotus oli myös jäänyt vähän viime tinkaan. Mutta nyt ajatus on lanseerattu pienelle yleisölle ja ennen seuraavaa tapahtumaa on runsaasti aikaa saada sana leviämään laajemmalle.

Oma isännöintini Rymy-Eetussa sujui suuremmitta kommelluksitta. Muutaman kerran lähettelin aavistuksen hermostuneita tekstareita seuraavalle esiintyjälle, jota ei vielä näkynyt salissa vaikka edellinen esiintyjä oli jo hyvässä vauhdissa omassa (vajaassa) puolituntisessaan. Kaikki kuitenkin tulivat paikalle ennen sovittua esiintymisaikaa ja vetivät hienon setin. Olen omaankin esiintymiseeni tyytyväinen. Baritonikitaran ja efektipedaalien avulla kudottu äänimaisema tarinoiden taustalla tuntuu toimivan kerta kerralta paremmin.

(Äänimaisemia ja tarinoita – ynnä muutamia lauluja – pääsee näillä näkymin kuuntelemaan seuraavan kerran Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta Villa Kivessä.)

Isännän velvollisuuksien vuoksi en ehtinyt kovinkaan paljoa seurata päivän muuta ohjelmaa, mutta ehdin sentään piipahtaa Rikhardinkadun kirjaston hienolla sisäpihalla katsomassa kuinka Anja Erämajasta tuli ensimmäinen Vuoden helsinkiläiskirjailija – Onnea! – ja sitten Rymy-Eetun ohjelman päätyttyä Teatteri-ravintolassa kuuntelemassa Ketti Juvaa lukemassa Jane Austenia sekä kokemassa Leevi Lehdon hillitöntä, nonsensen ja hiphopin henkiä kanavoimaa huikeaa ja riemastuttavaa lausuntataidetta. Se on aina  huikeaa seurattavaa.

Iso äF

Olen käynyt Finnconeissa luullakseni kymmenisen vuotta – en ihan joka vuosi mutta melkein – joten tapahtuman luonne, kulku ja ilmapiiri olivat ennestään tuttuja. En yllättynyt, kuten muut, ensikertalaiset (kunnia)vieraat. Heitäkin epäilemättä nähdään myös tulevissa coneissa, sen verran tohkeissaan he olivat eilisillan päättäjäisbileissä järjestäjille ja vieraille. Tässä dead dog partyssa olin minäkin ensi kertaa, ja siitä tuli kerralla yksi suosikkiohjelmanumeroistani conissa. Varsinaisen tapahtuman tai ”oikeiden” Finncon-bileiden aikana ei kerkeä niin hyvin juttelemaan porukan kanssa – pitää mennä kuuntelemaan jotakin ohjelmanumeroa, esiintymään jossakin ohjelmanumerossa tai bilepaikassa on liikaa melua keskusteluun – mutta kun vänkärit, tekniikka, conitea ja muut mukanajärjestäneet ovat saaneet paikat siivottua, ei kenelläkään ole kiire ja tunnelma pysyy leppoisana. Vasta päättäjäisbileissä ehdin kunnolla juttusille conin ruotsalaisvieraiden Sara B. Elfgrenin, Mats Strandbergin ja Nene Ormesin kanssa. Mainiota porukkaa, joita mielellään näkee jatkossakin.

Normiconimeininkiin verrattuna suurin ero olikin juuri vieraisiin tutustumisessa. Olen aina ollut huono tyrkyttämään itseäni mihinkään tai rynnistäytymään esittäytymään kenellekään, mutta kunniavieraana ja eräänlaisena Suomen edustajana oli syytä luopua ainakin jonkin verran luontaisesta tarkkailijaroolista ja sosiaaliseerata muiden vieraiden kanssa. Aliette de Bodard osoittautui mukavaksi naiseksi joka sinnitteli urhoollisesti monipolvisen ohjelmansa kanssa huolimatta esikoisen odotuksen aiheuttamasta uupumuksesta. Peter Watts ja hänen vaimonsa Caitlin Sweet olivat hurmaava pariskunta. Olin jotenkin saanut etukäteen kuvan Peteristä vähän jörönä tyyppinä – ehkä Sokeanäön synkkä dystooppisuus ja sosiaalisesti kehitysvammainen kertojahahmo olivat vaikuttaneet käsitykseen – mutta livenä mies osoittautui rennoksi ja hauskaksi kaveriksi – sekä loistavaksi, riemukkaaksi esiintyjäksi. Meidän välejämme tietysti paransi, että useampikin conivieras tuli kehumaan Peterille (ja minulle itselleni) Sokeanäön suomennosta. Conissa tavattujen loistavien tyyppien galleriaan kuuluu tietysti myös tutkijakunniavieras Stefan Ekman, mainio mies, sekä tietysti Tom Crosshill, jonka voi jo laskea Finnconien vakikävijäksi. Vakivieras on tietenkin myös upea Cheryl Morgan, jonka kohdalla jäi tässäkin conissa mieleen pyörimään, että olisi pitänyt asettua jossakin vaiheessa juttelemaan pidemmäksikin toviksi.

Minulle oli kirjattu runsaasti ohjelmaa kaikille kolmelle conipäivälle, joten missasin valitettavasti ison osan kiinnostavasta ohjelmasta – ja sen kerran kun kerkesin kuuntelemaan ”Soundtracks for books” -paneelikeskustelua, puheenjohtaja Jussi Ahlroth kutsui minut lavalle täydentämään keskustelua kirjoittamisen aikana kuunnellusta musiikista ja kirjoihin liitetyistä musiikkisuosituksista kertomalla Alshainiin tekemästäni soundtrack-musiikista. Jussi pyyteli tempaustaan jälkikäteen vähän anteeksi, mutta minä itse olin tyytyväinen: tulin siinä puhuessani keksineeksi kiehtovan idean, jonka voisi jonkun tulevan kirjan kohdalla toteuttaakin.

Omiin ohjelmasuorituksiini olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen. Eniten jännittämäni perjantainen lausunta- ja laulantakeikka meni kohtuullisen nappiin, vaikka ensimmäisessä luentanumerossa unohdinkin polkaista yhden pedaaleista päälle oikealla hetkellä. Shimo Shuntila esitti erinomaisia kysymyksiä kunniavierashaastattelussa ja oli erinomainen matkatoimisto minulle, J. S. Meresmaalle ja Siri Kolulle sunnuntaiaamun ”Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet” -paneelissa. Kaffeklatch-tapaaminen ja kirjaston lukupiiri olivat muutaman hengen pienimuotoisia kohtaamisia, mutta juuri siksi ne kuuluivat minulle conin parhaimpiin hetkiin: oli tilaisuus jutella vähän perusteellisemmin ja vähän syvemmin kaikessa rauhassa lukijoiden kanssa. Käytävillä tuli kohdalle parikin pikalukijaa, jotka olivat jo ehtineet lukea Alas-uutuuden. Rohkaisevaa kyllä, heiltä tuli melkoisia kehuja.

Sunnuntainen Blindsight/Sokeanäkö-yhteisluenta Peterin kanssa onnistui loistavasti. Luimme Peterin kanssa vuorovetoa suunnilleen sivun mittaisia pätkiä, hän ensin englanniksi ja minä sitten suomeksi. Hämmentävää asiassa on, että kyseessä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun mitään tällaista on tehty missään conissa. Toivottavasti onnistuimme aloittamaan aivan uuden perinteen, sillä tällaiset tandem-luentatilaisuudet ovat oiva tapa valottaa lukijakunnalle suomentamista.

Huomasin muuten, että oma asuvalintani osui jotakuinkin nappiin. Puolitoista vuotta sitten Gambiassa tulin teettäneeksi itselleni suomentajakollegan tuttavaräätälillä kolme eri väristä länsiafrikkalaistyylistä ja -kuosista miestenpukua, ja sain päähäni käyttää niitä coniasuna: perjantaina burgundinruskea, lauantaina vihreä ja kulta, sunnuntaina sininen. Paitsi että puvut herättivät paljon positiivista huomiota ja kehuja, ne on tehty juuri sellaiseen hiostavanlämpimään ilmastoon joka Kaapelitehtaalla ja tehtaan ympärillä vallitsi: korkealaatuinen malilainen puuvillakangas hengittää ja väljä leikkaus pitää olon ilmavana. Olo oli paljon vähemmän hiennihkeä ja (siksi) kiusaantunut kuin tavallisesti. (Henry Söderlundin valokuva Finnconin viralliselta kuvasivustolta.)

Afrikkalaispukuja voi kysellä vaikkapa Loviisan Karamaloosta.

Finncon on tietääkseni yksi Suomen suurimmista kirjallisuustapahtumista, ja on vaikeaa kuvitella että missään muussa kirjallisuustapahtumassa olisi yhtä paneutunutta, yhtä lukenutta ja yhtä valistunutta yleisöä. Vahva yhteisöllisyys säteilee niin yleisöstä kuin sadoissa tapahtumaa järjestäneistä vapaaehtoisista, joista monen kanssa moikkasimme toisiamme vanhoina conituttuina. Suomalaisen sf-fandomin reiluus, mukavuus, tasapuolisuus ja viitseliäisyys ovat tärkeä osa sitä, miksi on niin hienoa olla suomalainen tieteiskirjailija.

Tosin pohdiskelimme Tom Crosshillin kanssa juuri tätä fandom-asiaa päättäjäiskekkereillä. Tomin kotimaassa Latviassa fandom on tällä hetkellä aika kuihtuneessa tilassa, mutta toisaalta Tomin ja muiden maan tieteiskirjailijoiden teokset käsitellään esimerkiksi lehtiarvioissa paljon selkeämmin osana yleistä kirjallisuutta. Vahvan ja solidaarisen fandomin Suomessa sf-kirjallisuus on ehkä ollut vähän ghettoutuneemmissa asemissa. Hienon ”Building The City & The City” -esityksen pitänyt Merja Polvinen puhui siitä, kuinka sf-kirjallisuuden tutkimuksella on ollut taipumusta yrittää mainostaa muulle kirjallisuudentutkimukselle sitä että sf on ”oikeasti” kiinnostavaa ja tutkimisen kirjallisuutta sen sijaan, että sf-kirjallisuutta olisi käsitelty aidosti ”normaalin” kirjallisuudentutkimuksen metodein ja kriteerein. Olen toisinaan ollut huomaavinani samaa henkeä silloin, kun sf-kirjallisuutta arvioidaan valtavirtalehdistössä: arvioita kirjoittavat kriitikot ovat hyvin perillä spekulatiivisesta fiktiosta – ja kirjallisuudesta yleensä – mutta he ovat eri henkilöitä jotka arviovat valtavirtakirjoja. Ja jos sama kriitikko kirjoittaa sekä valtavirtalehteen että Tähtivaeltajan tai Portin kaltaiseen sf-julkaisuun, valtavirtalehden kritiikki on perin usein huomattavasti myötäsukaisempi kuin se toinen, jossa tuodaan paljon enemmän esiin myös (kriitikon mielestä) heikkoja kohtia teoksesta. Tokihan alan lehdissä kullekin arviolle on selkeästi enemmän palstatilaa enkä minä tästä oikeasti valita – olen enimmäkseen saanut hyviä arvosteluja sekä valtavirtalehdissä että sf-julkaisuissa – mutta asiaa voisi joskus pohtia vähän perusteellisemmin.

Enkä minä missään nimessä haluaisi päästä eroon tästä riemukkaasta, mukavasta, fiksusta ja kultaisesta fandom-porukasta, joka saa pelkällä vapaaehtoisvoimalla aikaiseksi näin hienoja, sujuvasti organisoituja ja jouheasti* toimivia tuhansien ihmisien yleisötapahtumia. Kiitos conitean Hanna Hakkarainen, Jukka Halme ja Sari Polvinen. Kiitos Filkkifriikit hillittömästä Bellman-tulkinnasta. Kiitos kaikki järjestelyissä mukana olleet. Ja kiitos kaikki, jotka tulitte juttelemaan tai moikkaamaan. Tämän kokemuksen jälkeen olen valmis ryhtymään kunniavieraaksi uudemmankin kerran, jos joku vain huolii. Mutta vasta sitten, kun olen ehtinyt vähän huilata ja nukkua univelat pois.

___
* Minun kielisilmäni mukaan ”juoheasti” olisi oikea muoto, mutta kaikki aina korjaavat nuo kaksi kirjainta toisin päin.

Kunniaa (koko joukkueelle)

En ole erityisen palkittu kirjailijana enkä kääntäjänä, mutta tilanne muuttui yllättäen eilen, kun minulle ojennettiin kukkien kera TähtiFantasia-palkinto viime vuoden parhaasta fantasiakirjasuomennoksesta, joka oli Steph Swainstonin Uusi maailma.

Kiitos.

On toki muistettava, että Uusi maailma on Swainstonin Nelimaa-kirjasarjan kolmas (suomennettu) osa, joten sitä kääntäessäni istuin ikään kuin valmiiseen pöytään tai hyppäsin vauhdissa mukaan. ”Trilogian” (mitä se ei oikeasti ole: Swainston ei ole missään vaiheessa kirjoittanut kolmiosaista yhtenäistä teosta vaan kirjasarjaa) kaksi ensimmäistä osaa suomensi Hannu Tervaharju.

Finncon 2013 -kunniavieraan velvollisuudet eivät ole vielä ohi. Lähdenkin tästä juuri takaisin kohti Kaapelitehdasta viiden tunnin virkistävien yöunien jälkeen.

 

Välipäivä

Viime yönä kustantamo sai sähköpostia, kun suomentaja lähetti sinne Peter Wattsin romaanin Blindsight suomennoksen: näillä näkymin suomenkielisen version nimeksi tulee Sokeanäkö ja kirjan pitäisi olla lukijoiden saatavilla ensi heinäkuussa, kun Watts tulee kunniavieraaksi Helsingin Finnconiin. Koska myös kirjan suomentaja sattuu olemaan samaisen tapahtuman kunniavieras, ohjelmaan tulee varmasti keskustelua teoksen kääntämisestä.

Sokeanäkö on kiinnostava kirja, luultavasti ”kovinta” suomentamaani scifiä – siis siinä mielessä kuin sanaa ”kova” näissä yhteyksissä käytetään: ei uhon ja machismon mielessä, vaan tiukan tieteellisiin teorioihin pohjaavan spekuloinnin merkittävän roolin vuoksi. En välttämättä ole aina samaa mieltä Wattsin (tai hänen käyttämiensä lähteiden) tai hänen kirjansa henkilöiden havaintotuloksista ja/tai malleista tekemistä johtopäätöksistä, mutta eipä minun tarvitsekaan. Minun tehtäväni oli välittää tarina ja sen ajatukset mahdollisimman luontevalle ja ymmärrettävälle suomenkielelle. Tässä suomennoksessa on enemmän tieteellistä sanastoa ja ns. vierasperäisiä sanoja enemmän kuin keskivertoromaanissa, mutta se kuuluu kirjan ja sen henkilöiden maailmaan.

Tieteisromaaniksi Sokeanäkö on kiinnostava sikälikin, että se on luullakseni yksi hyvin harvoista tieteisromaaneista, jossa esiintyy vampyyreja (joiden olemassaolo ja historia esitellään myös tieteelliseltä pohjalta). Ennen kaikkea yksi vampyyri, jolla sattuu olemaan suomalainen nimi. Ilmeisesti Watts halusi hahmolle nimen, joka olisi yhtä aikaa eksoottinen (englanninkieliselle lukijalle) että herättäisi, sikäli kuin lukija nimen alkuperää tunnistaa, mielikuvan jostakin hyvin vaaleaihoisesta. Niinpä hän (kuulemma) kysyi nimiehdotusta suomalaistuttavaltaan, joka keitti sen kokoon yhdistelemällä kahden oman kaverinsa nimet.

Tämä aiheutti minulle lievän mielikuvaongelman kirjaa kääntäessä. Satun nimittäin itsekin tuntemaan molemmat henkilöt, eikä kumpikaan kauhean hyvin vastaa sellaista mielikuvaa, jota Watts vampyyrille halusi. Mutta se haittasi korkeintaan minua (eikä minuakaan itse suomennostyön suhteen), ei niitä lukijoita jotka eivät tunne ko. tyyppejä.

Käännöksen deadline olisi ollut itse asiassa vasta ensi vuoden puolella, mutta omaksi dediksekseni olin jo pitkään ottanut tämän perjantain. Syynä on se, että halusin työn ehdottomasti pois käsistäni ja mielestäni ennen kuin lähdemme ensi yönä parin viikon reissulle Yhdysvaltoihin. Matkareitti kulkee bussikyydillä Washington DC:stä mutkitellen kohti ns. etelävaltioita, New Orleansia ja sitten Floridaa. Matkakertomusta on tarkoitus kirjoitella ja valokuvata blogiin sitä myöten kun nettiyhteydet hotelleissa antavat myöten. Don’t touch that dial.

Lomaa tarvitaankin, sillä Sokeanäkö on viime viikkoina syönyt jotakuinkin tehokkaasti kaiken valveillaoloajan. Tiedän tekeväni hyvää työtä silloin kun dedis painaa päälle, mutta monta kertaa sormien käydessä näppiksen pinnalla jo vaikkakuinkamonetta tuntia tulee kyllä mieleen, että olen oppinut luottamaan liikaakin viimetinka-flow’n varaan.

Loman aikana on tarkoitus kyllä hieman pohjustaa seuraavaa työrupeamaa, omaa romaania numero kuusi, jonka kirjoittaminen pitäisi saada tapahtumaan loppuvuoden aikana. Bussissa (ja lentokoneissa) istuessa on ehkä aikaa lukea vähän lähdemateriaalia, miettiä ikkunasta ulos tuijottaessa ja kirjata muistiin siinä tuijotellessa mieleen tulleita ideoita. Kirjallisuus syntyy niinä hetkinä, jolloin kirjailija ei näytä tekevän työtä. Silloin kylvetään, lannoitetaan ja kasvatetaan. Tekstin näpyttely paperille on (melkein) pelkkä sadonkorjuuvaihe, kiivas ja työteliäs kyllä, mutta pitkällisen työnteon tulosta.

*

Ja, toki, juuri nyt: Onnea, EU!

Nobelin rauhanalkinto on totisesti ansaittu. Horjahtelevasta taloudesta, nitisevästä byrokratiasta ja keskinäisistä epäluuloista huolimatta Euroopan Unioni on ollut kiistaton, mieletön menestys nimenomaan rauhanprojektina. Se on saanut monta entistä verivihollista istumaan samaan pöytään kaikessa rauhassa, kohteliaasti ja kavereina: Ranska ja Englanti ehtivät pitää keskenään veristä vihaa melkein tuhat vuotta, Puola saksalaisen kielialueen kanssa miltei yhtä kauan, Ranska ja Saksa siitä lähtien kun Saksa syntyi 1800-luvulla. Silti olemme jo yli kuusikymmentä vuotta saaneet nauttia pisimmästä ja vakaimmasta rauhasta, joka tällä alueella on kirjoitetun historian aikana vallinnut.

Tässäkin suhteessa demokratia ja naapurien(kin) kunnioittaminen ovat osoittautuneet kaikkein tehokkaimmaksi valtiomuodoksi.