Kategoria: palkinnot

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Viiden vuoden kakku

Tänään iltapäivällä Taiteen edistämiskeskus julkisti tiedon, jonka itse sain jo parisen viikkoa sitten. Minä olen yksi niistä kahdeksasta kirjailijasta, joille on myönnetty ensi vuoden alusta alkaen valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha.

Elleivät hallituksen ja eduskunnan budjettikaavailut tilannetta ratkaisevasti muuta, minulla on siis vuoden 2025 loppuun asti säännölliset kuukausitulot. Olen siis, ainakin jossain mielessä, Suomen tasavallan palkkaama kirjailija.

Koetin muistella, mutta ei ainakaan tullut mieleen ajanjaksoa, jolloin minulla olisi ollut näin pitkäksi aikaa toimeentulo turvattuna. Eihän kuukausierä suunnattoman iso ole, vähän alle kaksi tonnia kuussa, mutta se on verotonta tuloa; eläkemaksut, jotka työnantaja maksaa palkkatyöläisen puolesta, joudun kyllä itse maksamaan noista rahoista, eikä se summa ole todellakaan pelkkiä satasia.

Hyvin paljon pienemmillä kuukausituloilla olen itse joutunut tulemaan toimeen pitkiä aikoja elämässäni, ja monet joutuvat tulemaan tänäkin päivänä. Eikä tämän summan kilahtaminen tilille vaadi jokapäiväistä työtön-sanan kirjoittamista lomakkeeseen (kuten työttömyyskorvaus vielä 1990-luvulla) tai menemistä luukulle ruinaamaan (kuten toimeentulotuki ainakin vielä 1990-luvulla), joten en totisesti valita. Tokihan tästä apurahakaudesta on tehtävä asianmukainen selvitys, jossa kerrotaan miten aika ja raha on käytetty mutta vasta kauden päättyessä.

Naureskelin kavereille, että varmaankin minä sluibailen neljä vuotta ja sitten viimeisenä vuonna hakkaan kasaan kauheassa paniikissa kaksi tai kolme kirjaa, mutta uskon ja toivon, ettei niin käy. Itse asiassa apurahakauden ensimmäinen romaanijulkaisuni, Pahasimä, ilmestyy jo ensi vuoden alkukuukausina, vaikka se on tietenkin tehty ja editoitu painokuntoon ennen apurahakauden alkua.

Päätoimisesta kirjailijuudesta huolimatta en kyllä aio myöskään luopua aivan kokonaan suomennosten tekemisestä, vaikka jälkimmäinen tällä hetkellä allekirjoitetuista käännössopimuksista määrääkin deadlineksi tämän vuoden joulukuun lopun. Siinä on kyseessä jatko-osa hyvää huomiota ja palautetta saaneeseen aikaisempaan romaanisuomennokseeni, jonka alkuteoksesta on tehty myös (ainakin omasta mielestäni kehnohko) elokuva eräälle tunnetulle digialustalle. Tällä hetkellä viimeistelen vielä uutta suomennostani jo vajaat nelisenkymmentä vuotta sitten suomennetusta romaanista, jonka alkuteos ilmestyi 1968 ja johon löysähkösti perustuen tehtiin (vähän ennen tuota ensimmäistä, perin hätäistä suomennosta) melkoista mainetta nauttiva elokuva.*

Apurahoista puhuttaessa jotkut tahot muistavat aina nostaa esiin, vaikuttaako tällainen valtion palkkalistoilla oleminen kirjallisuuden sisältöön – esimerkiksi negatiivisesti, latistavasti tai kiltteyttävästi. Perustellun vastauksen saaminen tähän vaatisi melkoista apurahakausien aikoina kirjoitettuja romaaneja ja niiden (aate)sisältöjä koskevan analyysitutkimuksen tekemistä, ja sitä että käytettävissä olisi myös apurahoja hakeneiden mutta vaille jääneiden nimilistat, tuotannot ja CV:t. Pelkästään apurahansaajien nimilistaa lukemalla on vaikeaa hahmottaa mitään sen selkeämpää ideologista, tyylillistä tai genrellistä painotusta. Joitakin vuosia sitten muuan äärioikeistolaisesta naisvihastaan kuuluisa esseisti väitti jääneensä apurahoitta mielipiteidensä takia, mutta ainakin useamman vuoden kirjastoapurahansaajien listassa hän oli samoihin aikoihin kirkkaasti Top kahdessakymmenessä – itse asiassa yhtä pykälää paremmalla sijalla kuin minä (silloin).

Aivan selvää on, että ilman apurahajärjestelmää – valtion monia apurahoja sekä erilaisia säätiöitä – ideologinen ja sisällöllinen painopiste siirtyisi aivan varmasti jonnekin toisaalle: itse kukin kirjailijan ammatissa pysymistä toivova yrittäisi työstää bestsellereitä, jotakin joka myy niin paljon että rojalteilla pääsisi edes jonkinlaisille vuosituloille. Tämä tarkoittaa vähintään kaksinkertaista myyntiä esimerkiksi Hunanin kolmeen ja puoleentuhanteen kappaleeseen. Suurin osa kirjailijoista joutuisi kirjoittamaan ikään kuin harrastustoimintana, muiden palkallisten töiden ohessa. Se ei sinänsä välttämättä tarkoittaisi kirjojen tason huononemista, mutta aivan varmasti se tarkoittaisi julkaisujen välin pitenemistä vuosilla.

Käytännössä se tarkoittaisi myös, etteivät lapsiperheiden vanhemmat kirjoittaisi juuri mitään. Palkkatyön ja perheen yhdistäminen on jo sinänsä aikamoista taiteilua, joten kovin harva pystyisi siihen vielä lisäämään niin aika-, aivo- ja resurssisyöpön sivupuuhan kuin kirjoittaminen. On ihmisiä, jotka siinä onnistuvat, mutta ei heitä kovin montaa ole, ei totisesti.

___

(* Yhden pisteen vihjeet: suomennosten nimet ovat Malorie ja Uneksivatko androidit sähkölampaista.)

Lyhyellä listalla

Minulle soitettiin muutama viikko sitten iloisella asialla. Ei, ei tarjottu puhelinliittymää, sähkösopimusta eikä ”edullista” lainaa, vaan kerrottiin että minun suomennokseni Tim Peaken kirjasta Kysy astronautilta (Into 2019) on valittu yhdeksi kolmesta J. A. Hollo -tietokirjakäännöspalkintoehdokkasta. Asia on ollut ns. embargon alaisena tähän asti.

Alunperin sekä Hollo- että kaunokirjallisuuden Mikael Agricola -palkintoehdokkaat oli määrä julkistaa tänään Oodi-kirjaston tilaisuudessa, mutta perin ymmärrettävistä syistä tämäkin tilaisuus ehdokkaiden haastatteluineen peruutettiin. Kummankin ”sarjan” lopulliset palkitut julistetaan huhtikuun 9. päivänä – Mikael Agricolan päivänä, siis – ja sekin tapahtuu nykyhetken koronahillittyyn nettityyliin.

Täytyy myöntää, että ehdokkuus oli aikamoinen yllätys, ja vieläkin yllättävämmältä se tuntuu kun on selannut aikaisempien vuosien voittajien luetteloa. Listalla on melkomoisen painavaa asiaa, jonka rinnalla Peaken leppoisankepeä, nuorehkolle (no, tai ainakin nuorekkaalle) yleisölle suunnattu teos tuntuu aika kevytsarjalaiselta. Mutta sepä juuri on tainnut olla pointtikin, kuten perusteluissa kerrotaan:

Tekniikka ja tiede ovat Peaken tekstissä harvinaisen helposti omaksuttavassa muodossa kiitos yleisökysymyksiin perustuvan formaatin. Suurkiitos kuuluu myös J. Pekka Mäkelän letkeälle ja samalla tarkalle suomennokselle, joka tavoittaa nautittavasti Peaken välittömän ja innostuneen tyylin. Astronautin työhön liittyvän terminologian ja tieteellisen asiasisällön suomentaja taitaa suvereenisti. Näin hyvin suomennettuja suuren yleisön tietokirjoja tarvitaan aina.

Eikä siinä mitään. Minulle, jonka avaruuslentokiinnostus (kuten olen tainnut moneen kertaan kertoa) sai alkunsa heinäkuussa 1969, kun isä ja äiti herättivät minut katsomaan Apollo 11:n ensimmäistä kuukävelyä suorassa lähetyksessä, tämä oli kerrassaan hieno hanke, ja tykkäsin itsekin Peaken rennosta kirjoitustyylistä. Silläpä sitä oli mukava myös suomentaa.

Ennen lopullisen palkinnonsaajan julistusta pitäisi painosta putkahtaa myös tuorein suomennokseni, Josh Malermanin romaani Punainen piano (Karisto). Kiinnostava hanke sekin, kirja jossa muusikkokirjailija pääsi leikittelemään hieman äänitekniikallakin ja harrastajamuusikkosuomentaja sai pähkäillä muun muassa erinäisiä, ilmeisen tarkoituksellisia anakronismeja.

Muuten olen, työn puolesta, työstänyt uutta versiota Pahasilmästä, joka matkaa lähiaikoina taas kustannustoimittajalle… kunhan selvitän päässäni, mikä on se yksi lisäpalikka, mikä tarinan loppupuolelta vielä puuttuu, ja höylään sekä vanhaa että uutta tekstiä istumaan kaikkiin niihin muutoksiin, lisäyksiin ja poistoihin, joita edellisen version jälkeen romaanikässäriini on ilmestynyt.

Tämä vuosi, jos joku

Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.

Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.

Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.

Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.

”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.

Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.

Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.

Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.

Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.

Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.

Kielet kerronnan välineenä

Bob Dylan on tämän vuotinen kirjallisuuden Nobel-palkittu. Olin kieltämättä kohtuullisen yllättynyt uutisen kuullessani. Nobel-komitea on usein antanut palkinnon tekijälle, joka komitean mielestä ansaitsisi suurempaa huomiota kuin on siihen mennessä saanut. Dylania tunnetumpaa (elossa olevaa) sanasirkkaa tai -seppoa on tältä planeetalta kohtuullisen vaikea löytää.

Sitten on tietysti se pieni seikka, että Dylanin tuotannosta suurin osa on alkuaan ilmestynyt äänilevyillä, ei kirjoissa. Tokihan Dylan on julkaissut myös kirjamuodossa ensiesityksensä saanutta tekstiä, ja tokihan Dylanin alkuaan lauletutkin tekstit on moneen kertaan julkaistu kirjoissa ja kansissa. Silti tänään on kuultu aikamoista raja-aitojen kaatumisen rytinää, josta on oltu ilahtuneita ja ärtyneitä. Sekään ei sinänsä ole uutta: iso osa kirjallisista piireistä, lukijoista, kriitikoista, kirjailijoista ja toimittajista on aina sitä mieltä, että väärin palkitsivat.

Tavallaan Nobel-komitea on tällä kertaa palannut kirjallisuuden perimmäisille juurille, niihin kirjallisuuden muotoihin jotka olivat valtavirtaa ennen kuin sanan taitajat sotkeutuivat sellaisiin muotivirtauksiin kuten papyrus, pergamentti, paperi, hieroglyfit ja aakkoset. Ääneen kerrottuihin tarinoihin, joista puhutaan ”lauluina” niin Homeroksen kuin Kalevalankin yhteydessä – koska ne olivat lauluja. Iliaan ja Odysseian melodiat ovat kadonneet vuosituhansia sitten, koska niille ei ollut kelvollista tallennusvälineistöä, Kalevalaan koottujen tekstien ”oikeita” versioita laulettiin vielä niin myöhään että voimme aavistella miten laulu kulki.

Ja kuten vanhassa blogissa totesin, joidenkin tutkijoiden arvelun mukaan ihmisen esiäidit oppivat laulamaan ennen kuin puhumaan.

Nobel-komitean ratkaisu on kiinnostava, kieltämättä, eikä minulla ole sitä vastaan oikeastaan mitään. Paitsi että yhdysvaltalaisen tekijän palkitseminen tavallaan vie ”vuoron” muilta yhdysvaltalaisilta joksikin aikaa, jos komitea noudattaa (muuten) omia perinteitään. Olisin kernaasti suonut nobelin esimerkiksi tätä nykyä uraansa pikku hiljaa lopettelevalle, kahdeksankymppiselle Ursula K. Le Guinille.

 

Sunnuntaina Järvilinnaan, torstaina Villa Kiveen

Jo toiset Järvilinnan kääntäjäpäivät alkavat sunnuntaina Laukaan Taidekeskus Järvilinnassa (Järvilinnantie 213, Vihtavuori). Sunnuntain koko perheen yleisötapahtuma alkaa kello neljätoista.

Maanantain, tiistain ja keskiviikon me kääntäjät keskitymme kehittämään ammattitaitoamme laukaalaisten koululaisten kanssa. Tämän vuoden teemana on lasten- ja nuortenkirjallisuus, ja niiden erityisongelmia pääsemme ratkomaan kohderyhmän opastuksella.

Mutta eivät kirjalliset yleisötapahtumat siihen lopu. Ensi torstaina on Helsingin taiteiden yö, ja perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat järjestää kirjailijatalo Villa Kivessä ohjelmaa iltapäiväviidestä puolilleöin. Joskus kello 19 jälkeen paljastetaan myös, kenet palkitaan tänä vuonna Vuoden helsinkiläiskirjailijan kunniakirjalla.

Tänään on julkistettu Valtion kirjallisuustoimikunnan valinnat ensi vuoden kirjallisuuden ja kääntämisen apurahansaajista – ja määräaikaiset taiteilijaprofessuurit. Itse apurahansaajat saivat tiedon jo parisen viikkoa sitten, joskaan ilmeisesti eivät taiteilijaprofessorit, sillä ainakin toinen heistä kuuli asiasta yllättyneenä vasta tänään, kun onnitteluja alkoi sadella.

Omalta kohdaltani uusi yksivuotinen apuraha tarkoittaa, että toimeentulo kirjailijana on turvattu ensi vuoden loppuun saakka. Näissä hommissa se on melkoisen pitkä aika, aikamoista ylellisyyttä: vajaat 1700 euroa kuussa on kulttuurialan freelancerille kohtuullisen leveä leipä (vaikka siitä riemusta joutuukin vuoden mittaan maksamaan pari tonnia eläkemaksuja). Ei valittamista, siis. On taas vähän aikaa mahdollisuus keskittyä tarinoihin, ideoihin, teksteihin ja niiden toteuttamistapoihin. Uusia hankkeita on mielessä ja tekeillä, kunhan ensin saan Hunanin ensimmäisen editointikierroksen tehtyä pois pöydältä.

Kuin elokuvissa

Mietin, pitäisikö pistää lusikkansa soppaan Laura Lindstedtin Finlandia-voittopuheesta syntyneessä kohussa, mutta en tiedä olisiko minulla asiaan mitään sellaista sanottavaa, jota ei ole jo sanottu.

Olen Lindstedtin kanssa samaa mieltä, että oikeisto on ajamassa Suomea lähemmäksi luokkayhteiskuntaa, mutta en nyt oikein jaksa uskoa että takana on mitään suurta salaliittoa, pikemminkin lyhytnäköistä tyhmyyttä. Viimeksihän, kun yritettiin yhdistää luokkayhteiskuntaa ja sellaista koululaitosta jossa suurimman osan kansalaisista oli pakko oppia edes välttävästi lukemaan, saatiin aikaiseksi vahva ammattiyhdistysliike, vallankumouksia ja maailmansota. Luokkayhteiskunta toimii vain, jos suurin osa kansasta ei osaa lukea ja kuvittelee, että luokat ovat jumalien määräämä asiaintila eikä minkään muunlaista yhteiskuntaa edes voisi olla olemassa.

Vaatimukset, ettei yhteiskuntakritiikkiä ei saa esittää ellei ole ekonomi (edes yhteiskuntatieteilijät eivät tietenkään kelpaa) ja esitä samalla täydellistä budjettiesitystä, saavat minutkin miettimään, mistä niitä post-stalinistisen kulttuurieliitin jäsenkortteja oikein mahtaakaan saada. Kuulun niihin, joiden mielestä perusteltua yhteiskuntakritiikkiä pitää voida esittää ilman talousarvioitakin. Karl Marx taisi muuten olla jotakuinkin ensimmäinen, joka korosti taloudellisten valtasuhteiden merkitystä yhteiskunnallisessa kehityksessä. Lindstedtiä kritisoimaan masinoidut kaaderit ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunnallisia kysymyksiä saa millään muulla tavalla arvioidakaan kuin talouden kannalta, joten tässä mielessä heitä voitaneen pitää tämän keskustelun ”uusmarxilaisina”.*

Yritän kuitenkin keskittyä kirjoittamaan romaaniani. Ahdistavien uutisten syksyn tunnelmat sopivat toki monessakin suhteessa hyvin kirjaan, joka kertoo hyvin ahdistavista vuosista maassa, jossa oli eletty ahdistavia vuosia kauan ennen ja paljon sen jälkeenkin. Minähän olen ollut ”aina” sitä mieltä että sekä historialliset että tieteisromaanit ovat ensisijaisesti rehellisiä kuvia kirjoittamisaikansa aatteista, tunnelmista, peloista ja toiveista, joten nykyajan suodattuminen menneiden vuosikymmenten tunnelmiin on aivan asiallista.

Katselin joskus aikoinaan Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvatrilogian dvd-levyjen ekstroja, ja muistelen, että Samin ja Frodon keskustelutuokio kerrottiin kuvatun niin, että kuvakulman vaihtuessa ensimmäisen kasvoista toiseen siirryttiin vuotta myöhemmin kuvattuun materiaaliin, ja päinvastoin. Elokuvissa tämä huomaamaton aikahyppely ei tietenkään ole mitenkään harvinaista: jos päähenkilö kokee jotakin traumaattista paikassa A elokuvan alussa ja palaa samaan paikkaan elokuvan lopussa muka vuosikymmeniä myöhemmin, on hyvin todennäköistä että kohtaukset on kuvattu samalla viikolla, ja kohtausten väliset tapahtumat jossakin muualla kuvataan ennen tai jälkeen A-paikan kuvausten. Elokuvanäyttelijän ammattitaitoa on kyetä kehittämään roolihahmoaan niin, että katsojan illuusio vuosien vierimisestä kuvausten parin päivän (ja elokuvan katsomisajan vajaan tunnin) mittaan säilyy.

Olen joidenkin kirjojeni kohdalla ikään kuin koetellut omaa ammattitaitoani muuttamalla aikaisempia työtapojani. Alasin tapauksessa minulla ei ollut, kuten ennen, huolellisesti laadittua luvuttaista suunnitelmaa kirjan tapahtumista, vain väljä puite siitä mihin kohtaan kunkin näkökulmahenkilön osuudessa sijoittuu se iso tapaus, jolla kirja alkaa ja jolla se viidennen näkökulmahenkilön osuudessa myös päättyy. Aikataulukin oli tiukka, ja kieltämättä työtuolin ja takamuksen väliin mahtui silloin tällöin perin viileähkön tuntuinen rengas. Kirjoittamisen alkuvaiheissa lohduttelin itseäni sillä, että näkökulmaosien järjestystä voi toki vaihtaa sitten myöhemmin, mikäli ajallisesti epälineaarinen rakenne ei toimi, mutta jo hyvän aikaa ennen puoltaväliä tajusin kuitenkin, että eipä muuten voikaan, kirja ei toimisi senkään vertaa.

Vaikka Alas on kirjan maailman ajan mukaan epälineaarinen romaani, kirjoitin sen lineaarisesti: aloitin ensimmäisen kertojan ensimmäisestä luvusta ja kirjoitin jokaikisen luvun samassa järjestyksessä kuin ne lopullisessa romaanissa ovat. Näin olen kirjoittanut kaikki aikaisemmatkin romaanit.

(Muutamassa romaanissa olen tosin vielä editointivaiheessa lisännyt väliin sivujuonia tai uusia kohtauksia.)

Hunanin tapauksessa minulla on ollut runsaasti aikaa, mutta se ei ole tarkoittanut sitä että olisin nyt, deadlinen häämöttäessä, tekemässä viimeisiä säätöjä valmiiseen tarinaan kaikessa rauhassa ja kiireettömästi. Olen Anttolan TYK-jaksoilla valitellut ryhmämme virkaveljille ja -sisarille taipumustani tehdä suurin osa työstä aina viime tingassa, ja niin on tilanne nytkin. Kirjoittamista on paljon. Pitkä täyspäiväinen työrupeama on kuitenkin antanut tavallista enemmän aikaa prosessoida sitä mitä kirjaan haluan ja mitä kirjalla haluan sanoa. Toivottavasti se näkyy lopputuloksessa, sitten kun se lopulta on valmis. (Toimitusaikaakin on onneksi varattu runsaasti, jotakuinkin vuosi.)

Hunan ei synny lineaarisesti, vaan eräänlaisella elokuvametodilla. Kun olen saanut vahvan mielikuvan jostakin kirjaan tulevasta kohtauksesta, olen kirjoittanut sen kohtauksen välittämättä siitä, että edeltäviä jaksoja ei välttämättä ole vielä olemassa ainakaan kyseisen näkökulmahenkilön kohdalta. Siinä mielessä tämä tietysti on tuttua, että olen ennenkin suunnitellut tapahtumien kaaria ainakin siinä mielessä, että tiedän mihin henkilöt päätyvät ja, aika usein, millaisiin sanoihin kirjan viimeinen luku päättyy. Tällä kertaa itse tekstiä on syntynyt vain silppumaisemmin. En vielä osaa sanoa onko tämä hyvä toimintatapa, kysykää sitten kun kirja on valmis ja painettu – ja aikaa on kulunut sen verran että pystyn sanomaan kirjasta ja sen syntyprosessista edes juuta tai jaata.

Toimintatapa on johtanut myös siihen, että olen samalla, matkan varrella, huomannut joutuvani myös editoimaan jo kirjoittamiani jaksoja joskus rankallakin kädellä. Scrivener-ohjelman hyviä puolia on, että tekstikatkelmia on helppo siirrellä paikasta toiseen aina kun tarve vaatii, ja kokonaiskaari pysyy silti näkyvillä ainakin jollakin tapaa ikkunan vasemman laidan tiedostolistauksessa. Isompaankin editointiin on tullut tarvetta. Yksi ensimmäisiä kirjaan tekemiäni kohtauksia yli vuosi sitten sisälsi hyvin brutaalia naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tulin taannoin lukeneeksi pari nyrpeää nettiartikkelia tällaisten asioiden käsittelystä kirjallisuudessa, ja lukaistessani oman tekstini nyt uudelleen totesin, ettei se toimi kovinkaan hyvin: brutaalit ja niljakkaat detaljit tuntuivat nyt halvoilta ja niljakkailta.

Kirjan kannalta on oleellista, että lukija tietää että tietyille henkilöille on tapahtunut erittäin traumaattisia asioita tiettynä ajankohtana tietyssä paikassa, mutta tapauksen yksityiskohdat on parempi jättää lukijan mielikuvituksen varaan – ja ehkä on myös parempi jättää (joidenkin muiden näkökulmahenkilöiden itsekseen pohtima) epäilys siitä, kokivatko ko. tyypit nyt sittenkään mitään niin kamalaa vai oliko se vaan huhua. Nyt kohtaus on symbolisempi, viitteellisempi ja vastaa paremmin erään näkökulmahenkilön sisäistä maailmaa. Kohtauksen väkivalta ei myöskään kohdistu enää pelkästään naisiin, mikä tekee siitä kyseisen historiallisen tapauksen todellisten tapahtumien kannalta jopa realistisemman. Tuo(kin) kohtaus muuttunee vielä paljon kirjan editointivaiheen aikana.

Nyt minulla on joka tapauksessa kirjoitettuna jo monelle näkökulmahenkilöistäni kohtaus, jossa he poistuvat tarinasta, kukin omalla tavallaan. Tämä tekee tietysti kiusauksen kirjoittaa tuleviin alkulukuihin pieniä vinkkejä tai sutkautuksia, jotka ehkä ennustavat sitä miten vuosia myöhemmin käy. Tai sitten ei. Niin kirjaa useampaa kertaa lukevalle voi tarjota pientä silmäkarkkia, tilaisuutta pieneen hah!-ynähdykseen kun hän tajuaa, että tämä viaton pikku letkautus muuten ehkä liittyy johonkin jonka hän muistaa edelliseltä lukukerralta.

___

*  Jotkut Lindstedt-kriitikot ovat inisseet, että koska hän on viime vuodet saanut runsaasti apurahoja yksityisiltä säätiöiltä, joiden tulot ovat peräisin sijoitustoiminnasta eli pörssikeinottelusta (kuten ennen poliittisen korrektiuden aikaa sanottiin), hänellä ei olisi minkäänlaista oikeutta arvostella niitä jotka ovat tienanneet miljoonaomaisuuksia pörssikeinottelulla. Asian voi toki ajatella noinkin: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

(Siinä mielessä tietysti samaiset inisijät voisivat käskeä vaikkapa ylipormestari Jussi Pajusta pitämään turpansa kiinni: suurin osa hänen helsinkiläisiä palkanmaksajiaan ei kannata kokoomuslaisia arvoja.)

Toisaalta Lindstedt on kritisoinut yhteiskunnallisia asioita jo kauan ennen kuin kyseiset säätiöt ovat hänelle apurahoja myöntäneet, joten voidaan olettaa niiden tienneen, kenelle rahaansa lykkäävät, ja hyväksyneet apurahataiteilijan oikeuden esittää mielipiteitään.

Itsekin olen saanut jokusen pienehkön apurahan yksityisiltä säätiöiltä – Otavan kirjasäätiöltä ja Alfred Kordelinin yleiseltä edistys- ja sivistysrahastolta – mutta pääosa apurahoistani on ollut peräisin veronmaksajilta. Ällistyksekseni huomasin taannoin olevani viimeisten viiden vuoden ajalla kirjastoapurahamenestyjien top kolmessakympissä (heti, yh, Timo Hännikäisen jälkeen): suoritus on sikälikin vaikuttava, että jäin yhtenä jakson vuosista kokonaan vaille kirjastoapurahaa (hyvästä syystä: minulla oli 2015 yksivuotinen taiteilija-apuraha, ja olisihan se kohtuutonta kenellekään saada veronmaksajilta yli kahtakymmentätuhatta vuodessa).

Altaan päätyyn

Ensimmäinen Kirjakrooli-tapahtuma oli eilen. Ainakin illalla, tapahtuman jälkeen, kaikki meistä mukanaolleista tuntuivat olevan sitä mieltä että tässä on hyvä perinteen alku. Eilen opittiin yhtä ja toista järjestelyistä ja siitä miten asioita voisi tehdä paremmin, ja huomattiin että tällainen tapahtuma toimii.

Etukäteen olimme arvelleet, että Ravintolapäivän sattuminen samalle päivälle oli erinomainen asia: ihmiset ovat liikkeellä, valmiina kokeilemaan kaikenlaista, miksei myös ääneen luettua kirjallisuutta? Kävi kuitenkin niin, että kauniina kevätpäivänä ihmiset kyllä liikkuvat kaupungilla sankoin joukoin, mutta eksyvät perin heikosti oikeiden ravintoloiden sisätiloihin. Yleisömäärät Kroolin eri tapahtumapisteissä jäivät vähän vaatimattomiksi. Tiedotus oli myös jäänyt vähän viime tinkaan. Mutta nyt ajatus on lanseerattu pienelle yleisölle ja ennen seuraavaa tapahtumaa on runsaasti aikaa saada sana leviämään laajemmalle.

Oma isännöintini Rymy-Eetussa sujui suuremmitta kommelluksitta. Muutaman kerran lähettelin aavistuksen hermostuneita tekstareita seuraavalle esiintyjälle, jota ei vielä näkynyt salissa vaikka edellinen esiintyjä oli jo hyvässä vauhdissa omassa (vajaassa) puolituntisessaan. Kaikki kuitenkin tulivat paikalle ennen sovittua esiintymisaikaa ja vetivät hienon setin. Olen omaankin esiintymiseeni tyytyväinen. Baritonikitaran ja efektipedaalien avulla kudottu äänimaisema tarinoiden taustalla tuntuu toimivan kerta kerralta paremmin.

(Äänimaisemia ja tarinoita – ynnä muutamia lauluja – pääsee näillä näkymin kuuntelemaan seuraavan kerran Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta Villa Kivessä.)

Isännän velvollisuuksien vuoksi en ehtinyt kovinkaan paljoa seurata päivän muuta ohjelmaa, mutta ehdin sentään piipahtaa Rikhardinkadun kirjaston hienolla sisäpihalla katsomassa kuinka Anja Erämajasta tuli ensimmäinen Vuoden helsinkiläiskirjailija – Onnea! – ja sitten Rymy-Eetun ohjelman päätyttyä Teatteri-ravintolassa kuuntelemassa Ketti Juvaa lukemassa Jane Austenia sekä kokemassa Leevi Lehdon hillitöntä, nonsensen ja hiphopin henkiä kanavoimaa huikeaa ja riemastuttavaa lausuntataidetta. Se on aina  huikeaa seurattavaa.