En tiedä, miten paljon nimi Bruce Swedien sanoo ns. tavallisille musiikinkuluttajille. Meille äänittämisen kanssa tekemisissä olleille ja (amerikkalaisiakin) muusikko- ja äänitysteknikkalehtiä lukeneille herra on kyllä perin tuttu. Hän aloitti äänittäjänuransa viisikymmentäluvulla – ennen moniraitatekniikan yleistymistä – ja on edelleenkin mukana kuvioissa. Diskografiaan kuuluu klassista musiikkia, big bandeja, Duke Ellingtonin kaltaisia legendoja, paljon monenlaista pop- ja rockmusiikkia – ja tunnetuimpana, tietysti, yhdessä tuottaja Quincy Jonesin kanssa toteutetut Michael Jacksonin levyt Off the Wallista aina loppuun saakka. Swedien on toiminut myös suosittuna ja arvostettuna luennoijana lukuisissa musiikkitekniikan oppilaitoksissa.

Alkuaan vuonna 2003 julkaistu Make Mine Music (Hal Leonard) ei ole suoranaisesti omaelämäkerta, mutta ei suoranaisesti mikään oppikirjakaan. Swedien kertoo urastaan, työtovereistaan, äänitysmenetelmistään, musiikkifilosofiastaan, oikeastaan vähän kaikesta mitä hänen mieleensä on ilmeisesti juolahtanut kirjaa tehdessään. Mukana on leppoisaa muistelua klassikkolevyjen sessioiden tapahtumista, minkä lisäksi opimme mitkä ovat Swedienin mielimikrofonit (kaksi Neumannin valmistamaa Telefunken U47 -mallia, jotka hän osti uutena vuonna 1954 ja joista toinen varastettiin Thrillerin sessioiden aikana, ynnä RCA 44bx ynnä muut nauhamikrofonit). Kirjassa kuvataan paljon ja moneen otteeseen Swedienin mieltymystä äänittää oikeastaan kaikki mahdollinen luonnollisesti stereona, ja kahdella (ns. kahdeksikkokuvioisella) nauhamikrofonilla toteutetun Blumlein-stereoparin etuja.

Swedien on äänittänyt suunnilleen kaikkea mahdollista musiikkia klassisesta ja jazzista mainoksiin ja pophitteihin. Mielenkiintoista kyllä, hän pitää nimenomaan popmusiikkia mieleisimpänä äänitettävänä. Klassisessa ja (perinteisessä) jazzissa äänittäjän tehtävä on ”vain” tallentaa mahdollisimman uskollisesti. Popissa äänittäjä on keskeinen lenkki luovassa prosessissa, ja näin ollen mahdollisuuksia ideointiin, kokeiluihin ja radikaaleihin irtiottoihin ”oikeista” äänitystavoista on paljon enemmän.

Michael Jackson -levytykset saavat paljon tilaa. Swedien arvostaa tavattomasti sekä työpariaan, tuottaja Quincy Jonesia että Jacksonia itseään (ja kirja on sentään kirjoitettu monta vuotta ennen Jacksonin viimekesäistä kuolemaa, jolloin kaikki rupesivat yhtäkkiä taas arvostamaan Jacksonia).

Kirjan lopun ”past, present and future” -jaksossa on kaksi Swedienin itsensä tekemää haastattelua Robert A. Moogista ja Roger Linnistä. Jälkimmäisessä on mielenkiintoinen detalji klassisen 80-luvun alun rumpukoneen Linn LM-1:n toteutuksesta. Tuohon aikaan digitaalinen ROM-muistitila oli hyvin kallista, joten laite käytti samplejensa kohdalla nykymitassa hyvin matalaa näytteenottotaajuutta (28 kHz) ja vielä 8 bitin resoluutiolla. Tällöin Nyquistin teoreeman mukaisesti toteutetusta laitteesta olisi pitänyt saada ulos korkeintaan 14 kilohertsin taajuisia ääniä, joten rumpu- ja peltisoundit olisivat kuulostaneet suunnilleen villatumpujen läpi soitetuilta. Linn kuitenkin jätti laitteesta pois tavanomaiset DA-muuntimen jälkeiset antialiasointisuotimet, joten ulostulosignaaliin syntyi erilaisia artefakteja ja vääristymiä niille ylätaajuuksille joita signaalissa ei olisi pitänyt lainkaan olla. Rumpu- ja symbaalisoundeissa ne eivät häirinneet, vain toimivat. Vinkeää.

Swedienillä ei tunnu olleen tekovaiheessa juurikaan aikaa kustannustoimittajan kommenteille (Bea-vaimon hyvää oikolukua lukuun ottamatta), joten kirjasta on tullut poukkoileva, paikoin itseään toistava, vähän sekava ja tyylillisesti vähän hutera sellaisella tavalla jota näkee yleensä enemmän omakustanteissa. Lukijalla on myös syytä olla jonninmoiset perustiedot äänitystekniikasta, koska muuten iso osa jutuista menee ohi. Mutta Swedienin rakkaus musiikkiin ja musiikin äänittämiseen huokuu kyllä läpi.

• Tweet
• Pin It