Viikonloppu on mennyt poikkeuksellisen kuvataiteellisissa merkeissä. Turhan usein kuvataiteen harrastus on jäänyt jokakesäiseen Haihatukseen: Haihatus on parhaimmillan loistava, huikean huumorintajuinen ja nokkelan oivaltava näyttely, mutta ei totisesti kaikki kiinnostava sillä silmänilon saralla.
Syvällä eksoottisessa Espoossa vanhassa WeeGee-painotalossa sijaitseva Espoon Modernin taiteen museo on odottanut vierailua kovin kauan. Nyt kun tie löytyi eikä julkuneuvoyhteyskään ollut kovin mutkikas (jokeribussilla 550 pääsee muutaman sadan metrin päähän), siellä voisi käydä toistekin. Saastamoisen säätiön kokoelmasta muodostuva perusnäyttely on silmittömän hieno. Oikeastaan suurempi yllätys oli Tapio Wirkkala -näyttely. Wirkkalahan tunnetaan enimmäkseen lasista ja ennen kaikkea pahamaineisesta Ultima Thule -lasisarjasta (joka meidän perheessämme tunnetaan lempinimellä ”lasinen oksennus”), mutta tämän näyttelyn töiden valtaosa oli puuta – tai tarkemmin ottaen vaneria. Sisääntulossa ensimmäiseksi silmään osuu seinänkokoinen, Ultima Thule -nimeä kantava teos, joka vanhalle tähtitieteen harrastajalle aiheutti välittömän tuttuuselämyksen: Wirkkala on epäilemättä innoittunut tuonaikaisten Kuu- ja planeettaluotaimien tuottamista maisemista ja kartoista.
Muuten Wirkkalan ja hänen luottopuuseppänsä upea laminointijälki sai leikittelemään ajatuksella tehdä kitara (tai basso) samalla tekniikalla – ehkäpä jotakin Gibson V2:n tyylistä…
WeeGeen katon alla on myös Helinä Rautavaara -museo, vanhalle kulttuuriantropologian harrastajalle tietenkin välttämätön visiitti. Kultturiantropologia on täysin mahdoton tieteenala museossa esitettäväksi, eikä tämäkään kokoelma upeasta esillepanosta huolimatta onnistu olemaan muuta kuin valikoima sekalaista kamaa – vaatteita, rituaaliesineitä ja taideteoksia – eri puolilta maailmaa. Mutta omalla omalaatuisella tavallaan Rautavaara valmisti kohtaamaan sunnuntain kuvataidepläjäystä – ja antamaan sille oivan kontekstin: kyseessä oli Ateneumin komea 
Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno María de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz y Picasso -näyttely.
Picasso-näyttelyä on hehkutettu joka paikassa niin kybällä, ettei sillä oikeastaan ollut mitään edellytyksiä olla hypen mittainen. Julmetun komea näyttely, kyllä – ja yläkerran valikoima suomalaisia Picasso-vaikutteisia töitä täydensi settiä loistavasti. Helinä Rautavaaran kokoelman vilkaisun jälkeen minun silmäni poimivat tietysti eniten Picasson töiden runsaita vaikutteita afrikkalaisesta, aasialaisesta ja eteläamerikkalaisesta taiteesta. Tietysti myös hersyvä huumorintaju ja lämmin, maanläheinen erotiikka vetoavat. Ja kyky poimia tilanteista, asetelmista, maisemista ja näkymistä jokin oleellinen todellisuuden taso, jota ei aina tule huomanneeksi.
Oheinen Picasson grafiikanlehti ei ollut Ateneumissa. Se roikkuu Sörnäisissä sijaitsevan Lääkäriliiton hulppean talon yläkerran kahvilan seinällä Chagall-vedoksen ja toisen Picasson vieressä. Kelpaisi minullekin. Tämä nimenomainen kuva, siis.
