En tiedä, miten innokkaasti nykynuoriso (hah!) lukee Daniel Defoen alkuaan vuonna 1719 ilmestynyttä Robinson Crusoea. Itse luin sen poikasena lukuisia kertoja, aina yhtä innostuneena. Tai, tarkemmin sanottuna: luin osan Robinson Crusoeta, lyhennetyn ja kevennetyn version kirjan ensimmäisestä osasta. Euroopan ensimmäisen bestsellerin myynnistä innostunut Defoe nimittäin kirjoitti sankarilleen vielä uusia seikkailuja, joista hän oli jo vihjannut ensimmäisen kirjan (lyhentämättömässä) lopussa. Täyspitkä Robinson Crusoe on suomennettu ennen vuonna 2000 ilmestynyttä Juhani Lindholmin uutta, erinomaista käännöstä ainoastaan vuonna 1911, joten ei ihme ettei paksumpi laitos ole aikaisemmin sattunut kohdalle.
Kirjallisena tuotteena jatko-osa on paljon köykäisempi kuin ensimmäisen osan kuuluisa saaritarina: vaellushalunsa valtaan jälleen joutunut Crusoe palaa tutustumaan saarelleen asettuneen monikulttuurisen siirtokunnan oloihin, jatkaa matkaansa Intian valtamerelle, todistaa joukkomurhaa Madagasgarissa, potkaistaan laivasta Intiassa, käy huumekauppaa Kiinaan ja lähtee sitten kotimatkalle Kiinan, Siperian ja Arkangelin kautta. Matkalla hänen ja hänen kulloisenkin seurueensa kimppuun käy hollantilaisia, tataareja ja muita barbaareja, mutta seurueen rohkeuden ja nokkeluuden sekä vastustajien tyhmyyden vuoksi kaikesta selvitään suhteellisen kunnialla. Defoe oli itsekin matkustellut mies, mutta suurin osa tarinasta ja muiden maiden kuvauksista lienee sepitetty muilta kuultujen (kenties toisen tai kolmannen käden kertomusten) perusteella.
Yhtä kaikki, tämä täydellisempi kokonaisuus valaisee melkoisesti Defoen self made manin maailmaa ja hänen aikansa – tai ainakin 1700-luvun alun Englannin – ajatusmaailmaa. Pohjimmiltaan Robinson Crusoe muistuttaa nykyajan ”maahanmuuttokriittisiä” kansalaisia ja kulkee heidän laillaan kaikkialla ylimielisenä ja mitään näkemättä, silmät kiinni ja suu auki, täydellisen varmana omien asenteidensa ja moraalikäsitystensä täydellisestä ylivertaisuudesta joka suhteessa. Kirjoitusaikaan sokea nationalismi oli tietysti monessa suhteessa uusi ja uudenaikainen aate, samoin kauppias-Crusoen kaikkialla matkansa varrella harjoittama yksituumainen kapitalismi: ”Kaikki, mikä tuottaa voittoa minulle ja rahoittajilleni, on oikein.” Tämä on se aatepohja, jonka seurauksista me ja (mahdolliset) jälkeläisemme tulemme kärsimään vielä pitkään.
Mielenkiintoista kyllä, tämä on myös se aatepohja, jota minä olen imenyt itseeni monta vuotta suunnilleen siitä lähtien kun opin lukemaan viisivuotiaana – ei pelkästään Defoelta, vaan myös esimerkiksi Defoelta monessakin suhteessa paljon vaikutteita saaneelta Edgar Rice Burroughsilta ja tietenkin Karl Maylta. Silti minusta on tullut tällainen ns. maahanmuutto- ja ns. islamkriittisiä ja muita ksenofobiaa sairastavia nationalistipellejä kammoava vasemmistovihreä. Ehkä minä olen sitten omaksunut Defoelta ja Burroughsilta ennen kaikkea juuri vakaan luottamuksen oman moraalikäsitykseni ylivertaisuuteen taikauskoisiin ali-ihmisiin verrattuna? Tai ehkä varhainen altistuminen tällaiseen toisen kansakunnan naiiviin ja katteettomaan ylimielisyyteen on aukaissut silmiä ja rokottanut ainakin pahimpia hölmöläisaatteita vastaan? Ovatko rasistit niitä, jotka eivät ole lukeneet tarpeeksi nuorina riittämiin Defoea, Mayta ja Burroughsia ja kasvaneet siitä vaiheesta ohi vähän laajakatseisempaan ja vähemmän ahdistuneeseen aikuisuuteen?
Kenties.
Robinson Crusoen hahmossa tunnistan kyllä itseäni ainakin siinä, miten hän toteaa arvostavansa enemmän Perjantain kaltaisia ihmissyöjä-”villejä” kuin järjestäytyneemmissä yhteiskunnissa eläviä ”epäjumalanpalvojia”. Syyt ovat tosin toiset: Minun tapauksessani kyse ei ole mistään ”villien” kuvitellusta perimmäisestä jaloudesta, vaan paleontologian ja arkeologian tuomista todisteista siitä, miten pahasti elämänlaatu, ravitsemus ja terveys romahtivat ihmisyhteisöjen siirtyessä keräilystä, kalastuksesta ja metsästyksestä maanviljelyyn ja karjanhoitoon – ja vahvoista todisteista siitä, että järjestelmällinen sodankäynti syntyi vasta viljeljelmien, karjan ja muun aineellisen omistuksen myötä. Mutta ehkä takana sittenkin vaanii varhaisen valistusajan ja Defoen myyttinen ajatus jaloista villeistä ja luonnontilan autuudesta? Tai jo Platonin elättelemä kuvitelma kaukaisesta kulta-ajasta?
Kukapa tietää.
Daniel Defoen Robinson Crusoen pitkä laitos on joka tapauksessa lukemisen arvoinen kirja itse kullekin, eikä pelkästään siksi, että se on länsimaisen kirjallisuuden suuria – oikeastaan ensimmäisiä – klassikkoja. Se on myös seitsemänsataasivuiseksi, polveilevaksi ja välillä perin jaarittelevaksikin kirjaksi huomattavan sujuvalukuinen seikkailukertomus. Hyvä suomennos tietysti auttaa asiaa. Lisäksi sen rivien välistä(kin) oppii yhtä ja toista 1700-luvun alun maailmasta, joka on joissakin suhteissa hyvin moderni, joissakin suhteissa kaukaista menneisyyttä.
Onneksi.
