Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Olen katsellut Malmin kirjaston ovensuussa olevaa koripunosarkkua jo hyvän tovin, itse arkkua ja sen kanteen kiinnitettyä lappua ”Kierrätyskirjoja – saa ottaa”. Muutama viikko sitten uskaltauduin lopulta toimimaan.
Talomme ullakolla on nimittäin ollut monta isoa muovilaatikollista kirjoja. Ne ovat hyvää, erinomaisen hyvässä kunnossa olevaa tavaraa, enimmäkseen peräisin äitivainaan kirjahyllyistä ja säilytetty sittemmin kosteudelta ja pölyltä suojassa. Lisäksi mukana on ollut jonkun verran kirjoja, joita emme ole sittenkään katsoneet tarvitsevamme. Joukosta on poimittu ne, joille tuntui löytyvän käyttöä ja/tai sija meidän kirjahyllyssämme. Muita on kaupiteltu useammallakin eri kirpparilla. Määrä on vähentynyt pikkuhiljaa, mutta silti niitä on paljon.
Eräänä aamuna, käydessäni viereisessä rakennuksessa aamu-uinnilla, pakkasin reppuun muutaman kirjan ja jätin ne vaivihkaa koripunosarkkuun. Seuraavana aamuna vilkaisin muina miehinä laatikkoa, jossa ei näkynyt enää yhtään edellisellä reissulla tuomaani teosta. ”Tuo vaan, kyllä ne kaikki menee”, nyökytteli kirjastotäti sattuessaan korin ääreen muutamaa päivää myöhemmin tuodessani lisää kirjoja. Ja olen noudattanut kehotusta. Yleensä aamu-uinnille lähtiessäni repussa on viiden–kuuden kirjan pino, joka jää kirjastoon ja jatkaa sieltä matkaansa… jonkun kotiin.
Tässä kierrätyksessä kaikki voittavat. Lukijat saavat luettavaa, kirjat pääsevät lukeviin käsiin ja meidän ullakkomme palokuorma pienenee. Osa kirjoista on epäilemättä sellaisia, joita on vaikeaa muualta saada, kun painokset ovat aikaa sitten loppuneet tai menneet kustantamon varastosta makkeliin. Ajatus kirjojen tunkemisesta roskikseen tai (pehmeäkantisten tapauksessa) edes paperinkeräykseen on tuntunut niin vastenmieliseltä, etten ole siihen ryhtynyt. Nyt kirjat voivat jatkaa elämäänsä. Osa ehkä palaa samaan kierrätyskoriin ja sieltä jonkun toisen käsiin. Ehkäpä joku päätyy jopa kirjaston omiin kokoelmiin.
En ole selvästikään ainoa Malmin kirjaston korin ruokkija, ja Malmi ei ole varmastikaan ainoa kirjasto jossa kierrätyskori on. Minulle se on kuitenkin sujuvasti vakioreitin varrella, ja noita kirjoja on tuolla vielä jokunen odottamassa…
Taannoisessa New Scientistissä oli pikku uutinen, jonka mukaan hiljaisempikin hälytausta olisi osoittautumassa vahingolliseksi kuulolle. Rottakokeiden uhrit, joita altistettiin kymmenen tuntia 65 desibelin hälylle ja joiden annettiin sitten olla seuraavat neljätoista tuntia hiljaisuudessa (jäljitelmänä ihmisten työpäivien rytmistä), menettivät muutamassa kuukaudessa merkittävästi kuulonsa erottelukykyä ja niiden aivojen kuuloalueiden toiminta heikkeni. Tutkimuksen tiivistelmä viittaisi siihen, että vaurio saattaa olla pysyvä.
Minä olen ennenkin saarnannut taustahälyn ja -musiikin (sama asia) turmiollisuudesta. Nyt siitä on näyttöäkin!
(Ainakin vähäsen. Ehkä.)
Tällaiset uskonvahvistukset saavat minut entistä tyytyväisemmäksi oman työ- ja elinympäristöni hälytaustan hiljaisuuteen. Tietokone on päällä tuossa pöydänvieressä lattialla, mutta sen olen rakentanut tieten tahtoen mahdollisimman äänettömäksi vaihtamalla tuulettimet hiljaisiin, virtalähteen lähes äänettömäksi ja osan kovalevyistä vaitonaisiksi SSD-levyiksi. Talon äänieristykset eivät ole kovin kaksiset – rakennuksella on sentään ikää jo viitisenkymmentä vuotta – mutta naapureiden satunnainen musisointi ja muu normaalielämä erottuvat hetkittäin juuri siksi, että yleistä taustahälyä on niin vähän.
Muistelen taannoin nähneeni jonkinlaisen pääkaupunkiseudun kehittämissuunnitelman, jossa Pohjois- ja Koillis-Helsinkiä pidettiin Helsinki-Vantaan lentokentän vuoksi melualueena, jolle pitäisi rakentaa korkeintaan teollisuus- tai toimistotyyppisiä asioita. No, kyllähän tuo äsken kentältä noussut lentokone kuului sisään, koska työhuoneen ikkuna on auki. Täkäläinen melutaso on kuitenkin täysin olematonta verrattuna kantakaupunkiin, jonka soveltumista ihmisasumiseen ei jostakin syystä koskaan aseteta kyseenalaiseksi.
Tänä viikonloppuna Helsingissä vietetään Maailma kylässä -festivaalia. Siitä syystä sunnuntaivideo on nyt lauantaivideo, että kerkiätte katsomaan Natacha Atlasia kello puoli seitsemäksi Kaisaniemen puistoon.
.
.
Haastattelin Natachaa Rumbaan helmikuussa 1999, tällaista tarttui nauhalle lumimyrskyn keskellä hotellihuoneessa:
Natacha Atlas: Sähkökamelin kyydissä
Kolmannella soololevyllään Gedida belgialais-marokkolais-englantilais-egyptiläinen Natacha Atlas johdattaa kuulijansa yhä pidemmälle maailmaan, jossa kohtaavat arabialaisen popin ylpeä perinne ja Lontoon drum’n’bass-kuviot.
Haastattelutilanne ei ollut ihanteellisimpia mahdollisia. Päivän promovierailu oli puolta tuntia vaille päättynyt, Helsingissä riehui talven ensimmäinen myrsky, aikataulut olivat myöhässä. Natacha Atlas loikoili lenkkarit jalassa hotellihuoneensa sängyllä ja vaikutti leipääntyneeltä. Eikä minun ole helppo suhtautua ihmiseen joka pitää sisällä aurinkolaseja, ihmiseen jonka silmiä en näe. Ei auta, nauhuri päälle.
Näin sinut viime kesänä livenä kaksi kertaa. Roskilden keikka oli varsinaista bilemeininkiä…
– Muistan sen, kyllä.
… mutta Helsingin juhlaviikkojen telttakonsertti paljon hillitympi.
– Se on ihmisistä kiinni. Ohjelmisto oli suunnilleen sama koko kesän – ei ollut aikaa muuttaa settiä.
Esitit silloin joitakin uuden levyn kappaleita…
– Kaksi laulua, itse asiassa. Soitimme Bastetia ja Bahlamia. Bändi on sen jälkeen muuttunut, koska mukana oli Transglobal Undergroundin jäseniä, eivätkä he pysty olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa.
Albumilla on käytetty aika paljon koskettimia ja ilmeisesti myös sekvensseriä…
– Mukana on paljon jousisoittimia. Me käytimme paljon arabialaisia lyömäsoittimia ja höystimme niitä drum’n’bass -soundeilla, mutta ne ovat enemmänkin vain antamassa mukaan moderneja sävyjä, ei muuta.
Tällä levyllä on kuitenkin yhtenäisempi, tiiviimpi ja rootsimpi tunnelma kun parin vuoden takaisella edeltäjällä Halimilla, jossa tuntui olevan liian monta kokkia soppaa hämmentämässä.
– Totta. Äänitimme Gedidaa osittain Kairossa ja osittain Lontoossa. Itse asiassa tätä levyä on ollut tekemässä paljon enemmän ihmisiä kuin Halimilla.
Mutta sitä levyä tehtiin useammalla eri tiimillä…
– Aivan, mutta kaiken kaikkiaan väkeä oli vähemmän. Jokaisella Gedidan raidalla on aikamoinen määrä lyömä- ja jousisoittajia – käytimme aika isoja jousisektioita. Halimilla jousia oli vain kahdella-kolmella raidalla ja loput tehtiin syntetisoijilla. Nyt alan päästä lähemmäs sitä soundia mitä olen etsimässä. Seuraavalla levyllä muutan kuviota taas vähän – aion edelleenkin kirjoittaa Timin (Whelan, kitarat ja koskettimet) sekä Hamidin (Mantu, lyömä- ja kosketinsoittimet) kanssa, mutta otan mukaan neljänneksi Mika Sabetin. Hän yhdistelee perinnettä ja modernia juttua hyvinkin samaan tapaan kuin me. Me olemme eräänlaisia pioneereja egyptiläisen musiikin uusistamisessa: se on polkenut paikallaan parikymmentä vuotta.
Kuinka kolmihenkinen työryhmämme teki lauluja?
– Toisinaan Tim ja minä teimme pääosan työstä ja Hamid ohjelmoi. Toisinaan taas me teimme Hamidin kanssa juttua hyvin pitkälle ja Tim oli pelkästään apuna. Ja The Righteous Pathin tapauksessa minä vain lauloin Timin ja Hamidin tekemän pohjan päälle. Se onkin levyn eniten Transglobal-mainen kappale.
Aloititteko rytmeistä vai teksteistä?
– Toisinaan minä vain lauloin arabialaisia skaaloja, kehitin tekstin ja kirjoitin sitten soitinosuudet. Mahlabeya on ainoa kappale johon rytmi tuli ensin. Toisinaan kappaleet lähtivät Timin tekemistä jousisovituksista. Useimmiten laulumelodia oli ennen tekstiä. Aqaban tapauksessa minulla oli teksti ja yritin kirjoittaa melodian käyttäen tiettyä arabialaista skaalaa, mutta jouduin muuttamaan tekstiä aika paljon saadakseni sen sopimaan. Arabia on erinomainen työväline, hyvin ilmaisuvoimainen ja rytminen kieli. Äidinkieleni on ranska, mutta olen nykyään varmaan paljon vahvempi arabiassa ja englannissa, koska soittajistani suurin osa on englantilaisia. Olin asunut parikymppisenä Belgiassa, mutta sitten satuin piipahtamaan Lontoossa, törmäsin Jah Wobbleen ja Transglobalin kavereihin ja asiat alkoivat edetä omalla painollaan.
Itse basistina kiinnitin huomiota levyn hyviin bassokulkuihin ja yllätyin kun ne olikin tehty enimmäkseen koskettimilla.
– Kyllä keikkabändini basisti Adam Blake on mukana. Mutta sekoitimme hänen soittoaan Timin koskettimiin ja muokattuun kitaraan. Loppujen lopuksi on aika paha sanoa, mikä on Adamia ja mikä Timiä.
Näin sinut ensimmäistä kertaa Tavastialla Transglobalin kanssa Etnosoi-festivaaleilla. Wimme Saari ja kurkkulaulaja Albert Kuvezin olivat mukana jammailemassa. Aikamoinen yhdistelmä…
– Joo, bändin kavereilla oli tosi hauskaa. Itse en muista sitä kauhean hyvin, mutta Timille se on jäänyt mieleen erinomaisesti.
Et ollut Transglobalin uudella Rejoice Rejoice -levyllä mukana niin paljon kuin aikaisemmilla.
– Minun piti olla mukana paljon enemmän, mutta olin juutuksissa Egyptissä. Toivottavasti seuraavan levyn kanssa kaikki sujuu paremmin. Keikoille pääsy heidän kanssaan ei valitettavasti onnistu, kun teemme molemmat omia juttujamme, mutta yhteistyö levyillä ja laulujen tekemisessä jatkuu. Toivon totisesti, että emme ajaudu erillemme. Tämä meille molemmille hankalaa aikaa joutuessamme kulkemaan omia polkujamme. Olimme sentään tiiviisti yhdessä kahdeksan vuotta.
He ovat tulleet modernista musiikista ja lisänneet siihen perinnettä, ja sinä taas olet peräisin perinteisemmän musiikin suunnalta ja yhdistät siihen modernia…
– Totta. Me kohtaamme siinä välillä. Etenkin Tim on tullut modernin musiikin parista perinteisempään. Nyt hän on Egyptissä ja kirjoittaa arabialaisia jousisovituksia suurelle poptähdelle Hakimille. Hakim kuuli Gedidaa ja halusi Timin sovittamaan itselleen. Hän on tullut ulkopuolelta erittäin voimakkaan tradition keskelle… se on vain ollut hänen sisällään. Itse hän sanoo, ettei se ole hänen juttunsa, että hän on Stoke-On-Trentistä ja hänen pitäisi tehdä jotakin muuta… teollisuuspunkkia tai jotain. Mutta niin vain hän on Kairossa ja tekee erinomaisia perinteisiä jousisovituksia. Siellä hänellä olisi ura tiedossa, mutta ei hän sinne pysyvästi jää. Hän jatkaa Transglobalin kanssa ja poikkeaa aina välillä tekemään Hakimille sovituksia. Ja sitten vuoden lopussa ryhdymme hänen ja Hamidin kanssa tekemään minun seuraavaa levyäni Egyptissä. Hän on yksi niitä harvoja ihmisiä maailmassa joka pystyy yltämään arabialaismuusikoiden tasolle studiossa.
Oletko ehtinyt saada palautetta levystä?
– Hyvin vähän, se on juuri ilmestynyt. Ranskasta on tullut tosin positiivisia kommentteja, koska levyn avausraidasta Mon amie la rosesta on tullut siellä hitti.
Minkälaista musiikkia itse kuuntelet?
– Edelleen paljon arabialaista musiikkia. Pidän melkoisesti Lontoon aasialaisesta drum and bass ja rap-scenestä, Björkistä…
Sen olin kuulevinani levyltä…
– Varmaankin. Pidän Talvin Singhistä, ranskalaisesta rap-yhtyeestä IM, klassisesta ja elokuvamusiikista… siinäpä se.
Viime keskiviikon hienon keikan jäljiltä saatte tänään uulla Vieux Farka Touréa, yllätys yllätys. Netistä löytyi tämä kiinnostava pläjäys, jossa Touré antaa kyytiä U2:n ”Bullet in the Blue Skyn” riffille.
Eivät pettäneet malilaiset tälläkään kertaa. Vieux Farka Tourén ura alkoi lievänä räpistelynä irti edesmenneen isä-Alin pitkästä varjosta, mutta levy levyltä homma on alkanut kuulostaa omaperäisemmältä ja omemmalta. Keskiviikkoillan keikka Savoy-teatterissa vahvisti asian.
Trio aloitti (jo) perinteisessä malilaisessa laulaja/lauluntekijä-hengessä, mutta pian Touré vaihtoi elektroakustisen kitaran sähkikseen ja Tim Keiper siirtyi kalebassin äärestä rumpusetin taakse. Lauluista tuli jamihenkisiä grooveja, joissa Tourélla oli tilaa näyttää melkoista sorminäppäryyttään ja aluksi perin ujolta ja aralta vaikuttanut Keiper päästeli rummuillaan melkein kuin Ginger Baker ja Keith Moon parhaina päivinään. Tällainen suhteellisen yksinkertaisiin riffeihin ja sointukulkuihin pohjaava voimatriomeininki voi helposti karata käsistä tylsäksi, junnaavaksi muniinpuhaltelujatsiksi, mutta tällä kertaa homma kuitenkin toimi vallan mainiosti, ainakin minun korvissani. Kolmikolla on teknisen osaamisen lisäksi riittävästi tyylitajua.
Aina toisinaan omasta(kin) musiikistani käyttämän ITE-termi hämmentää. Etenkin kuvataiteiden puolella ITE-taide on jo vanha, vakiintunut käsite. Miksi ei musiikissakin?
Motiivi sanan käyttöönottoon syntyi kymmenkunta vuotta sitten, kun minua haastateltiin sähköpostin välityksellä Kotistudio-kirjan pakeilta juttuun, jossa käsiteltiin ura- ja koulutusmahdollisuuksia kevyen musiikin parissa. Juttukokonaisuuden ainoa tuntema kevyen musiikin ammattinimike oli… rocktähti! Tai poptähti. Tai iskelmätähti. Samapa se, mutta tähti kuitenkin. Kirjoitin toimittajalle pitkiä vastauksia jotka käsittelivät muitakin mahdollisia, realistisempia ja edes hivenen turvallisempia ammatillisia tavoitteita musiikin parissa – äänittäjästä studiomuusikon kautta videomusiikin tekijään tai muiden artistien lauluntekijään – ja toimittaja kiitti vastauksessaan: ”Tässä olisi aihetta toiseenkin juttuun”. Ilmestyttyään artikkeli kuitenkin keskittyi tähteyden tavoitteluun. En ollut siinä vaiheessa enää yllättynyt.
Eihän tämä tietenkään ole pelkästään ns. kevyen musiikin ilmiö. Myös klasaripuoli sortuu aatelisvallan ajoilta periytyvään tähteyden ja huippuyksilöyden palvontaan. Lahjakkuus nähdään helposti synnynnäisenä, ehkä periytyvänäkin, joka tapauksessa syynä nostaa kyseinen nero kanssaihmistensä yläpuolelle, antaa hänelle enemmän oikeuksia ureakefaliaan kuin muille. Rivimuusikkoutta, taustamuusikkoutta, orkesteripultissa soittamista tai kuorolaisena laulamista pidetään kovin kerkeästi epäonnistumisena: hän ei ollutkaan lahjakas. Musiikintekemisestä yritetään tehdä huippuyksilöiden yksinoikeutta.
Sitä sain minäkin osakseni, kun kiinnostuin tosissani musiikin tekemisestä vähän alle parikymppisenä. ”Ei sulla oo lahjoja”, sanoi isä. ”Kirjoittaisit mieluummin. Siinä sä oot hyvä.” Miksi pitäisi olla lahjakas voidakseen tehdä musiikkia? (Tai taidetta ylipäänsä.) Punk toi peliin terveempää asennetta: ”Jokainen osaa soittaa ja laulaa, eikä ole niin väliä vaikkei osaisikaan.”
Tämä vuonna 1986, kaksikymmentäneljävuotiaana, väkertämäni, yksin soittamani ja laulamani ralli eittämättä luottaa punk-henkiseen eetokseen, monessakin mielessä:
.
”Luotu huijaamaan” oli tehty ensimmäisen bändini Kumpula-projektin tuhkasta noussutta seuraavaa yhtye-yritystä varten. Minä ja Franz Orava -niminen viritys kuitenkin otti ja päätti hajota vain kolme päivää ennen ensimmäistä keikkaansa, joten tämä kasettineliraitanauhurilla väkerretty, pelkästään bändin korviin tarkoitetuksi lauludemoksi tarkoitettu nauhoitelma on sen ainoa koskaan tallennettu esitys.
Käytin äsken suunnilleen tunnin pikaisen uudelleenmiksauksen tekemiseen. Tulin muutama vuosi sitten digitoineeksi kaikki tallella olevat neliraitanauhoitukseni, mutta suurimmalle osalle en ole tullut tehneeksi tallennusta ja varmuuskopiointia ihmeempää. Tämä on ensimmäisiä neliraitanauhoituksiani ensimmäisellä neliraiturillani (joka oli ensimmäinen todella halpa neliraiturimalli, Fostex X-15: se maksoi vain kolme–neljä tuhatta markkaa) ja ensimmäinen tehtävä raitojen uudelleenkäsittelyssä oli vähentää niille aikoinaan uinutta hillitöntä kohinan määrää. Siihen on onneksi nykyään keinoja.
Kitarasoundi viittaa joskus noina vuosina omistamaani hienoon, mustaan Double Eagle -osista rakennettuun Fender Telecasterin kopioon, tai oikeammin Fender Esquiren kopioon. Siinä oli vain yksi mikrofoni, nimittäin, joten kitarasoundeissa ei ollut kauheasti pelivaraa, varsinkaan kun pedaaleja tai muita muokkausvälineitäkään ei suuremmin ollut. Rumpusoundit ovat peräisin englantilaisen MPC Electronicsin valmistamasta varsin vinkeästä laitteesta nimeltä The Kit. Useimmat tuon ajan (halvat) rytmi- ja rumpukoneet toistivat ainoastaan etukäteen ohjelmoituja komppeja, mutta ainoa valmista rytmiä soittava asia The Kitissä oli sen ”haihatti”. Muut rumpuäänet tehtiin naputtelemalla etupaneelin lämisköjä. Soundit eivät olleet kovinkaan realistisia, mutta lämiskät olivat kosketusherkkiä, joten soitossa oli dynamiikkaa. Ainakin silloin, jos niiden soittaja osasi soittaa rumpuja paremmin kuin minä…
(Tuota vekotinta käytettiin bänditreeneissäkin silloin, jos rumpalimme varsin epäluotettava Vauxhall ei suostunutkaan starttaamaan. Muulla bändillä oli vain pokassa pitelemistä, kun vakavamielinen, aina siistiä kauluspaitaa ja neulesolmiota käyttävä Mika soitti nukenlieden näköistä rumpukonetta palleropäisillä leikkipalikoilla…)
Kappaleen riffi on eräänlainen mukaelma erinäisistä AC/DC:n biiseistä (jotka puolestaan ovat mukaelmia Freen ”All Right Now’sta”) ja tekstin perusteella olin vielä tuohon aikaan säilyttänyt lapsenuskoni joidenkin ihmisten synnynnäiseen pahuuteen ja/tai itsekkyyteen (mikä tuntuu nyt yhtä naiivilta kuin usko synnynnäiseen lahjakkuuteen). Luullakseni uskoin vielä tuolloin, 24-vuotiaana, että minusta saattaisi tulla vielä jonkinlainen rokkitähti. Tai ainakin saattaisin olla jonkun kulttisuosiota nauttivan bändin basisti ja lauluntekijä. Niin ei ole vielä(kään) käynyt. On minulla jemmassa muutama omasta mielestäni vallan kelvollinen laulu – tätä parempia, siis – joista saattaisi kenties tullakin jotain jonkun parempiäänisen laulajan esittämänä. Vaikkapa, hah, ”hitti”.
Mutta se ei ole oleellista. Musiikin tekeminen on oleellista. Kenenkään ei pidä alistua siihen, että vain ”huipuilla” tai ”lahjakkailla” olisi lupa ilmaista itseään musiikilla.
Vaikka on minulla tällekin tekeleelle tulevaisuudensuunnitelmia, jos rehellisiä ollaan. Se kuvastaa omaa aikaansa – tai syntyään edeltäviä vuosia – monessakin mielessä, ja saattaa olla siinä suhteessa hyödyllinen eräälle mietintämyssyssä pyörivälle hankkeelle. Mutta siitä lisää sitten kun siitä on lisää kerrottavaa.
Tänä äitienpäiväsunnuntaina joudutte, valitettavasti, kuuntelemaan toisenkin musiikkivideon. Tuoreen uutisen mukaan mestaribasisti Donald ”Duck” Dunn on nimittäin kuollut 70-vuotiaana.
Dunnin levytyksistä muistetaan yleensä parhaiten, ironista kyllä, se jolla hän ei soittanut: Booker T. and the MG’s -yhtyeen ensimmäisellä instrumentaalihitillä ”Green Onions” (1962) basistina toimi vielä Lewie Steinberg, jonka Dunn kuitenkin korvasi 1965. Yhtyeen nimellä tehdyt instrumentaalilevytykset olivat kuitenkin eräänlainen sivubisnes. Ryhmän päätyönä oli toimia studiobändinä memphisiläisen Stax-levymerkin soullaulajille: Wilson Pickettille, Otis Reddingille, Bill Withersille, Samille & Davelle,…
Kunnioitetaan mestarin muistoa vuonna 1991 kuvatulla pätkällä, jossa MG’s soittaa toista 60-luvun instrumentaalihittiään nimeltä ”Hip-Hug Her”. (Rumpalina soittaa Anton Fig vuonna 1975 murhatun Al Jackson Juniorin tilalla.) Dunnin bassokuvio ei kuulosta kovinkaan mutkikkaalta, mutta totuus on toinen, kuten itse huomasin treenaillessani sitä viime kesän Muusikoiden.netin miittiä varten. Tämä on musiikkia, jossa kommunikaatio tapahtuu sävelten määrän tai sointujen monimutkaisuuden sijaan rytmiikan sofistikoituneella hienojaolla.
.
.
Ai niin, kyllähän Dunn tunnetaan myös ikimuistoisesta elokuvasta: Blues Brothersissa koottavan bändin tyhjästä yökerhosta löytyvän rytmisektion maripaitainen, piippua polttava basisti on nimenomaan Duck Dunn, pitkäpartainen kitaristi hänen MG’s-toverinsa Steve Cropper.
Bonnie Raittilta on vastikään ilmestynyt uusi levy. Slipstream kuulostaa siltä miltä Raittin levyjen pitääkin kuulostaa. Kiertuebändi soittaa funkysti, lauluääni on kunnossa ja välillä slide-kitara puraisee napakasti. Mukana on myös, tavan mukaan, pari turhaa pianohituria. Tasaista laatua, johon kaipaisi jälleen kerran hieman enemmän särmää. Muuten ei valittamista.
Mutta laitetaanpa tähän silti akustisehko videoklippi siitä biisistä – tai kahden biisin sikermästä – joka minulle tulee aina ensimmäiseksi mieleen Bonnie Raittista. Hänen opettajansa ”Mississippi” Fred McDowellin lauluihin perustuva ”Write Me a Few of Your Lines / Kokomo Blues” on kuulunut settiin jo 1970-luvun alun ”blues-folkie”-soolokeikoista lähtien. Bonnie, ja tämä sikermä, on yksi niistä syistä miksi aikanaan innostuin niin paljon slide- eli pullonkaulakitaratekniikasta. Erityisesti slide-komppaamisen taidossa Bonnie-täti on yksi parhaita, koskaan.
”Tuo vaan, kyllä ne kaikki menee”, nyökytteli kirjastotäti sattuessaan korin ääreen muutamaa päivää myöhemmin tuodessani lisää kirjoja. Ja olen noudattanut kehotusta. Yleensä aamu-uinnille lähtiessäni repussa on viiden–kuuden kirjan pino, joka jää kirjastoon ja jatkaa sieltä matkaansa… jonkun kotiin.
