”Signal to Noise” ei ole lempparilauluntekijöihini ehdottomasti kuuluvan Peter Gabrielin tuotannon parhaimmistoa, mutta tämä liveversio on silti kuulemisen arvoinen. Mukana lavalla on yksi kaikkien aikojen huikeimmista laulajista, vain vuotta tämän kuvaamisen jälkeen kuollut Nusrat Fateh Ali Khan.
.
Olen Nedut-romaanista puhuessani muistanut aina korostaa, että kansikuva on anakronistinen: graffiteja ja muita maalauksia, myös näitä kädenkuvia, alkoi ilmestyä luoliin vasta parinkymmentätuhatta vuotta sen jälkeen, kun ainoa alkuperäinen eurooppalainen ihmisrotu Homo sapiens neanderthalis oli (oikeasti) kuollut sukupuuttoon.
Pyydän anteeksi: olin näköjään väärässä.
Tänään Science Daily -uutissivusto tiesi kertoa, että uusien ajoitusmenetelmien myötä espanjalaisten luolien maalausten ikä on osoittautumassa jotakuinkin tuplaten vanhemmaksi kuin aikaisemmin arveltiin. Juttu vielä mainitsee erikseen nämä käsivarjokuvat (hand stencils), joita jotkut tutkijat jopa spekuloivat – neandertalilaisten tekemiksi!
Jos tämän spekulaation tueksi löytyy muitakin todisteita, kyseessä on paitsi mukava hytkäytys kirjailijalle, myös merkittävä tulos ihmiskunnan esihistorian tutkimukselle. Neandertalilaiskuvamme on on viimeisten vuosikymmenien mittaan muuttunut puoli-imbesilleistä jotakuinkin nykyihmisen veroiseksi toimijaksi, jolla oli (ainakin) valmiudet suunnilleen kaikkeen siihen mikä on aikaisemmin sujuvasti pistetty oman rotumme piikkiin. Aikaisemmin meikäläisten yksioikeutena pidetyn (mahdollisesti uskonnollis-maagisen) taiteen osoittautuminen entisten naapureiden (mahdollisesti jopa) keksinnöksi olisi silti aikamoinen jysäys.
Neduissa oli toinenkin spekulaatio, joka on sittemmin vahvistunut todennäköiseksi tieteelliseksi faktaksi: neandertalilaisten ja nykyihmisten lisääntyminen keskenään. Tähän oli kirjaa kirjoittaessa olemassa viitteitä ja spekulaatioita, mutta vahvistus tuli vasta vajaat kaksi vuotta myöhemmin, kun neandertalilaisten geenikartta onnistuttiin pitkän prosessin jälkeen lopulta selvittämään. Mutta (mahdollinen)* nedutaide tuli minullekin yllätyksenä.
(Kansikuva ei muuten syntynyt luomumenetelmällä: minä en painanut kättäni betoniseinää vasten ja purskutellut maalia suustani käden ympärille, en. Valokuvasin käteni mustaa kangasta vasten ja photoshoppasin alle valokuvan taloyhtiömme autotallin sisäkatosta. Lisäsin kuvaan pari pientä ”valumajälkeä”. Kustantamon graafikko vielä vähän venytti sormiani.)
(Sinänsä kiinnostavaa tämä vanha viehtymykseni kädenkuviin: Jossakin arkistojen kätköitä saattaa vieläkin putkahdella 70-tai 80-luvulla ottamiani valokopioita omasta kämmenestäni.)
___
* Kaikissa tieteissä on pakko käyttää runsaasti sanoja ”mahdollisesti”, ”kenties”, ”vaikuttaa siltä”, ”ei ole mahdotonta, että”… se erottaa tieteen uskonnoista.
Onnea, Helsinki!
Olen syntyjäni Helsingistä, asunut kaupungin (hallinnollisella) alueella koko ikäni – vuoden Muhos-sivaria ja seitsemää Vantaan Korsossa asuttua vuotta lukuun ottamatta – mutta siltikään en ole oikein koskaan osannut mieltää Helsingin kantakaupunkia kotipaikkakunnakseni. Asuinhan minä sentään puoli vuotta Katajanokalla itsekin. Tuleehan kantakaupungissa kyllä käytyä usein, keskimäärin kerran–pari viikossa (nyttemmin, kun olen vähän saanut rajoitettua monissa järjestöissä toimimista ja järjestöaddiktiuden aiheuttamaa yletöntä kokoustelua), mutta ei sinne tee erityisemmin mieli jäädä. Liikaa autoja. Liikaa melua. Liian likainen ilma. Sitä paitsi se on niin kaukana, syrjässä.
Silti miellän itsekin ”Helsingin” tarkoittavan ensisijaisesti kantakaupunkia, ei omaa kotikaupunkiani, joka on suuren osan elämääni ollut Itä-Helsinki ja on nykyään (hallinnollisen suurpiirijaon mukaisesti) Koillis-Helsinki. Aivan ehdottomasti asun eri kaupungissa kuin ne kantakaupunkilaiset kunnallispoliitikot(kin), joiden mielestä kantakaupungin ulkopuolella on vain ”lähiöitä” ja ehkä muutama ”automarket”. Selvästikin tällaiset tyypit asuvat aivan eri paikkakunnalla kuin minä. Ehkä kysymys on vain sanan tulkinnasta, mutta minusta ”lähiö” tarkoittaa aikalailla erilaista, negatiivisesti arvovarautunutta käsitystä miljööstä kuin vaikkapa ”esikaupunki”.
Väkiluvun perustella mitattuna esikaupunkialueet ovat joka tapauksessa kolme neljäsosaa koko kaupungista. Ylivertainen enemmistö. Silti täältä koillisesta tiiraillen vaikuttaa kovin usein siltä, että sekä monen päättäjän että paikallislehden toimituskunnan mielestä se jäljelle jäävä neljäsosa on ainoa oleellinen osa kaupungista. Siihen satsataan. Sinne pykätään monumenttejä. Sinne, kauas kaupungin maantieteellisestä ja väestöllisestä keskustasta, suunnitellaan ”Keskustakirjastoa”.
Tähän on tietysti historialliset syynsä. Helsinki suunniteltiin ennen kaikkea merikauppaa harjoittavaksi taajamaksi. Kartalta katsoen sijainti vaikutti täydelliseltä: suojainen lahti ankkuripaikaksi, joki huolehtimaan tavarankuljetuksesta sisämaahan ja sisämaasta. Todellisuus oli tietenkin toinen: Vanhakaupunginlahti oli surkeaa liejukkoa kapeansokkeloisen saaristolabyrintin takana, ja Vantaanjoessa jo heti suulla vuolas koski, joka esti kaiken järkevän venerahtiliikenteen. Ruotsin kuninkaan virkamiehet eivät tajunneet, että jos paikka olisi ollut niin ihanteellinen kuin kartalla näytti, siinä olisi ollut itsekseen syntynyt kaupunki jo monta sataa vuotta. Vähitellen kaupunki siirtyikin viereiselle Vironniemelle, jonka lahdelmiin oli vähän helpompaa purjehtia. Punavuoren ja Eiran kukkulat suojasivat taajamaa myrskyiltä. Siihen aikaan kaupunki oli liikenteen kannalta niin järkevässä paikassa kuin näillä kulmilla oli mahdollista.
Nyt, kun satama on siirtynyt toisaalle ja kaupunkilaisten liikennöinti muutenkin tapahtuu enemmän busseilla, metroilla ja junilla, keskusta on järjettömässä paikassa ahtaalla, ylitäyteen rakennetulla niemellä, josta on vaikeaa kulkea maata myöten mihinkään muuhun suuntaan kuin pohjoiseen, ellei rakenneta massiivisia, rumia ja kalliita siltaratkaisuja. Keskusta on kukoistanut Vironniemellä siitä huolimatta, mutta se on enimmäkseen johtunut siitä, että poikittaisliikenne on vanhastaan ollut kertakaikkisen surkeassa jamassa: ihmisten matkoista kaupunginosista toiseen on tullut järjettömiä V-kirjaimia keskustan kautta, kun muuten ei ole päässyt. Tähän on onneksi vähitellen tulossa muutos, ja se tietää myös sitä, että työpaikat ja palvelut siirtyvät pikku hiljaa lähemmäs niitä seutuja, missä ihmiset asuvat. Siirtyminen on jo hyvässä vauhdissa, vaikka esimerkiksi Jokeri-bussi on vasta hyvä alku.
(Tietysti myös minunkin harjoittamani, hyvien tietoverkkoyhteyksien mahdollistama lähityön lisääntyminen edistää asiaa, kun porukan ei tarvitse matkustaa etätyöpaikalle kauas kotoaan.)
Mitä sitten tapahtuu nykyiselle kantakaupungille, tulevalle entiselle kantakaupungille? Kallio-kliseen tyylinen slummiutuminen on yksi mahdollisuus, mutta ei välttämättä kovin todennäköinen. Työ- ja kauppaliikenteen ynnä sitä myöten melun ja saasteiden väheneminen tekee tietysti Vironniemestä nykyistä paljon miellyttävämmän elinympäristön, joten siitä on mahdollisuus kehittyä hintava asuinalue eläkeläisille ja muille, joiden ei tarvitse kotoaan liikkua. Tai sitten Banjulin ja Brasílian kaltainen monumentti- ja hallintokaupunki, joka tyhjenee iltaisin yhtä sukkelasti kuin Senaatintorin viereinen Kruunuhaka nykyään. Wau-arkkitehtuuri-intoilu viittaa vahvasti viimeisen vaihtoehdon suuntaan: Alvar Aallon marmoritöherrykset ovat kyllä tehneet kaupunkilaisille selväksi, ettei wau-arkkitehtuuri tuota miellyttävää eikä funktionaalista kaupunkimiljöötä.
Voin tietysti olla ihan väärilläkin jäljillä. On sellaistakin toisinaan sattunut.
Patti Smithiltä on ilmestynyt uusi albumi Banga. Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella voin suositella teosta lämpimästi: levy on vahva, rikas ja sävykäs. Suosittelen myös levyn Special Edition -version hankkimista. Bonusraita ”Just Kids” on vallan mainio ja hyvin Patti-mainen, minkä lisäksi mukana on tekijän itsensä kirjoittamaa tarinaa kappaleiden syntyhistoriasta. Spesiaalipainos on sitä paitsi esineenä viehättävä, kuin runokirja – mikä tietenkin sopii loistavasti nimenomaan Patti Smithille, jonka väkevää runoutta on julkaistu ja painettu kauemmin kuin hänen musiikkiaan.
En löytänyt tähän hätään videoita Bangan kappaleista, joten joudutte tänä sunnuntaina tyytymään viiden vuoden takaiseen tulkintaan klassikosta, joka oikeastaan summaa (edelleenkin) erinomaisesti, mistä Patti Smith on peräisin. Huikean Horses-esikoisalbumin avausraita ”Gloria (In Excelsio Deo)” alkaa hänen omalla runollaan ”Oath” ja muuntautuu vähitellen raa’aksi coverversioksi Van Morrisonin 1960-luvun Them-yhtyeen suurimmasta hitistä, aikanaan pahennusta herättäneestä ”Gloriasta”.
.
Voi vain toivoa, että olisi itsekin yhtä elinvoimainen reilun kymmenen vuoden päästä.
Äidillä oli silloin tällöin tapana antaa minulle joulu- tai syntymäpäivälahjoiksi lapsen ja hänen isänsä tai äitinsä suhdetta perkaavia kirjoja. Hannu Mäkelän Isä, Javier Tomeon Rakas hirviö. Sitä rataa. Lukematta ne ovat jääneet: ilmeisesti minun isä- tai äitisuhteeni ei ole kovin traumaattinen, tai sitten ongelmat ovat niin pahoja etten pysty ja naamioin ongelmat välinpitämättömyydeksi. Alison Bechdelin Are You My Mother? -sarjakuvamuistelmateoksen (Jonathan Cape 2012) ostin kuitenkin ihan itse tuoreeltaan ja luin saman tien. En siksi, että se pui tyttären ja äidin suhdetta, vaan siksi että Dykes to Watch Out Forin äiti Bechdel on ehdottomasti yksi mielisarjakuvantekijöitäni.
Bechdelin edellinen sarjakuvakirja Hautuukoti (Fun Home) pui kirjoittajan suhdetta isäänsä, pienen paikkakunnan opettajaan, joka salaili homoseksualisuuttaan ja päätyi lopulta (todennäköisesti) itsemurhaan vain vähän sen jälkeen kun Alison-tytär itse oli tullut kaapista vanhemmilleen. Mother kääntää katseen, arvattavasti, toiseen vanhempaan: (näennäisesti) tyynempään, (näennäisesti) tasaisempaan, monessa suhteessa vaikeammin ymmärrettävään ja edelleen elossa olevaan opettajatar-harrastelijanäyttelijätär-äitiin.
Tämä miltei kolmesataasivuinen teos on paljon fragmentaarisempi kuin Hautuukoti, joka sekin pelaili monella aikatasolla, assosiaatioilla ja kirjallisilla sitaateilla. Melkein suosittelisin ensin edellisen kirjan lukemista, sillä Mother tuntuu paikka paikoin melkein kommentaarilta. Tarinan peruspuitteet kerrottiin Hautuukodissa eikä niihin palata sen tarkemmin. Mother on, kuten sen kohde loppupuolella toteaakin, metakirja, joka kertoo siitä miten Alison Bechdel yrittää tehdä sarjakuvamuistelmateosta äidistään. Amerikkalaisälykköjen tapaan Bechdel on psykoanalyytikoiden vakioasiakas, ja hänen omien muistojensa lomaan sekoittuu pitkiä sitaatteja ja elämäkertatietoja myös Donald Winnicottilta, Adrienne Richiltä ja Virginia Woolfilta. Niin, ja tietysti Freudilta. Behcdel käyttää heitä, kuten psykoanalyytikkojaan – ynnä äitiään sekä tämän näytelmärooleja – peilaamaan omaa itseanalyysiaan. Peileinä. Siinä missä Hautuukoti oli muistelmateos lapsuudesta, Mother on pikemminkin pohdiskelua siitä, mitä Alison Bechdel on nyt. Hänen bloginsa puolisäännölliselle lukijalle tulee hetkittäin melkein kiusaantunut olo tästä uudesta, sisäänpäinkääntyneemmästä näkökulmasta fanittamansa sarjakuvataiteilijan elämään.
Mother on vielä Hautuukotiakin kirjallisempi, ja kuka tulevan suomennoksen sitten tekeekin, tulee luultavasti kiroamaan kerran jos toisenkin hommaan ryhtymistään. Sarjakuvakäännösten normaaleilla sivupalkkioilla tämän kirjan kanssa ei todellakaan pääse edes Roope-sedän tarjoamille tuntipalkoille. Silti olen iloinen siitä, että tämä (ilmeisesti) suomennetaan. Are You My Mother? on ehdottomasti kääntämisen ja lukemisen arvoinen teos.
Kirja antaa myös, valitettavasti, ymmärtää, että sen tekemisen ajaksi tauolle jäänyt Dykes To Watch Out For -sarja ei luultavasti enää jatku. Surullinen tieto, vaikka toisaalta on helppo ymmärtää, millaiseksi meren äijäksi pitkälti yli kaksikymmentäviisi vuotta jatkuneen, jatkuvajuonisen sarjakuvan säännöllinen vääntäminen on muodostunut. Mutta sen hahmoista on ehtinyt tulla tuttavia, joiden kuulumisia tulee ikävä.
Sikäli kuin tiedämme, johtajuus-uskontoa on esiintynyt noin kuusi–seitsemäntuhatta vuotta. Ihmislajin biologian ja genetiikan(kin) kannalta aika on mitättömän lyhyt. Ihmisen kirjoitetun historian kannalta se on kuitenkin hillittömän pitkä – itse asiassa reippaasti pidempi kuin kirjoitettu historia.
Hierarkkiset, eriarvoiset ihmisyhteisöt näyttävät saaneen alkunsa neoliittisella kivikaudella maanviljelyn myötä. Aikaisemmin ei ollut minkäänlaista tarvetta: yhteisöt olivat muutaman sadan hengen kokoisia ja liikkuivat paikasta toiseen vuodenajan kasvillisuuden kukoistuksen ja eläinten liikkeiden myötä. Johtajakultittomia keräilijä-metsästäjäyhteisöjä lienee vieläkin jokunen olemassa.
Organisoitumiselle oli tarvetta. Ilmastonmuutos – Saharan savannin kuivuminen, Persianlahden vehreän alangon jääminen nousevan vedenpinnan alle – johti pakkosiirtymiseen keräilytalouden rennosta, laiskasta paratiisista maanviljelyn ja karjankasvatuksen raskaaseen puurtamiseen. Kohtuullisen suotuisa ilmastokausi oli johtanut yhteisöjen kasvuun suuremmiksi kuin ympäristö pystyi elättämään, joten jotakin oli tehtävä. Keskellä aavikkoa virtaavan Niilin vaaralliset rantasuot, Eufratin ja Tigrisin karut ylängöt, Induksen laakson tempperamenttiset jokiuomat tai Keltaisen joen arvaamaton, tulva-altis alanko olivat epämiellyttäviä seutuja, ja elannon repiminen niiden kasvillisuudesta vaati paljoa porukkaa. Paljon porukkaa vaati kohtuullisen paljon koordinaatiota. Koordinaatio nyrjähti jossakin vaiheessa jähmeäksi hierarkiaksi. Siinä liemessä sitten lilluttiin ja muisteltiin vain myytillisissä tarinoissa kadonnutta, tasa-arvoista keräilijä-metsästäjäparatiisia.
Karjanhoito aiheutti vielä lisäongelmia. Ihmisen (suhteellisen) lähisukuisten nisäkkäiden ja lintujen majoittaminen kasvavien ihmisjoukkojen lähituntumaan ja toisinaan samoihin rakennuksiinkin teki tartuntataudeille ihanteelliset mahdollisuudet loikata lajista toiseen. Metsästäjä-keräilijäaikojen luulöydöissä näkyy lähinnä tapaturmien jälkiä. Maanviljelyskulttuurin myötä hautalöytöihin ilmaantuu merkkejä tartuntataudeista. Yksipuolistunut ravinto sitä paitsi heikensi terveyttä ja lyhensi keskipituutta: ravitsemus, terveys ja keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä palasivat keräilijä-metsästäjäaikojen tasolle vasta 1900-luvun puolella.
Tuli myös muita ongelmia. Jos viljelee maata (tai kasvattaa karjaa), joutuu huolehtimaan siitä ettei tulos päädy muiden, vaivaa näkemättömien käsiin. Ensimmäiset merkit järjestelmällisestä väkivallasta kanssaihmisiä kohtaan – sodankäynnistä – ilmaantuvat juuri maanviljelyksen leviämisen myötä.
Järjestelmällistyvä sodankäynti vaati entistä voimakkaampaa hierarkistumista. Aateliston alkuperä muistuttaa sitä, millaiseksi Italian mafiat mielellään maalaavat historiansa: he yhdistyivät oman kertomansa mukaan paikallisen väestön suojelijoiksi, puolustajiksi, turvaajiksi. Niinpä paikallisen väestön kuului maksaa tästä suojelusta, tai muuten heidän oli kadottava paikallisen väestön joukosta. Vähitellen aatelisto alkoi muistuttaa nykyajan moottoripyöräjengejä liha- tai metalliratsuineen, liivi- tai kilpitunnuksineen, rikkumattomine keskinäisine solidaarisuuksineen, uskollisuusrituaaleineen ja omine lakeineen, jotka turvasivat etuoikeudet heille ja velvollisuudet muille.
Aateliston merkitys on viimeisten parinsadan vuoden aikana vähentynyt – tämän ajan vallanpitäjämafiana voi pikemminkin pitää epämääräistä ”sijoittajat”- tai ”markkinavoimat”-nimistä salaseuraverkostoa – mutta Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan hallitsija Elisabet II on monessakin mielessä tämän oman aikansa liivijengikulttuurin jälkeläinen.
Nykyään kuninkaallisilla on (länsimaissa) lähinnä symbolinen merkitys. Hovi on tietysti merkittävä työllistäjä, ja kuninkaallisten iho- ja sukupuolielämän* seuraaminen nähdään edelleenkin jostakin syystä arvostettavampana touhuna kuin tositelevisiotavisten töllöttäminen. Kyllä, kuningatar- ja kuningasinstituutio täyttää jonkinlaista tarvetta, ja instituution uhriksi jääneille henkilöille maksetaan kohtuullisen isoa korvausta siitä että he luopuvat päätösvallasta omaan elämäänsä.** Tällainen tarve on epäilemättä ollut… tarpeen monissa maanviljelyskulttuureissa homman pitämiseksi edes jotenkin hallinnassa ja toiminnassa. Yhteiskunta on kuitenkin muuttunut niistä ajoista melkoisesti, ja voi aiheellisesti, kysyä, onko tarvetta enää. Maailmanlaajuisesti tarkastellen onnellisuustutkimusten tilastoja johtavat maat, joiden huipulla ei jökötä perinnöllistä (tai edes jonkinlaisilla vaaleilla valittua) despoottia (tai edes seremoniallista ruhtinasta), vaan vallankäyttö on levitetty kasvottomammille, tavallisemmille, tylsemmille, pienipalkkaisemmille ja tehokkaammin hommansa hoitaville ihmisjoukoille. Onko kuninkaallisuuden ihailu ja arvostus ainoastaan jäännettä seitsentuhatvuotisesta aivopesusta? En tiedä.
Mutta on aatelistossa tietysti hyvä, tieteellinen puolensakin. Kirjoitetun historian mittainen, kuusituhatvuotinen seurantakoe nimittäin osoittaa täysin kiistattomasti, etteivät hallinnollinen tai sotilaallinen lahjakkuus voi mitenkään olla perinnöllisiä ominaisuuksia.
___
* Rakastaja- ja rakastajatarinstituutiot ovat tietenkin aina olleet oleellinen osa niin aatelistoa kuin muutakin maanomistajuutta, jossa avioliittojen merkitys on ollut (maa)omaisuuden turvaaminen/kasvattaminen tai sodankäynnin vaatimat liittolaisjärjestöt eikä vihittäviltä itseltään ole juurikaan kyselty tahtoota.
** Kuninkaallisethan ovat syntymästään saakka jotakuinkin samassa tilanteessa kuin vaikkapa… no, Romanian romanit. Ei toivoakaan omasta päätösvallasta tulevan elämän, ammatin tai oikeastaan edes ihmissuhteiden suhteen. Sellaista elämää ei totisesti haluaisi kenellekään inhimilliselle olennolle. Sivistyneessä yhteiskunnassa kuninkaallisten lapset otettaisiin huostaan ja sijaisperheisiin, koska heidän omat vanhempansa eivät selvästikään kykene takaamaan lapsilleen tervettä, luontevaa elämää modernin länsimaisen yhteiskunnan jäseninä.
Joskus 1980-luvun lopulla tulin ostaneeksi Scientific American -lehden ihan vain siksi, että yksi kannen otsikoista kuului ”Altruism in (would you believe it?) vampire bats”. Lehden juttu kuvaili tutkimusta, jossa osoitettiin kiistattomasti, että vampyyrilepakot jakavat lehmistä (ja muista nisäkkäistä) keräämänsä veriaterian saaliitta jääneiden lajikumppaneidensa kanssa silloinkin, kun kyseinen lajikumppani ei ole sukulainen. Myös silloin, kun oman ravintomäärän väheneminen vaikeuttaa omaa selviytymistä. Lisäksi vampyyrit adoptoivat orvoksi jääneitä ei-sukulaispoikasia ja kasvattavat kuin omiaan.
Elämä ei ole pelkkää itsekkäiden geenien yritystä levittää kopioitaan kaikista muista välittämättä. Ei ihmisillä eikä vampyyreilla. Eikä monilla muillakaan eläimillä: tutkimukset ovat osoittaneet, että eläinten altruismi, empatia ja oikeudentunto saattavat toisinaan ylittää jopa lajien välisen kuilun.
Jos nimittäin uskoo, että eläimet – tarkemmin sanottuna muut eläimet kuin eräs tietty kädellislaji – voivat olla moraalisia toimijoita, jotka voivat toimia altruistisesti, tuntea empatiaa tai joilla voi olla käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Kaikki eivät ole samaa mieltä, ja näköjään eläinten kyvyttömyyttä moraaliin on käytetty jopa perusteluna siihen, miksi lihansyönti on ihmiselle moraalitonta mutta (muille) eläimille ei.
Etologi Mark Bekoffin ja moraalifilosofi Jessica Piercen kirja Wild Justice: The Moral Lives of Animals (University of Chicago Press 2009) luotaa ennen kaikkea sitä, miten hämmentävän kiistanalaista eläinten kyky moraaliin on jopa alan tutkimuksen parissa. ”Moraalin” ja ”empatian” kaltaiset sanat haluttaisiin varata ainoastaan ihmilajia koskeviksi. Ilmeisesti kyseessä on ainakin osittain ajatus (muista) eläimistä eräänlaisina lisääntyvinä koneina, joiden toiminta on yksinomaan geenien määräämää – siitäkin huolimatta, että tapakulttuurin geenimutaatioista riippumattomasta kehityksestä on kiistattomia todisteita ainakin kädellisten kohdalla.
(Jokainen koiran tai kissan omistaja voi sitä paitsi omasta kokemuksestaan todistaa, että nämä eläimet kykenevät tuntemaan empatiaa ja syyllisyydentuntoa – jälkimmäistä silloinkin, kun odotettavissa ei ole rangaistusta ja paheksuttavasta teosta on kulunut jo tovi.)
Osittain tässä ”ne eivät toimi kuten me” -ajattelussa on myös kyse eräänlaisesta henkisestä itsesuojelusta. Eläinten käyttäytymistä tutkivassa etologiassa koejärjestelyt ovat joskus paljon julmempia kuin Milgramin kuuluisassa ihmisille tehdyssä tottelevaisuuskokeessa. (Samantyyppistä koejärjestelyä on kyllä käytetty Bekoffin ja Piercen mukaan osoittamaan, että laboratoriorotat eivät syö ruokaa, jos näkevät että toinen rotta saa sähköiskuja silloin jos ne itse painavat nappia, jolla ruokaa tulee.) Osittain kyse saattaa olla myös joidenkin piirien edelleen suosimasta käsityksestä, että vasta uskonnot synnyttivät moraalin: jos eläimillä ei ole uskontoa (mitä ei toki ole pystytty osoittamaan puoleen tai toiseen), niillä ei voi olla myöskään moraalia.*
Silti ainakin minusta tuntuisi äärimmäisen epäuskottavalta, että jokin niin mutkikas ja yhteisöjen selviytymisen kannalta hyödyllinen ilmiö olisi kehittynyt vain kerran, vain yhdelle eläinlajille, ja niin lyhyessä ajassa simpansseista ja bonoboista erkaantumisen jälkeen. Bekoff ja Pierce ovat pitkälti samaa mieltä, omista lähtökohdistaan käsin. Reilusti alle kaksisataasivuinen Wild Justice onkin pitkälti tarkoitettu avoimen keskustelun avaukseksi: ”Meillä on runsaasti havaintotuloksia, joita on hyvin vaikeaa selittää muilla teorioilla kuin eläinten oikeudentunnolla. Nyt tutkimaan ja analysoimaan, arvon kollegat!”
___
* Lisäongelmana on eläinten ”luonnollisen” käyttäytymisen tutkimuksen tavaton vaikeus. Eläintarhoissa ja labroissa tehtävä käyttäytymis- ja moraalitutkimus on epäilemättä täsmälleen yhtä luotettavaa kuin sellainen ihmisten käyttäytymisen ja filosofian tutkimus, jonka ainoana aineistona ovat rangaistusvangit.
Vielä viime viikonlopun hienoja festaritunnelmia. Yemen Bluesin solisti, jemeniläissyntyinen Ravid Kahalani laulaa tässä hienossa laulussa lähtemisen vaikeudesta ja kaipuusta.
.
