Nälkäisen ääni korvessa

· 2 kommenttia ·

Olen kehuskellut aiemminkin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan mainioutta pipodiskossa kuunneltavana kirjallisuutena. Hyvä kokemus aiheutti sen, että myös tuore Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY 2012) tuli taloon nimenomaan äänikirjana.

Ensimmäinen Mielensäpahoittaja toimi enimmäkseen vallan hyvin sattumanvaraisessa lukujärjestyksessä (tai kuuntelujärjestyksessä), koska tarinoiden jatkuvuus oli (Helsingin-matkan kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta) varsin kevyttä luokkaa. Ruskeakastike on selkeämmin jatkuva tarina: peräkkäiset luvut saattavat alkaa ajallisesti aivan toistensa jälkeen. Alkuperäinen ajatus yleisönosastoihin kirjoittavasta jäärästä onkin hieman hämärtynyt. Tässä kirjeessä mieli pahoittuu lähinnä pahoittajan omassa mielessä.

Tarinoiden painopiste on, nimen mukaisesti, ruoassa: dementoitunut emäntä on edelleen sairaalan kroonikko-osastolla ja kunta antoi potkut rumalle mutta osaavalle venäläiselle kodinhoitajalle Raisalle. Kahdeksankymppinen vanha herra joutuu nyt, ensimmäistä kertaa elämässään, laittamaan omat ruokansa. Kaapista löytyneen emännän vanhan reseptikokoelman ja terveen järjen voimin syntyy pieniä voittoja, suurempiakin, sekä ruoanlaitossa että suhteessa sukulaisiin, naapureihin että viranomaisiin. Mielen pahoittaminen muuttuu monta kertaa mielen ilahduttamiseksi. Kolmesta cd-levystä viimeinen oikeastaan hukkaa jatkuvajuonisen tarinan, sillä luku toisensa jälkeen vanha herra julistaa oman ruokailunäkemyksensä moraalista, terveydellistä ja ravitsemuksellista ylivertaisuutta aivan yhtä vakuuttuneena ja vakuuttavasti kuin joka ikinen oman ruokavalionsa saarnaaja Antti Nylénistä Aki Yrjänään.

Antti Litja lukee tekstiä kärttyisellä äijä-äänellään niin vakuuttavasti, että paperilta luetutkin Mielensäpahoittaja-tarinat kuulee nykyään mielessä Litjan lausumana. Erinomainen tapa nauttia kirjallisuudesta vaikkapa kävellessä.

Kiitos!

·

Kiitos kaikille onnitelleille.
Kiitos kaikille juhliin tulleille. Teitä oli tosi mukavaa nähdä, parhaimmillaan yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Kiitos kaikille S:n organisoimaan lahjaan osallistuneille.
Kiitos ystäville.
Kiitos juhlien järjestelyissä mukana olleille. Maarit, Virpi, Eeva, Irma ja Seppo tekivät bileistä totta, huolimatta syntymäpäiväsankarin lähettämien kutsujen melkoisesta määrästä.
Kiitos Helenalle huikeasta laulusta.
Ja, ennen kaikkea, kiitos jälleen kerran S:lle. Sinun ansiostasi olen tässä.

50 vee

· 10 kommenttia ·

En muistaakseni erityisemmin juhlinut kymmenvuotispäivääni. Paras kaverini Karri oli nimittäin ilmoittanut, että hän lopettaa synttärien viettämisen kymmenvuotisbileisiin ja pitää seuraavat vasta täyttäessään 20, ja minä seurasin esimerkkiä. Koska olin Karria (ja muita silloisia kavereitani) vuoden nuorempi, lopetin synttärikutsujen järkkäämisen (tai pikemminkin äidin taivuttelun niiden järkkäämiseen) yhdeksänvuotispippaloihin.
Olin samaisten kaverien takia mennyt kouluun vuotta etuajassa, joten tuoreena kymmenvuotiaana jouduin jännittämään, riittäisivätkö kevättodistuksen arvosanat oppikouluun vai joutuisinko jatkamaan kansalaiskoulussa, josta ei olisi ollut pääsyä lukioon. (Helsinki siirtyi peruskoulujärjestelmään viimeisten joukossa, joten ongelma olisi joka tapauksessa haihtunut parin vuoden kuluttua.) Olin koko koulu-urani loppuun asti luokkani nuorin. Jälkeenpäin ajatellen se saattoi näkyä enemmän kuin silloin luulin, etenkin kun olin muutenkin ujo ja ehkä vähän hitaasti kypsyvää laatua.
Kaveripiiri ei enää tässä vaiheessa tuntunut niin tärkeältä kuin kuusivuotiaana, sillä valitsin oppikoulukseni Kontulan yhteiskoulun sijaan Lapinpuiston yhteislyseon, joka sijaitsi jo silloin Kontulan Rintinpolulla ja sulautui pari vuotta myöhemmin samassa talossa edelleenkin toimivaan Helsingin yhteislyseoon.

En muista varmasti, vietinkö kaksikymppisiäkään. Se oli joka tapauksessa tärkeä ikä – ei siksi, että 20-vuotias sai ostaa Alkosta väkeviä, vaan siksi että vanhempien tulot eivät enää vaikuttaneet opintotukeen, joten mahdollisuus muuttaa pois kotoa oli huomattavan paljon realistisempi. Näin tapahtuikin seuraavassa elokuussa, kun muutin ensin puoleksi vuodeksi isäni uuden vaimon tyhjäksi jääneeseen kaksioon Katajanokalla (asunto oli menossa myyntiin) ja tammikuussa Itäkeskuksen HOASille.
Opiskelin toista vuotta fysiikkaa, matematiikkaa ja tietojenkäsittelyä Helsingin yliopistossa, mutta olin vastikään löytänyt itsestäni (edes hivenen) sosiaalisen järjestötoimijan ja vaikutin ainejärjestössämme Limes ry:ssä (ja saman vuoden syksyllä, vähän aikaa, myös Elävän musiikin yhdistyksessä ELMUssa). Järjestötoiminta, soittoharrastus ja kaikenlainen muu sälä alkoi vähitellen vaikuttaa opintoihin sen verran negatiivisesti, että muutamaa vuotta myöhemmin päätin ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siirryin opiskelemaan teoreettista filosofiaa.

Kolmekymppisiä vietin, joskin perin pienimuotoisesti. Lähisukulaisia kävi kakkukahveilla, muistaakseni tosin useampana päivänä. Tunnelmat olivat muutenkin perin ristiriitaiset, joskaan eivät ikääntymisen vuoksi. Olin vuodenvaihteessa menettänyt työpaikkani erään valtion tutkimuslaitoksen mikrotukihenkilönä keskellä pahinta lamaa, ja jouduin sinnittelemään peruspäivärahoilla. Lisäriesana oli vielä viljalti tekemätöntä surutyötä mm. puolisentoista vuotta aikaisemmin päättyneestä avoliitosta.
Seuraavat vuodet kuluivat rahapulassa, ylivelkaantuneena, tilapäistöissä ja puolivillaisissa yrityksissä jatkaa kesken jääneitä opintoja, eivätkä ne ole kovin miellyttävää muisteltavaa. Jälkikäteen ajatellen minulla oli luultavasti muiden riesojen lisäksi (ja epäilemättä osittain niiden vuoksi) sen verran paha masennus, että ammattiavusta olisi saattanut olla hyötyä, jos olisin sellaista tajunnut yrittää hakea. (Sairaalakeikkahommat olivat kuitenkin jättäneet niin syvän epäluulon lääkärikuntaa kohtaan, etten olisi välttämättä pystynyt pääsemään siitä yli vaikka olisinkin tajunnut tilanteen.)
Toisaalta näinä vuosina tutustuin sosiaalisen median varhaisiin muotoihin, ja sitä kautta syntyneet ystävyydet auttoivat selviämään ja toipumaan. Mukavien ihmisten piiri sai järjestämään synttäribileitäkin monena vuonna. Itse asiassa järjestin muutamana vuonna, ”syy se on tekosyykin” -hengessä, synttäribileet myös Rickenbacker-bassolleni. Sarjanumeron perusteella sen syntyajankohdaksi tiedettiin nimittäin lokakuu 1974.

Nelikymppisbileissä oli jo paljon positiivisempi tunnelma. Olimme menneet S:n kanssa naimisiin vähän vajaat kaksi vuotta aikaisemmin, asuimme mukavassa ASO-kolmiossa Puistolassa ja olin alkanut pärjätä kohtuuhyvin suomentajana, sen verran hyvin että sain pikku hiljaa makseltua vanhoja velkojanikin (vaikka niitä riittikin vielä moneksi vuodeksi). Ikiaikainen haave kirjojen kirjoittamisesta alkoi saada pohjaa alleen, tosin tietokirjallisuuden puolella, kun Kotistudio-kirja oli tukevasti työn alla. (Ensimmäisen romaanin syntyy meni vielä toista vuotta, vaikka luulen että olin jo kirjoittanut sen ensimmäisen luvun suunnilleen siinä muodossa mitä se kirjassakin on.)
Olimme juhlistaneet tapausta jo etukäteen kymmenpäiväisellä Kuuban matkalla, ja itse päivänä kylään tuli joukko ystäviä ja kavereita. Tosin 42-vuotisbileet (tietysti!) tänne Töyrynummelle muuttamisen jälkeen olivat kyllä paljon riehakkaammat…

Nyt ollaan sitten viidessäkymmenessä. Aikoinaan uusien opiskelijoiden ryhmäämme kaitsenut tutor Jasu kertoi eräissä bileissä kaveristaan, joka arvioi kanssaihmisten luonteita heidän ”perusilmeestään” – siitä miltä kasvot näyttävät, kun ihmisellä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Jasun arvion mukaan minun perusilmeeni oli optimistinen: ”Kohta tapahtuu jotain kivaa.” Ehkä niin. Tunnistan itseni tuosta, ja luulen että optimismi on auttanut selviämään muutamastakin pohjamudasta. Koskaan ei ole tuntunut täysin mahdottomalta, etteikö kohta voisi tosiaan tapahtua jotakin kivaa, miten epätodennäköistä se sitten on ollutkin.

Ja paljon kivaa, onnellista, hienoa on tapahtunut. Luultavasti tapahtuu tästäkin eteenpäin. On aika laulaa, tanssia ja kasvaa.

.

Pitkätukkaisia punaniskoja syvässä etelässä

·

Eilen tuli vaellettua, pitkästä aikaa, kaukaiselle Vironniemelle todistamaan Tavastia-klubilla kahden erinomaisen kantribändin yhteiskeikkaa. Tavastialla ei ollut tungosta, mutta se on poisjääneiden ongelma.

Huojuvan ladon laulaja/kitaristi/lauluntekijä Suonna Kononen on musiikillinen nettituttu jo puolentoista vuosikymmenen takaa, mutta tapasimme ensimmäistä kertaa naamatusten aikaisemmin keväällä, kun Suonna haastatteli kirjailija-Mäkelää päätyönantajaansa Karjalaiseen. Eilisiltainen oli ensikosketus Huojuvaan latoon keikkabändinä, ja kokemus kyllä panee hakeutumaan näkösälle ja kuulosalle toistekin. Suomennetut coverit ja omat biisit toimivat mainiosti vankan ja sävykkään kompin kuljettamana. Ladon vakkari-steelkitaristia Ilkka Vartiaista tuurasi tällä kertaa mm. Pienistä miehistä tuttu Miikka Paatelainen, ja hienosti tuurasikin.

Kai te muuten tiedätte, montako suomalaista kantrimuusikkoa tarvitaan vaihtamaan palanut sähkölamppu?
– No kato ei siitä tuu yhtikäs mitään, ku ne kattoo et se on tehty klasista ja siinä on jengat, ni niiltä menee koko yö siihen että ne yrittää korkata sitä.

Huonot vitsit kuuluvat Freudin, Marxin, Engelsin ja Jungin perinteeseen, vaikka tätä nimenomaista ei tällä kertaa kuultukaan. Keikka kuului Tavastian jo perinteiseen sarjaan klassikkoalbumien livetulkintoja. Siinä mielessä FME&J poikkesi perinteestä, että lauteilla oli vuoden 1986  Rintaan pistää, sukat haisee enkä pidä Jeesuksesta -debyytin miehistöstä vain kitaristi Arto Pajukallio ja laulaja Pekka Myllykoski. Mutta itse esityksen kannalta se ei ollut välttämättä huono asia. Homma nimittäin kulki. Olen nähnyt Froikkareilta etenkin 90-luvulla monta perin väsynyttä ja leipääntynyttä keikkaa, mutta nykykokoonpanossa on juuri sitä sydämeenkäyvää, aitoa rakkautta outlaw-kantriin, joka aikanaan sai niin kovasti innostumaan koko bändistä. Erityispisteet kitaristi/kosketinsoittaja/hanuristi Tero Pulkkiselle, joka sävytti lauluja todella tyylikkäästi.

Soitettuaan esikoisen biisijärjestyksessä läpi bändi piti pienen tauon ja palasi heittämään vielä toisena settinä hyvän valikoiman debyytinjälkeisestä tuotannostaan. ”Mustelmilla” jäi kuulematta ja ”Niin kauas kuin tunteet vie meidät” olisi tarvinnutkin enkeliköörin, mutta muuten kuultiin oikeastaan kaikki ne laulut jotka olisin halunnutkin kuulla. Ja vielä niiden lisäksi encorena ”Metsän poika”, joka on ehkä vähän kulunut vitsi, josta en ole koskaan niin kauheasti välittänyt. Mutta kaikenkaikkiaan hieno ilta uudemman, suomenkielisemmän ja kosteamman kantrimusiikin parissa.

Puhuva pingviini

·

Jostakin syystä viehätyin 1990-luvun puolivälissä Berkeley Breathedin edellisellä vuosikymmenellä piirtämästä Bloom County -strippisarjakuvasta. Sarjaa ja sen jatkoversioita Outland ja Opus on julkaistu melkoisesti albumeina, mutta yleensä pelkkinä valikoimina. Täydelliset julkaisut alkoivat vasta pari vuotta sitten paksuina, sidottuina The Complete Library -albumeina, ja vanhoja strippejä julkaistaan myös netissä. Toistaiseksi olen tullut hankkineeksi vasta ensimmäisen osan, joka kattaa vuodet 1980–82.

Bloom County  rakentui teksasilaisessa yliopistolehdessä julkaistun The Academia Waltz -sarjakuvan pohjalle, kun Breathed sai työlleen valtakunnallisen sanomalehtisyndikoinnin. Tekijä on itsekin myöntänyt, että aluksi sarja oli kömpelöhkö mukaelma Garry Trudeaun klassisesta, edelleenkin ilmestyvästä Doonesburysta. Molempia yhdisti myös 1980-luvun oikeistolaisen Amerikan arvoja pilkkaava vasemmistoliberaalius. Vähitellen Bloom County alkoi kuitenkin löytää oman ilmeensä. Oman kertomansa mukaan Breathed ei tiennyt, ettei sarjakuvissa saa esittää eläimiä puhumassa ihmisten kanssa. Hänen sarjakuvassaan niin tapahtui. Ensin ääneen pääsi (Academia Waltzista periytyneen) machojuristi Steve Dallasin Rabies-koira, mutta koko sarja löysi keskushenkilönsä ja suuntansa vasta sitten – toista vuotta ilmestyttyään – kun strippeihin ilmestyi puhuva pingviini. Alkuun kyse oli pelkästä kertakäyttövitsistä – nössömäinen Mike Binkley yritti ilahduttaa isäänsä hankkimalla lemmiksiksi machokoiran, mutta erehtyi eläinlajista – mutta, näiden koottujen strippien kertoman mukaan perin pitkän ajan päästä, pingviini muuttui vakiohahmoksi ja sai nimen Opus.

Opus säilyi kantavana voimina myös Bloom Countyn myöhemmissä jatkoversioissa. Tässä kokoelmassa Breathed kertoo, että siitä suunniteltiin jokunen vuosi sitten myös animaatioelokuvaa, mutta homma kaatui pieneen, kummalliseen seikkaan: elokuvapomot eivät voineet millään hyväksyä animaatiota, jossa eläin puhuisi ihmisten kanssa.  Breathed ei suostunut muuttamaan asetelmaa eikä elokuvaväki soveliaisuuskäsityksiään. Se siitä sitten.

Bloom County – The Complete Library volume one: 1980–1982 on hieno paketti ajankuvaa, oivalluksia, ilkeilyä ja lämpöä. Epäilemättä sarjan seuraavatkin volyymit tulee aikaa myöten hankittua.

Kaukana on peili

·

Olen viime aikoina tullut lukeneeksi melkoisen monta ”tämä pitäisi lopultakin lukea” -pinon klassikkoa. Leena Krohnin Tainaron (Teos, vuoden 2006 täydennetty painos) poistui lopultakin pinosta.

Tainaron ei ole spekulatiivista fiktiota. Sen tyyli, kerrontatapa ja ajattelu on peräisin ajalta, jolloin ns. realistinen kirjallisuus ei ollut vielä korottanut itseään muista elämän käsittelytapoja ylemmäksi omilla keinotekoisilla ja kyseenalaisilla kriteereillään, se on peräisin ajalta jolloin kaikki kirjallisuus oli yhtä lailla epäilyttävää, vaarallista ja halveksittavaa kuin räminämusiikki 1960-luvulla, videot 1980-luvulla tai tietokonepelit 2000-luvulla.

Nimetön kertoja lähettää kirjeitä yhtä nimettömäksi jäävälle vastaanottajalle, joka ei koskaan kirjoita takaisin, eikä kertoja voi olla edes varma, että vastaanottaja on saanut hänen kirjeitään. Kertoja on matkustanut merentakaiseen Tainaronin kaupunkiin, jota asuttavat hyönteismäiset ja hämähäkkimäiset kansalaiset. Kirjeissään hän kertoo uuden kotikaupunkinsa asukkien kummallisesta elämästä, joka ei pohjimmiltaan ole lainkaan niin kummallista. Tässäkin suhteessa ollaan lähellä 1600–1700-lukujen kirjallista perinnettä, josta Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726) on vain tunnetuin esimerkki. Krohn ei ole yhtä läpinäkyvä, räävitön eikä ilkeä satiirikko kuin pastori Swift, mutta pohjimmiltaan Tainaronkin pohdiskelee, omalla hiljaisella, puolihuolimattomalla tavallaan, meidän maailmaamme. Tuloksena on pieni, haikeankaunis matka toiseuden samankaltaisuuteen.

Elämän mittainen odotus

·

Arvostettu lääkäri kuolee tapaturmaisesti. Hautajaisten jälkeisenä iltana 72-vuotiaan lesken ovelle ilmestyy hänen nuoruudenrakastettunsa, jonka kanssa rouva on hädin tuskin vaihtanut muutaman sanan sen jälkeen kun hän oli ilmoittanut tälle ettei menekään tämän kanssa naimisiin, yli viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Nuoruudenrakastettu ilmoittaa yksinkertaisesti, että hänen silloinen valansa ikuisesta rakkaudesta on yhä voimassa.

Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan (1985, suom. Matti Brotherus 1988) on kirjoittajalleen tyypillinen romaani siinäkin mielessä, että loppuratkaisun voisi vapaasti kertoa viemättä kertomuksen lumoa vähääkään: tämän kirjakerhopainoksen takakansi oikeastaan kertookin, miten kirjassa käy. Mutta ei se ole oleellista. Oleellisempaa on eloisa, herkullinen ja väliin räävitönkin kuvaus kauan sitten kadonneesta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun karibialaisesta kaupungista ja sen säätyläisistä, joiden elämä ei tiukoista muodollisuuksista huolimatta ole aina kovinkaan hyvin synkassa edes oman aikansa moraalin kanssa, nykymoraalista puhumattakaan: García Márquez ei haikaile menneitä aikoja, sillä hän tuntee kotiseutunsa historiaa aivan riittävän hyvin tietääkseen, ettei menneisyydessä ole juuri mitään haikailemisen arvoista, koreanromanttisesta pintakiillosta huolimatta. Rakkautta koleran aikaan sivuaa monia Sadan vuoden yksinäisyyteenkin upotettuja tositapahtumia banaanityöläisten joukkomurhasta alkaen, mutta pitää kaiken realistisemman historiallisen romaanin kontekstissa maagisen realismin sijaan.

Ei ehkä minun kannaltani katsottuna Gabriel García Márquezin paras (minun lukemani) romaani – Kuulutetun kuoleman kronikan tai edes Sadan vuoden yksinäisyyden tasolle on vaikeaa päästä – mutta hyvinkin lukemisen arvoinen yhtä kaikki.

Salajuoni siivekkäälle

·

Olen varmaankin maininnut diggailevani Dave Lindholmia? Kohdalle sattui tämä muutaman vuoden takainen Kosketuksessa-konsertissa tallennettu hieno versio 80-luvun klassikosta ”Petin pienen linnun”, joten jaan sen nyt teidänkin kanssanne. Pianon ääressä sovittaja Otto Donner.

.