Minä en ole sitä mitä minä kuvittelen

·

Piti lukemani jotakin aivan muuta – ennen kaikkea vielä lukematonta lähdematskua Hunanin kirjoittamiseen – mutta tulin tarttuneeksi ohueen, punakantiseen kirjaan jonka olin pari vuotta sitten tullut hommanneeksi New Scientistin positiivisen arvion innoittamana. Saattaa hyvin olla, että tämäkin opus antaa kirjaan vallan hyvää ainesta.

Erityisesti lasten kehitykseen perehtyneen brittiläisen kognitiotieteilijän Bruce Hoodin kirja The Self Illusion – Why there is no ’you’ inside your head (Constable/Dutton 2012) esittelee leppoisaan tyyliin läpi monia keskeisiä – ja jopa kliseenomaisesti siteerattuja – kokeita, joilla viimeisen sadan vuoden mittaan on pyritty hahmottelemaan, miten tietoisuus toimii ja hahmottaa itseään – siis kirjan nimen ”minää”. Hood haluaa osoittaa, miten ristiriitainen ja epämääräinen tämä minä käsite on, ja onnistuu siinä varsin hyvin.

Hän ei, sivumennen sanoen, missään vaiheessa rinnasta ”minän” käsitettä ajatukseen ”sielusta”. Minulle tämä tuli mieleen oikeastaan jo kirjan alkumetreillä, mutta ehkäpä meidän uskonnollisten vakaumuksiemme (puutteiden) erot selittävät, miksei Hood halunnut sotkea itseään siihen soppaan. Ymmärrän kyllä, eikä minullakaan ole tähän asiaan muuta sanottavaa kuin tämä irrallinen heitto.

Hood viittaa minä-käsitykseen useita kertoja sanalla narrative, ”kertomus”: hänen näkemyksensä mukaan minä on pitkälti (epäluotettavista) muistoista ja niiden tulkinnoista koostuva kertomus siitä, mitä ”minä” on. Hänen mukaansa minä on pitkälti myös yksilön ympäristönsä kautta määrittelemä:

Ylle lainatussa kaaviossa YOU-sanan ympärillä ei ole kehäviivaa, mutta jotakuinkin jokainen on näkevinään sen ympärillä ympyrän. Vastaavalla tavalla minun käsitykseni siitä mitä ”minä” olen on syntynyt kaikesta siitä mitä tämän jotakuinkin kuvitteellisen minän ympärillä on tapahtunut (tai minä kuvittelen tapahtuneen), mikä on suhteeni läheisiini, ystäviini, työhöni, harrastuksiini,…

Hood näkee yksilön hyvin vahvasti osana yhteisöjään, ja siksi hän antaa tilaa monille (kiistanalaisillekin) kokeille, joissa on tutkittu esimerkiksi ihmisen alttiutta totella käskyjä silloinkin kun näemme niiden olevan vahingollisia muille. (Tunnetuin esimerkki näistä on Stanley Milgramin sähköšokkikoe 1960-luvulta.) Tässä yhteydessä hän pohtii hetken ajan myös minä-käsitteeseen sisältyviä kulttuurieroja ja toteaa, aivan oikein, että hyvin suuri osa siitä mitä olemme oppineet ryhmä- ja yksilöpsykologiasta on peräisin kokeista, joiden koehenkilöt ovat eurooppalaisia tai pohjoisamerikkalaisia yliopisto-opiskelijoita: heidän joukossaan on (etenkin Yhdysvalloissa) jonkin verran aasialaistaustaista väkeä (lähinnä Kiinasta tai Japanista), mutta siitä huolimatta valikoima on perin yksipuolinen: on vaikeaa kuvitella, että keski- tai yläluokkainen, euroamerikkalainen, pääosin miespuolisista 20–30-vuotiaista koostuva otos olisi koko ihmiskunnan mittakaavassa kovinkaan edustavaa sakkia. Kovin kauaa Hood ei tätä kuitenkaan tule murehtineeksi, vaan jatkaa eteenpäin ja alkaa taas suhtautua käytettävissä olevaan koeaineistoon universaalina. Tämä ei ole suinkaan ainoa asia, mikä saa Hoodin argumentoinnin tuntumaan joskus vähän hatarasti perustellulta, mutta toisaalta: tämä on lyhyt ja kevyt johdatus minä-käsitteen ongelmiin, ei perusteellinen selvitys.

Sellaisena kirja on varsin viihdyttävää ja valaisevaa luettavaa, siinäkin tapauksessa että monet esimerkkeinä käytetyistä klassisista (ja nykyään perin epäeettisiksi laskettavista) kokeista olisivat jo ennestään tuttuja. Kirjailijalle – kirjailijallekin – on joka tapauksessa hyvin terveellistä pohtia, mikä se oikein on se kapine tuossa viitisen senttiä silmien takana, joka näitä sormia ohjailee kirjoittamaan näitä sanoja tähän näin.

Uudesta kulmasta

· 7 kommenttia ·

Kuten taannoin ennustin, Manu Chaon elämäkerran suomennos kolahti vielä kerran digitaaliseen postilaatikkooni, tällä kertaa taittomuodossa. Näin kuuluu ollakin. Edellisestä tekstin läpikäymisestä on kulunut jo tovi, joten ajan tuomaa perspektiiviä tekstiin on taas vähän toisella tavalla. Sitä paitsi taittotiedostona – tai taittotiedostosta tehtynä pdf-tiedostona – teksti näyttää perin erilaiselta.

Rivitys muuttuu, rivinpituus muuttuu, marginaalit muuttuvat, kirjasinlaji muuttuu, tavutus tulee mukaan. Olemus muuttuu virtuaalisesta jatkolomakeprintistä virtuaaliseksi… kirjaksi. Tässä tapauksessa mukaan tuli vielä kuvitustakin. Nyt silmä kiinnittää huomiota usein eri asioihin.

Tämä on tärkeää sekä oman tekstin että käännösten suhteen. Monet kollegat tekevät lukuisia välitulosteita saadakseen tekstin näyttämään ja tuntumaan erilaiselta. Tämän teho on nykyään valitettavasti pienempi kuin ennen, kun näytöllä oleva teksti pyrkii olemaan mahdollisimman tarkasti printin näköistä. (Verrattuna siihen eroon, mikä printissä oli DOS-aikoina, kun näytöllä näkyi sinisellä tai mustalla pohjalla harmaita, käyttöjärjestelmän tasalevyisen perusfontin tuottamia kirjasimia.) Itse tulostan suomennoksiani perin harvoin, käytännössä vain silloin jos käännös alkaa olla valmiihko lämpimänä kesäpäivänä: printtien ja punakynän kanssa on mukava lähteä koneen äärestä pihan pergolaan lueskelemaan tekstiä. Siinä ympäristössä se näyttää riittävän toisenlaiselta.

Toiset kollegat muuttavat tarkastusvaiheessa tekstin kirjasinta mahdollisimman ankeaksi: Courier, Times Roman* ja <fontti jonka nimeä graafikot eivät lausu ääneen> ovat tässä suhteessa erinomaisia: ”Jos teksti näyttää hyvältä tuolla kirjasimella, se näyttää hyvältä millä kirjasimella ja missä muodossa tahansa.” Oikeastaan paras tapa olisi lukea tekstiä ääneen tarkkaavaiselle kuulijalle: sekä lukija että kuulija huomaavat monta asiaa, jotka pelkästään silmin katsomalla jäisivät näkemättä. Vaikka ateljeekriitikot lukevat tekstin (yleensä) paperilla, he toimivat usein erinomaisina virtuaalikuulijoina.

(Hmm, en ole koskaan kokeillut ajaa tekstiäni mihinkään text to speech -ohjelmistoon kuunnellakseni sitä itse. Saattaisi olla kokeilemisen arvoista sekin – ainakin jos systeemiin saa mahdollisuuden merkata kesken kuuntelua paikkoja, joihin pitää tehdä muutoksia.)

Minun pääasiallinen menetelmäni on, etenkin omien tekstien kohdalla, juuri taitto-ohjelman käyttö. Minähän taitan omat kirjani lopulliseenkin muotoonsa, ja olen huono ajattelemaan tekstin pituutta vanhakantaisesti liuskojen mitalla. Itselleni kirjan mitta hahmottuu kunnolla vasta taittamalla. Usein olen käyttänyt edellisen kirjan taittoa uuden pohjana, ja säätänyt sitä tuoreen tekstin tarpeiden mukaan sitä mukaa kun tarvetta ilmenee. Usein säätäminen tapahtuu vasta sitten kun teksti on käynyt kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden käsissä. Siihen asti riittää, että kirjan sisältö on hyvin ja miellyttävästi luettavissa niin, että lukija kiinnittää huomiota itse tekstiin, ei sen kehnoon ulkoasuun.

Joitakin asioita teen tosin jo kirjoitusvaiheessa. Käytän ”oikeita” lainausmerkkejä suorien ”tuumamerkkien” sijaan. Käytän oikeanmittaista ajatusviivaa – englanniksi en dash, englanninkielisessä tekstissä joskus käytetty em dash on liian pitkä suomeen – lyhyiden tavuviivojen sijaan myös repliikkimerkkinä. (Nämä löytyvät sormien alta paljon näppärämmin kun asentaa koneen käyttämään laajennettua monikielistä suomalaista näppäimistöasettelua.) En (tietenkään!) paina paina rivinvaihtoa joka rivin lopussa kirjoituskonetyyliin tai aloita uutta kappaletta kahdella rivinvaihtopainalluksella. (Ellen halua siihen kohtaan tekstiä tyhjää riviä myös lopulliseen, julkaistuun tekstiin.) Enkä milloinkaan sisennä kappaleita tabulaattorilla tai välilyönneillä: kyllähän ne saa jälkikäteen pois etsi/korvaalla, mutta miksi ihmeessä pitäisi nähdä ylimääräistä lisävaivaa? Paljon näppärämpää määritellä alun alkaen tekstinkäsittelyohjelman asetuksiin sopiva sisennys sen sijaan, että sellainen pitäisi hakata joka ikisen kappaleen alkuun joka ikinen kerta.

___
* Toisin kuin joskus kuvitellaan, Times (New) Roman ei ole kirjoihin tarkoitettu tai kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus. Kuten nimestä voi arvatakin, se on kehitetty sanomalehtikäyttöön: sen on tarkoitus olla luettavissa heikkolaatuiselta, huokoiselta paperilta nopeasti painettuna ja tiheään ladottuna. Kirjaan se on aivan liian nuhruisen ja ahtaan näköinen ja tekee omakustannemaisen vaikutelman. Luullakseni yleisin kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus on jo monta sataa vuotta pintansa pitänyt Garamond monine muunnelmineen.

Alipalkattujen edustaja

·

Kokoomuksen kansanedustaja Sampsa Kataja on avautunut julkisesti kansanedustajien heikosta palkkatasosta. Useiden lehtien julkaisemien sitaattien mukaan kahdeksantuhatta euroa kuussa – tai ”lähempänä kuuttatuhatta”, kuten herran uudemmat selittelyt kuuluvat – on kuulemma perin vähän.

Tähän voisi tietysti heittää ilkeästi, etten minäkään Kokoomuksen ja heidän rahoittajiensa aatteita suostuisi niin vähällä rahalla ajamaan, myisi sieluani niin halvalla.

Kysymys on tietysti täysin teoreettinen: kukaan ei ole tarjonnut minulle koskaan edes kuuden tonnin kuukausipalkkaa minkään asian ajamisesta. Jos oikein laskeskelen, paraskin kuukausipalkkani on jäänyt – jopa rahan arvon muutoksiin suhteutettuna – alle kahteen tuhanteen. Entä jos joku tarjoaisi joskus? Tässä sinulle peräti neljäksi vuodeksi kunnon kuukausipalkka ja pitkät lomat vastineena tiettyjen ryhmien mielipiteiden kuuntelemisesta herkällä korvalla ja samalla julkisena sylkykuppina olemisesta? Sitäkin kansanedustajan työ on, ryhmästä, vakaumuksesta ja aatteen palosta riippumatta, ja kovaa työtä. Valiokunta- ja täysistuntotyö vaativat jumalattoman tietomäärän ahmimista joka ikinen päivä ja viikko. Ei mikään ihme että toisinaan kansanedustaja huomaa äänestäneensä päätöksiä, jotka ovat, kun joku kiinnittää asiaan huomiota, järjen, tolkun, vakaumuksen ja hyvän(kin) tarkoituksen vastaisia.

Olisiko se sen arvoista? En tiedä. Onhan työssä mahdollista ajaa myös itselleen tärkeitä asioita, ja jos onnistuu siinä, tulokset voivat olla isoja ja tärkeitä, eivät pelkkää pikkupuljunäpertelyä.

Kataja on taustaltaan juristi, ja juristit joutuvat ns. oikeissa töissäänkin tarttumaan usein epämiellyttäviin asioihin omien vakaumustensa vastaisesti. Oikeusvaltiossa jokaisella on esimerkiksi oltava oikeus ammattiapuun oikeudenkäynnissä, oli sitten tehnyt miten vastenmielisiä asioita tahansa. Jonkun on hoidettava homma. Silloin kohtuullisen korkea palkka- ja palkkiotaso on ymmärrettävä: ansaitseehan siivoojakin kunnollisen likaisen työn lisän.

Pystyisinkö minä siihen? Tai muuhun vastaavaan työhön, joka sotisi luontoani, ajatteluani ja ajatusmaailmaani vastaan? Pystyisinkö siihen, jos siitä tarjottaisiin kunnon palkka ja määräaika, niin että sen jälkeen pystyisin säästöön jääneillä ja sijoitetuilla rahoilla jatkamaan (vaikkapa) kirjailijan työtä monta vuotta vailla taloudellisia huolia, vailla jatkuvaa stressiä apurahojen hakemisesta? Eläkekin ehtisi neljässä vuodessa karttua paljon enemmän kuin viidentoista vuoden palkkioista maksetuilla YEL-eläkemaksuilla ja apurahoista viimeiset viitisen vuotta maksetuilla MYEL-maksuilla.

En tiedä, mutta epäilen. Minun kokemukseni epämiellyttävillä työpaikoilla, huonosti toimivissa työyhteisöissä työskentelystä ovat perin huonoja. Masennuksella on taipumusta putkahdella silloin pintaan, ja masentuneena olen melkoisen heikkotehoinen työntekijä. Hyväpalkkainen kausi ei ehkä kestäisi edes sitä neljää vuotta, jos rahoittajat kiinnittäisivät saamattomuuteen huomiota.

Voi olla, ettei minua ole tarkoitettu Sampsa Katajalle kärsimystä aiheuttavan kaltaisille nälkäpalkoille. Itse kyllä harkitsisin vakavasti alalla jatkamisen mielekkyyttä.

Järjestään järjestelmällisesti järjestäytynyt

·

Päivitin äsken Yrttimaa.netin ”luottamustoimet” -sivua.* Huolimatta ovea (edes hivenen) kolauttaen tekemästäni poistumisestani Suomen kääntäjien ja tulkkien liitosta en ole lopettamassa järjestöissä pyörimistä. Olen palannut Koillis-Helsingin vihreiden hallitukseen varapuheenjohtajaksi, ja eilen Helsingin kirjailijoiden vuosikokous valitsi minut toiselle kaksivuotiskaudelle yhdistyksen hallitukseen.

Aika hyvin ihmiseltä, joka pitää itseään perin introverttina ja viihtyy parhaiten ollessaan yksin työpaikallaan.

Työyhteisön puute vaikuttaa toki melkoisesti järjestötoimintakiinnostukseen: jossain niitä ihmisiäkin pitää nähdä, ja vaikka olen introvertti en ole sentään erakko. Lapsena saatoin haaveilla yksinpurjehduksesta maailman ympäri, mutta ajatus ei ole enää vuosikymmeniin tuntunut erityisen viehättävältä. Olen näissä asioissa perin myöhäiskypsä, joten sosiaalistumiseni (edes hieman) tapahtui vain paljon myöhemmin kuin useimmilla ihmisillä, siinä vaiheessa kun aloitin yliopisto-opinnot. Entinen luokkatoveri veti minut mukaan ainejärjestöömme Limekseen ja se oli sitten ns. menoa. Taisin seuraavina vuosina käyttää paljon enemmän aikaani järjestötoimintaan (ja bändin perustamiseen) kuin opiskeluun. Sittemmin tapahtunut pääaineen vaihto fysiikasta filosofiaan johtuikin vain osittain mielenkiinnon kohteiden muuttumisesta. Muutaman vuoden kuluessa elämäntilanteen muutokset saivat minut vähentämään järjestöaktiivisuuden jotakuinkin nollille pitkäksi aikaa: jälkeenpäin ajatellen tässä näkyi myös pikku hiljaa paheneva pitkäkestoinen masennus ja koko ajan hankalammaksi muuttunut ihmissuhdetilanne.†

Aktivismi alkoi oikeastaan uudelleen vasta 2000-luvun puolella. Välillä olen onnistunut sitoutumaan vähän turhankin moneen järjestöön ja tehtävään yhtä aikaa, jolloin kaikille (tai millekään) ei ole oikein riittänyt aikaa tai energiaa, etenkään niinä aikoina jolloin olen ollut aktiivina porukassa, jossa on ollut meneillään monenlaisia kriisejä tai ihmissuhdejännitteitä. Olen onneksi onnistunut (oppinut) pysymään itse sellaisissa lähinnä sivustakatsojana, mutta voimia sivustakatsominenkin vaatii. Niinpä yritän nyttemmin pysytellä järjestötoiminnassa ainoastaan kohtuukäyttäjänä.

Energia- ja pitkäpinnaisuusvaatimuksista huolimatta järjestötoiminta on yhtä kaikki antanut minulle paljon enemmän kuin ottanut. Toisinaan olen onnistunut järjestötoiminnan kautta tönäisemään itselleni tärkeitä asioita edes pikkuisen eteenpäin. Toisinaan toiminta on ollut hyvinkin pitkälti sitä miltä se ulkopuolisen silmin näyttää: aikuisten hiekkalaatikkoleikkejä. Pikkunäpertely voi kuitenkin olla iloksi tai avuksi myös ainakin muutamille muille kuin näpertelijöille itselleen. Ujolle, huonosti kanssaihmisiin tutustuvalle introvertille järjestötoiminta on ennen kaikkea tuonut monia tuttavia, kavereita ja joitakin rakkaita ystäviä. Se, jo pelkästään, on tehnyt kaikesta näpertelystä ja turhautumisista vaivan arvoista.

Ja sitä paitsi mistäs kirjailija kirjoittaisi ellei ihmisten (ja muutamien ei-ihmisten) kohtaamisista? Ja miten niistä kirjoittaisi, ellei altista itseään uusille kohtaamisille? Vaikka omista romaaneistani ei löydykään varsinaisia järjestötoimintakuvauksia, tapaus jos toinenkin, hahmo jos toinenkin on saanut alkunsa jostakin järjestökuvioissa kohdatusta ihmisestä tai tilanteesta.

Ja ei, en kerro mitkä tai ketkä.

___
* … ja sain aikaan tätä kirjoittaessani päivän lyöntivirheen: ”juottamustoimet”. Valittaen täytyy todeta, että harvoin tulen juotetuksi järjestö- tai luottamustoiminnassa. Jos juomisesta on kyse illanvietossa tai kokouksen jatkoilla, joutuu järjestötoimija enimmäkseen ostamaan itse, tai maksaa juomistaan vähintäänkin jäsenmaksuissa. Mutta minä olen muutenkin ollut näissä asioissa aina huono ja saamaton: avustin Rumbaa toistakymmentä vuotta, mutta merkittävin artistin taholta tullut tarjoomus taisi olla Liisa Akimofin haastattelutilanteessa tarjoama kahvikupillinen. (Kiitos!) Arvostelukappalelevyjen lisäksi minua ei lahjottu edes yhdellä ainoalla t-paidalla.
† Siitä taas en voi syyttää oikeastaan mitään enkä ketään muuta kuin itseäni.

Albumialbumi XIV

·

Luulen, että 1980-luvun alun Tom Waits -fanitukseni sai välillä vähän epäterveitäkin piirteitä, ainakin siinä mielessä että kyllästytin monet kaverini perusteellisesti intoilemalla hänen musiikistaan ja persoonastaan (josta tiesin jotakuinkin muutaman lehtijutun verran, en enempää). Tietääkseni sain kyllä muutamia tuttavia kiinnostumaan mielenkiintoisesta musiikintekijästä, ja ainakin yhdeltä on tullut vuosikymmeniä myöhemminkin kiitoksia asian johdosta.

Heartattack & Vinen jälkeen kului joka tapauksessa muutama vuosi ennen kuin sen seuraaja ilmestyi. Muistelen ostaneeni levyn samaisesta Kaivopihan levykaupasta kuin edeltäjänsäkin, ja olin aika tohkeissani kantaessani uudet ostokseni* kotiin Itäkeskuksen opiskelijasoluun. Olin jo hyvän aikaa ollut sitä mieltä ettei Waitsin musiikkia voi kuunnella muuta kuin pimeällä – mielellään sadesäällä – mutta Swordfishtrombones sai ensipyörähdyksensä ihan kirkkaalla päivänvalolla. Se ei heikentänyt kokemuksen voimaa. Voi olla että kehittelin kuitenkin vasta myöhemmin levystä kertoessani muiston, että olisin puristanut koko levyn kuuntelun ajan tuolin käsinojia ja ajatellut: ”Jestas!”

Levy-yhtiön ja kannen visuaalisen tyylin muuttuminen viittasi jo siihen, ettei tämä ole ihan suoraa jatkoa Waitsin aikaisemmalle levytetylle tuotannolle, ja jo ensimmäinen kappale tekee asian oikeastaan ihan selväksi. ”Underground” sopisi johonkin Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin musiikkinäytelmään avausnumeroksi, vaikka käheänä ärjyvä lauluääni tekee samalla selväksi, kuka tällä levyllä komentaa. Sen jälkeen käyntiin lipuva ”Shore Leave” on edelleenkin ehdoton suosikkikappaleeni levyllä, ehkä yksi suosikkejani Waitsin koko tuotannossa.

.

.

Tähän asti Waits oli pitkälti pysytellyt amerikkalaisen juurimusiikin laajassa kirjossa, mutta Swordfishtrombones lähti uusille laduille. Monet kappaleet ovat – Brechtin hengessä – enemmänkin pieniä, näytelmällisiä äänikuvaelmia kuin lauluja aivan perinteisessä mielessä, ja ”Shore Leaven” tavoin niillä on taipumusta leikitellä ääniefekteillä ja kaikenlaisella kummallisella, mitä soittimista, lauluäänestä ja studiotekniikasta saa irti. Aikaisemmin Waits oli äänityttänyt levynsä pitkälti yhdellä otolla, orkestereineen päivineen. Nyt linja oli muuttunut siinäkin suhteessa.

”16 Shells from a Thirty-Ought-Six” muodostui vielä vahvemmin Waitsin tulevan tuotannon edelläkävijäksi, hyvässä ja pahassa.

.

.

Itsekin pääsin juurevan ja blues-vaikutteisen musiikin perinnettä ja uudistajia tutkiskellessani näihin aikoihin tärkeään kohtaan nimeltä ”Captain Beefheart”, ja tämä Waitsin kappale soitti (kirjaimellisestikin!) montaa kelloa. Samoja kelloja Waits tosin soitteli seuraavilla albumeillaan moneen kertaan, melkein kyllästymiseen asti. Swordfishtrombones oli sävykäs, monenkirjava mutta silti kokonaisuutena upeasti toimiva levy, samoin sitä pari vuotta myöhemmin seurannut hieno Rain Dogs, mutta sittemmin Waits-musiikki alkoi käydä minun korvissani turhankin toistavaksi, megafonin läpi äänitetyksi karjumiseksi ja rymistelyksi. Uudestaan löysin tämän musiikin oikeastaan vasta 2000-luvun taitteessa, kun Waits julkaisi jälleen hienon ja sävykkään albumin nimeltä Mule Variations.

Swordfishtrombones ei ole kuitenkaan menettänyt tehoaan. Se on, pienine väli-instrumentaaleineen ja puhuttuine tarinanpätkineen, ennen kaikkea kokonaisuus pimeässä kuunneltavaksi (mielellään aika kovaa, koska levyllä käytetään dynamiikkaa perin tehokkaasti), mutta vahvoja laulujakin löytyy: ihanan löperön rakastunut ”Johnsburg, Illinois”, nimikappale, koskettava ”Soldier’s Things” ja, tietenkin, hieno ”In the Neighbourhood”, josta teki hienon suomalaisen version – ”Kaduilla kallion” – samoja musiikillisia aineksia kotoiseen iskelmäperinteeseen yhdistellyt ja yhdistelevä Sir Elwoodin Hiljaiset Värit.

.

___
* Samalla reissulla ostin Stevie Ray Vaughan & Double Troublen esikoisalbumin Texas Flood. Se ei ole huono, ei lainkaan, mutta luullakseni en tule puhumaan siitä tässä blogisarjassa.

Pari päivää suomentajana

·

Olen viime päivinä tehnyt pitkästä aikaa ns. varsinaista palkkatyötäni, tai ainakin sitä osaa varsinaisesta palkkatyöstäni, josta ei makseta erillistä korvausta.

Tavallaan kustannustoimittajan korjausmerkintöjen läpikäyminen on ilmaistyötä – tai työtä, josta on maksettu pieni palkkio jo viisi kuukautta sitten – mutta toisaalta voi ainakin kuvitella, että mikäli lopulliseen käännökseen jäisi asioita jotka joko minä tai k-toimittaja olemme ymmärtäneet väärin, tilanne ei tekisi ainakaan hyvää minun maineelleni kirjallisuuden suomentajana. Samasta syystä kääntäjän oikeuksiin kuuluu lukea oikovedokset.

Peter Culshaw’n kirjoittama muusikkoelämäkerta Manu Chao – maailman kiertäjä (kuten suomennoksen lopullinen nimi kuuluu) tuntuu tälläkin lukukerralla onneksi vallan mainiolta kirjalta. Käännöksen laadusta olen jäävi sanomaan mitään, mutta eipä sekään, puolen vuoden etäännyttävän perspektiivin lasien läpi katseltuna, ihan pahalta tuntunut. Olen itsekin tehnyt huonompia. Ja Manu Chaoa niin hahmona, musiikintekijänä kuin kansainvälisen oikeudenmukaisuuden ja reiluuden puolustajana on hyvä ja aiheellista pitää esillä. Kirjan suomentaminenhan oli sitä paitsi alun alkaen minun ehdotukseni – mainio englantilainen Songlines-lehti siitä katkelman, minä hankin kirjan käsiini ja ehdotin sitä sittemmin Into-kustannukselle, jonka väki innostui ajatuksesta. En ole kovin monia käännösehdotuksiani saanut läpi eikä se ole kollegoillakaan kovin yleistä, joten siinäkin mielessä tämä hanke kirjattakoon mappiin ”pieniä voittoja”.

* * *

Viime viikolla päädyin harrastamaan myös äänitarkkailijan hommia Kirjasto kymppiin entiseen Postitaloon, missä pidettiin Kääntäjien ammattiosaston KAOSin ja kulttuurijärjestö Kiilan keskustelutilaisuus ”TTIP – uhka vai mahdollisuus?” Yhdysvaltain ja Euroopan Unionin välisestä, neuvotteilla olevasta kauppasopimuksesta. Keskustelemassa  olivat Marissa Varmavuori (TTIP-verkosto), toimittaja Jaana Kivi, Kai Mykkänen (Elinkeinoelämän keskusliitto ja Kokoomuksen kansanedustajaehdokas), Sture Fjäder (ammattiliitto Akava) sekä tilaisuuden juontajana toiminut Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen. Äänitarkkailijana (ja valokuvaajana) selvisin ilmeisesti kohtuullisen hyvin, tilaisuuden äänittäjänä en niinkään: tallentimelle tallentui ainoastaan parituntisen keskustelutilaisuuden loppupuolikas.

.

Iso ongelma TTIP:ssä on ollut sen kovin hys–hys–salaista-pohjalta tehty valmistelutyö, joka on tehnyt koko jutusta kenties pahemman mörön kuin se onkaan – ehkä. Samantyyppisiä sopimuksia EU:lla (ja Yhdysvalloilla) on voimassa monien muiden maiden ja tahojen kanssa jo ennestään. Kansalaisjärjestöistä lähtenyt kampanjointi on tuonut onneksi sopimushankkeesta paljon enemmän tietoa julkisuuteen, joten itse kunkin on ainakin hieman helpompi sanoa projektiin juuta, jaata, eitä tai ehkää. Kenties. Saa nähdä miten sopimushanke näkyy vaalien alla, vai näkyykö ollenkaan. Suosittelen joka tapauksessa erilaisten ja erimielisten järjestöjen TTIP-asioita käsittelevien sivustojen tutkiskelua ja asioiden valmisteluun vaikuttamista vaikkapa äänestämällä.

Albumialbumi XIII

·

Rockradio aloitti Yleisradion rinnakkaisohjelmassa kesällä 1980 – ja tarjosi huikeat puolitoista tuntia rock- tai muutakin ei-iskelmä-, ei-klassis- ja ei-jatsimusiikkia kolmesti viikossa, paitsi jos jossakin päin Suomea sattui olemaan kunnanmestaruuskilpailut kiekonheitossa, jolloin ne tietenkin menivät nuorisomusiikin edelle ja kasvattivat, kuten kilpaurheilun on tarkoituskin kasvattaa, ihmisiä viihtymään sohvalla alkoholia juoden ja roskaruokaa syöden.* Tämä huikeanrunsas lähetysaika ja myöhemmän, aivojen kutistumista aiheuttavan brežhneviläisen soittolistamuodin† puuttuminen altistivat meitä vaikutteille alttiissa iässä olevia kaikenlaiselle kummalliselle musiikille, odottamatta, pyytämättä ja yllätyksenä.

Kerran eräänä iltapäivänä kaiuttimista alkoi kaikua kehtolaulu. Kehtolaulu se oli, sen saattoi hyvin tunnistaa, mutta ei todellakaan aivan tavallinen kehtolaulu. Sitä lauloi äijä jonka lauluääni sai Louis Armstrongin – ilmeisen esikuvan – kuulostamaan neitseelliseltä sopraanolta. Taustalla soitti kontrastina hienostunut ja tyylipuhdas jousiorkesteri, mutta kuusiminuuttista kehtolaulua kuunnellessa alkoi vähitellen tuntua, että tässä esityksessä hirviö on orkesteri ja kaunotar on, sittenkin, se rosoinen ja miltei ällöromanttisen tunteellinen lauluääni.
.

.

Muutamaa viikkoa myöhemmin olin luullakseni menossa lounaalle yliopistokuppilaan, kun tulin poikenneeksi Kaivopihalla siihen aikaan toimineeseen Musiikki-Fazerin sivumyymälään. Tarjouslaarista minua tuijotti kapakanpöydälle unohtuneen sanomalehden näköinen levykansi. Kesti hetken tajuta, että juuri tällä levyllä oli se kehtolaulu jonka olin vähän aikaisemmin radiosta kuullut. Sen tajuttuani korvissa alkoi surista ja päässä humista – ihan totta! – ja ojensin kaupan myyjälle kaikki rahani, kolmekymmentäviisi markkaa, noin viikon opiskelijalounasrahat. Kotona sain asiasta paheksuntaa äidiltäni, mutta kyllä hänkin kuunteli levyä sittemmin vallan mielellään, lukuisilla ”Wow!”-äännähdyksillä säestäen.

Nykyään hyllystä löytyy jotakuinkin täydellinen kokoelma Tom Waitsin julkaisuja, mutta Heartattack and Vine on edelleenkin niistä se kaikkein rakkain albumi.** Levyn kappaleet jakautuvat kiinnostavasti kahteen ryhmään. On ”On the Nickel” -kehtolaulun veroisia, sydäntäsärkevän kauniita, kaipauksista, menetyksistä ja toivon murtumisesta kertovia jousiorkesteriballadeja, ja on toisaalta nimikappaleen ja (kannessa tahallisesti väärin kirjoitetun) ”Mr. Siegalin” kaltaisia rujon rosoisen bluesbändin säestämiä renkutuksia.

”Don’t you know there ain’t no devil
there’s just God when he’s drunk.”

Nimikappale keksittyine osoitteineen (muunnelma todellisesta Los Angelesin Hollywood Boulevardin ja Vine Streetin kuuluisasta kapakasta ja kadunkulmasta) esittelee levyn teeman. Laulu (ja albumi) on kokoelma pieniä kuvaelmia kapakkaan ja sen liepeille unohtuneita hahmoja, oman elämänsä unelmien surullisen hahmon ritareita. Tämä on tietenkin se maailma johon Tom Waits ja hänen musiikkinsa on perinteisesti yhdistetty – suosittu otsikko suomalaisten musiikkilehtien tuon ajan otsikoissa oli Tuomari Nurmio -sitaatti ”Tuhannen kapakan kautta”. Waitsin tarinoissa on aina kerrottu aika paljon muustakin kuin maksavaivoista ja särkyneistä sydämistä, mutta tällä levyllä tämä nimenomainen tematiikka kieltämättä kiteytyy, ja komeasti kiteytyykin.

.

.

Rujo romantiikka on minuun vedonnut sittemminkin, ja taisin viettää muutaman vuoden julistamalla Tom Waitsin ilosanomaa riesaksi asti. Muutaman kaverini sain peräti käännytettyäkin Waits-faneiksi. Eräälle heistä muodostui äärimmäisen tärkeäksi lauluksi se Heartattack and Vinen laulu jossa kertojahahmo jättää kapakat ja lyhyet suhteet taakseen lähteäkseen pois suurkaupungista rakkaansa luokse. Tämän kaverini ansiosta ”Jersey Girl” on minullekin, yhä edelleen, kaikkien aikojen laulu onnellisesta rakastumisesta.

Sittemmin on selvinnyt, että Waitsin itsensä kohdalla kyse oli todellisesta Jerseyn tytöstä ja isosta elämänmuutoksesta: laulaja, joka haastatteluissakin aina on myöntänyt auliisti valehtelevansa (”I never told the truth so I can never tell a lie”) oli kerrankin rehellinen ja avoin.

.

.

Itse keräsin pikku hiljaa suurimman osan Waitsin siihenastisesta tuotannosta, joka tarkemmin kuunnellen kattoi melkoisen kirjon amerikkalaista perinnemusiikkia. Ensialbumit Closing Time ja The Heart of Saturday Night yhdistävät kantria ja 70-luvun alun hillittyä laulaja/lauluntekijämeininkiä. Nighthawks at the Diner (1975) äänitettiin livenä studioon bilettämään kutsutun yleisön edessä, ja meininki tarttui nauhalle varsin mainiosti. Small Change (1976) ja Foreign Affairs (1977) tarjoavat kevyiden jazzpalojen ohessa suoranaisia huolella dramatisoituja äänikuvaelmia, ja huikea Blue Valentine (1978) tuo mukaan vahvoja bluesaineksia. Heartattack & Vinen jälkeen ilmestynyt kokoelma Bounced Checks (1981) sisältää pari ennenjulkaisematonta palaa, joiden takia se kannattaa hankkia: ”The Piano Has Been Drinking” on mukana hillittömänä liveversiona, ”Jersey Girl” puolestaan pelkän kontrabasson ja hillityn jazzkitaran säestämänä, alkuperäistäkin pakahduttavampana tulkintana. Hieno on myös Francis Ford Coppolan One From the Heart -elokuvaan samana vuonna tehty soundtrack Chrystal Gayle(!) -duettoineen.

Seuraavaa varsinaista studiolevyä jouduttiinkin sitten, kärsimättöminä, odottamaan pari pitkää vuotta. Mutta siihen palataan tämän bloggaussarjan seuraavassa osassa. Don’t touch that dial.

___
* Olen pahoillani, mutta en voi vieläkään lopettaa missiotani julistaa kilpaurheiluviihteen kansanterveydellistä turmiollisuutta.
† jonka tuhoisuutta kansamme ajattelukyvylle on sitäkin syytä pitää jatkuvasti esillä.
** No, okei, jaetulla ykkössijalla.

Tappara ja sämpylä kaukaa idästä

·

Olen tähänastisen elämäni aikana lukenut läpi kaksi sanakirjaa. Ensimmäinen oli, tietenkin, Kaarina Karttusen riemastuttava Nykyslangin sanakirja (WSOY 1979). Toisenkin on kirjoittanut Karttunen, tällä kertaa Klaus: kyseessä on edellisessä bloggauksessa ohimennen mainittu Orientin etymologinen sanakirja (Gaudeamus 2013).

Olen muistaakseni kuullut nykyiseltä Etelä-Aasian tutkimuksen ja indoeuropeistiikan professorilta Klaus Karttuselta jonkun kulttuurintutkimuksen aiheen luennon 1980- tai 1990-luvulla. Liepeen kuva näyttää tutulta, samoin tekstin paikoin perin piikikäs asenne. Muutamassa kohdassa ilkeillään massiivisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (WSOY 2004) tekijälle herkkäuskoisuudesta, kun tämä on väittänyt jonkun antiikin kielen sanan olevan peräisin hindistä, joka on kielenä paljon nuorempi kuin vaikkapa englanti.

(Veijo Meren Sanojen syntyä Karttunen ei vaivaudu edes mainitsemaan, ja luultavasti kommentoisi kysyttäessä, ettei katso aiheelliseksi puuttua satukirjoihin. Satukirjoiksi tarkoitettuja satukirjoja tekstissä kyllä mainitaan, useampiakin.)

Orientin etymologinen sanakirja tarkastelee sanoja, joiden arvellaan olevan peräisin aasialaisista tai pohjoisafrikkalaisista, nykyisistä tai kuolleista kielistä. Haitari leviää siis perin lavealle niin ajassa kuin tilassakin. On aika valaisevaa huomata, että perin usein jonkinlaisina sanojen alkukehtoina ajatellut latina ja kreikka – hepreakin – ovat lainanneet varsin reippaasti sanastoaan idän ja etelän suunnasta. On myös valaisevaa tajuta, miten monesta eri kulttuuripiiristä sanoja on lainattu. Itseäni yllätti jonkin verran malaijin kielestä periytyvän sanaston runsaus, mutta toisaalta: tiedän itsekin, että sekä portugalilaiset että hollantilaiset liikkuivat 1500–1600-luvuilla Intian valtamerellä ja ns. Itä-Intiassa (eli nykyisen Malesian ja Indonesian alueella) ja lähestulkoon ensimmäiset sikäläiset kielet joista idän kulttuurin sanoja oli mahdollista lainata olivat nimenomaan malaiji – sekä Etelä-Intian dravidakieliin kuuluva malayalam, jonka moni sanakirjantekijä on erehtynyt maailman sivu sotkemaan malaijiin.

Mutta ennen ns. löytöretkien aikaakin sanoja ja kulttuuria kulki karavaanireittejä pitkin, Persiasta, Intiasta ja Kiinasta – usein monen mutkan kautta. Otsikon tappara – siis kaksiteräinen kirves – on tullut turkin kautta persialaisista kielistä, sämpylä puolestaan periytyy akkadista, arameasta ja arabiasta. Tämä kirja on oiva apuväline nojatuolilöytöretkeilyyn.

(Kappas, painoin näköjään Julkaise-painiketta kun piti vasta tallentaa keskeneräinen kirjoitus. Joku sukkela on siis pystynyt seuraamaan tekstin syntyä alusta lähtien, jos on viitsinyt painella oman selaimensa päivityspainiketta.)