Ymmärretäänkö viestimäsi?

·

Toissa syksynä piipahdin kirjakauppaan etsimään vasta ilmestynyttä Orientin etymologista sanakirjaa, kun tarjouspöydästä sattui silmään aivan toinen teos ja sanoi minulle: ”Sinä haluat minut. Olet aina halunnut minut. Sinä olet aina tiennyt tarvitsevasi minua.”

Niinpä poistuin myymälästä kahden paksun, kieliä käsittelevän kirjan kanssa. Niistä toinen kertoo (erinäisistä) kielistä mitä me niistä tiedämme, toinen (erinäisistä muista) mitä emme tiedä.

Andrew Robinsonin Lost Languages: The Enigma of the World’s Undeciphered Scripts (Thames & Hudson 2002, 2009) tekee asiansa selväksi jo nimessä. Tässä on kyse arkeologisissa löydöissä paljastuneista muinaisista kirjoitusjärjestelmistä, joiden lukutaito on ehtinyt unohtua jo kauan sitten. Tosin kirja esittelee alkuun kolme komeasti onnistunutta kirjoitusjärjestelmätulkintaa, ne kolme jotka näistä asioista puhuttaessa yleensäkin esitellään esimerkkeinä siitä kuinka tutkiva mieli voittaa historian hämärän synnyttämät vaikeudet: egyptiläiset hieroglyfit, kreetalainen lineaari-B-kirjoitus ja mayakirjoitus. Robinson muistaa kuitenkin korostaa, viisaasti, että etenkään mayakirjoituksen tapauksessa kirjoituksia ymmärretään kohtuullisen hyvin, mutta kaikkea muuta kuin täydellisesti. Näiden selvitettyjen kirjoitusjärjestelmien esittelyn tarkoituksena on myös esitellä lukuisia harhapolkuja, joille nimekkäätkin tutkijat niiden parissa päätyivät: kirjoitusjärjestelmät (ja niiden takana olevat kielet) ovat niin erilaisia, niin erilaisista kulttuuripiireistä ja säilyneet kirjoitukset ovat aiheeltaan, laajuudeltaan ja sisällöltään niin yhteismitattomia, että yhden kirjoitusjärjestelmän selvittämisessä menestynyt tutkija on usein ollut ylimielisyyteensä kompastuva täydellinen tumpelo vaihtaessaan hyvässä hybris-vauhdissa toiseen.

(Puhumattakaan tietysti ihan muilta aloilta tulleista, omilla aloillaan ihan pätevistä tekijöistä: esimerkiksi nobelfyysikko Richard Feynman tutki aikoinaan innokkaasti mayakirjoitusta, mutta onnistui ainoastaan selvittämään mayojen mutkikkaasta luku- ja kalenterijärjestelmästä asioita, jotka olivat mayatutkijoille enimmäkseen jo kohtuullisen tuttuja. Myöskään tietokoneavusteisen kryptografian tutkijat eivät ole olleet muinaiskirjoitusten suhteen kovinkaan onnekkaita.)

Kolmen suhteellisen hyvin selvitetyn kirjoitusjärjestelmän (ja kielen) jälkeen Robinson siirtyy joukkoon yhä edelleen tutkijoiden mieltä kutkuttaviin haasteisiin. Joukossa on kieliä ja kirjoitusjärjestelmiä, joiden (nykyistä parempi) selvittämien aukaisisi aivan liian huonosti tunnettuja vanhoja korkeakulttuuripiirejä paljon paremman tutkimuksen piiriin. Nykyisen Sudanin alueen Nuubian (tai Kushin) ”mustien faaraoiden” meroiittisesta kirjoituksesta tiedetään jotakin mutta ei tarpeeksi tekstien lukemiseksi tai ymmärtämiseksi. Etruskien kielen kreikkalaisperuinen aakkosto on enimmäkseen ymmärrettävää, mutta koska itse kieli on kuollut parituhatta vuotta sitten eikä sille tunneta yhtään sukukieltä ja koska säilynyt tekstimateriaalikin on enimmäkseen aiheiltaan suppeita hautakirjoituksia, niitä(kään) ei pystytä lukemaan. Kreetan vanhempi kirjoitusjärjestelmä, ns. lineaari-A on edelleen mysteeri myös kirjoitukseen käytetyn kielen suhteen (kuten myös kreetalainen hieroglyfikirjoitus, jonka Robinson mainitsee mutta jota hän ei tarkemmin käsittele). Protoelamiittisen kirjoitusjärjestelmän ymmärtäminen avaisi Kaksoisvirtainmaan ympäristön historiaa aivan uusilta suunnilta, ja sama pätee eteläisen Meksikon sapoteekkien kirjoituksiin. Todellinen kadonnut kulttuuri on nykyisen Pakistanin alueella neljä-viisituhatta vuotta sitten kehittynyt lähestulkoon ensimmäiseksi korkeakulttuuriksi laskettavissa oleva ns. Indus-kulttuuri, jonka jäljetkin olivat hiipuneet jo (muutamaa tuhatta myöhemmän) antiikin aikoina ja jonka olemassaolo löydettiin uudelleen vasta 1900-luvulla.

Kaikkein pahimpina hörhömagneetteina Robinson esittelee Pääsiäissaaren rongorongo-kirjoituksen ja Kreetalta löydetyn Faistoksen kiekon. Rongorongoa on joskus väitetty, merkkien samankaltaisuuden vuoksi, Indus-kirjoituksen sukulaiseksi, mikä on epätodennäköistä jo siksikin että näiden kahden kulttuurin välissä on puoli Maapalloa ja kolmetuhatta vuotta. Rongorongolla ja Faistoksen kiekolla on väitetty olevan myös yhteyksiä avaruusolentoihin ja esihistorialliseen avaruusmatkailuun.

Faistoksen kiekko on Robinsonin kirjan kirjoitusjärjestelmistä ainoa, josta teokseen on ollut helppo liittää kaikki tunnetut kyseisellä kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut (tunnetut) tekstit. Niitä on niin vähän: itse kiekko ja pari muuta esinettä, joiden koristekuvioissa on samanlaisia merkkejä.

Muista kirjoitusjärjestelmistä ja niiden teksteistä Robinson antaa runsaasti esimerkkejä ja esittelee eri menetelmiä, joilla ratkaisuja on yritetty löytää. Tässäkin mielessä Lost Languages on kirja, joka ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella. Näin ensi kierroksella sen voi lukea mukavana ja sujuvana yleisesittelynä joukosta kiehtovia kirjallisia arvoituksia ja niiden ratkaisuyrityksiä. Jos aikaa ja viitseliäisyyttä on, lukija voi palata kirjaan vaikkapa luku kerrallaan pohdiskelemaan merkkien arvoituksia ja syventämään tietämystään niistä – ja liittyä, huonolla onnella, niiden hörhöjen joukkoon, jotka kuvittelevat omalla huikealla intuitiollaan päihittäneensä arkeologian, kulttuurintutkimuksen ja kielitieteen parhaat kyvyt ja monisataavuotisen ammattimaisen analyysin.

Mutta tällainen kirja saattaa hyvinkin johtaa monta vaikutteille altista lukijaa valitsemaan arkeologian, kulttuurintutkimuksen tai kielitieteen elämäntehtäväkseen. Se on paljon parempi lopputulos.

Ja kyllähän ne hörhöintuitio-ratkaisuyrityksetkin voisivat olla parempaa ja mielekkäämpää ajankulua vaikkapa eläkevuosiksi kuin esimerkiksi sanaristikoiden ratkaiseminen. Kunhan vain muistaa, että hörhöintuitio-oivallus on eri asia kuin tieto, eikä rupea tarjoamaan kustantajille ja tiedeyhteisölle kotisohvalla koottuja ”todisteita” siitä kuinka nämä eivät ole tajunneet yhtään mitään siitä mitä ovat väittäneet tutkineensa.

(Muutama sellainen tapaus tuli aikanaan nähtyä siihen aikaan, kun olin päivätöissä kustantamossa.)

Mediakansanmurha 1937

·

Toisin kuin meille on koulussa opetettu, toinen maailmansota ei alkanut syksyllä 1939 Saksan ja Neuvostoliiton jakaessa Puolaa. Yksi sodan keskeisiä osapuolia, Japani, oli hyökännyt Kiinaan jo vuosikymmenen alussa. Kansainväliseksi mediatapahtumaksi sota nousi kuitenkin vasta syksyllä 1937, kun Japani laajensi hyökkäystään Mantšurian ja Pohjois-Kiinan ohella myös etelämmäksi ja valloitti ensin Shanghain ja sitten Kiinan silloisen pääkaupunkin Nanjingin.* Jälkimmäisen kaupungin väestön tuhoaminen oli niin raakaa, silmitöntä ja avointa kansanmurhaa, että järkytys levisi kaikkialle maailmaan, ja pakotti Japanin (hieman) suitsimaan omiakin tiedotusvälineitään. Sodankäynnin menetelmiin kohu ei juurikaan vaikuttanut, ei siellä eikä missään muuallakaan.

Kiinalaissukuinen amerikkalainen tietokirjailija Iris Chang (1968–2004) tutustui Nanjingin tapahtumiin alkuaan kaupungista paenneiden isovanhempiensa avulla. 1990-luvun alussa hän rupesi tutkimaan järjestelmällisesti tätä historiankirjoissa perin vähälle huomiolle jäänyttä kansanmurhaa ja onnistui haastattelemaan lukuisia vielä elossa olleita silminnäkijöitä. Tuloksena oli melkoista kansainvälistä huomiota saavuttanut kirja The Rape of Nanking – The Forgotten Holocaust of World War II (1997). Etenkin japanilaiset nationalistit ovat kovasti yrittäneet kiistää Changin kirjaamien tapahtumien todenmukaisuutta, mutta valitettavasti (jopa heidän itsensä esiin kaivamat) todisteet ja aikoinaan sekä Japanissa että muualla maailmassa julkaistut kuvaukset silmittömistä joukkoraiskauksista, massateloituksista, päänkatkaisukilpailuista ja muista raakuuksista tuntuisivat pitävän paikkansa. Arviot kuusiviikkoisen teurastuksen uhrien määrästä vaihtelevat noin 80 000:sta neljännesmiljoonaan ihmiseen. Vammautuneita ja traumatisoituneita lienee ollut moninkertaisesti.

Mediakohu sai japanilaisetkin lehdet hillitsemään alkuun perin avointa ja voitonriemuista kuvailuaan siitä miten urheat sotilaat kohtelivat sitä kansaa jota he pitivät pikemminkin ”sikoina” kuin ihmisinä. Jossain määrin kohu – ja joidenkin korkeiden upseerien tunnontuskat – hillitsivät myös niin Japanin kuin kaikkien muidenkin maiden sotien ja sisällissotien hillitöntä joukkoraiskauskulttuuria. Tässä tapauksessa tapahtumat johtivat sotilasbordellien perustamiseen, mutta valitettavasti suuri osa niiden ”lohtunaisista” oli sinne väkisin vietyjä korealaisia ja kiinalaisia.

Chang on tiivistänyt tapahtumat vain 250 sivuun (ja noin 50 sivun lähdeviitteisiin ja huomautuksiin). Kirjan ensimmäinen puolisko kuvailee joulukuun 1937 tapahtumia kolmelta eri kantilta: Japanin sotavoimat, kiinalainen siviiliväestö ja kolmantena kaupungin eurooppalaisväestö ja näiden perustama suojavyöhyke, jonne saatiin ainakin tilapäiseen turvaan aikamoinen määrä nanjingiläisiä naisia, lapsia ja miehiä – tosin sotilaat tekivät alueelle päivittäisiä ”tarkastuksia” ja raastoivat sieltä jotakuinkin summanmutikassa väkeä raiskattavaksi ja/tai teloitettavaksi. Mielenkiintoista kyllä suojavyöhykkeellä tärkeinä toimijoina oli – natseja. Diplomaatti ja liikemies John Rabe  oli toiminut kansallissosialistisen puolueen paikallisluottamustehtävissä, ja Nanjingin teurastuksen aikaan hän tovereineen käytti hakaristikäsivarsinauhaa suojellakseen itseään ja pelastettavia siviileitä natsi-Saksan liittolaismaan sotilaiden silmittömältä väkivallalta. (Saksaan palattuaan Rabe yritti kiinnittää natsipuolueen johdon huomiota japanilaisten raakuuksiin, mutta joutui Gestapon tarkkailulistalle. Sodan jälkeen sekä neuvostoliittolaiset että amerikkalaiset kuitenkin kohtelivat häntä pitkään natsina.)

Lähes yhtä paljon tilaa Chang käyttää kuvaillakseen sodanjälkeisiä suhtautumisia Nanjingin tapahtumiin – tai pikemminkin suhtautumisen puutetta. Käskyt Nanjingin valtauksen toimintatapoihin ovat ilmeisesti tulleet suoraan keisarillisen perheen piiristä, mutta keisarillinen perhe selvisi sodasta ja sen jälkipyykistä täysin koskemattomana. Japanissa ei ole koskaan käyty toisen maailmansodan raakuuksista samanlaista tilintekoa kuin Saksassa. Kylmän sodan alkamisen johdosta Yhdysvallat alkoi avokätisesti rahoittaa Japanin jälleenrakennusta eikä rauhansopimuksessa lykättyjä sotakorvauksia ole koskaan pantu maksuun. Väkivallan uhrit ovat kokeneet, että Kiinan kansantasavaltakaan ei ole pysynyt heidän tukenaan, vaan on hyssytellyt tapahtumia Japanin kaupan tarjoamien taloudellisten etujen vuoksi. Japanissa iso osa toista maailmansotaa kuitataan koulukirjoissakin muutamalla virkkeellä. Monet ovat suhtautuneet maansa rooliin sodassa jonkinlaisena pyhänä ristiretkenä eurooppalaisten imperialistien ryöstövaltaa vastaan.†

Tällaiset kommentit tietysti pistävät pohtimaan asioita lähempää kotia. Suomi oli 1940-luvulla Japanin ja Saksan liittolainen, ja osa suomalaisista – myös sodanjohdossa – kannatti samanlaisia mielipiteitä ”rotujen” luontaisesta epätasa-arvosta. Suomen osuus toisessa maailmansodassa nähdään sekin mielellään puhdasotsaisena ristiretkenä absoluuttista pahuutta vastaan. Viime vuosina on varovasti alettu kertoa oloista Vienan Karjalan suomalaisjohtoisilla keskitysleireillä, mutta onko muutakin mistä ei vieläkään haluta tietää? En tiedä. Toivottavasti ei.

Iris Changin kirja on näjemmä ilmestynyt myös Heikki Salojärven suomennoksena Nankingin verilöyly (WSOY 2006). En oikein osaa sanoa pitäisikö kirjan lukemista suosittaa: tämä on ahdistavaa historiaa. Näistä tapahtumista on kuitenkin erittäin tärkeää tietää, sillä historiasta mitään tietämättömät tai vääristellyn historian uhrit ovat toistaneet samanlaisia tekoja, pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa, eri puolilla maailmaa senkin jälkeen.

Kiinnostavaa on Changin japanilaissotilaita käsittelevässä osuudessa esittämä, useisiin todistajanlausuntoihin perustuva huomio: Raakuudet, raiskaukset ja summittainen murhaaminen eivät olleet japanilaissotilaille(kaan) millään tavoin luontaisia, vaan heitä piti opettaa niihin, järjestelmällisesti, julmasti ja tinkimättä. Vasta sen jälkeen teurastus alkoi sujua kuin luonnostaan.

___
* Nykyisin käytetyn pinyin-translitterointistandardin mukaan kaupungin nimi kirjoitetaan ”Nanjing”. Vanhemman Wade-Giles-järjestelmän mukainen kirjoitusasu on yhä edelleen etenkin Yhdysvalloissa suosittu ”Nanking”.
† Onhan tässäkin tietysti vissi peränsä. Eurooppalaisten toiminta Aasiassa oli 1800–1900-luvuilla luokattoman törkeää ryöstämistä. Mutta siitä kärsi eniten muu Aasia kuin Japani, ja muita maita paremmin korttinsa pelannut Japani liittyi itse asiassa 1800-luvun lopulla riemumielin muiden imperialistien ryöstöporukan jatkoksi.

Mikro- ja makro-

·

Olen nykyään surkean huono katsomaan televisiota. Seuraan muutamaa sarjaa silloin kun niitä tulee, niitäkin kovin usein hyvän aikaa alkuperäisen lähetyksen jälkeen tallenteelta. Ennen marraskuista Anttolan-reissua arvelin kuitenkin, että kiinnostava televisiosarja voisi olla mukavaa seurattavaa yksinäisinä hotelli-iltoina, joten hommasin sellaisen mukaan. Sen verran huono televisionkatsoja olin sielläkin, että Cosmos – a Spacetime Odysseyn viimeinen jakso tuli katsottua vasta äsken.

Kyseessä on itse asiassa uusintaversio amerikkalaisen astrofyysikon ja kirjailijan Carl Saganin vuonna 1980 juontamasta Cosmos – a Personal Voyage -sarjasta. Mukana on tälläkin kertaa alkuperäisen sarjan tuottaja (ja Saganin leski) Ann Dryuan. Juontajan vaativan tehtävän täyttää luultavasti paras kuviteltavissa oleva henkilö: astrofyysikko, tieteen popularisoija ja Carl Saganin (eräänlainen) oppilas Neil deGrasse Tyson.

Sarjan alkuperäinen lähettäjäkanava on epäilemättä herättänyt hämmennystä ja huvittuneisuutta monissa muissakin kuin minussa. Amerikkalaista Foxia ei todellakaan tunneta minään tieteen tai tieteen popularisoimisen arvostuksen temppelinä, päinvastoin: kyseessä on äärikonservatiivinen, uskonnollista oikeistoa nuoleskeleva kanavarypäs, joka on antanut estottomasti ohjelma-aikaa mm. ilmastonmuutosdenialistien höpinöille. Nyt kanavarypäs on kuitenkin satsannut ohjelmaan, joka varoittelee vakavasti (muun muassa) tieteenvastaisuuden tuhoisuudesta ja ilmastonmuutoksen aiheuttamasta vahingosta. Samainen Fox on monta kertaa kompuroinut surkuhupaisaan ”emme ole rasisteja, mutta…” -rasismiin, joten lisähuvittuneisuutta voi herättää, että sarjan keulakuvana on tyyppi, joka amerikkalaisen, jotakuinkin perverssin ihmistenluokittelujärjestelmän mukaan on ”musta”.

En muista nähneeni alkuperäistä Cosmosia enkä ole varma, onko sitä Suomessa lähetettykään: jos on, se on lähetetty luultavasti sen jälkeen kun vuonna 1982 muutin pois kotoa ja kieltäydyin ottamasta mukaani tarjottua televisiota.* Uusi Cosmos seurailee pitkälti alkuperäissarjan henkeä, mutta päivittää tieteen ja toteutustekniikan nykyhetkeen. Alkuperäissarjasta on lainattu myös ajassa ja paikassa liikkuva matkaväline, mielikuvitusalus, joka kiidättää Tysonia ja katsojaa galaksista toiseen, vieraille planeetoille, mustan aukon tapahtumahorisontin taa, vesipisaran sisään ja dna-molekyylin kierteiden lomaan. Samoin alkuperäisestä sarjasta on peräisin ajatus esittää maailmankaikkeuden historia alkuräjähdyksestä nykyhetkeen vuoden mittaisena kalenterina. Alkuperäissarjan näyteltyjä historiallisia jaksoja on korvattu kohtuullisen onnistuneilla animaatiojaksoilla.

Visuaalisesti toteutus on kiistämättömän komea, elokuvatasoista CGI-ilotulitusta, ja äänimaisemaankin on satsattu.† Käsikirjoitus on varsin oivaltava, yhteyksiä mikro- ja makrokosmoksen sekä eri tieteenalojen välille vedellään mainion lavealla siveltimellä. Etenkin sarjan päätösjaksossa julistetaan myös erittäin kiitettävästi ”tieteessä parasta on se, että kaikkeen ei ole vastauksia tai selityksiä” -asennetta – juuri sitä syytä, miksi tieteet ovat niin lumoava ala. Cosmos tuo ihailtavalla tavalla esille myös tavanomaisimpien ”huippuyksilöiden” sijaan niitä (ainakin ns. suurelle yleisölle) vähän tuntemattomampia tutkijoita, jotka ovat tehneet korvaamattoman arvokasta tausta-, pohja- ja analysointityötä toisten varjossa: esimerkiksi naistutkijoita ja islamilaisen tieteen loiston päiviä esitellään asianmukaisen arvostavassa hengessä.

Hieno sarja, siis, ja ainakin minun mielestäni dvd-pakettina ostamisen arvoinen. Tämän katsoo kyllä mielellään toistamiseenkin. Sarjan suomennoskin tuntuisi olevan kohtuullisen laadukasta työtä, tosin viimeisessä jaksossa sattui silmään jokunen kiusallinen kämmäys.

___
* Hommasin moisen vekottimen vasta kymmenen vuotta myöhemmin nähdäkseni kiinalaisen Viimeinen keisari -televisiosarjan, joka lähetettiin muutamia vuosia Bertoluccin komean elokuvan jälkeen. Molemmat pitäisi oikeastaan hankkia käsiinsä ja katsoa uudelleen… joskus.
† Aina voi tietysti nillittää supernovaräjähdysten ja muiden kosmisten tapahtumien äänistä – eihän ääni kuulu avaruudessa eikä supernova kuulosta pomminräjähdykseltä Maan pinnalla.

Neljäs kvartaali

·

Ja niin päättyi vuosi 2014, ja niin päättyi myös yhden vuoden apurahakausi. Hunanin tekeminen ei puolestaan pääty, ei vielä hyvään aikaan.

Vuoden verran säännöllisiä tuloja on näissä hommissa eksoottinen ja harvinainen kokemus. En voi todellakaan kiistää nauttineeni ajasta hyvin paljon. Koska apurahan lisäksi tilille kilahti reilu vuosi sitten hieman isän perintörahojakin (kuolinpesän selvittely on kestänyt erinäisiä vuosia), on ollut myös mahdollista matkustella tavallista enemmän ja kauemmaksi. Keväinen Barcelonan reissu oli silkkaa lomailua, kesäinen matka Vienanmerelle Solovetskin saarille vähän siltä väliltä – mieltä reissu avasi monessakin suhteessa, vaikka sen herättämät ajatukset eivät suoranaisesti kesken olevaan kirjaprojektiin liitykään. Syksyinen matka Kiinaan liittyi siihen sitäkin vahvemmin, enemmän kuin lähtiessä oikeastaan osasin odottaakaan. Matkalaukussa oli palatessa paljon maisemia, tunnelmia ja ajatuksia. Niitä tuli myös Anttolan TYK-kuntoutuksessa.

Apurahan syy ja tarkoitus, Hunan-romaani, ei valmistunut vuodessa. Konkreettisia tuloksia on siis vain yhden valmistuneen suomennoksen verran – Manu Chao -elämäkerta ilmestyy näillä näkymin huhtikuussa – ja suomennostyöhönhän apurahaa ei ollut tarkoitettu. Mutta Hunankin on edistynyt melkoisesti. Tiesin alusta alkaen, että tässä on kyseessä aikaisempia romaanejani paljon mutkikkaampi rakennustyö siitäkin huolimatta, että pohjana on valmis tarinarunko, aito päiväkirja 1930–40-luvuilta. Päiväkirjaan merkityt tapahtumat ja ajatukset ovat pelkkä luuranko, jonka ympärille joudun, kreationistisesti, kokoamaan esteettisesti miellyttävän ja toiminnallisen eliön.

Jo ennenkin kehumani Scrivener-kirjoitusohjelma on osoittautunut tässä hankkeessa vallan mainioksi kapineeksi. Olen aikaisemmin kirjoittanut kaikki romaanini samassa järjestyksessä missä teksti on lopullisessa teoksessa, mutta Hunanin työmetodi on erilainen: tarina rakentuu fragmentteina, näkökulmahenkilö kerrallaan. Scrivenerissä tämänkaltainen näperteleminen on helpompaa, sillä käyttöliittymä pitää esillä kaikkien projektin tiedostojen tekstit, niiden välillä on helppo liikkua ja samaan liittymään saa myös ympättyä lähdeaineistoa, ideoita, henkilöhahmojen kuvauksia tai vaikka valokuvia – tavaraa jota ei ole tarkoituskaan saada lopulliseen kirjaan, mutta joka on hyvä olla käsillä kirjoittaessa. Suurin Scrivenerin puute on suomen kielen koneoikoluvun puuttuminen, joten käsikirjoitus siirtyy perinteisempään tekstinkäsittelyohjelmaan siinä vaiheessa kun versio 1.o on kasassa. Mutta siihen vaiheeseen menee vielä hyvä tovi.

(Toinen yllä olevassa kuvassa, oikeanpuoleisella näytöllä näkyvä näppärä kirjoittajaohjelma on Aeon Timeline, joka nimensä mukaisesti on tarkoitettu aikajanan rakentamiseen. Scifi- ja fantasiakirjoittaja hyötyy siitäkin että ohjelmassa aikajana on mahdollista rakentaa itse kehitellylle kalenterille. Tässä nimenomaisessa hankkeessa tarvitsen tapahtumien ja eri henkilöiden vaiheiden kirjaamiseen kuitenkin ihan normaalia gregoriaanista.)

Työ siis jatkuu apurahakauden päättymisen jälkeenkin. Yritän saada kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille näytettävissä olevan version kasaan toukokuuksi: kirjan julkaisuhan on suunniteltu alkuvuodeksi 2016, ja toimittaminen vaatii tovin.

Näissä hommissa on harvinaista herkkua, että asioita voi suunnitella ja miettiä rauhassa, ja pitää toisinaan lomaakin tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi tehdä jotakin ns. hyödyllistä. Yritän pitää asian mielessä jatkossakin, ja ihan harjoituksen ja asian muistamisen mielessä vietän vielä tänään joululomaa. Huomenna on sitten taas työpäivä, joka alkaa – kuten monet lomapäivätkin – kävelyretkellä Malmin uimahalliin ja kolmen kilometrin kroolaamisella. Liikunnasta tulee näemmä vuosi vuodelta tärkeämpi ja mieluisampi osa viikko- ja päivärytmiä, kun aivottomaan kilpailuhenkeen ja kilpaurheilijaskouttaukseen keskittyneen koululiikunnan aiheuttamat traumat ja inhot hiipuvat. Olen tyytyväinen, että näin on tapahtunut ennen kuin mikään paikka on kunnolla ehtinyt hajota. Viime vuoden saldona on 202 yli kahden kilometrin mittaista reipasta kävelyretkeä, yhteensä 871,4 kilometriä, sekä 296,2 kilometrin uimamatka 114 osassa. Painokin on hieman pudonnut, sekä liikunnan että varsin mukavaksi rytmiksi osoittautuneen 5:2-pätkäpaastoilun ansiosta. Joulupukki toi vielä hienon urheilukello-sykemittari-aktiivisuusranneke-yhdistelmähärpättimen, joten olemisia, menemisiä ja tekemisiä on entistä helpompi seurata ja kirjata.

S. on ollut opintovapaalla, joten meillä on ollut normaalia paljon enemmän yhteistä aikaa. Se on toisaalta merkinnyt myös sitä, että minulla on tullut pläträttyä musiikin tekemisen ja äänittämisen kanssa aikaisempaa vähemmän – jonkun soitinosuuden työstäminen, treenaaminen ja eiku-pohjainen äänittely on sivullisista uskoakseni sen verran rasittavaa puuhaa, että teen sitä mieluiten vain silloin kun olen yksin kotosalla. Olin kyllä mukana White Siren -duon euroviisubiisikandidaatin äänitys-, tuotanto- ja sovituspuuhassa (tällä kertaa en soittanut enkä laulanut äänitteellä mitään), mutta hieno laulu ei valitettavasti päässyt alkukarsinnoista eteenpäin. Musiikin tekeminen on kuitenkin sen verran terapeuttista puuhaa, että jatkan sitä edelleen, sammumattomalla innolla, ihan jo omaksikin ilokseni. Sama pätee soittimien rakentelemiseen.

Tekemistä kyllä piisaa. Raha on sitten ihan eri asia: nythän minulla ei ole sovittuna uusia käännöshankkeita tai muuta ns. tuottavaa työtä. Täytyy vain toivoa, että apurahojen jumalat luovat minuun jatkossakin joitakin suotuisia katseita ja siskon kanssa omistamamme perintöasunto käy lopultakin kaupaksi.

 

 

Kypros–Englanti–Japan(i)–Kypros(–Englanti)

·

Tässä bloggauksessa on puhe muusikon omaelämäkerrasta, mutta aloitan silti videopätkällä jossa kyseinen muusikko on suhteellisen pienessä osassa. Syy on siinä, että kirjan luettuani muistin, että tämä siinäkin mainittu ensimmäinen Prince’s Trust -säätiön hyväntekeväisyyskonsertti lähetettiin luullakseni suhteellisen tuoreeltaan myös Suomen televisiossa, ja tämän konserttitaltioinnin myötä näin ja kuulin ensi kertaa sittemmin minuun varsin ison vaikutuksen tehnyttä artistia.

Konsertin taustaorkesteri – solisteista puhumattakaan – oli muutenkin aika mielenkiintoinen: tästäkin pätkästä voi tunnistaa vaikkapa rumpali Phil Collinsin (Genesis), kosketinsoittaja Gary Brookerin (Procol Harum) sekä kitaristit Midge Uren (Ultravox) ja Pete Townshendin (The Who), joista jälkimmäinen toimi konsertin musiikillisena johtajana. Meidän televisiomme äänenlaatu oli sen verran heikko, että en muista erottaneeni juurikaan, mitä vahvasti meikattu ja kummallisesti hytkyvä basisti soitti nauhattomalla instrumentillaan, mutta hänen olemuksensa sai minut arvailemaan jo ennen lopputekstien esiintyjäluetteloa, mahtaisikohan kyseessä olla etenkin Back Beat -lehden innostuneista jutuista nimenä tuttu Mick Karn jonkin aikaa aikaisemmin hajonneesta Japan-nimisestä englantilaisbändistä. Kyllä, hän se oli. Enemmän hänen musiikkiaan kuulin vasta pari vuotta myöhemmin, kun kaveri lainasi minulle Oil on Canvasin.

Alkuvuodesta muuan Rumba-ajoilta tuttu facebook-kaveri tuli maininneeksi, että Mick Karnin omaelämäkerta oli yksi hienoimmista hänen lukemistaan musiikkikirjoista. Tämä (ja MK-fanius) riittivät syiksi hankkia netin kautta käsiin käytetty kappale Karnin vuonna 2009 ilmestyneestä omakustannekirjasta Japan & Self Existence.

Nimi on varsin osuva: kirjan suuri kaari syntyy siitä kehityskulusta, joka saa alkunsa kun koulukiusattu (luokkatovereitaan tummempi-ihoinen ja lihava) Andonis Michaelides ystävystyy Battin veljesten, Daven ja Steven kanssa. Porukkaan liittyy neljänneksi Richard Barbieri, ja jotakuinkin soittotaidoton nelikko päättää perustaa bändin. Sille keksitään hätäpäissään muutama minuutti ennen ensimmäistä (hää-)keikkaa nimi ”Japan”. Kun bändi alkaa muutaman vuoden päästä herättää hieman laajempaa kiinnostusta, alkuperäiskolmikko omaksuu itselleen taiteilijanimet: Mick Karn, David Sylvian, Steve Jansen. Pitkän yrittämisen jälkeen Japanista tulee ensin kulttisankareita ja sitten hetkeksi kohtuullisen iso nimi 1980-luvun alun brittiläisessä (ja japanilaisessa!) musiikkiskenessä, mutta samaan aikaan moni asia alkaa kaatua päälle ja bändi lopettaa tehtyään loistavimman studiolevynsä (Tin Drum, 1981) ja huikean jäähyväis-livetuplan (Oil on Canvas, 1983). Nelikko kokoontuu vielä kahdeksan vuotta myöhemmin kokeilemaan yhteistyötä Rain Tree Crow -levyllä, mutta vanhat ongelmat nousevat jälleen pintaan ja yritys jää yhden levyn mittaiseksi. Kirja loppuu oikeastaan RTC:n käsiinhajoamiseen. Karnin Japanin jälkeisestä elämästä – musiikista, kuvanveistosta, ihmissuhteista ja sitoutumisongelmista – puhutaan paljon, mutta näitä käsittelevät luvut on siroteltu suuren kaaren lomaan.

Eräänlainen suuri kaari syntyy myös Michaelidesin perheen arvoituksesta: Andonis tajuaa jo lapsena ettei hänen vanhempiensa avioliitto ole onnellinen, ja kuulee äidin tehneen monta aborttia ennen kuin hän, kolmesta lapsesta nuorimmainen, sai syntyä. Arvoituksena pysyy myös, miltei kirjan loppuun asti, miksi perhe lähti Andonisin ollessa kolmivuotias kotiseudultaan Kyproksesta paljon ankeampiin oloihin Lontooseen, jossa he eivät tunteneet oikeastaan ketään, eivätkä tutustuneetkaan – siinä mitassa, että ensimmäisenä koulupäivänään Andonis tajuaa järkytyksekseen, ettei ymmärrä sanaakaan siitä mitä hänelle sanotaan: hän on viettänyt siihenastisen elämänsä ylisuojelevan äidin hoteissa eikä ole oppinut mitään muuta kieltä kuin kreikkaa.

Karn kertoo paljon ihmissuhde- ja sitoutumisvaikeuksistaan, ja arvelee dysfunktionaalisen lapsuuskodin vaikuttaneen vahvasti asiaan – ja sen, ettei hän päässyt oikeastaan elämään minkäänlaisia normaaleja nuoruusvuosia, vaan hänet revittiin kiusatun koulupojan roolista suoraan varsin suljettua elämää viettäneeksi ammattimuusikoksi.

Karn ei salaile katkeruuttaan Japanin managereita tai näiden suosikkipojua David Sylviania kohtaan. Managereiden neuvosta yhtyeen yhdessä tekemien sävellysten tekijäksi merkittiin lähes aina pelkästään Sylvian, joten muut jäsenet eivät ole hyötyneet käytännössä lainkaan siitä, että Japan-levyjä on julkaistu uudelleen kerran toisensa jälkeen: rojaltit menevät kokonaan kappaleille ilmoitetuille tekijöille. Sylvian näyttäytyy tässä kirjassa muutenkin melkoisena välistävetäjänä ja oharimestarina, joka kaappaa kerran toisensa jälkeen yhdessä tehdyn työn oman yksityiskilpensä kiillottamiseen. Hankalaa Karnille tässä on, että hän ja Dave pysyivät kaiken tämän keskelläkin vanhoina ystävinä: jos kyse oli muusta kuin työstä ja musiikista, he tulivat oikein hyvin toimeen, ja Karn pystyi jopa antamaan anteeksi, että Dave ”kaappasi” hänen tyttöystävänsä.

(Jonkin verran musiikillistakin yhteistyötä silti onnistui: Davehan laulaa Karnin toisen soololevyn Dreams of Reason Produce Monsters kaksi laulettua biisiä, ”Buoyn” ja ”When Love Walks Inin”, jotka ovat kiistattomia helmiä Karnin vähän ailahtelevassa soolotuotannossa.)

Raha vaikuttaa vahvasti katkeruuteen: kirjan mukaan Karnilla ei mennyt taloudellisesti kovinkaan hyvin Japanin jälkeisenä(kään) aikana. Hän on ehkä jättiläinen meidän basistien mielestä, mutta muuten hänen suhteellisen eklektinen ja enimmäkseen instrumentaalimusiikkiin keskittynyt soolotuotantonsa on jäänyt aika pienen piirin iloksi. Tämä on merkinnyt sitä, että hän on joutunut tekemään paljon keikka- ja sessiomuusikon hommia sellaisissa hankkeissa joista ei välttämättä olisi muuten ollut kovinkaan innostunut. Tai eihän hän tunnu olleen kiinnostunut oikein mistään mitä hänelle tarjottiin tai ehdotettiin – hän tuntui olevan kauhistunut kaikesta. Iso syy oli epävarmuus oman osaamisen suhteen: paitsi että hän ei koskaan oppinut lukemaan nuotteja, hän ei ilmeisesti myöskään koskaan oppinut niiden sävelten nimiä, mitä hän soitti tai mitä hänen olisi haluttu soittavan. Loistava korva hänellä oli kyllä aina ollut: jo lapsena, koululaisorkesterin fagotistina, hän opetteli kaikki osuutensa korvakuulolta ja sama tyyli jatkui koko ammattilaisuran. Ura kuitenkin pysyi töyssyisenä ja heikosti tuottavana, ja useaan otteeseen musiikin tekeminen oli kokonaan katkolla.

(Herkullinen on kohtaus, jossa joksikin aikaa lapsuuden kotiseudulleen Kyprokselle muuttanut tuore isä Karn keskustelee talonsa remonttimiesten kanssa: käy ilmi, että turistisesongin aikaan nämä tienaavat leipäänsä muusikoina, ja arvelevat että ensi kaudella ehkä Karnillekin riittäisi töitä jonkun rantabaarin bändissä.)

Japan & Self Existence on poikkeuksellinen elämäkerta siinä suhteessa, ettei sen päähenkilöstä missään vaiheessa tullut suurta tähteä, joten musiikillinen ura pysyi loppuun asti hankalana sinnittelynä toimeentulon ja oman itsen kannalta mielekkään ilmaisun tarpeiden puristuksessa. Siinä suhteessa se on huomattavan realistista luettavaa kelle tahansa, jotka havittelevat musiikista itselleen uraa. Japan-yhtyeestä tai 1980-luvun alun musiikkikuvioista kiinnostuneille se on myös pakollista luettavaa. Karn oikoo myös lukuisia yleisiä harhaluuloja – Japanin (tulevat) jäsenet eivät esimerkiksi kouluaikoinaan meikanneet tai värjänneet tukkaansa, tämä ”tieto” on pelkkää managerien mainoshöpinää. Julkkisjuoruista kiinnostuneille mielenkiintoinen detalji on alle kaksikymppisen Karnin jonkin aikaa kestänyt suhde häntä parikymmentä vuotta vanhempaan David Bowien entiseen vaimoon Angieen.

(Brittiläinen) musiikkijournalismi saa kuulla kunniansa moneen kertaan, alkaen siitä kuinka Japanin teinipoikiin suhtauduttiin aluksi jonkinlaisena jälkijättöisenä glam/taiderockina, sitten New York Dolls -wannabeinä* ja lopulta 80-luvun alun ”New Romantics” -popparityylin esikuvina. Karn on katkera sille että David Sylvian sai vedettyä toimittajia kuin pässiä narussa ja vääristellä kaikkea Japaniin liittyvää miten halusi.†

Kokonaisuutena, kirjana, Japan & Self Existence toimii paljon paremmin kuin iso osa lukemistani (ja suomentamistani!) muusikkoelämäkerroista. Omakustannemaisuus näkyy tarkemman kustannustoimittajan työn puutteissa, esimerkiksi monia nimiä on kirjoitettu väärin. Mutta pääosin teksti kantaa erinomaisesti ja sujuvasti. Sitä kehtaa suositella.

Olin päässyt miltei kirjan loppuun ennen kuin huomasin edellisen omistajan kopioineen takakannen sisäpuolelle Mick Karnin kuolinuutisen, joka julkaistiin vain pari vuotta tämän kirjan jälkeen:

Hän oli kuollessaan vain kolmisen kuukautta vanhempi kuin minä olen nyt. Kirjansa lopussa hän tuntui suhtautuvan musiikilliseen uraansa enemmän tai vähemmän kuihtuneena, luovutettuna asiana, vaikka muutkaan ammatilliset pyrinnöt (kuvanveisto, psykoterapian opinnot) eivät tuntuneet menestyvän sen paremmin. Siinä suhteessa minä olen paljon paremmassa jamassa, ja toivottavasti pysynkin. Kirjailijan tulonmuodostus on kyllä ihan yhtä huteraa ja vähäistä kuin ei-tähtimuusikonkin. Mutta kyllä minä aion sinnitellä. Eikä minulla ole ainakaan vielä todettu minkäänlaista syöpää, joten ennuste on aika paljon parempi.

___
* No, tottahan on, että David Sylvianin ja Steve Jansenin taiteilijanimet ovat väännelmiä Sylvain Sylvainista ja David Johansenista, ainakin Karnin mukaan.
† Tehdessäni 1990-luvun puolivälissä puhelinhaastattelua Karn oli kuitenkin oikein ystävällinen ja mukava herrasmieshaastateltava, kutsuipa minua jopa moikkaamaan itseään kun hän tulisi Vanhalle ylioppilastalolle soittamaan Alicen taustabändin mukana (jossa olivat mukana myös Jansen ja Barbieri**). En kyllä tullut menneeksi, mutta luulen että hän olisi ymmärtänyt ujouteni, jos tuli asiaa ajatelleeksi tai edes muistaneeksi.
** Pikainen korjaus: kiertuebändissä olivat vain Jansen ja Karn. Barbieri oli kyllä soittanut Alicen aikaisemmalla levyllä.

Eeppistäkäänköhän

·

Kävin eilen erinomaisessa seurassa katsomassa Peter Jacksonin kolmannen Hobitti-elokuvan Viiden armeijan taistelu. Olen aika paljolti samaa mieltä tästä jälkimmäisestä Tolkien-elokuvatrilogiasta kuin Jussi Ahlroth erinomaisessa EK:n tiedotuslehtisen esseessään. En itse myöskään suuremmin perusta ”eeppisistä taisteluista” fantasia- tai muissakaan elokuvissa – ne ovat yleensä varma merkki siitä että elokuvan työryhmä on tajunnut itsekin, että käsikirjoitus ei toimi, ideat ovat hukassa ja tarina haisee – ja Jackson oli venyttänyt noin yhden elokuvan mittaisen Tolkienin alkuperäistarinan kolmeksi ymppäämällä siihen kahden elokuvan verran eeppisiä taisteluita. Viimeisessä osassa ei juuri muuta ollutkaan, esimerkiksi juonta, järkeä tai tolkkua. Tuotantobudjettiin varatut rahat olivat ilmeisesti loppuneet kesken, mikä näkyi käsikirjoituksen puutteen lisäksi maskeerausosastolla: elokuvan pääosassa (no, periaatteessa) olleen kääpiökaartin ylettömät, huonosti suunnitellut ja surkeasti toteutetut maskit näyttivät pitkin elokuvaa lähinnä jostakin puskateatteriproduktiosta pudonneilta.

(Ehkä maskien kömpelyydellä yritettiin jotenkin joko viestiä tai peitellä, ettei kääpiöille, paria lukuun ottamatta, ollut käsikirjoituksessa annettu juurikaan tekemistä, persoonallisuutta tai tarvetta olla mukana koko elokuvassa?)

Katselin trilogian edellisen osan Smaugin autioittama maa vasta viime marraskuussa – Anttolassa, hotellihuoneessa, tablettitietokoneen ruudulta, mikä kuvastaa sitä etten odottanut ”ihan kivan” ykkösosan jälkeen kakkoseltakaan liikoja – joten sen elokuvan päättänyt viikkotelevisiosarjamainen cliffhanger jäi itselläni vain reilun kuukauden mittaiseksi. Ykkösosa oli sentään päättynyt kuin oikea elokuva, suvantoon, pieneen rauhanhetkeen, toiveikkuuteen. Kakkososan kohdalla tekijätiimin arvostelukyky oli livennyt vielä enemmän. Toisaalta: ei näitä elokuvia ole tarkoitettukaan katsottavaksi tuoreeltaan teatterissa. Teatterilevitykseen tulee vain teaser, mainos myöhemmin dvd- ja bluray-tallenteena julkaistavasta kokopitkästä Extended editionista. Voi toivoa, että (minkäänlaisesta järkevästä) juonesta puuttuvat palaset löytyvät näistä ehjemmistä versioista, ainakin silloin jos ne on aikaa (ja/tai kiinnostusta) katsoa peräjälkeen.

Jacksonin Taru Sormusten herrasta –trilogiaa pidän edelleenkin vallan mainiona elokuvatulkintana J. R. R. Tolkienin elokuvattavaksi jotakuinkin mahdottomasta romaanitrilogiasta. Toisaalta: sitä katsoessa ainoa aikaisempi elokuvaverrokki oli Ralph Bakshin avuton animaatioräpellys vuodelta 1978.* Hobitti-trilogialla on taakkana niskassaan Jacksonin oma, onnistunut ja toimiva Sormusten herra.

No, nyt ne on tehty ja nähty. Tolkien-oikeuksia hallinnoiva Christopher Tolkien on ilmeisesti inhonnut Jacksonin elokuvia niin paljon, että lupaa muiden teosten kuvittamiseen tuskin heruu, mikä on hyvä asia. Näiden elokuvien olemassaolo tarkoittanee myös sitä, että seuraavaa Tolkien-klassikoiden filmatisointia saataneen odottaa, hyvässä lykyssä, jopa kolme–neljäkymmentä vuotta, mikä on erinomainen asia. Siinä välissä ehtii varttua jo melkein kaksikin sukupolvea niitä, jotka ovat oppineet tuntemaan Keski-maansa ja hobittinsa kirjoista.

___
* Toisaalta myöskään Ryhmäteatterin Suomenlinnassa 1980-luvun lopulla esittämä Taru Sormusten herrasta -näytelmä ei ollut ollenkaan huono.