Pieniä vaikenemisia

·

Tulin sunnuntai-illan puuhasteluksi käyneeksi läpi selaimeen kirjanmerkityt blogit. Aika moni näyttää nyykähtäneen parin viime vuoden mittaan, tai kadonneen kokonaan. Ei sillä etteikö niitä olisi aikamoinen määrä edelleenkin vallan aktiivisena.

Osa on lakannut olemasta (tai päivittymästä) siksi että niiden perustamisen aiheuttama tarve on päättynyt – joissakin tapauksissa suureksi onneksi: eräs ystäväni, esimerkiksi, kirjoitti muutaman vuoden blogia syöpähoidoistaan. Merkkejä sairauden uusiutumisesta ei ole ollut kolmeen vuoteen joten voin olla ystäväni kanssa yksinomaan iloinen jokaikisestä päivästä jona blogi ei päivity.  Kirjanmerkeissä oli myös toinen, minulle tuntemattoman ihmisen blogi, joka (kun jälkeenpäin katsoin vanhoja merkintöjä) alkoi nuoren naisen arjesta kirjoitteluna ja muuttui vähitellen parantumattoman sairauden etenemisen kuvaukseksi. Viimeisessä merkinnässä hän kertoi ettei enää jaksa kirjoittaa. Nyttemmin blogi on näköjään kadonnut kokonaan.

Toisia blogeja ei alunperinkään tarkoitettu kestämään kuin tilapäistä, muutamien kuukausien tai vuoden tarvetta. Ne ovat päättyneet kun tarve on päättynyt. Toiset blogit ovat päättyneet, kadonneet tai nyykähtäneet päivittämättömään tilaan, kun kirjoittaja on kyllästynyt tai elämään on tullut niin paljon muuta tekemistä, ettei bloggaamiseen ole enää aikaa eikä/tai kiinnostusta. Niin se käy. Poistin näitä myös tuosta blogini sivupalkista, jonka edellisestä päivittämisestä on (siitäkin) tovi.

En voi kieltää ettenkö itsekin olisi aina silloin tällöin miettinyt, jatkaako bloggaamista. Palveluntarjoajan tilastojen mukaan blogisivuilla kyllä käydään ihan kohtuuvilkkaasti, mutta en ole aikoihin tullut kirjoittaneeksi mitään sellaista joka olisi provosoinut pahemmin kommenttikeskustelua. Mutta tämä kertoo ehkä yhtä paljon nettikeskustelukulttuurin muutoksesta kuin blogini tylsyydestä (mikä sinänsä on sekin ihan varteenotettava selitys). Kymmenisen vuotta sitten keskusteluliikenne alkoi pikku hiljaa siirtyä nettifoorumeilta blogien kommenttiketjuiksi, ja nyttemmin keskustelu tuntuu siirtyneen enemmän a) itse kunkin facebook-kaveripiirin väliseksi, b) avoimesti luettavien fb-profiilien päivityksissä käydyksi, c) Twitteriin ja d) joissakin tapauksissa takaisin erilaisille foorumeille.

Tässä on tieten järkeä: blogikommentit olivat alun alkaenkin vähän omituinen ja hankala paikka keskustella. Yhtä kaikki sitä kautta on tullut tutustuttua erinäisiin loistaviin tyyppeihin, joista on sittemmin tullut tuttuja myös ns. livenä ja (muualla) somessa.

Blogimaailma itsessään on jossain määrin jakautunut erilaisiin ja toisistaan etääntyviin alueisiin. Toisaalta ovat nettilehtien sun muiden ammattimaiset blogit, joiden kirjoittajille joko maksetaan tai jotka keräävät mainostuloja. Sitten ovat toiveikkaiden blogit, joissain tapauksissa samoilla ammattimaisilla nettilehtialustoilla. Niiden kirjoittajat eivät saa bloggaamisestaan tuloja, mutta heidän mielessään elää toive – ja mahdollisesti julkaisevan tahon esittämä (katteeton) lupaus – että bloggauksen tuoma huomioarvo parantaa heidän mahdollisuuksiaan päästä kiinni ammattimaiseen (ja tuloja tuovaan) kirjoittamiseen. Monet bloggaavat kertoakseen harrastuksestaan, kiinnostuksenkohteestaan tai intohimostaan: tarkoitus on levittää hyvää sanaa mielekkäästi koetusta tekemisestä tai kokemisesta, ja tämä ilo korvaa vaivannäön, joskus ruhtinaallisestikin.

(Tämän viimeksi mainitun ryhmän kirjoittajat ovat myös korvaamattoman arvokas resurssi meille kirjoittajille ja kääntäjille, jotka joutuvat tuon tuostakin penkomaan tietoa erikoisalasta tai toisesta. He ovat myös monessa suhteessa 1970-luvun lopulla Suomessa virinneiden vaihtoehto- ja punk-omakustannelehtien tekijöiden henkisiä perillisiä.)

Jotkut bloggaavat siksi että bloggaavat. Heille kyseessä on, kuten alkuperäinen idea olikin, julkinen (tai nimimerkin ansiosta anonyymi) päiväkirja. Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa, ja se saattaa tuntua vielä mukavammalta jos joku toinenkin saa lukea. Sitten on niitä, joille bloggaaminen on tiedottamista – ja mainontaa – heidän muista tekemisistään. Tähän kuuluvat tietenkin poliittiset toimijat, joiden blogiaktiviteetti lienee tällä hetkellä, kuukautta ennen eduskuntavaaleja, likipitäen huipussaan. Siihen kuuluu myös paljon meitä kulttuurialan freelancereita ja taiteilijoita, jotka korvaavat bloggaamisellaan (osittain) sitä, että lehdet ja muut mediat ovat enemmän tai vähemmän lopettaneet kaiken ei-suositun* kirjallisuuden ja kulttuurin arvostelujen, arvioiden ja haastattelujen julkaisemisen. Tämä on meidän keinomme mainostaa toimintaamme, kertoa mitä on tehty (sekä miten ja miksi) ja mitä on odotettavissa.

Itse löydän itseni aika monestakin kategoriasta. Tämä blogi – siinä missä Yrttimaa.netin ns. staattiset sivut ja Facebookin ”J. Pekka Mäkelä, kirjailija” -sivu – on osaltaan kirjailija-Mäkelän ja suomentaja-Mäkelän (ynnä musiikintekijä-Mäkelän) tekemisten mainostamista, mutta samalla se on foorumi kertoa asioista, jotka sattuvat kiinnostamaan minua syystä tai toisesta. Minua ei ole kyselty mihinkään mediaan kolumnistiksi tai palkkabloggariksi, enkä ole ihan varma lähtisinkö puuhaan jos joku kysyisi. Rahalle toki olisi käyttöä, ja tekisi ehkä kirjoittajallekin hyvää tehdä jotakin kurinalaisempaa, aikataulutetumpaa ja määrämittaisempaa säännöllistä kirjoittamista. Toisaalta se, että maksan hieman nettipalveluntarjoajalleni siitä että tämä blogi pyörii omalla virtuaalitontillani merkitsee sitä, etten ole riippuvainen mainostajista tai työnantajista, vain Suomen laista ja sen kunnianloukkauksia ja kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevista pykälistä – sekä omasta tolkusta, ihanteista ja moraalista. Se sopii minulle oikein hyvin.

___
* Kirjallisuuden (ja television) kohdalla tämä tarkoittaa nykyään lähinnä sellaista kirjallisuutta, joka ei sisällä rikostarinoita. Toivon ettei tätä lueta katkerana heittona – rikostarinat ovat parhaimmillaan oiva tapa käsitellä isoja(kin) yhteiskunnallisia ja kulttuurillisia kysymyksiä – mutta on vaikeaa olla kiinnittämättä asiaan huomiota esimerkiksi siksi, että Elinkeinoelämän keskusliiton tiedotuslehtinen (entinen Helsingin Sanomat) antoi sivun verran palstatilaa Lars Kepler -nimimerkin kirjallisuudelle ja motivoi tekstiä yksinomaan sillä että kirjat ovat ”suosittuja”.

Hänelle jäi vain maineen ies

·

Tutun näköinen ja oloinen mies astelee lavalle epävarmasti, keppiin tukeutuen, lysähtää tuolille lavan edessä olevan pöydän ääreen, poimii pöydältä olutpullon ja juo. ”Mitä te enää huudatte”, hän kysyy musiikkin alkammista odottavalta yleisöltä pikemminkin väsyneenä ja vittuuntuneena kuin huulenheittona. ”Minä olen jo täällä.”

Ei, hän ei ole viimeisten vuosien Juice Leskinen, mutta ulkoisessa olemuksessa sen huomaa vain vatsan pienuudesta… ja äänestä. Hän on tamperelaisen Teatteri Staten Lasilliset Juicea -esityksen pääesiintyjä Otto Kanerva. Kyseessä on eräänlainen jäljitelmä Juicen viimeisten vuosien akustisista keikoista: kapellimestarina ja kitaristina toimii Leskisen luottokitaristi Ari Kankaanpää, ja ohjelmisto – ilmeisesti myös ainakin osa välispiikeistä ja väkinäisistä vitseistä – on peräisin eräältä 2000-luvun keikan bootleg-äänitteeltä. (Kyseisestä äänitteestä luvan kanssa tiivistettyä puolituntista cd-levyä myydään teatterin aulassa Juicen kirjaston tuki ry:n kannattamiseksi.)

Jäljitelmäesitys jätti hieman ristiriitaisia mietteitä. Omat Juice-keikkakokemukseni ovat 1980-luvulta, jolloin laulaja/lauluntekijä oli vielä hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella, vitsit parempia ja lyhyempiä, bändit – lähinnä Grand Slam eri variaatioineen – innostuneita ja sähköisiä (sanan useammassa merkityksessä) sekä välispiikit hauskoja ainakin spiikkaajan itsensä mielestä. Kanervalla oli käsikirjoitus seurattavanaan eikä mahdollisuutta tarttua, juicemaisesti, ajankohtaisiin asioihin. Toisaalta Kanerva pystyi enimmäkseen olemaan aika uskottava ennenaikaisesti vanhentunut alkoholisti, joka ei enää jaksa eikä välitä eikä oikein pystykään – paitsi hetkittäin. Tasoltaan ja alkuperältään kirjavassa setissä oli riittävän monta huippuhetkeä, jolloin laulajakin sai itsestään irti paljon enemmän kuin kunto antaisi olettaa. Sovitukset noudattelivat Juicen viime vuosinaan suosimia kansanmusiikkihenkisiä sävyjä, mutta kuten S. totesi, muutamassa klassikossa – kuten siinä jossa Musta aurinko nousee – olisi kaivannut erityisesti kunnon urkuja nostamaan kertsiä uudelle intensiteettitasolle.

Teatteri State toimii Tampereen Hämeenkadun upeasti kunnostetussa Kinopalatsissa, ja jo tilan edellisen haltijan lanseeraman konseptin soisi yleistyvän muillakin meille myöhäisteini-ikäisille musiikkia tarjoavilla tahoilla: hyvä ateria ja kunnon konserttti, istumapaikkoja ja juomaa akustisesti toimivassa salissa.

image

 

Juice-konsertin tunnelmista oli hyvä jatkaa Juice-elämäkerralla. Antti Heikkisen Risainen elämä – Juice Leskinen 1950–2006 (Siltala 2014) on saanut suitsutusta ja ihan aiheesta. Kyseessä on huolellisen perehtymisen, lukuisten haastattelujen ja perusteellisen pohjatyön varaan hyvin kirjoitettu elämäkerta, aiheensa arvoinen.

Kaikista painotuksista en ehkä ollut ihan samaa mieltä. Hetkittäin tuntui kiusaannuttavalta, kun Heikkinen pyrki jo Leskisen teinivuosista alkaen kartoittamaan, missä ”normaali” kupinotto alkoi muuttua miehen jo pariin kertaan ennen kuolemaansa melkein tappaneeksi krooniseksi alkoholismiksi. Juicen musiikkia käsitellään ensisijaisesti tekstien kannalta, musiikillinen analyysi jää vähemmälle. Hetkittäin tekstien yksityiskohtien(kin) linkittäminen todellisen Leskisen yksityiselämään tuntui sekin vähän turhan alleviivaavalta ja juorulehtimäiseltä. Kyllähän Leskinen pisti paljon omaa elämäänsä ja asioitaan lauluihin, mutta on niissä paljon muutakin. Heikkisellä on myös turhankin vahvaa intoa selittää Leskisen elämän kaikkia vastoinkäymisiä tämän pitkävihaisella taipumuksella tulkita kaikki aina toisten syyksi. Vaikea kuvitella, että kukaan olisi niin yksioikoinen ihminen. Itse luin riveiltä ja rivien välistä, että Leskinen saattoi olla vähän samantyyppinen ”sosiaalinen introvertti” kuin minä itsekin: hän viihtyi hyvässä seurassa, joko porukan jäsenenä tai pöydän kunkkuna, mutta tarvitsi samaan aikaan paljon aikaa omissa oloissaan – ja sivullisena, ulkopuolisena tarkkailijana. Etenkään tähän viimeiseen hänellä ei ollut kovinkaan hyviä mahdollisuuksia viimeisten vuosikymmeniensä aikana: hänen naamansa ja olemuksensa olivat liian tuttuja kaikille tässä maassa.

En myöskään ole ihan vakuuttunut Heikkisen käsityksestä, että Leskisen kuolemaan johtanut dialyysihoitojen laiminlyöminen olisi ollut tahatonta, tai (katteetonta) kuvitelmaa siitä että kunto olisi paranemassa ja munuaiset olisivat alkaneet jostakin syystä toimimaan.  Leskinen oli perusteellinen mies ja  luultavasti tutki kirjallisuutta myös oman terveydentilansa suhteen. Oma äitini kävi viimeiset kymmenen elinvuottaan dialyysissa kolme kertaa viiikossa – Tampereella  ollessaan joitakin  kertoja Leskisen vierustoverina – ja tiesi aivan hyvin, mihin hoitojen väliin jättäminen johtaisi. Kun hän oli aivohalvauksen jälkeen joutunut loopullisesti sairaalaan, hän valitsi hyvin tarkkaan hetken, jolloin hän ilmoitti hoitajille lopettavansa dialyysihoidossa käymisen: hän ilmoitti sen hoitajille molempien lastensa ollessa paikalla ja tiesi, että mekin tietäisimme kyllä mitä se merkitsi. Olen aika varma, että Leskinenkin oli tiennyt pari vuotta aikaisemmin.

Yhtä kaikki, Antti Heikkinen on nostanut muusikkoelämäkertojen riman melkoisen korkealle. Minua on itsekin muutama vuosi sitten houkuteltu tälle tietokirjallisuuden alalle myös kirjailijaksi eikä vain suomentajaksi, mutta nyt minulla on vielä vähemmän halua ryhtyä sellaiseen urakkaan. Toiset, ainakin Antti Heikkinen, tekevät niitä hommia paljon paremmin kuin mihin minä kykenisin.

Viisikirjaiminen inhokki

· 2 kommenttia ·

Varmaankin kaikilla kielen kanssa läträävillä on suosikki- ja inhokkisanoja. Aika montaa tuttavaa ärsyttävät erilaiset muotisanat ja -ilmaukset, jaxuhalit sunsensellaiset, joissa on se hyvä puoli että niistä päästään yleensä sujuvasti eroon muutamassa vuodessa. Monesti tykkäämiset ja ärsyyntymiset ovat perin epäloogisia, tai perustuvat syihin joita ei ihan ensinäkemältä tulisi ajatelleeksi. Muistelen, että joskus muutama kymmenen vuotta sitten olisi suomen kauneimmaksi sanaksi valittu jossakin lehtikilpailussa somero. Kyllä, kyllähän se soi itse asiassa aika kauniisti, ja on jotenkin hyvin suomalaissoundinen. Mikäpä ettei.

Minä en pidä sanasta biisi.


Heikki Paunonen: Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii – Stadin slangin suursanakirja. WSOY 2000

Siis kyllähän minä käytän sitä ihan kohtuullisen taajaan, mutta puhuessa. Kirjoitettuna se näyttää minusta, yhä edelleen, suunnilleen yhtä oikeassa paikassa olevalta kuin lantsarit tanssilattialla. Slangilla kirjoittaminen on tietysti asia erikseen. (Ylläolevassa Paunosen järkälemäisessä slangisanakirjassa mainitaan lähteenä, kuten tarkkaavainen ja tietäväinen lukija ehkä huomaakin, myös minun isäni, joka kirjoitti varsin mainioita slangipakinoita 1970-luvun alkupuolella.)

Normaalissa yleissuomenkielisessä asiatekstissä biisi-sana saa minut yhä edelleen kiemurtelemaan kiusaantuneena, ainakin sisältäpäin. Tämä ei olisi tietysti suurikaan ongelma, ellen sattuisi kääntämään työkseni varsin taajaan musiikkia käsittelevää kirjallisuutta. Siinä käännöksen versiossa joka minulta ensimmäisen kerran lähtee kustantajalle on yleensä noin nolla kappaletta biisi-sanaa, ellei sitten joku tekstissä haastateltu henkilö puhu selkeästi vahvasti slangihtavaa puhekieltä, joten biisi voi olla paikallaan. Mutta muuten käytän melkein mitä tahansa muuta sanaa.

Ongelmana ovat tietysti sopivat synonyymit. Englannin song voi tarkoittaa myös instrumentaalikappaletta eikä ole merkityssisällöltään aivan sama kuin suomen laulu,* jossa on tietysti sekin ongelma että samaa sanaa käytetään myös musiikkikappaleen vokaaliosuudesta tai vokalistin instrumentista. Jokainen ammattinsa osaava kustannustoimittaja puuttuu tekstiini ja merkkaa ainakin osaan minun kappaleistani ja lauluistani korjausehdotukseksi biisin. Onhan sana nykyään jopa Kielitoimiston sanakirjassa:

biisi5 (rinn. piisi) ark. musiikkikappale, sävelmä, iskelmä, ”kipale”.
yks. nom.    biisi
yks. gen.    biisin
yks. part.    biisiä
yks. ill.    biisiin
mon. nom.    biisit
mon. gen.    biisien
mon. part.    biisejä
mon. ill.    biiseihin

Vaikka hakusanan kohdalla yhä luke tuo ”ark(ikielinen)”, suostun kyllä ihan kiltisti ainakin osaan ehdotuksista, vaikka katsonkin tekstini olevan enemmän yleis- kuin arkikieltä. Suostun, vaikka hampaat hieman pitenevätkin joka ikinen kerta.

Ihan normaali nykykielinen sanahan se on, ja sopii vielä taustaltaan† afroamerikkalaiseen rock-, pop- ja bluesmusiikkiin, jota suomentamani kirjat yleensä käsittelevät. Minä en vain pidä siitä. Se näyttää hölmöltä, jotenkin siltä kuin keski-ikäinen setä tai täti yrittäisi olla cool ja käyttää nuorisokieltä, se näyttää minusta ihan yhtä hölmöltä ja kornilta kuin vaikkapa… no… esimerkiksi jos yleiskieliseen tekstiin korjaisi kappaleen tai sävelmän tilalle sanan tsibale. Se svengaa yhtä huonosti kuin särökitara Schubertin liedeissä. Vielä huonommin svengaa sanan seiskytlukuinen rinnakkaismuoto piisi.


Kaarina Karttunen: Nykyslangin sanakirja. WSOY 1979.

 

Eihän minulla ole, kuten huomaatte, mitään järkeviä perusteluja biisivastaisuudelleni. Minä en vain pidä sanasta. Ei se tietysti ole edes pahimpia (musiikkiin liittyviä) sanainhokkejani. Suostun kyllä korjaamaan suomennokseeni sanan biisi, mutta en jumaliste rupea edelleenkään, esimerkiksi käyttämään jammailla-verbiä merkitsemään ”kevyttä, innostunutta tanssahtelua musiikkiesityksen tai -äänitteen tahdissa”. En, en, en.

Jossain se menee minunkin rajani.

___
* Kahden kielen näennäisesti (ja sanakirjan mukaan) samaa asiaa tarkoittavien sanojen merkityssisällöt ovat harvoin kovinkaan samanlaisia muutenkaan. Mutta tämänhän kaikki varmaan tietävätkin.
† Alkuperänä on ilmeisesti vanhan polven amerikkalaisten jazzmuusikoiden samassa merkityksessä käyttämä piece.

Albumialbumi XVI

·

Jos suorittaa levyostoksia lehtien tai kavereiden suositusten perusteella – tai sillä perusteella, että artistin joku toinen levy on ollut mainio – tulee väkisinkin joskus huteja. Musiikki ei kolahda yhtään tai on ihan kivaa. Toisinaan kolahdus kuitenkin tapahtuu, pitkällä viiveellä. Little Featin tapauksessa minulla kävi niin kahdesti.

1980-luvun alussa ollut edes tietoinen Little Featin punk-piirimaineesta tylsänä ja viihteellisenä länsirannikon muniinpuhalteluna, vieläkin tylsempänä keskitien bändinä kuin… no, vaikkapa Eagles. En lukenut oikeita lehtiä, mutta käsitys bändin kiinnostavuudesta olikin peräisin perin konservatiivisen Back Beat -lehden historiikkijutusta. Olin myös kuullut radiosta vimmatun nopean liveversion ”Teenage Nervous Breakdownista”. Jo aikaisemmin syntynyt kiinnostus slide-kitaratekniikkaan aiheutti lopulta ostopäätöksen jonkun tarjouslaarin äärellä, ja Sailing Shoes (1972) saapui kotiin.

Levy kuulosti, niin, ihan kivalta. Ei sen enempää. Siihen aikaan minulla oli kuitenkin sen verran vähän levyjä että uutta hankintaa tuli pyöriteltyä tuon tuostakin, lueskeltua sisäkannen sanoituksia ja ihmeteltyä Neon Parkin surrealistista kansikuvaa. Ja kuinka ollakaan, vähitellen niukka, juureva ja romanttinen musiikki alkoi tehdä pesää jonnekin mielihyväkeskuksen tietämiin.
.

.

Epätasaiselta albumi kuulostaa edelleenkin, ja siltä löytyy useampikin raita, joka jää jopa ihan kivan alapuolelle (etenkin tietysti kertakäyttövitsimäinen ”A Apolitical Blues”). Mutta ne parhaat hetket ovat sitäkin hehkeämpiä ja niihin kuuluu myös albumin luultavasti tunnetuin ja coveroiduin laulu ”Willin’”, johon sittemmin tein itsekin suomenkielisen tekstin. (Siinä alkuperäiskappaleen epämääräinen salakuljettaja oli vaihtunut tyyppiin, joka ryyppää opiskelijabileissä ja sotkee ihmissuhteitaan – mukana oli monta viittausta nyttemmin kadonneisiin helsinkiläisiin opiskelijapaikkoihin, kuten Ankkaan, Olliin ja Tavastian T-iltoihin.)

.


.
(Itse asiassa tämä Sailing Shoes -versio on sekin coveri: Little Feat oli levyttänyt laulun karumpana versiona jo esikoisalbumilleen. Siinä slide-kitaraa soitti kätensä lennokkipotkurilla teloneen Lowell Georgen sijaan bändin tuttavapiiriin kuulunut maestro Ryland P. Cooder.)

Ja kyllähän ”Teenage Nervous Breakdownista” löytyy minun korvaani varsin mainio yhdistelmä punk-energiaa ja slide-kitarointia. Ehkä Lowell George muisteli tässä lyhytaikaiseksi jäänyttä visiittiään esipunkbändi Standellsin laulajana?

.

.
Vähän myöhemmin jossakin tarjouslaarissa sattui silmiin samaisen bändin myöhempi livetupla-LP Waiting for Columbus (1978), ja Sailin’ Shoesin antaman hyvän vaikutelman ansiosta syntyi ostopäätös. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla innostus jäi kuitenkin kovin laimeaksi. Levy kuulosti ihan kivalta.

Mutta sekin levy alkoi aueta uusien kuuntelukertojen myötä. Tässä vaiheessa Feat oli kasvanut kuusimiehiseksi: alkuperäisbasisti Roy Estrada oli lähtenyt (jälleen tuttavapiiriin kuuluneen) Captain Beefheartin bändiin, tilalle oli tullut funkympi Kenny Gradney sekä lisäksi kakkoskitaristiksi Paul Barrere ja lyömäsoittajaksi Sam Clayton. Musiikki otti vahvemmin vaikutteita New Orleansin perinteestä ja, valitettavasti, myös jazzista: ”valitettavasti” siksi, että tämä tarkoitti pitkiä ja päämäärättömiä sooloja rikkomaan hienosti sävellettyjen laulujen rakenteita. Erityisesti turhien soolojen päämäärättömyydessä kunnostautuu livetuplalla kosketinsoittaja Bill Payne.

Silti tälläkin levyllä on monta kertakaikkisen hienoa laulua ja kertakaikkisen hienoja versioita niistä. ”Mercenary Territoryssa” loistaa myös funkorkesteri Tower of Powerin puhallinsektio, ja George pääsee käyttämään vakiokikkaansa päättäessään (ihailtavan lyhyen) slide-soolonsa pitkään ”otelauta loppuu kesken” -säveleen.

.

.

Yksi suosikkejani tältä levyltä on ollut aina ”Spanish Moon”. Käsiini päätyi myöhemmin irtolehtipainos Waiting for Columbusin nuottikirjasta, ja tajusin siitä että koko biisi kulkee yhden ainoan soinnun varassa. (Tarinan mukaan orkkisversio syntyi bändin jammaillessa studiossa, kun Lowell George saapui myöhässä paikalle, käski muiden jatkaa soittamista ja lauloi kompin päälle aivan uuden tekstin ja melodian.)

.

.

Vuonna 2002 Columbusista julkaistiin kahden cd-levyn versio, jossa mukana oli reilu pläjäys ennenjulkaisematonta materiaalia samoilta live-keikoilta, ja jossa alunperin perin kummallinen levypuoliskojen järjestys oli korjattu mielekkäämmäksi (LP-versiolla bändi poistuu nimittäin ”Spanish Moonin” jälkeen yksitellen lavalta jo B-puoliskon päättyessä, joten C- ja D-puoliskot, koko kakkoslevy, olisivat siten muka encoreita.) Siltä löytyy myös alkuperäisen kiinnostukseni herättänyt ”Teenage Nervous Breakdown” -liveversio, joka tosin oli julkaistu jo kaikenlaisesta julkaisemattomasta ja vähän julkaistustakin materiaalista koostetulla Hoy-Hoy!-kokoelmalla.

Little Featin muu tuotanto tuli sittemmin hankittua sekin hyllyyn, ja sama epätasaisuus vaivaa muitakin albumeja. Silti niidenkin helmet tekevät albumit vaivan arvoisiksi.

.

.

Oikeaa Little Featia en koskaan kerennyt näkemään lavalla – bändin johtaja Lowell Georgehan kuoli jo vuonna 1979 – mutta olen onnistunut näkemään livenä parikin kertaa 1980-luvulla uudelleen kootun ja ilmeisesti edelleenkin jatkavan version Little Featista. Parhaimmillaan ryhmä on ollut melkoisen mainiota juurevaa meininkiä, mutta rosot on korvattu rautaisella ammattitaidolla, mikä on tarkoittanut myös niitä tolkuttoman pitkiä sooloja. Yhtyeessä ei myöskään ole enää tiukkaa johtajaa seulomassa omista ja muiden ehdotelmista parhaita lauluja levytettäväksi, joten albumien taso on ollut kovin kirjava.

Mutta hetkiä on niilläkin. Vuoden 2002 Join the Band olisi muuten pelkkä kevyesti ohitettava paketti ”ystävien” kanssa levytettyjä uusversioita klassikoista, ellei sillä olisi Inara Georgen tulkintaa isänsä Sailin’ Shoesille tekemästä laulusta ”Trouble”. Se koskettaa ainakin minua, ja syvältä.

.

Mykkäelokuvan sijaan sokeateatteria

·

Teatteri Tuike on mainio tapaus, jota kehun mielihyvin. Kävelymatkan päässä kotoa, aivan Tapanilan aseman vieressä, tehdään monipuolista ja kokeilevaa(kin) teatteria hyvässä hengessä ja ajatuksella.

Eilisiltana kävimme katsomassa Viimeinen vuoro -nimisen esityksen, jota ryhmä kutsuu ”aistikauhuteatteriksi”. Yhdyssanan ensimmäinen osa viittaa siihen, että yleisön aisteista se eniten käytetty, näkö, poistettiin pelistä lentokoneessa nukkuneille tuttujen silmikoiden avulla. Esitys piti kokea kuulo-, haju- ja kosketusaistien varassa: ”HC-lipun” lunastaneille kosketusaistin merkitys kasvoi, sillä heitä saatettiin suoranaisesti koskettaa (käsin tai eri esineillä), meillä ”pelkääjän paikoilla” oleville tuntoaistin osuus rajoittui ilmavirtoihin ja, eräässä vaiheessa, läheltä huokuvaan kuumuuteen.

Ja, kuten yhdyssanan toinen osa kertoo, kyseessä oli kauhutarina.

Perustarina on yksinkertainen: yleisö on matkustajina lauantai-illan viimeisessä metrossa kohti Ruoholahtea, kun ensin tapahtuu jotakin varsin arkista, mutta perin epämiellyttävää, joka pian muuttuu vähitellen joksikin hyvin epätavalliseksi ja pelottavaksi.

Ainakin omasta mielestäni tunnin mittainen esitys oli vahvimmillaan ja tehokkaimmillaan alkupuolen arkisuudessa, kun vaunuun tunkevan tupakin- ja kaljanlemuisen kännikkään mesoaminen ja möykkääminen palauttivat mieleen tutusti vastenmielisiä tilanteita silmille hyppivistä ääliöistä. Metrovartijoiden peliin puuttuminen ja siitä seurannut asioiden karkaaminen kaikkien käsistä oli toteutettu myös hienosti. Mutta sitten tarinaan alkoi olla vaikeampi samaistua, ja sitä alkoi seurata enemmän ulkopuolisena katsojana (”Mitähän ne seuraavaksi keksivät?”) ememmän kuin alun oikeana metromatkustajana (”Mitä täällä oikein tapahtuu?”).

Osittain tässä oli kyse näyttämötekniikan rajallisuuksista. Kahdella kaiuttimella toteutettu äänimaisema oli ainakin meidän istumapaikallamme niin toispuolinen, että kunnollisen kauhukokemuksen tarvitsema tilanteeseen uppoutuminen jäi kokematta. Samoin juonenkulun kannalta tärkeät metrovartijoiden radiopuhelinviestit kuuluivat niin epäselvästi, että asiasisältö jäi epäselväksi (mikä on osin voinut olla ihan tarkoituksellistakin). Kun roolihenkilöiden tunnelmat alkoivat horjahdella kauhun ja epätoivon tietämissä, näyttelijöiden äänenkäyttö alkoi muuttua alun vallan toimivasta eläytymisestä turhan, eh, harrastelijateatterimaiseksi. Lisäksi kauhutunnelmaa oli yritetty kohottaa rakentamalla äänitaustaan uhkaavaa, melodiatonta musiikkimassaa, mikä vei tehoa pois asemien välille pysähtyneen metrovaunun äänettömyydeltä.

(Tämä on kuitenkin ehkä ollut välttämätöntä, sillä Tuikkeen tila sijaitsee aivan radan vieressä, ja ohi ajavien junien ja muun liikenteen äänet olisivat saattaneet nekin pilata immersion tunnelmaa.)

HC-paikalla kokemus olisi tietysti saattanut olla voimakkaampi – tai ainakin epämiellyttävämpi. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu kosketusetäisyydelle tunkeilu, joten vieraan ihmisen ihon ja tavaroiden – ja jonkun tuntemattoman tavaran, olennon tai aineen – voi olla pelottavaa jo sinänsä. Joka tapauksessa Viimeinen vuoro oli ehdottomasti vaivan arvoinen esitys. Toivottavasti Tuikkeen väki jaksaa jatkaa edelleenkin tuolla mukavan kävelymatkan päässä.

Albumialbumi XV

·

Pertti Kurikan nimipäivien riemastuttavan UMK-voiton kunniaksi esittelen teille tällä kertaa jotakin vähän toisenlaista musiikkia aivan toisen paperiarkin marginaalista. Yhtäläisyyksiä on silti: juurevuus, omaehtoisuus, huumorintaju.

Toisinaan levyt tai laulut saavat matkaansa vahvoja muistikuvia paikoista, joissa ne on tullut kuulleeksi ensi kertaa, tai jonkun hyvin merkittävän kerran. Tämänkertainen albumi yhdistyy mielessäni puolivuotiseen asuinkauteeni Katajanokan Vyökatu 10:ssä syksyllä 1982. Luullakseni ostin levyn silloin, mutta olihan se ehtinyt istua toivelistan kärkisijoilla siitä lähtien kun Rockradio oli jonakuna iltapäivänä soittanut pahaa-aavistamattomille, mutta sitäkin alttiimmille korville ”Mercury Bluesin”.

.

.

Väijyin sittemmin (ajan tyyliin) montakin Rockradiota sormi nauhurin rec-näppäimellä, mutta onnistuin tallentamaan ainoastaan laulun alkuperäisversion, K.C. Douglasin ”Mercury Boogien”. Hieno laulu sekin, ei siinä mitään, mutta ei yhtä hillitöntä paahtoa ja slide-kitararevittelyä kuin David Lindleyn remakka coveri. Onni ei ollut kuitenkaan myötäinen, joten lopulta oli pakko purra hammasta ja kantaa vähiä rahoja levykauppaan, jälleen kerran. Reissu osoittautui onneksi hyvinkin vaivan arvoiseksi. Lindleyn esikois-sooloalbumi El Rayo-X soi edelleenkin mielellään ja usein.

Slide-kitaratekniikkainnostukseni oli saanut alkunsa jo pari vuotta aikaisemmin The Blues Bandin ansiosta, joka innoitti kuuntelemaan bluesperuista musiikkia muutenkin – ja aloittamaan soittamisen opettelun ihan tosissaan. Myös ”Mercury Bluesia” tuli tapailtua valitulla soittimellani bassolla, jopa siinä mitassa että tein siihen suomenkielisen tekstin ensimmäistä bändiäni Kumpula-projektia varten. Samasta laulusta innostui minua jossain määrin nimekkäämpi artisti Pave Maijanen, joka Mistakes-yhtyeineen levytti raidan nimellä ”Pakko saada BMW”. Omahyväisenä tyyppinä pidän toki enemmän omasta, vähän abstraktimmalla tasolla kulkevasta sanoitusversiostani.

Kertokaa mistä sitä saa, mitä maksaa,
kaikki haluaa
koska kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa

Joku sen sai, kehui tottakai
lauantaista maanantai
koska kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa…

Itse albumi osoittautui sitten musiikillisesti melkoisen monipuoliseksi tapaukseksi. Lindley on jossakin haastattelussa kertonut asuneensa Lontoossa 1970-luvun alussa, jolloin ensimmäisen aallon skinheadit kuuntelivat alkuperäistä jamaikalaista ska-musiikkia.* Tästä syystä Lindley kertoi kuulevansa kaiken edelleenkin ska-versioina.† Toisaalta Lindley on tienannut ammattimuusikon leipäänsä muun muassa kantribändien steel-kitaristina ja viulistina sekä toiminut pitkän linjan laulaja/lauluntekijä Jackson Brownen luottomuusikkona.** Nämäkin vaikutteet kuuluvat, ja vahvasti kuuluvatkin. Kun pakettiin lisätään vielä kelttiläinen musiikki saadaan tulokseksi ”Pay the Man”, perin kepeältä kuulostava rallatus jonka teksti osoittautuu tarkemmalla kuuntelulla paljon pintaa tummasävyisemmäksi.

.


.

Aikaa myöten levyn rakkaimmaksi palaksi on noussut avoimemmin mietteliäs ”Quarter of a Man”, joka istuu sitkeästi myös ”tuollaisen laulun haluaisin säveltää” -listallani.

.


.

El Rayo-X -albumin jälkeen Lindleyn kiertuebändi alkoi käyttää samaa nimeä, ja seuraava albumi, hyvin samanhenkinen Win this Record! julkaistiinkin tällä nimellä. Vähän myöhemmin ryhmä teki remuisan konserttilevyn El Rayo Live sekä tuotetumman albumin nimeltä Very Greasy (1988), joka kannattaa sekin hankkia muun muassa hillittömän ”Werewolves of London” -coverin ansiosta. Koko ajan Lindley on jatkanut uraansa sessiomuusikkona ja tutustuttanut kuulijakuntaansa myös maailman musiikkien vähemmän tunnettuihin lajeihin: tältä saralta pitää ehdottomasti mainita kaksi hienoa World Out of Time -levyä, joilla Lindley soitaa madagasgarilaisten perinnemuusikoiden kanssa. Omat levyjulkaisunsa Lindley on nyttemmin hoitanut oman putiikkinsa kautta.

El Rayo-X:ää en koskaan ehtinyt valitettavasti nähdä livenä. Lindley-livekokemukset ovat jääneet kahteen akustiseen duokeikkaan, joista toinen oli Roskilden festivaaleilla toisen slide-virtuoosin Ry Cooderin kanssa ja toinen Savoy-teatterissa vanhan yhteistyökumppanin Jackson Brownen seurassa.

Laitetaan loppuun kuitenkin akustinen pala kolmannen artistin kanssa, jolla on, heh, suomalainen maahanmuuttajatausta.

.

___
* Rasistit kaappasivat skinhead-liikkeen vasta puolta vuosikymmentä myöhemmin. Alkuperäiset skinit arvostivat ns. mustien kulttuuria ja musiikkia hyvinkin paljon.
† Hänen myöhemmiltä levyiltään löytyy mm. riemukas ska-versio Temptationsin ”Papa Was a Rolling Stonesta”.
** Brownen esoteerinen ja eklektinen ”puoli-live” Running On Empty on hankkimisen arvoinen albumi, eikä ainoastaan Lindleyn komean soitannan vuoksi.

Kunniakysymyksiä

·

Kansallisteatterissa saa parhaillaan ensi-iltaansa Pirkko Saision ja Jussi Tuurnan musiikkinäytelmä Slava! Kunnia. Teos tuli nähtyä ennakkoesityksessä maanantaina, joten ehkä muutama huomio.

Mielenkiintoista kyllä Timo Hännikäisen etukäteiskohulla markkinoitu esseekirja on saanut saman Kunnia-nimen. Tämä luultavasti on pelkkää yhteensattumaa, vaikka onkin totta että Hännikäisen ja nyky-Venäjän viralliset käsitykset miehuudesta ja miehisyydestä tuntuvat (ainakin pintapuolisesti ottaen) lähestyvän toisiaan aika tavalla. Ruutukaappausten ja kuulopuheen perusteella jotkut Homma-foorumin oikeistolaiset – joukkio, johon Hännikäinen tuntuu mielellään assosioituvan – ovat jo hyvän tovin haaveilleet, että Venäjän miehitys pelastaisi sen, mitä foorumilaiset pitävät ”suomalaisena kulttuurina”. Ja Slava! Kunnia. esittääkin Venäjän – tai ainakin sen suuren johtajan Volodjan – kovin valloitushaluisena maana, suuntaan jos toiseenkin.

Tämä ei ole totisesti ainoa Venäjä-klisee joka näyttämölle nostetaan, toisinaan kovinkin vahvasti alleviivaten ja toistellen. Alun ”Volgan lautturit” -kohtaus on vielä varsin tyylikäs, mutta pian sen jälkeen mm. Potemkinin kulisseja alleviivataan niin perusteellisesti että tyhminkin katsoja varmasti tajuaa. Musiikkinäytelmä tuo monta kertaa mieleen, hyvässä ja pahassa, erinäiset 1970-luvun näyttämöteokset, joissa ilkeily ja piikittely kohdistui Etelä-Amerikan diktatuureihin ja niiden naruja kiskoskeleviin monikansallisiin yrityksiin (ynnä tietenkin CIA:han ja muihin yhdysvaltalaisiin instituutioihin). Tällä kertaa ilkeillyiksi päätyvät oligarkit omine suuryrityksineen, muutamakin diktaattori ynnä suuren Venäjän suuri johtaja, joka laitetaan sanomaan, ettei Neuvostoliitossa ollut muuta vikaa kuin sosialismi.

Kovin kauaksi ei siis entisistä teemoista loikata. Käsittelytavoissakin on paljon yhtäläisyyksiä, jälleen hyvässä ja pahassa. Näytelmän päähenkilöt, yllättäen vallan huipun vierelle päätyvät konduktöörikaksoset Obeda ja Pobeda, tuovat mieleenkin monen vanhan näytelmän valistusversiot vanhasta veijariperinteestä: itselleni nousi, jostakin syystä, verroksiksi Bertolt Brechtin vuonna 1944 kirjoittama, Jaroslav Hašekin hahmoja lainaileva Švejk toisessa maailmansodassa. Osoittelevuuden, alleviivaavuuden ja idealistisen naiviuden (loppuratkaisu!) sekä lievän ylimittaisuuden kuitenkin pääosin jaksaa, kun musiikki, lavastus ja muu toteutus toimii vallan komeasti. En muista aikoihin nähneeni teatterin lavalla loppukumarruksen aikaan niin montaa näyttelijää ja kuorolaista. Kaiken kaikkiaan vallan viihdyttävä teatterikokemus, kunhan ei mene paikalle odottaen näkevänsä ja kokevansa jotakin kovin syvällistä tai valaisevaa Venäjä-analyysia.

Niin, ja Janne Marja-ahon esittämä Conchita Wurst oli kertakaikkisen huikea.