Päivitin äsken Yrttimaa.netin ”luottamustoimet” -sivua.* Huolimatta ovea (edes hivenen) kolauttaen tekemästäni poistumisestani Suomen kääntäjien ja tulkkien liitosta en ole lopettamassa järjestöissä pyörimistä. Olen palannut Koillis-Helsingin vihreiden hallitukseen varapuheenjohtajaksi, ja eilen Helsingin kirjailijoiden vuosikokous valitsi minut toiselle kaksivuotiskaudelle yhdistyksen hallitukseen.
Aika hyvin ihmiseltä, joka pitää itseään perin introverttina ja viihtyy parhaiten ollessaan yksin työpaikallaan.
Työyhteisön puute vaikuttaa toki melkoisesti järjestötoimintakiinnostukseen: jossain niitä ihmisiäkin pitää nähdä, ja vaikka olen introvertti en ole sentään erakko. Lapsena saatoin haaveilla yksinpurjehduksesta maailman ympäri, mutta ajatus ei ole enää vuosikymmeniin tuntunut erityisen viehättävältä. Olen näissä asioissa perin myöhäiskypsä, joten sosiaalistumiseni (edes hieman) tapahtui vain paljon myöhemmin kuin useimmilla ihmisillä, siinä vaiheessa kun aloitin yliopisto-opinnot. Entinen luokkatoveri veti minut mukaan ainejärjestöömme Limekseen ja se oli sitten ns. menoa. Taisin seuraavina vuosina käyttää paljon enemmän aikaani järjestötoimintaan (ja bändin perustamiseen) kuin opiskeluun. Sittemmin tapahtunut pääaineen vaihto fysiikasta filosofiaan johtuikin vain osittain mielenkiinnon kohteiden muuttumisesta. Muutaman vuoden kuluessa elämäntilanteen muutokset saivat minut vähentämään järjestöaktiivisuuden jotakuinkin nollille pitkäksi aikaa: jälkeenpäin ajatellen tässä näkyi myös pikku hiljaa paheneva pitkäkestoinen masennus ja koko ajan hankalammaksi muuttunut ihmissuhdetilanne.†
Aktivismi alkoi oikeastaan uudelleen vasta 2000-luvun puolella. Välillä olen onnistunut sitoutumaan vähän turhankin moneen järjestöön ja tehtävään yhtä aikaa, jolloin kaikille (tai millekään) ei ole oikein riittänyt aikaa tai energiaa, etenkään niinä aikoina jolloin olen ollut aktiivina porukassa, jossa on ollut meneillään monenlaisia kriisejä tai ihmissuhdejännitteitä. Olen onneksi onnistunut (oppinut) pysymään itse sellaisissa lähinnä sivustakatsojana, mutta voimia sivustakatsominenkin vaatii. Niinpä yritän nyttemmin pysytellä järjestötoiminnassa ainoastaan kohtuukäyttäjänä.
Energia- ja pitkäpinnaisuusvaatimuksista huolimatta järjestötoiminta on yhtä kaikki antanut minulle paljon enemmän kuin ottanut. Toisinaan olen onnistunut järjestötoiminnan kautta tönäisemään itselleni tärkeitä asioita edes pikkuisen eteenpäin. Toisinaan toiminta on ollut hyvinkin pitkälti sitä miltä se ulkopuolisen silmin näyttää: aikuisten hiekkalaatikkoleikkejä. Pikkunäpertely voi kuitenkin olla iloksi tai avuksi myös ainakin muutamille muille kuin näpertelijöille itselleen. Ujolle, huonosti kanssaihmisiin tutustuvalle introvertille järjestötoiminta on ennen kaikkea tuonut monia tuttavia, kavereita ja joitakin rakkaita ystäviä. Se, jo pelkästään, on tehnyt kaikesta näpertelystä ja turhautumisista vaivan arvoista.
Ja sitä paitsi mistäs kirjailija kirjoittaisi ellei ihmisten (ja muutamien ei-ihmisten) kohtaamisista? Ja miten niistä kirjoittaisi, ellei altista itseään uusille kohtaamisille? Vaikka omista romaaneistani ei löydykään varsinaisia järjestötoimintakuvauksia, tapaus jos toinenkin, hahmo jos toinenkin on saanut alkunsa jostakin järjestökuvioissa kohdatusta ihmisestä tai tilanteesta.
Ja ei, en kerro mitkä tai ketkä.
___
* … ja sain aikaan tätä kirjoittaessani päivän lyöntivirheen: ”juottamustoimet”. Valittaen täytyy todeta, että harvoin tulen juotetuksi järjestö- tai luottamustoiminnassa. Jos juomisesta on kyse illanvietossa tai kokouksen jatkoilla, joutuu järjestötoimija enimmäkseen ostamaan itse, tai maksaa juomistaan vähintäänkin jäsenmaksuissa. Mutta minä olen muutenkin ollut näissä asioissa aina huono ja saamaton: avustin Rumbaa toistakymmentä vuotta, mutta merkittävin artistin taholta tullut tarjoomus taisi olla Liisa Akimofin haastattelutilanteessa tarjoama kahvikupillinen. (Kiitos!) Arvostelukappalelevyjen lisäksi minua ei lahjottu edes yhdellä ainoalla t-paidalla.
† Siitä taas en voi syyttää oikeastaan mitään enkä ketään muuta kuin itseäni.
