Luulen, että 1980-luvun alun Tom Waits -fanitukseni sai välillä vähän epäterveitäkin piirteitä, ainakin siinä mielessä että kyllästytin monet kaverini perusteellisesti intoilemalla hänen musiikistaan ja persoonastaan (josta tiesin jotakuinkin muutaman lehtijutun verran, en enempää). Tietääkseni sain kyllä muutamia tuttavia kiinnostumaan mielenkiintoisesta musiikintekijästä, ja ainakin yhdeltä on tullut vuosikymmeniä myöhemminkin kiitoksia asian johdosta.
Heartattack & Vinen jälkeen kului joka tapauksessa muutama vuosi ennen kuin sen seuraaja ilmestyi. Muistelen ostaneeni levyn samaisesta Kaivopihan levykaupasta kuin edeltäjänsäkin, ja olin aika tohkeissani kantaessani uudet ostokseni* kotiin Itäkeskuksen opiskelijasoluun. Olin jo hyvän aikaa ollut sitä mieltä ettei Waitsin musiikkia voi kuunnella muuta kuin pimeällä – mielellään sadesäällä – mutta Swordfishtrombones sai ensipyörähdyksensä ihan kirkkaalla päivänvalolla. Se ei heikentänyt kokemuksen voimaa. Voi olla että kehittelin kuitenkin vasta myöhemmin levystä kertoessani muiston, että olisin puristanut koko levyn kuuntelun ajan tuolin käsinojia ja ajatellut: ”Jestas!”
Levy-yhtiön ja kannen visuaalisen tyylin muuttuminen viittasi jo siihen, ettei tämä ole ihan suoraa jatkoa Waitsin aikaisemmalle levytetylle tuotannolle, ja jo ensimmäinen kappale tekee asian oikeastaan ihan selväksi. ”Underground” sopisi johonkin Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin musiikkinäytelmään avausnumeroksi, vaikka käheänä ärjyvä lauluääni tekee samalla selväksi, kuka tällä levyllä komentaa. Sen jälkeen käyntiin lipuva ”Shore Leave” on edelleenkin ehdoton suosikkikappaleeni levyllä, ehkä yksi suosikkejani Waitsin koko tuotannossa.
.
.
Tähän asti Waits oli pitkälti pysytellyt amerikkalaisen juurimusiikin laajassa kirjossa, mutta Swordfishtrombones lähti uusille laduille. Monet kappaleet ovat – Brechtin hengessä – enemmänkin pieniä, näytelmällisiä äänikuvaelmia kuin lauluja aivan perinteisessä mielessä, ja ”Shore Leaven” tavoin niillä on taipumusta leikitellä ääniefekteillä ja kaikenlaisella kummallisella, mitä soittimista, lauluäänestä ja studiotekniikasta saa irti. Aikaisemmin Waits oli äänityttänyt levynsä pitkälti yhdellä otolla, orkestereineen päivineen. Nyt linja oli muuttunut siinäkin suhteessa.
”16 Shells from a Thirty-Ought-Six” muodostui vielä vahvemmin Waitsin tulevan tuotannon edelläkävijäksi, hyvässä ja pahassa.
.
.
Itsekin pääsin juurevan ja blues-vaikutteisen musiikin perinnettä ja uudistajia tutkiskellessani näihin aikoihin tärkeään kohtaan nimeltä ”Captain Beefheart”, ja tämä Waitsin kappale soitti (kirjaimellisestikin!) montaa kelloa. Samoja kelloja Waits tosin soitteli seuraavilla albumeillaan moneen kertaan, melkein kyllästymiseen asti. Swordfishtrombones oli sävykäs, monenkirjava mutta silti kokonaisuutena upeasti toimiva levy, samoin sitä pari vuotta myöhemmin seurannut hieno Rain Dogs, mutta sittemmin Waits-musiikki alkoi käydä minun korvissani turhankin toistavaksi, megafonin läpi äänitetyksi karjumiseksi ja rymistelyksi. Uudestaan löysin tämän musiikin oikeastaan vasta 2000-luvun taitteessa, kun Waits julkaisi jälleen hienon ja sävykkään albumin nimeltä Mule Variations.
Swordfishtrombones ei ole kuitenkaan menettänyt tehoaan. Se on, pienine väli-instrumentaaleineen ja puhuttuine tarinanpätkineen, ennen kaikkea kokonaisuus pimeässä kuunneltavaksi (mielellään aika kovaa, koska levyllä käytetään dynamiikkaa perin tehokkaasti), mutta vahvoja laulujakin löytyy: ihanan löperön rakastunut ”Johnsburg, Illinois”, nimikappale, koskettava ”Soldier’s Things” ja, tietenkin, hieno ”In the Neighbourhood”, josta teki hienon suomalaisen version – ”Kaduilla kallion” – samoja musiikillisia aineksia kotoiseen iskelmäperinteeseen yhdistellyt ja yhdistelevä Sir Elwoodin Hiljaiset Värit.
.
___
* Samalla reissulla ostin Stevie Ray Vaughan & Double Troublen esikoisalbumin Texas Flood. Se ei ole huono, ei lainkaan, mutta luullakseni en tule puhumaan siitä tässä blogisarjassa.
