Kuolauskirjallisuutta

·

Kitarat ja bassot ovat (usein) kauniita esineitä. Parhaimmillaan puhtaasti funktionaaliseksi ja ergonomiseksi suunniteltu kapine onnistuu olemaan myös visuaalisesti lumoava esine. Fenderin vuonna 1954 julkistettu Stratocaster-sähkökitara tuntuu käsissä miltei omaan kehoon kuuluvalta. Se on kelvannut myös lukuisiin museoihin loistavana esimerkkinä 1900-luvun teollisen muotoilun helmistä. Puu on jo itsessään elävä ja kiehtova materiaali.

En ole ainoa soittamisen harrastaja, joka aina silloin tällöin lainaa kirjastosta tai selailee kirjakaupassa upeasti painettuja kirjoja, joiden pääasiallinen sisältö ovat loisteliaat värikuvat hienoista soittimista. Onneksi niiden ostamiseen ei ole yleensä ollut varaa. (Ralph Denyerin The Guitar Handbook eli Suuri kitarakirja tai pari vuotta sitten suomentamani pienikokoisempi Richard Chapmanin Kitara ovat kyllä muutakin kuin pelkästään kuvia: Denyeristä opin aikanaan 80-luvulla huoltamaan ja hoitamaan soittimiani – sekä modifioimaan niiden yksinkertaista elektroniikkaa.)

Juha Vartiaisen Suomikitarat (readme.fi 2009) kuuluu pitkälti katselu- ja kahvipöytäkirjojen osastoon: kirjassa esitellään kuvin ja sanoin kymmenien suomalaisten soitinrakentajien töitä. Skaala ulottuu klassikoista (Jaakko Noso, Landola) toissa vuonna kuolleen Jussi Ala-Kuhan, Juha Lottosen ja Juha Ruokankaan kaltaisten nykypäivän ammattilaisten kautta innokkaisiin amatööreihin. Upeiden kuvien lisäksi mukana on tietoa soittimien syntyprosesseista – ja ideoita innokkaille soitinrakentajille.

Jestas, että tässä maassa on tehty komeita kitaroita! Melkein nolottaa oman esikoisbassoni pääsy tasaveroisena tähän koti- ja ulkomaisilta levyiltä tuttujen muusikoiden kauloissa roikkuvien soitinhelmien seuraan.

Mutta rakentelun intoa kirja kyllä lisää. Taidan kohta piipahtaa pajalle hiomaan numero kakkosta edeltäjäänsä näyttävämmäksi.

-testi?

· 2 kommenttia ·

Talvisena aamuna voi keittiöstä löytyä mielenkiintoisia asioita.

*

Iltapäivällä sähkökusti kantoi sähköpostilaatikkoon tiedon tämänvuotisista Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaista:

M. John Harrison: Nova Swing (Like) – ”Avaruussatamakaupungin kaduilla ja kuppiloissa soiva alakulon konsertto, joka visionäärisyydessään kumartaa Strugatskien Stalkerin suuntaan.”

Viivi Hyvönen: Apina ja Uusikuu (WSOY) – ”Tulevaisuuden arvoitukselliseen kaupunkiin sijoittuva film noir -sävytteinen taidonnäyte, josta löytyy viitteitä lukemattomiin kirjallisuuden, musiikin ja elokuvan klassikoihin.”

Cormac McCarthy: Tie (WSOY) – ”Vähäeleisesti paperille kudottu kuvaus postapokalyptisestä tulevaisuudesta sekä toivon ylläpitämisestä toivottomassa maailmassa.”

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko) – ”Upeasti rakennettu monipolvinen kertomussikermä, jonka sisäkkäiset tarinat kattavat ihmiskohtaloita satojen vuosien jatkumolta.”

Maarit Verronen: Karsintavaihe (Tammi) – ”Ajankohtainen, ajatuksia herättävä ja taitavasti kirjoitettu selviytymiskertomus yhteiskunnasta, jossa vain jaksavimmat pärjäävät.”

Toisin kuin odotin, Avaruusblues ei sittenkään mahtunut listalle. (EDIT: Mutta sai erinomaiset arvostelut Kiiltomadossa.) Mutta olen noista kaikista mukaan päässeistä kuullut sen verran paljon kehua ja ylistystä, että ”nämä pitää lukea ensi tilassa” -kirjakasa kasvoi taas. Mutta fiktion lukeminen saa silti odottaa niin kauan, että ensi vuoden Tähtivaeltaja-palkintoehdokas (hah!) on saanut viimeisen lukunsa viimeisen pisteen. No, yhden poikkeuksen saatan tehdä, sillä seuraavaksi lukuvuorossa olevan (omaan kirjaani liittyvän) tietokirjan teemoihin sopisi taannoin lahjaksi saatu romaani. Katsotaan.

Lopultakin

· Yksi kommentti ·

Olen kehunut Alison Bechdelin Fun Homea blogissani aikaisemminkin, mutta kirja kyllä totisesti ansaitsee kaiken minulta ja muilta saamansa suitsutuksen – etenkin nyt kun Taina Aarnen suomennos on lopultakin käsillä.

Bechdel on loistava arjen detaljien kuvaaja, kuten kaikki hänen jo parikymmenvuotiaaseen (ja tällä hetkellä muiden kiireiden vuoksi tauolla olevaan) Dykes to Watch Out For– eli Lepakkoelämää-sarjakuvaansa tutustuneet tietävätkin. Minun, heteroseksuaalisen ja lapsettoman mieslukijan kannalta sarjan (useimpien) päähenkilöiden lesbous (tai joidenkin perheellisyys) on jossain määrin epäoleellista: samanlainen kamppailu oman radikalismin ja konservatiiviuden, maailmanparannusyritysten ja arjesta selviytymisyritysten kesken on aivan tuttua omastakin elämästä.

Eisner-palkinnon pari vuotta sitten napannut Hautuukoti on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani – luulisin että tämä on oikea luokitus – omaa itseään etsivän tyttären ja oman itsensä kaappiin sulkeneen isän suhteesta. Tarina lähtee keriytymään muutamasta ajallisesti lähekkäisestä tapahtumasta: ensin opiskelemaan lähtenyt Alison ilmoittaa vanhemmilleen olevansa lesbo. Paria viikkoa myöhemmin isä kuolee jäätyään rekan alle: kyseessä saattoi olla itsemurha. Äidiltään Alison saa kuulla isän epäonnisista ja lakitupaankin johtaneista seikkailuista nuorten miesten kanssa. Vähitellen hän alkaa yhdistellä lapsuusaikansa tapahtumia ja kummallisuuksia tähän tietoon isän kaappihomoudesta.

Yksinkertaisista lähtökohdista kiertyy auki kaunis, haikea, mietteliäs ja lumoava tarina toisen kasvamisesta ja toisen kasvamatta jäämisestä, ranskalaisesta laatukirjallisuudesta ja arkisesta elämästä pienessä Appalakkien taajamassa, jossa Bechdelin perhe pyörittää hautaustoimistoa molempien vanhempien opettajantointen, isän talonparannusprojektien ja äidin teatteriharrastuksen ohessa.

Tunnen itseni kovin helposti naurettavaksi, jos rupean ylistämään holtittomasti teosta, joka on itseeni tehnyt vaikutuksen. Lukekaa itse ja keksikää omat ylisananne.

A->B->…Q?

· 3 kommenttia ·

Kirjoitin perjantaina romaaniin kohtauksen, jossa kaksi epämiellyttävää ihmistä riitelee ruokapöydässä ja kirjani kertoja tuskailee tilannetta: hän on molempien esimies eikä tunne pystyvänsä ratkaisemaan tällaisia tilanteita.

Lauantaina tulin kirjoittaneeksi – oikeastaan etukäteen kauheasti suunnittelematta – seuraavan luvun alkuun tilanteen, jossa kaikkien muiden läsnäolijoiden hämmästykseksi kaksikko pyytää seuraavana päivänä toisiltaan anteeksi ja alkaa käyttäytyä sivistyneemmin toisiaan kohtaan.

Sunnuntaiaamuna heräillessäni tunsin keksineeni hyvän syyn tähän välien korjautumiseen, ja toiselle henkilöistä vieläpä sellaista taustaa joka selittää hänen asennettaan: hänelle on ollut jo tähän asti suunniteltuna varsin mielenkiintoinen henkilöhistoria, tämä idea lisää sen lomaan yhden myrskyisän elämänvaiheen.

Nyt illalla alkaa tuntua siltä, että aamulla keksitty hyvä syy saattaisi olla samalla ratkaisu ongelmaan, jonka olen jo hyvän aikaa tiennyt joutuvani kohtaamaan kirjan loppuratkaisun tietämissä: kertoja on saatava joutumaan tiettyyn suljettuun paikkaan yksin (kuten hän ensin luulee), vaikka hänen ei missään nimessä pitäisi olla siellä päinkään yksin – tai jos olisi, kolmisenkymmentä muuta henkeä tietäisi hänen olevan siellä yksin ja seuraisi tilannetta tarkkaan.

Joskus romaanihenkilöt ottavat tapahtumat omiin käsiinsä. Toisinaan sitä on syytä toppuutella, mutta toisinaan heille voi antaa vapauksia. Rupean toppuuttelemaan vasta joskus ensi kuun lopussa, kun tarina pitäisi saada päätökseensä ja kokonaisuuden pitäisi pysyä edes jotenkin kasassa.

Vielä on toivoa

· 4 kommenttia ·

Päivän uutisten mukaan Renny Harlinin Mannerheim-elokuva on rahoitusvaikeuksissa eikä ole ollenkaan varmaa, että kuvauksia päästään aloittamaan suunnitellusti. En ole varmaankaan ainoa, joka on uutisesta lähinnä ilahtunut.

Carl Gustav Emil Mannerheim on kiinnostava hahmo, jonka elämässä on kosolti aineksia elokuvaan: esimerkiksi yhdistetty tiedusteluretki ja etnografinen tutkimusmatka Keski-Aasiaan aina Kiinan rajamaille asti. Mannerheim mainitaan edelleenkin antropologian kirjoissa merkittävänä kenttätyön tekijänä ja tarkkana havaitsijana. Tai kevät 1918, jolloin Mannerheim oli ainoa, joka olisi voinut pysäyttää punaisten holtittomat, summittaiset moraalittomat ja laittomat teloitukset, mutta hän ei sormeaan nostanut – miksi?

Mutta että koko helkkarin elämä yhteen kolmituntiseen elokuvaan – haloo?! Sellaiset elokuvat ovat lähestulkoon järjestään pelkkää hajanaista peetä. Ja kyseessä on vielä juuri se ihminen, johon Suomessa on täysin mahdotonta suhtautua neutraalisti. Minun on vaikeaa kuvitella, että tämä Mannerheim-elokuva toisi minkäänlaisia kiinnostavia näkökulmia päähenkilöönsä. Epäilen vahvasti, että tuloksena on sarja kuluneita kliseitä Heikinkadun laidalla olevasta ratsastajapatsaasta, ei oikeasta eläneestä ihmisestä.

Joten… mitä jos pistettäisiin homma pakettiin. Palataan asiaan vaikkapa viidenkymmenen vuoden päästä. Tai aikaisemmin, jos Kristian Smedsiä kiinnostaa ohjata. Hän onnistui löytämään uusia, koskettavia näkökulmia jopa niin loppuunkulutettuun (vaikkakin loistavaan) teokseen kuin Tuntematon sotilas,* ehkä hänellä olisi kiinnostavaa kerrottavaa Mannerheimistakin.

—

* Puhun vuosi sitten näkemästäni näyttämöversiosta: televisiointi odottaa vielä kovalevyllä katsomista.

Kääntäjät taas äänessä

·

Eli on aika mainostaa:

Kääntäjän ääni

tiistaina 24.2.2009 klo 18:00–19:30

KOM-ravintolassa

Kaunokirjallisuuden kääntäjät pääsevät ääneen, kun KOM-ravintolassa
järjestetään taas tänä keväänä kaksi Kääntäjän ääni ‑iltaa.
Kääntäjät lukevat otteita tuoreista suomennoksistaan, kertovat
ja keskustelevat työstään. Tule kuuntelemaan, miten kirjoja käännetään.
Tarjolla erinomainen tilaisuus kysyä suoraan suomentajalta, mikä ikinä
kääntämisessä kummastuttaa.

Ensimmäisessä lukuillassa tiistaina 24.2. on aiheena pohjoismainen dekkarikirjallisuus,
ja mukana ovat kääntäjät Saara Villa ja Seija Holopainen.
Villa kertoo Håkan Nesserin rikosromaanien suomentamisesta ja lukee
otteita romaanista Pääsky, kissa, ruusu, kuolema. Holopainen valottaa
islantilaisen dekkarikirjallisuuden maailmaa ja lukee puolestaan juuri
ilmestyneestä ja ensimmäisestä suomennetusta Árni Thórarinssonin
romaanista Ylitse muiden. Illan juontaa suomentaja-kriitikko Risto Raitio.

Toinen lukuilta järjestetään tiistaina 7.4., ja silloin pääsevät ääneen
nobelistikirjailijoita Orhan Pamukia ja Elfriede Jelinekiä suomentaneet
Tuula Kojo ja Jukka-Pekka Pajunen. Juontajana tuolloin
toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg.

Paikka: KOM-ravintola, Kapteeninkatu 26, Helsinki

Järjestäjät: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry. & KOM-ravintola

Tilaisuuteen on VAPAA PÄÄSY.

Tervetuloa!

Vanhasta uudempaa

·

Olen viime päivinä kuunnellut Pekka Strengin uutta albumia Unen maa. Levy herättää kieltämättä hieman ristiriitaisia tunteita. Kysehän on Streng-vainaan 60-70-luvuilla monomankalle tekemistä demoista, joihin on viime vuonna yhdistetty muita soittajia. Soitannollisesti lisätty musiikki on epäilemättä haluttu ja onnistuttu saamaan varsin lähelle Strengin elinaikanaan julkaiseman kahden albumin tyyliä – joskin paikka paikoin studioon on kyllä päästetty aivan liikaa soittajia.

Soundimaailma on asia erikseen. Strengin osuuksissa nauhoitusten ikä, kotiäänittäjän kokemattomuus ja äänityskaluston halpa laatu kuuluu melkoisen selvästi (mutta eihän niitä ollut tarkoitettujaan julkaistavaksi). Olympia-orkesterin osuudet ovat puolestaan ammattilaisten laatulaitteistolla äänittämiä – ja kuulostavat siltä. Taustojen soundimaailmaa ei ole oikeastaan edes yritetty sovittaa demojen soundeihin. Epäilemättä tämä on tietoinen ratkaisu, jolla on haluttu antaa kuulijan erottaa selvästi mikä on Strengin omaa ja mikä muiden lisäämää.

Homman olisi tietysti voinut tehdä toisinkin. Vanhana Daniel Lanois -fanina en voi olla pohtimatta, miten tämä tummien, mystisten sävyjen mestari olisi kokonaisuutta sävyttänyt. Ehkäpä samaan tapaan kuin hienon Shine-sooloalbuminsa (2003) kappaleella ”As Tears Roll By”, jonka komppikitaraosuuden soittaa 1920-luvun lopulla kuollut blueslegenda Charley Patton.

* * *

Unen maa saa tietysti pohtimaan myös minun hyllystäni ja meidän kellaristamme löytyviä lukemattomia demoäänityksiä viimeisten kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta. Mitä niille aikanaan tapahtuu? Cd-r- ja dvd-r-levyille tallennettu materiaali saattaa hapertua lukukelvottomaksi, mutta kasettinauhoitukset säilynevät paremmin. Katsooko joku joskus, että niiden päälle voidaan rakentaa uusia sovituksia? Pitäisikö varmistaa jo etukäteen, ettei niin missään tapauksessa käy?

No, minusta tuskin tulee Pekka Strengin kaltaista legendaa. Ainakaan musiikin alalla.

* * *

Jostakin syystä suodatinpussitelineet ovat nykyään kiven alla. Olemme kierrelleet käsityöliikkeitä ja kyselleet, mutta myyjien mukaan niitä ei saa mistään – kysyntää kyllä olisi. Lopulta S antoi ymmärtää, että kun minä kerran tykkään puutöistä, suodatinpussiteline voisi olla mieluisa tuotos. Asian pohtiminen otti aikansa, mutta tuollainen siitä sitten tuli. Livenä kapine on vähän rosoisempi (ja massiivisemman näköinen) kuin imartelevassa kuvassa: suunnitelma eli matkan varrella eikä viimeistely ole ihan täydellinen.

Disainin lähtökohtana oli raakamateriaali: pyöreä(hkö) liimakuusilevy, joka oli jäänyt jäljelle nelisen vuotta sitten rakentaessani bassokaappia ja sahatessani sen etulevyyn reikää viisitoistatuumaiselle kaiutinelementille.

* * *

Suodatinpussitelineestä voimaantuneena olen jatkanut nikkarointia nauhattomalla bassokitaralla, kuten taannoin kerroinkin. Projektin etenemistä voi seurata sen omalla sivulla.

* * *

Fyysinen tekeminen – uinti, kävely ja nikkarointi – tuntuu voimaannuttavan myös henkiseen tekemiseen. Kotistudiokirjan alustava taitto on luettavana,* joten nyt on taas aika edistää Karstaa. Viime päivinä se on edistynytkin vallan mukavasti. Paljon, paljon tekemistä on silti edessä.

Ja minun on kohta aika lähteä taas syvään etelään, Vironniemelle,  hoitamaan luottamustehtäviäni.

—

* Kirja on myös saanut nimen: OMA STUDIO ja äänittämisen taito.

En yleensä linkitä videoita (osa n)…

·

… enkä erityisemmin perusta klassisesta musiikista,* mutta teen kyllä poikkeuksia silloin kun siltä tuntuu. Clara Rockmore on poikkeus. Joskus 1990-luvun alkupuolella, kun olin kymmenen vuoden tauon jälkeen tullut hommanneeksi television – ja elämäni ensimmäisen videonauhurin – telkkarista tuli parituntinen dokumentti venäläisestä keksijästä Leon Thereministä (oik. Lev Termen) ja hänen tunnetuimmasta keksinnöstään, theremin-nimisestä elektronisesta soittimesta. Clara Rockmoren kädet thereminin ääressä – soitintahan ei kosketa silloin kun sitä soitetaan – jäivät lähtemättömästi mieleen.

Aloitetaan Saint-Saënsilla:

Ja perään Ravelia:

Theremin on ehdottomasti yksi niitä soittimia, jonka haluaisin itsekin omistaa. Tai rakentaa – netin kauttahan voi tilata erään Bob Moogin suunnittelemia rakennussarja-thereminejä. Toisaalta kyse on niin vaikeasti hallittavasta instrumentista, ettei minulla kyllä riitä kärsivällisyyttä sen treenaamiseen niin, että saisin siitä irti mitään muuta kuin kissoihin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta kertovia sävelteoksia.

Ehkä on parempi vetää raja nauhattomien bassojen rakentamiseen ja soittamiseen.

—

* Tässä ”klassiseen” musiikkiin ei kuulu barokkimusiikki tai muu ns. ”vanha” musiikki, joista kyllä tykkään. Ainakin silloin jos niitä ei raiskata klassisromanttisella pompösiteetillä tai riviklasarisoittajien kehnolla rytmisellä soittotaidolla.