En yleensä linkitä videoita (osa n)…

… enkä erityisemmin perusta klassisesta musiikista,* mutta teen kyllä poikkeuksia silloin kun siltä tuntuu. Clara Rockmore on poikkeus. Joskus 1990-luvun alkupuolella, kun olin kymmenen vuoden tauon jälkeen tullut hommanneeksi television – ja elämäni ensimmäisen videonauhurin – telkkarista tuli parituntinen dokumentti venäläisestä keksijästä Leon Thereministä (oik. Lev Termen) ja hänen tunnetuimmasta keksinnöstään, theremin-nimisestä elektronisesta soittimesta. Clara Rockmoren kädet thereminin ääressä – soitintahan ei kosketa silloin kun sitä soitetaan – jäivät lähtemättömästi mieleen.

Aloitetaan Saint-Saënsilla:

Ja perään Ravelia:

Theremin on ehdottomasti yksi niitä soittimia, jonka haluaisin itsekin omistaa. Tai rakentaa – netin kauttahan voi tilata erään Bob Moogin suunnittelemia rakennussarja-thereminejä. Toisaalta kyse on niin vaikeasti hallittavasta instrumentista, ettei minulla kyllä riitä kärsivällisyyttä sen treenaamiseen niin, että saisin siitä irti mitään muuta kuin kissoihin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta kertovia sävelteoksia.

Ehkä on parempi vetää raja nauhattomien bassojen rakentamiseen ja soittamiseen.

—

* Tässä ”klassiseen” musiikkiin ei kuulu barokkimusiikki tai muu ns. ”vanha” musiikki, joista kyllä tykkään. Ainakin silloin jos niitä ei raiskata klassisromanttisella pompösiteetillä tai riviklasarisoittajien kehnolla rytmisellä soittotaidolla.

Nedun perimä – Darwinin kunniaksi

Jos tarkkoja ollaan, yhden neandertalinihmisen perimästä on sekvensoitu 60 prosenttia ja vähän lisää muutamalta muulta yksilöltä. Minun mielestäni tämä ei ole ”lähes kokonaan”, kuten Hesari väittää, mutta melkoinen uroteko joka tapauksessa. Tutkimusaineistolla kun on ikää tuollaiset 20 000 – 30 000 vuotta. Luonnoksen Darwinin syntymän 200-vuotispäivänä julkistanut Svante Pääbon ryhmä jatkaa näytteiden tutkimusta. Yksi kiinnostava ja vielä selvittämätön kysymys on esimerkiksi se, miten suuria geneettisiä eroja eri neandertalilaispopulaatioiden välillä oli: tietämäni mukaan eroja on veikattu paljon nykyihmisen diversiteettiä suuremmaksi. Neandertalilaisyhteisöt olivat arkeologisten löytöjen perusteella hyvin pieniä ja eristyneitä.

Ja ei, mikään nyt tutkitussa genomissa ei viittaa siihen että nedut ja nykyihmiset olisivat risteytyneet, kuten jotkut tieteiskirjailijanplantut ovat vihjailleet. Tämä ei, kuten New Scientistin perusteellisempi uutinen toteaa, merkitse sitä että risteytymistä ei olisi voinut tapahtua. Tieteessä joko todistaa vain hyvin harvoin tain mahdottomaksi, ainoastaan pienentää tain todennäköisyyttä.

(Tieto ei myöskään osoita mahdottomaksi sitä, etteivätkö nedut ja nykyihmiset voisi lisääntyä, jos tilanne on sopiva, ilta kaunis, viini vahvaa ja neito hurmaava…)

Mitä muuta olemme nyt oppineet? Ainakin jotkut neandertalilaiset olivat aivan ilmeisesti eurooppalaisen vaaleaihoisia ja punatukkaisia – ja useimpien nykyihmisten tavoin aikuisena laktoosi-intolerantteja. Ainakin joillakin neandertalilaisilla näyttää olleen nykyihmisten kaltaisen puheen kehittymiseen liitetty FOXP2-geeni.

Mutta nyt meillä on vasta ensimmäinen luonnos yhden neandertalilaisen tuman perimästä (mitokondrioperimää on tutkittu jo aiemmin). Muutaman vuoden päästä tiedämme lisää.

Verkkosukat on ihan mamoo…

… kun oikeistopoliitikot panostavat rajuimpien sadomaso-seksifantasioidensa paljastamiseen. Ensimmäisenä sydämensä makuukammion avasi Jussi Halla-aho, tänään oli vuorossa Suvi Lindén.

Nyt, demarit ja kepu, pistäkää mainostoimistonne kehittämään teille oma seksuaalinen, sopivan rajusti kinky erikoisalue. Muuten jäätte jalkoihin, kun Vasemmistoliitto nokittaa nekrofilialla ja vihreät eläimiinsekaantumisella.

On maamme köyhä, siksi jää

Näinä iljanteisina aikoina leppoisa aamukävely uimahallille muuttuu muutaman kilometrin jatkuvaksi jännittämiseksi. Pukeutumistaan miettii lämpimyyden sijaan pikemminkin sen perusteella, mikä suojaisi parhaiten, jos (kun) liukastuu ja lentää rähmälleen.

Näinä aikoina energiantuhlauksen kannalta niin kyseenalainen ajatus lämmitetyistä kaduista ei tunnukaan lainkaan älyttömältä: mieleen palaa, miten juhlallisen rentoa oli eilen kokouksesta palatessa siirtyä jäisestä Esplanadipuistosta flaneeraamaan* Espan ja Aleksin sulille, kuiville jalkakäytäville.

Tai sitten pitäisi muuttaa toisaalle, sisämaahan kauas meren nollaannuttavasta, lunta sulattavasta ja sitten vettä ja loskaa jäädyttävästä vaikutuspiiristä. Tai etelään. Vironniemelle en kyllä asettuisi asumaan lämmitetyistä jalkakäytävistä huolimatta. Pitäähän nyt asumisessakin olla joku taso – ja minun kohdallani tasovaatimuksiin kuuluu niin puhdas ilma, että pyykkiä voi halutessaan kuivattaa ulkosalla, sekä niin hiljainen ympäristö, ettei henkilöautojen mökää joudu peittämään aivoja mädättävällä taustamusiikilla.

—

* Pohdimme eilen kokouksen lomassa ”flaneerata”-sanan viimeaikaista yleistymistä. Sanahan on vanhaa ruotsinvoittoista Stadin hienostoslangia, mutta alkoiko sen uusi tuleminen Kjell Westön mainion Missä kuljimme kerran -kirjan (suomennoksen) myötä?

4.

Jenny Jatulintarhasta heitti minua meemillä. Ideana on kaivautua kuvakokoelman neljänteen kansioon, valita sieltä neljäs kuva ja kertoa siitä. Jouduin tosin venyttämään sääntöjä ja valitsemaan neljännen kansion neljännen alikansion neljännen kuvan, mutta jotakin sinnepäin. Ja laiskana oletin tietenkin, että kyse on tietokoneen kansioista…

Kuva on otettu viime vuoden elokuussa äidin asunnossa Kontulan Jäkärläntiellä. Tässä vaiheessa asunto oli jo melkein tyhjillään. Olen pyöritellyt mielessäni Kontulaan sijoittuvaa ei-scifististä romaania (työnimellä Muurahaispuu) ja vaikka kirja sijoittuisikin kaupunginosan toiselle puolelle toistakymmentä vuotta vanhempaan taloon, arvelin silti että kannattaa käyttää tilaisuutta hyväksi ja räpsiä tunnelmakuvia tyhjästä, kuluneesta ja nuhjaantuneesta asunnosta. Sitä paitsi vanhoja kuvia skannaillessani huomasin, että perin harvoin tulee otettua valokuvia arjesta – tai kodista. Tämä rivitaloasunto oli minun kotini tosin vain yhden vuoden (elokuusta 1981 elokuuhun 1982), mutta silti.

Tämä kuva on keittiöstä – oikealla näkyvä viiru on tiskipöydän reuna.

Sitten vaikea osa eli haastaminen. Lienevätkö Kaiken teoria, Toimittajan spekulatiivinen lokikirja, Privaattidosetti ja Sanat jo haasteen saaneet?

25

Iia nakitti minulle Naamatussa meemin, johon nyt siis vastaan. Ideana on yksinkertaisesti kertoa kaksikymmentäviisi sattumanvaraista asiaa itsestä.

I Olin varmaankin joskus kymmenen korvilla, kun kävimme perheen kanssa Tukholman Sjöfartsmuseetissa, mistä minulle ostettiin komea juliste, jossa oli vanha kivipiirros 1800-luvun puolivälin täystakiloidusta höyrykorvetista. Piirroksen jokainen piiru, purje ja köysi oli varustettu kirjain- tai numeromerkinnällä. Joskus, kun oli aikaa, kaivelin Merenkulun tietokirjasta selitykset kaikkiin kohtiin. Sen jäljiltä osaan vieläkin ulkoa raakatakilaisen purjelaivan köysistön nimet.

II Sain ensimmäiset silmälasini keskikoulun toisella luokalla, joskus vähän toisellakymmenellä. Sittemmin näkö on huonontunut niin paljon, että linssien diopterilukemat ovat tuollaista miinus kahdeksaa. Oikeastaan vasta ihan viime aikoina, kun mukaan on tullut vielä ikänäköäkin – ja elämäni ensimmäiset moniteholasit – olen tajunnut, että minulla on itse asiassa aivan hillittömän huono näkö.

III Normaali työasuni käsittää t-paidan ja shortsit, viileämmällä verkkarihousut.

IV Ei sukkia tai jalkineita sisätiloissa. Ei missään nimessä sukkia tai jalkineita sisätiloissa, ainakaan kotona. Jalkojen verhoaminen vaikeuttaa ajattelemista.

V Näköön palatakseni: Inhoan loisteputkivalaistusta. Erotan silmäkulmastani (joka on valoherkintä osaa) loisteputkien värinän, ja sen näkeminen hermostuttaa ja ärsyttää. Nykyiset energiasäästölamput ovat siinä suhteessa miellyttävämpiä, tosin niitäkin käytän mieluiten epäsuorasti.

VI Isäni kirjoitti 60-luvulla slangipakinoita silloiseen Pääkaupunki-lehteen. Itse olen käytännöllisesti katsoen kadottanut oman nuoruuteni 70-luvun itähelsinkiläisslangin: osaan vähän paremmin kirjoista oppimaani 50-luvun slangimuotoa, mutta seiskytlukuversiota ei ole kovin hyvin dokumentoitu.

VII Kävin nuorena jonkin aikaa Aira Samulinin diskotanssikurssilla.

VIII Niin, kävin myös haitarinsoittotunneilla. Ajatus oli alunperin mummuni, mutta homma kariutui siihen että haitari oli aivan liian painava kapine alta kymmenvuotiaan raahattavaksi keskustassa pidetyille tunneille. Sittemmin soitin toimi monissa leikeissä avaruusaluksen kojelautana ennen kuin se myytiin.

IX Muiden sekalaisten duunien lisäksi olen joskus ollut Helsingin Länsisatamassa ahtaajana, ns. B-miehenä. Kolme päivää. Työhön tarjokkaita oli enemmän kuin töitä, ja hankkiuduin muihin hommiin.

X Toisinaan änkytän ja toisinaan minulta menee senat sakaisin kuin Dupontilla ja Dupontilla. Vaikka olenkin luonnostani ujo ja epävarma sosiaalisissa tilanteissa, tuo ei häiritse minua kovinkaa paljoa.

XI Olen ollut vauvaiän jälkeen sairaalahoidossa vain kerran: 1990-luvulla, jolloin minulta leikattiin tyrä.

XII (Olen kyllä tehnyt töitä sairaalassa melkoisen paljon 1980- ja vähän 1990-luvullakin, kroonikko-osastojen epäpätevänä apuhoitajana ja kylvettäjänä.)

XIII Olin teini-ikäisenä myös konekirjoituskurssilla, mutta en oppinut kunnollista kymmensormijärjestelmää. Enimmäkseen kirjoitan keskisormilla ja välilyönnit peukalolla.

XIV Filosofianopiskelijoiden julkaisemasta kalenterista opin 80-luvulla, että minulla on sama syntymäpäivä kuin Karl Marxilla. (Näköjään myös Blind Willie McTell kuuluu samaan porukkaan.)

XV Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden lehti Minervan pöllö julkaisi yhden kirjoitukseni, tosin nimettömänä. Kyseessä oli vastaus opinto- ja opiskelijatyytyväisyyttä käsittelevään kyselyyn, johon vastatessani menin heittäytymään varsin monisanaiseksi ja kiukkuiseksi.

XVI Ensimmäinen ostamani Tom Waits -levy oli (silloin noin puolisentoista vuotta vanha) Heartattack and Vine.

XVII Ensimmäinen omistamani bassokitara oli Ibanez. Se oli valmistettu siihen aikaan 60-luvun lopulla, kun Ibanez ei ollut vielä kovinkaan arvostettu merkki eikä vielä edes tehnyt täydellisiä kopioita (kuuluisia ”lawsuit”-malleja) amerikkalaisista soittimista. Basso muistutti hieman Fenderin jazzbassoa, mutta siinä oli lyhyt mensuuri ja kehnot peltikuoriset mikit. Lavassa oli paha halkeama. Ostin basson kolmellasadalla markalla vuonna 1981 ja myin sen vuotta myöhemmin sadallaviidelläkympillä, mikä ei ollut totisesti paljon edes silloin.

XVIII Kävin tuon Ibanezin kanssa silloisen Oulunkylän pop/jazzopiston (tarpeeton ylipyyhitään) pääsykokeissa. Pääsin varasijalle niin, että aloitin opinnot puolessavälissä lukukautta kun tilaa oli tullut. Opiskelin ponnettomasti parisen vuotta, mutta olin jo silloin huono harjoittelemaan.

XIX Pureskelin teini-ikäisenä kynsiäni. Nykyään onnistun yleensä välttämään sitä.

XX Nuorna ollessani meillä oli kotona keskikokoinen villakoira nimeltä Penni. Jos nyt ottaisin karvaisen lemmikin, se olisi todennäköisesti kissa.

XXI Ällistyn aina jos joku toteaa minun olevan ahkera tai saavan kauheasti aikaan (kirjoja, käännöksiä tai mitä lie). Itse pidän itseäni lähinnä laiskana haaveilijana. Ehkä minä vain alitajuisesti kuron kiinni niitä vuosia, jolloin en tosiaankaan saanut aikaiseksi yhtään mitään?

XXII Kirjoitin kyllä ensimmäisen kirjakäsikirjoitukseni noin viisitoistavuotiaana. Kyseessä oli 1600-luvun Ranskaan sijoittuva seikkailuromaani. Kässäri lienee edelleen jossakin tallessa, mutta tuskin sitä koskaan julkaistaan. Ei se ole sen arvoinen, ei todellakaan.

XXIII Ensimmäinen julkaistu kirjoitukseni oli kirja-arvostelu Kauppa ja koti -lehdessä vuonna 1972 Nils-Olof Franzenin nuortendekkarista Agaton Sax yllättää. Sekin on tallessa.

XXIV Oli minulla tallessa myös tähtitieteen peruskurssin luentomuistiinpanot vuodelta 1982, mutta muuttaessamme Pihlajistosta Puistolaan kahdeksisen vuotta sitten totesin, ettei niillä kukaan enää mitään tee, käsiala on kehnoa ja tilaakin vievät, joten kannoin paperinkeräykseen.

XXV Minulla ei ole pienintäkään aikomusta nimetä kahtakymmentäviittä kaveria, jotka haastaisin tähän meemiin.

Piuhain parissa

Eilen illalla S astui työhuoneeseen ja näki, että olin levittänyt työpöydälleni näppäimistön tilalle ison valkoisen kartongin. Valokuvasin sen päälle asettelemiani johtoja. Tai itse asiassa niiden liittimiä.

Vaikka lopullinen sekoaminen on tietysti aina oiva selitys moiselle toiminnalle, tällä kertaa mielettömyydessä oli kuitenkin ns. metodi. Sain kustannustoimittajalta Kotistudio-kirjan uuden laitoksen tekstikorjaukset ja sillä innolla päätin lopultakin tehdä pitkään lykkäämäni pikkuhomman. Sovimme jo kirjan ensimmäisten laitosten kohdalla kuvittaja-Kiven kanssa, että minä huolehdin erilaisten kotistudiokäytössä tarvittavien piuhojen ja liittimien kuvista. Piirtämällä niistä ei välttämättä tulisi kovinkaan valaisevia. Varhaisempien versioiden kuvat tuli haalittua epämääräisistä lähteistä, nyt ajattelin tehdä homman itse, paremmin ja tyylikkäämmin. Tai ainakin jotakin sinne päin. Siitä kummallinen valokuvaussessio.

(Huomaan, ettei valkoinen ole kovinkaan hyvä väri-idea pipodiskokäytössä olevien kuulokkeiden johdolle. Minä sentään pidän nappejani melkoisen huolella ja siististi, eivätkä ne ole kuin vajaan vuoden ikäiset. Ja nuhjuuntumisen aste on silti tuollainen… saman piuhan toisessa päässä on kapineet, joita työntelen korvakäytäviini, joilla on muutenkin taipumusta kehittää silloin tällöin tulehduksia. Yrgh. Taidan siirtyä toviksi toisenlaiseen luurimalliin.)

* * *

Olin joskus seitsemänkymmentäluvulla kohtuullisen innokas euroviisujen seuraaja – tosin se saattoi johtua siitä että tuolloin television musiikkiohjelmatarjonta oli hyvin pitkälti euroviisujen ja Syksyn sävelen varassa – mutta viime vuosikymmeninä into on ollut jossain määrin laimeampaa. Tämänkertaista Suomen karsintashow’ta katselin ainoastaan illan finaalin verran. En tiedä oliko vika minussa vai finaalin kappaleissa, mutta Tapani Kansa – jota kiellän koskaan fanittaneeni, vaikka hänellä olikin joskus kauan sitten pari hyvää biisiä muutaman hirveän seurassa – erottui tarjonnasta edukseen. Järkyttävää. Waldojen tulishow oli tietysti ihan tyylikäs visuaalinen detalji. Tosin sekin – kuten oikeastaan esimerkiksi koko Signmarkin esitys – tuhoutui (muodikkaan?) pahasta ADHD-kohtauksesta kärsineen kuvausryhmän huitovaan ja pätkivään ja sotkuiseen leikkaustyyliin.

Mikään ei tietysti ole kulttuuripersoonalle tai ”kulttuuripersoonalle” halpahintaisempaa huvia kuin euroviisujen mollaaminen. Arvostan vain musiikkia niin paljon että suhtaudun silmittömän ennakkoluuloisesti kaikkiin musiikkiin liittyviin kilpailuihin ja kilpailuun – myyntilistoja myöten. Mutta silti olin aikanaan aivan tohkeissani Lordin esityksestä ja jännitin loppukilpailun ääressä ihan poskettomasti. Siitäkin huolimatta, että kasarihardrock on minusta aina ollut joko tahattoman koomista tai sietämättömän tylsää musiikkia. Go figure, kuten muuan planeettamme etninen vähemmistö sanoo.

EDIT: Pistetäänpä loppuun minun ehkä kaikkien aikojen suosikkieuroviisuni. Mikä osaltaan selittää varmasti, miksi olin niin iloinen siitä että Lordi päihitti erään nimenomaisen laulajan…

Disainosasto

Yllättävän pahasti voimia vienyt flunssa (yleensä selviän niistä parissa päivässä) pakotti jättämään väliin parikin kiinnostavaa tilaisuutta sen jälkeen, kun Työväenopiston johtokunnan ensimmäisessä kokouksessa käyminen tuntui vieneen kaikki voimat. Sippi huomasi eilen illalla kotiin tullessaan minun toipuneen: olin alkanut taas nikkaroida – tai pikemminkin valmistella nikkarointia. Kirjoituspöytätyöläiselle tällaiset fyysisemmät projektit ovat loistavaa pään ja kehon tuuletusta.

Viimeisestä jäljellä olevasta, toissa syksynä ullakolta löytyneestä loimukoivuisesta pöytälevyn palasesta pitäisi siis tulla viimekeväisen viisikielisen basson nauhaton pikkusisko. Komponentteja ja tarvikkeita olen haaliskellut syksyn mittaan sieltä täältä, nyt pitäisi olla kasassa kaikki tarpeellinen. Luulisin. Joten on aika ruveta suunnittelemaan.

Bassoprojekti numero ykkösen disaini vähän ylipitkine yläsarvineen on osoittautunut vallan toimivaksi, joten piirtelin lyijykynä-ääriviivat sen mukaan. (Näkyvät kuvassa vähän heikosti.) Koska kakkosen kaula lapoineen on vähän erimallinen, mukailin yläsarvia enemmän Rickenbacker-henkisiksi. Lisää muutoksia tuli kun väistelin puulevyssä olevia rumpimpia oksia.

Kaksi- ja puolisenttinen pöytälevy on turhan ohkaista soitinlankuksi, joten tälläkin kertaa pitää turvautuman kaksikerrosrakenteeseen: tämä helpottaa myös lankun sisään näkymättömiin koverrettavien kevennys- ja akustointionkaloiden tekemistä. Pöytälevyä ei ole jäljellä tuota palaa enempää, joten alapuoli syntyy ainakin osittain äidin edesmenneen sohvan koivupuisen rungon palasista.

Raportoin projektin etenemisestä varmaankin samaan tapaan omilla sivuillaan kuin numero ykkösen kohdalla. Vaiheiden kirjaaminen ja kuvaaminen on itsellekin opettavaista. Pari mokaa tuli edellisellä kertaa vältettyä, kun kirjoittaminen sai pohtimaan asian uusiksi. Rakennuskertomus on sitä paitsi saanut sen verran paljon positiivista palautetta että julkaiseminen muidenkin opiksi ja iloksi lienee tälläkin kertaa perusteltua.

Ennen kuin pääsen basson kimppuun, on tosin odottamassa pari vähän pienempää nikkariprojektia. Niinpä minulla on aikaa katsella tuota lyijykynäpiirrosta ja korjailla sitä paremmaksi, jos siltä tuntuu.