Aikanaan opiskellessan teoreettista fysiikkaa muistan erään luennoitsijan (luultavasti Olli Serimaan) kirjoittaneen puheensa lomassa taululle (liitutaululle – elettiin sentään vasta 1980-lukua!) joukon yhtälöitä ja todenneen jossakin vaiheessa suurin piirtein: ”Niin, nämä yhtälöthän oikeastaan selittävät koko maailmankaikkeuden.” Muistan kumartuneeni vierustoverin puoleen ja kuiskanneeni, että meidän tavoitteenamme oli tietenkin vähentää yhtälöiden määrää yhteen ainoaan. Vierustoveri oli minua paljon paremmin perillä (edes) teoreettisen fysiikan alkeista ja arveli, että se lienee mahdotonta, mutta että kyllähän niiden määrää pitäisi joka tapauksessa saada pienemmäksi.

Lienee suorastaan inhimillinen perustarve yrittää löytää sekavan, sotkuisen ja epämääräisen ilmitodellisuuden takaa jotakin yksinkertaista, selkeää ja luotettavia lakeja noudattavaa. Platon kiteytti tämän ajatuksen luolavertaukseensa: näkemämme on vain sekavia heijastuksia oikeasta todellisuudesta, joka voidaan tavoittaa vain ajattelemalla. Vanhahtava termi ”luonnonlaki” heijastelee samaa ajatusta. Oikeastaan kaikki uskonnot – ateismi tietysti mukaan lukien – ja tiedekin pohjaavat samanlaiseen yksinkertaisemman, syvemmän, selkeämmän ja perustavanlaatuisemman totuuden kaipuuseen. Sairaita muotoja tämä selkeiden lainalaisuuksien jano saa tietenkin esimerkiksi paranoiassa (”tässä kaikessa on kyse siitä että minut yritetään tuhota”) ja nationalismissa (”tässä kaikessa on kyse siitä että meidän kulttuurimme/arvomme yritetään tuhota”).

Evoluutio on pitkään ollut suhteellisen yksinkertainen ”luonnonlaki”: Lajeista kehittyy pitkien aikakausien kuluessa uusia lajeja sattumanvaraisten mutaatioiden kautta – ne mutaatiot, jotka pystyvät tuottamaan riittävän paljon lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, selviävät. Muut kuolevat sukupuuttoon. Siinä se. Äärimmilleen yksinkertaistettuna koko ”lajin” käsiten poistuu tarpeettomana ja keinotekoisena: kysymys on vain ”itsekkäistä” geeneistä, jotka pyrkivät levittämään itseään mahdollisimman paljon. Yksinkertaisesta alusta elämä on kehittynyt monenlaisiin suuntiin – yksinkertaistunut toisaalla, monimutkaistunut toisaalla, mutta kuitenkin niin että riittävän kauan tutkimalla voidaan selvittää, mitä sukua mikä on millekin ja missä kohtaa esihistoriaa haarautuminen on tapahtunut. Kaikki sopii kauniiseen puukuvioon – tai ainakin pensasryteikköön, joka haarautuu villisti ja sattumanvaraisesti kaikkiin niihin suuntiin joihin sillä on tilaa haarautua. Olemme oppineet, että monimutkaisuus ja ns. älykkyys eivät tarkoita sitä että eliö olisi millään mielekkäällä tavalla ”korkeammalla” evoluution tasolla kuin vähemmän monimutkaiset tai tyhmemmät. Tällainen harhainen tikapuuevoluutioajatus soti jo Darwinin alkuperäistä ajatusta vastaan.

Valitettavasti todellisuus ei vain ole ollenkaan niin nätti, selkeä ja yksinkertainen kuin mitä minä nuorna ja naiivina kuvittelin ja millaisena tieteellinen tieto toisinaan erehdytään esittämään. Evoluution ja genetiikan osalta tuoreen New Scientistin laaja juttu ”Uprooting Darwin’s Tree” kaataa silliä ja kylmää kuravettä evoluutioteorian kauniin puun niskaan.

(Kuten pääkirjoitus sarkastisesti huomauttaa, kannen iso otsikko ”Darwin was Wrong” saa varmasti riemusta hyppimään ne ”evoluutiokriittiset”, joiden lukutaito ei yllä otsikkoa pidemmälle.)

Juttu on nimittäin niin, että tässä ainaisesti haarautuvan puun teoriassa on paha perusvika, pahin vika mikä tieteellisellä teorialla voi oikeastaan olla: se ei pidä yhtä havaintojen kanssa. Toki haaroja syntyy, mutta perin usein haaroja myös yhdistyy, varsin merkillisilläkin tavoilla. Luidia sarsi -meritähti näyttäisi muodostuvan kahdesta erillisestä eliöstä: ”aikuinen” meritähti kehittyy toukan sisällä, mutta sen ”kuoriutumisen” jälkeen meritähdetön toukka elää omaa elämäänsä kuukausien ajan. On spekuloitu, että toukasta kehittyvät hyöteiset olisivat vastaavalla tavalla kahden kokonaan erillisen eliölajin (tai ”-lajin”) yhdistelmä. Yksisoluisten viehtymyksestä kovin epäitsekkääseen voimien yhdistymiseen ollaan tietetty jo kauan: nykyään taidetaan kertoa jopa koulukirjoissakin, että eukaryoottisen eli aitotumallisen solun tuman ja mitokondrioiden on arveltu olevan alkuaan erillisiä eliöitä, jotka ovat ruvenneet elämään symbioosissa ihan toisen lajin solun sisällä – ja muuttuneet lopulta osaksi aivan uutta yhdistelmälajia. Tällaista lajien elinkelpoista risteytymistä on saattanut hyvinkin tapahtua myös paljon lähisuvummassa: on perusteltuja arveluja, että ihminen sellaisena kuin me lajin tunnemme olisi saattanut syntyä varhaisen Homo sapiensin ja sen lähisukulaisten Homo neanderthalisin ja Homo erectusin risteymänä.

Kiinnostavaa. Mutta ei siinä kaikki.

DNA-tasolla ”lajien” väliset polveutumis- ja sukulaisuuskartoitukset saattavat tuottaa varsin yllättäviä tuloksia. Samoja geenien pätkiä saattaa löytyä hyvinkin odottamattomilta ja ”kaukaisilta” lajeilta, mutta ei niiden ilmeisiltä lähisukulaisilta. Kyse on kuitenkin niin pitkistä ja monimutkaisista molekyylipätkistä, että todennäköisyys niiden syntymiselle satunnaisina mutaatioina niin monessa eri paikassa on äärimmäisen pieni. Paljon todennäköisempää on, että geenejä on hyppinyt lajeista toiseen.

Kaikki tämä tietenkin vetää hyvin pitkälti maton pois ”itsekäs geeni” -ajattelun jalkojen alta. Ei homma ollutkaan niin yksinkertaista, ei tälläkään kertaa. Olisihan jo pelkästään planeetan eliöstössä niin tavattoman yleisten, toisilleen kovin kaukaisilta vaikuttavien eliöiden symbioottisista elämäntavoista voinut päätellä, ettei homma mitenkään voi pyöriä pelkästään ”se voittaa joka laajimmalle leviää” -pohjalta.

Tietysti tämä vetää maton – ei, koko lattian – pois myös monien nationalistien hellimältä ajatukselta, että kansallisuusaate on ihminen ”luontainen” ominaisuus: on luonnollista tuntea enemmän solidaarisuutta geneettisiä lähisukulaisiaan kohtaan. Tosin tämän ajatuksen naurettavuuden olisi fiksumpi voinut tajuta jo siitä innosta, millä erinäiset linkolalaiset pikkunatsit ovat tapattamassa geneettisiä lähisukulaisiaan muun eläinkunnan tieltä. Tosin tämän ajatuksen naurettavuuden olisi jo ihan normaalihoksottimilla voinut tajuta seuraamalla vaikkapa ihan tavallisia kissan- tai koiranomistajia, kuinka heidän solidaarisuutensa suuntautuu paljon voimakkaammin geneettisesti paljon kaukaisempina pidettyjä lajeja kohtaan. Ja kuinka lemmikkien solidaarisuus suuntautuu heidän isäntiään ja emäntiään kohtaan, usein voimakkaammin kuin lajitovereita kohtaan.