Mekkilä III
Uupunut, mutta tyytyväinen kirjailija on palannut onnellisesti kotiinsa eksoottisesta Messilästä. Takana on reilun parin tunnin yöuni perinteisen pitkäksi venähtäneiden päättäjäisten jälkeen, edessä kaikeksi onneksi rauhallisempaa kesää: ei kirjallisia eikä muitakaan karkeloita ennen Finnconia.
Meinasin jättää tästä viimeisestä kirjailijakokousviestistä kuvat kokonaan pois, kun eilen ei tullut räpsittyä mitään kovinkaan ennennäkemätöntä. Mutta ehkäpä pari-kolme sentään.
Carolyn Forchén ilme on kieltämättä näkemisen arvoinen. Meneillään on (vieressä) istuvan Hannele Huovin alustuksen se kohta, missä yleisölle soitettiin äänitettä siitä, mitä sikiö kuulee kohtuun – äidin sydämen ääniä, äidin laulamaa laulua, ympäristön ääniä. Yleisön edessä aitiopaikalla istunut Carolyn kertoi myöhemmin, että suunnilleen kaikkien teltassa olijoiden kasvot olivat olleet tuolla hetkellä radiant – joko silkasta yllättyneestä elämyksestä tai siksi, että nauha oli palauttanut mieleen kauan sitten unohtuneen muiston kohdussalillumisajoilta?
Kämppäkaverini Firat Cewerî, mainio tyyppi hänkin.
Päättäjäisillallisella. Aterioinnin jälkeen kuulimme lisää Desmond Eganin irlantilaislauluja – olihan sentään Bloomsday! – Lise Sinclairin shetlantilaislauluja sekä Fflur Dafyddin tulkintoja jazzklassikoista – ynnä suomalaisten kuoroesityksen ”Kalliolle kukkulalle” (muiden laulujen ohessa) sekä puolenyön jälkeen onnittelulaulun kansallispäiväänsä viettävälle Islannille.
Kirjailijakokouksen sivuilta löytyy myös kuva minusta esiintymässä sunnuntai-illan Open Mike -illassa, mutta ei tietoa kuvan ottajasta. Esitin useamman kerran ennenkin soittamani ja lausumani ”Maailmanpuu”-katkelman Neduista. Homma tuntui jälleen menevän perille myös suomenkielentaidottomille, mutta taas tuli tuntu että pitäisi koota pidempi setti samanlaista ohjelmistoa esimerkiksi kirjamessuklubille. Pari ideaakin putkahti mieleen. Katsotaan syksymmällä.
Raahatessani kirjailijakokoukseen mukanani läppärin ja järjestelmäkameran lisäksi pedaalilautaa, resonaattorikitaraa ja piuhanippua tuli kyllä mieleen, että ensi kokoukseen voisi kieltäytyä esittämästä mitään, mika vaatisi minkään huuliharppua painavamman kuljettamista mukaan…
Kaikille tuntui jääneen kokouksesta hyvät fiilikset. Järjestelyt pelasivat mainiosti (kiitokset järjestäjätiimille, joka oli paiskonut töitä yötä päivää niin että kirjailijat ja kääntäjät voisivat ottaa relaa!), paljon paremmin kuin Mukkulan viimeisenä vuonna. (Mukkulan ravintoloitsija on kuulemma sitä paitsi tehnyt vastikään konkurssin, joten sinne ei olisikaan ollut menemistä.) Messilässä sekä ulko- että kotimaiset kirjailijat mahtuivat yöpymään samoissa nurkissa, joten porukkahenki ja monikansalliset keskustelut kukoistivat paljon paremmin. Rantasaunan puutetta valiteltiin, juuri muuta ei.
Itse koin kyllä puutteena sen, että tällä kertaa paikalle tuntui tulleen paljon vähemmän ns. tavallisia ihmisiä kuuntelemaan alustuksia ja keskusteluja. Mukkulassa heidän joskus yllättävät ja usein pintaa syvemmältä kuunnellen salaviisaat kommenttinsa veivät keskusteluja joskus perin mielenkiintoisiin suuntiin.
Etenkin tällaiselle työpaikattomalle freelancerille kirjailijakokouksessa on myös paljon eräänlaista kesäleiriviehätystä: riittää että ilmestyy ilmoitettuun aikaan ilmoitettuun paikkaan, niin kaikki luistaa niin kuin pitääkin. (Itse maksetussa) täysihoidossa on mukavaa köllötellä muutamia päiviä, vaikka kunnon teen kaipuu iskikin joka ikinen aamu. (Kuulun ”pussitee ei ole teetä” -koulukuntaan, jos en ole ennen tullut maininneeksi.)
Olen todennut moneen kertaan, että varsinaiset ”viralliset” alustukset ja keskustelut ovat vain pieni osa kokouksen kokonaisantia. Siksi olen kovasti houkutellut kirjailija- ja kääntäjätovereita maksamaan (sentään jokseenkin kohtuullisen) osallistumismaksun ja tulemaan paikalle koko ajaksi pelkkien pikaisten päiväkäyntien sijaan. Tälläkin kertaa iltojen epävirallinen jutustelu ja sen myötä syntyneet, mahdollisesti pitkäaikaisetkin kontaktit olivat monessa suhteessa se tärkein juttu.
Tällä kertaa täytyy kyllä todeta, että myös ne päivän keskustelut olivat kokonaisuutena huomattavan paljon antoisampia kuin viimeksi. Sisäänpäinkääntyneiden, pseudotieteellisten viiteaparaattien pyörittely jäi jokseenkin olemattomiin ja moni alustus tarjosi odottamattomia oivalluksia. Yksinkertainen teema Toisin sanoen poiki mielenkiintoisia pohdintoja odottamattomista kulmista. Matkalla syntyi ideoita, joita tulee epäilemättä pilkottamaan seuraavissa kirjoissa. (Kuten Karstassa on yhtä ja toista pientä kahden vuoden takaisesta Mukkulan kokouksesta.)
Lupaavasta teemasta huolimatta olin ainoa paikalla ollut spekulatiivisen fiktion kirjoittaja (ellei Christian Futscheria oteta lukuun – hänen runoissaan on välillä melkoista spefi-ilotulitusta). Se on suuri sääli. Mutta ehkä toverit tajuavat aktivoitua ensi kerralla, kesäkuussa 2011.
Mekkilä II
Lähinnä kuvaraportointia tällä kertaa. Kirjallisempaa kommentointia löytyy esimerkiksi Hannu Marttilan ja Jarmo Papinniemen blogeista. Keskustelut ovat kuitenkin pysyneet pääosin kiinnostavina. Oikeastaan ainoa alustus jossa minä putosin jo alkumetreillä (tulkkauskuulokkeista huolimatta) oli Marcel Cohenin aamuinen puheenvuoro. Tuntuu siltä että ranskalainen kirjallisuuskeskustelu muistuttaa pahasti brittipoppia: se viittaa vain itseensä.
Olli Löytyn, Fflur Dafyddin ja George Elliot Clarken alustukset saivat minut pohtimaan omaa kulttuurillista ja kansallista identiteettiäni. Selvää on, että geneettisesti olen alkuaan itäafrikkalainen, mutta kulttuurillinen perimäni on peräisin varsin monesta suunnasta – ja vielä monemmasta, jos sana ”kulttuuri” ymmärretään samassa mielessä kuin vaikkapa sanassa ”kulttuuriantropologia”.
Hmm. Tätä täytyy pohtia joskus paremmalla ajalla. Olisiko joku nettipalvelu, joka kartoittaa geneettisen perimän sijaan memeettistä perimää?
Sunnuntai-illan Open Mike -illassa en ollut ainoa kitaralla varustautunut. Lise Sinclair hemmotteli meitä shetlantilaisella musiikilla.
Kristiina Ehin lomitti runoonsa virolaisia kansanlauluja, jotka laulettiin virolaiseen tapaan: ensin Kristiina lauloi säkeen, sitten koko yleisö toisti sen hänen mukanaan. Ainakin hymisi, jos ei osannut viroa.
Maanantain sää oli maanantaisen kolea. Sinnikäs kuulijakunta kietoutui kaikkiin mukaan sattuneisiin vaatteisiin ja paikalle järjestettyihin huopiin.
Johanna Venho osallistuu keskusteluun.
Kriszina Tóth ja Dame Antonia (A S) Byatt.
Kriszinan takki totisesti erottui joukosta.
Kääntäjäkollegat Juhani Lindholm ja Titia Schuurman.
Maanantain iltaohjelma alkoi kansainvälisellä runoillalla Wanhan Walimon salissa. Gerður Kristnýn ja Shimmer Chinodyan muodostama juontajakaksikko on meidän suosikkimme seuraavien Euroviisujen juontajapariksi. Shimmerillä on uskomattoman lämmin ja resonoiva ääni: joskus tuntuu siltä kuin se kaikuisi hyvin säädetystä, hyvin hoidetusta putkiradiosta.
Richard Berengarten lausuu.
Lise Sinclair täydensi esitystään jälleen laululla. Hänen puheensakin on kuin laulua: shetlantilainen nuotti tekee toisinaan minulle vaikeaksi kuulla mitä hän sanoo, kun jään kuuntelemaan äänen soundia.
George Elliot Clarke on tämän kokouksen ilopilleri. Loistava tyyppi, joka tuntuu hyödyntävän kybällä sekää omaa novascotialaista kulttuuritaustaansa että kaikkea mitä ympärillä tapahtuu tai sanotaan. Muistikirja on aina käsillä. Runonlausujana hänessä on enemmän biittiä kuin keskivertorumpalissa.
Runoillan tyylikkäiden puitteiden jälkeen oli vuorossa perinteinen keskiyön jalkapallomaaottelu Suomi vastaan Muu Maailma. Tällä kertaa Suomi voitti tiukan kamppailun jälkeen 4-2. Jarkko Nieminen teki kolme maalia.
Okei, aika mennä nukkumaan. Huomisaamuna taas tikkana aamiaiselle ja kymmeneltä kuuntelemaan viimeisen kokouspäivän puheita.
Mekkilässä I
Lahden kansainvälinen kirjailijakokous tapahtuu komeissa maisemissa, mutta ainakin ensimmäisen aamupäivän osalta koleissa keleissä.
Eilen tänne tullessa oli lämmintä, illalla komea ukkonen, jonka jälkeen järven yli kantautui musiikkia. Tunnistin yhtäkkiä ”Kaljanlanttauslaulun” sointukulun ja tajusin, että kyseessä oli Eppu Normaalin keikka jossakin Lahden puolella järveä.
Keskustelu alkoi muutamalla varsin komealla alustuksella joita seurasi hyvin kiinnostavia kommentteja. Ainakin vielä toissavuotiset kirjallisuustieteelliset analyysit ovat puuttuneet. John Keats drinking gamen harrastajatkin ovat joutuneet olemaan kuivin suin… ainakin vielä.
Perinteiseen tapaan päivän ”viralliset” keskustelut alustuksineen ja kommentteineen ovat vain osa kokousta. Keskusteluja käydään myös muualla, lounaalla, illalla pihamaalla ukkosta ihmetellessä, lasin ääressä.
Kirjailija Petri Tamminen istuttaa kustannusosakeyhtiö Tammen sponsoroiman tammentaimen Messilän nurmikon keskelle tulevien vuosikymmenien kirjailijakokousvieraiden ihmeteltäväksi.
Mutta pian taas (tällä välin teltan suojiin) siirrettyyn kokoukseen täältä majamökin suojista. Tänä iltana on vuorossa ”Avoin mikrofoni” -ilta. Vielä en ole selvillä, miten pitkää settiä pääsen esittämään kitaran, äänen ja viiveiden säestyksellä. Luultavasti esitän ainakin viime kerrallakin kuullun ”Maailmanpuu”-jutun, ehkä pari lauluakin. Katsotaan nyt.
Keittokirjakääntäjä
Posti toi kirjan, johon olin jo miltei unohtanut vaikuttaneeni.
Mark Crickin Kafkan kanssa keittiössä (Kirjava) on mainio pieni pastissikirja: Neljätoista reseptiä maailmankirjallisuuden klassikoiden tyylillä kerrottuna. Oma osuuteni rajoittuu ”Viinikukkoon Gabriel García Márquezin tapaan” ja ”Sienirisottoon John Steinbeckin tapaan”. Tein käännökset miltei vuoden välein, ehkä se auttoi tekemään myös käännöksen tyyleistä erilaisia.
Joka tapauksessa, selaillessani valmista kirjaa, huomaan päässeeni helpolla. Esimerkiksi ”Täyteläinen suklaakakku Irvine Welshin tapaan” (Sauli Santikko), ”Täytetyt luuttomat kanat Markiisi de Saden tapaan” tai ”Fenkata Homeroksen tapaan” (molemmat Johanna Vainikainen-Uusitalo) olisivat olleet paljon kovempia paloja. Mutta kyllä tällaisessa tyyleillä leikkimisessä on myös iloa keskivertokäännöstä enemmän.
Post electum
Suhteellisen tyytyväisin mielin kömmin eurovaalien jälkeen petiin. Suomen vaaleissa on poikkeuksellista, että tapahtuu isoja muutoksia. Nyt niitä tapahtui, sekä (minun mielestäni) hyviä että huonoja.
Vihreiden mainio menestys sekä Suomessa että muuallakin Euroopassa on tietysti upea juttu. Sanomaa on saatu näköjään entistä paremmin perille. Lisäilahduksena oli tietysti vielä boboomuksen ilmastopseudotieteilijän Ari Vatasen putoaminen parlamentista, samoin Maahanmuuttaja-Pöntisen jääminen rannalle. Boboomuksen nousukiito tyssäsi muutenkin, toivottavasti pysyvästi.
Perinteisille vasemmistopuolueille tulokset ovat olleet karua luettavaa myös Suomessa. Vaikka en erityisemmin Suvi-Anne Siimeksen politiikasta perustanukaan – puhumattakaan hänen nykyisestä työstään – hän onnistui vetämään Vasemmistoliiton äänestäjiksi muitakin kuin perinteisiä änkyröitä. Nyt jäljellä ovat vain änkyrät, heitä on koko ajan vähemmän ja heistäkin osa on siirtynyt äänestämään perssuomalaisia. Entisen Sosialidemokraattisen puolueen, nykyisen Entisen sosialidemokraattisen puolueen tipahtaminen Vihreiden kokoluokkaan oli minussa varsin ristiriitaisia tunteita herättävä asia. Toisaalta: jos Vihreitä ei olisi, saattaisin hyvinkin olla demari.* Toisaalta on vaikeaa antaa anteeksi Lipposen hallitusten boboomustakin oikeistolaisempaa ”tärkein tehtävämme on järjestää rikkaille entistäkin enemmän verohelpotuksia” -politiikkaa, vieläkään. Ehkä Hakaniemen toimistolta löytyy lopultakin se proverbiaalinen peili. Ulkopuolisen silmin on vaikuttanut, että puolueen rivit ovat olleet melkoisen nöyrästi Hakaniemen pääkonttorin johdateltavissa: jos tämä on pitänyt paikkansa, ehkä siihenkin tulee nyt muutos.
Perssuomalaisten vaalivoitto oli odotettua, mutta jäi sentään alle symbolisen kymmenen prosentin ääniosuuden. Timo Soini on tavattoman taitava mediamanipulaattori, saa sitten nähdä miten hän pärjää paikassa jossa joutuu kilpailemaan monien samanmoisten kanssa, nationalistisessa porukassa jossa hän on sentään melkoinen vellihousupehmo. Aika näyttää. Äärioikeistolaisten ja/tai nationalististen liikkeiden menestys tuntuu jääneen Euroopassa odotettua pienemmäksi, mikä on eittämättä hyvä asia. Huonompi asia on, että Eurooppa käy talouskriisiin entistä oikeistolaisemman ja luultavasti entistä enemmän liike-elämän isojen tappien käskytettävissä olevan parlamentin voimin. Tärkeä syy on vasemmistopuolueiden aivan liiallinen änkyröityminen. Jotakin uutta selvästi olisi tarvis. Siis muutakin kuin vain me Vihreät.
—
* Itse asiassa olen harkinnut demarien jäsenkirjan hankkimista vuonna 1986. Kysymys oli kuitenkin asunnosta, ei aatteesta: jonotimme silloisen tyttöystävän kanssa Väinö Tannerin säätiön asuntoa, ja olimme jo saamassakin sen, mutta kalkkiviivoilla asuntoa ruvettiinkin panttaamaan tyhjään asuntojonoon mahdollisesti tuleville demariaktiiveille. Muutaman päivän puhelinsoittelukierros onneksi selvitti myös säätiön johdolle, että vaatimus puolueaktiivisuudesta oli itse asiassa lainvastainen. Minun soitteluni ei vaikuttanut, äitini kyllä: hän soitteli asianomaisille tahoille ja esitteli itsensä Anna-lehden toimituspäällikkönä, kertoen tekevänsä taustatutkimusta lehden opiskelija-asumista käsittelevään juttuun… julkisuuden pelko palautti säätiön johdon lainkuuliaiselle tielle. Ainakin sillä kertaa. Eikä minun tarvinnut hätäpäissäni liittyä puolueeseen.
80-luvun puolivälissä opiskelija-asunnoista oli vielä pahempi pula kuin (tietääkseni) nykyään, joten epätoivoinen roikkuminen tässä yhdessä asuntokandidaatissa ei tuntunut kenestäkään mitenkään hämmästyttävältä. Sillä hetkellä asuimme yhdessä minun 15 neliön soluhuoneessani, kaikkine tavaroinemme.
”Elävä joki” perjantaina 5.6.
Elävä joki – vihreä koko perheen tapahtuma
Helsingin pitäjän kirkonkylän mylly
Myllytie 6, Vantaa
5.06 klo 17:00 – 5.06 klo 20:00
Koillis-Helsingin Vihreät ry. järjestää maailman ympäristöpäivänä, perjantaina 5.6. Helsingin pitäjän vanhalla myllyllä koko perheen Elävä joki -tapahtuman. Tervetuloa tapaamaan vihreitä EU-ehdokkaita, kuulemaan elävää musiikkia, nauttimaan kahvion antimista, onkimaan tai muuten vain viihtymään! Voit myös tentata ympäristöasiantuntijoita paikallisluonnosta ja ympäristön asemasta päätöksenteossa. Illalla klo 22.30 ohjelma jatkuu samassa paikassa opastettuna yölaulajaretkenä.
(Musiikkina olen näjemmä minä soittelemassa ambientteja äänimaisemia kitaroilla ja efektilaudalla…)
Muistakaa muuten äänestää! Sunnuntaina on vielä mahdollisuus vaikuttaa EU:n seuraavien neljän vuoden toimintaan!
Kirjallisuushistoriallista tieteiskirjallisuutta
A S Byatt: Riivaus (Possession. A Romance.)
Suomentanut Marja Alopaeus. Runojen suomennokset Leevi Lehto.
On brittiläisen kirjallisuuden suurmiehiin kuulunut viktoriaaninen runoilija Randolph Henry Ash, ja hänen aikanaan paljon vähemmälle huomiolle jäänyt aikalaisensa Christabel LaMotte. 1980-luvun loppupuolelle tultaessa Ash nähdään vähän pölyisenä aikansa kirjallisena suurmiehenä – sellaisena, jonka tekstejä ja merkitystä opitaan koulussa ja unohdetaan sen jälkeen. LaMotte on taas saanut enemmän huomiota kuin eläessään, kun feministinen kirjallisuudentutkimus on nostanut hänet varhaiseksi naisen aseman ja mahdollisuuksien allegoriseksi tulkiksi. Asiaan on vaikuttanut myös LaMotten ilmeisesti lesbolainen suhde pitkäaikaiseen ystävättäreensä ja asuinkumppaniinsa.
Nuori Ash-tutkija Roland Mitchell löytää sattumalta Ashin kirjeluonnoksen, joka viittaa tapaamiseen LaMotten kanssa. Selvittelyt johtavat hänet tekemisiin LaMotte-tutkija Maud Baileyn kanssa, ja vähitellen alkaa paljastua, että Ashin ja LaMotten välillä on ollut lyhyt, mutta kiihkeä romanssi. Kirjallisuuhdenhistorian tutkijoiden piirissä kysymys on todella isosta sensaatiosta, ja nuorten tutkijoiden esiin kaivamista asiakirjoista kiinnostuneet tahot onnistuvat sotkemaan Rolandin ja Maudin elämän aivan raiteiltaan.
Kuten moni arvio on todennut, Byatt leikittelee romanttisen kertomuksen kaavamaisuuksilla ja myös seksuaalisuutta koskevilla asenteilla. Useinmiten on rinnastettu LaMotten ja Ashin suhteen kiihkeys Maudin ja Rolandin suhteen ”estoisuuteen” – mutta toisaalta: Maudin ja Rolandin harkittu pidättäytyminen vähitellen läheisemmäksi käyvän suhteen viemisestä ihostelutasolle on aivan yhtä radikaalia kuin viktoriaanisen ajan runoilijoiden holtiton heittäytyminen toistensa käsivarsille ja yhteiseen vuoteeseen.
Byatt upottaa kertomukseensa melkoisen määrän Ashin ja LaMotten (kuviteltua) tuotantoa – ynnä (yhtä kuviteltujen) tutkijoiden analyyseja heidän tuotannostaan. Näitä täydentävät pitkät sitaatit runoilijoiden lähipiirin (myös kuvitelluista) päiväkirjoista. Byattille tämä tarjoaa tietysti herkullisen tilaisuuden leikitellä tyyleillä ja valottaa tapahtumia eri reittejä pitkin. Kirjan lukijalle sivujen ja lukujen mittaiset sitaatit tekevät tekstistä osin raskaampaa, mutta toisaalta valaisevat tarinan eri kerrostumia paljon useammalla tasolla kuin peruskerronnassa pysytteleminen olisi mahdollistanut. Byatt on sen verran taitava kirjoittaja (ja Alopaeus ja Lehto riittävän taitavia kääntäjiä) että kokonaisuus toimii ja pysyy kasassa.
Toisinaan tulee pohdittua, miten mielekästä on kirjoittaa romaaneja, jotka käsittelevät kirjailijoita tai kirjallisuutta. Tällainen aihevalinta tietysti on monien arvostelijoiden mieleen. Steven Hallin Haiteksti on epäilemättä saanut paljon enemmän kritiikin suitsutusta kuin keskinkertainen ja kaavamainen fantasiaromaani olisi ehkä ansainnutkaan. Myös Riivaus on ollut kritiikin lemmikki, mutta minun mielestäni suitsutukseen on tämän kirjan kohdalla paljon enemmän aihettakin.
No, ehkä tämän kirjan voi ottaa rohkaisuna käyttää Neduista lopulta raakattua kerronnallista ideaa tulevissa hankkeissa, vaikkapa siinä seuraavaksi suunnittelupöydällä olevassa ei-tieteisromaanissa Muurahaispuussa. Mutta nyt on aika siirtyä taas kirjallisuuden suomentajan ammattiin. Siinä lajissa minua nähtäneen livenä Finnconissa, sillä työn alle on näköjään päätymässä scifi-klassikko.
Kunhan saan lopultakin kaiken softan asennettua tähän itse koottuun, uudistettuun lattiatietokoneeseeni… hommaa on joutunut vaihteeksi tekemään moneen kertaan, Adoben Creative Suite 2:n aktivointiongelmien vuoksi. No, softien asentuessa on aikaa vaikkapa lukea tai kuunnella musiikkia.
