Paras elokuva?

· 3 kommenttia ·

Jos minulta kysytään mielipidettä parhaasta koskaan näkemästäni elokuvasta, olen vastannut järjestään ”Tomás Gutiérrez Alean Viimeinen ehtoollinen”.

Näin sen 1980-luvun puolivälissä Limeksen elokuvakerhossa, jonka nimilyhenne LIEKE siirtyi sittemmin eräälle aloittelevalle kustantamolle, joka sitten joutui tamperelaisen Liekkeen suvun vaatimuksesta muuttamaan nimensä Likeksi. Näytökset pidettiin niin kutsutussa ANK:n salissa Helsingin Uuden ylioppilastalon kolmannessa kerroksessa. Sali oli akustisesti toivoton, valkokankaana toimi lakana ja äänentoistosta huolehti Nuorisoasiainkeskukselta lainatun vanhan elokuvaprojektorin pikkuruinen monokaiutin. En ollut ainoa, johon elokuva teki silloin vaikutuksen. Ehkä tekniset puutteet saivat keskittymään itse tarinaan? Ehkä näytöksen aikana nautittu viinikin vaikutti. Kerhossa oli tapana jäädä keskustelemaan vasta nähdystä, ja useampikin tuli päästäneeksi suustaan sanat ”paras elokuva, jonka olen koskaan nähnyt”.

Tietysti väittämässä on sellainen mukavan snobistis-esoteerinen sävy: tämä Kuubassa vuonna 1976 valmistunut elokuva oli pyörinyt Helsingin elokuvateatteriohjelmistossa viikon vuonna 1983 (mikä sinänsä oli jo melkoinen saavutus kuubalaiselokuvalle). Sen jälkeenkään elokuvaan ei ole ollut helppoa törmätä. En oikein usko että sitä on ollut saatavilla videokasetilla, ja DVD-versiokin piti tilata erään tunnetun kansainvälisen nettikauppaketjun amerikkalaisesta päästä – ja sen jälkeen talouden DVD-soitin piti modifioida aluekoodivapaaksi. Nyt minulla oli siis lopultakin tilaisuus nähdä Viimeinen ehtoollinen uudestaan: miltä ”paras koskaan näkemäni elokuva” näyttää nykyään?

Eletään pääsiäisviikkoa 1700-luvun lopulla. Kristuksen kärsimyksiä kunnioittaakseen havannalaisen sokeritehtaan omistava espanjalaiskreivi päättää kutsua illallispöytäänsä seurakseen kaksitoista neekeriorjaansa: hän itse ottaa, tietenkin, Jeesuksen – opettajan – roolin. Lähtökohta on irvokas, mutta hilpeän sitaattifarssielokuvan Byrokraatin kuolema tehnyt Alea ei tee tällä kertaa farssia. Elokuvasta kehittyy monitasoinen, ilkikurinen, vakava, irvokas, musta, älykäs, remuisa kuvaus siitä, kuinka maailmat kohtaavat, maailmat eivät kohtaa, aika muuttuu eikä mikään muutu.

Elokuvan perustana on tositapahtuma vuoldelta 1797: muuan kreivi tosiaan pesi kahdentoista orjansa jalat ja istui heidän kanssaan illallispöytään (muka) tasaveroisena – ja seurauksetkin olivat samankaltaiset.  Tähän aikaan moni asia oli muuttumassa hyvin nopeasti: Englannin entinen siirtomaa oli irtautunut verisessä sodassa ja muuttunut Yhdysvalloiksi. Ranskan kansa oli tehnyt vallankumouksen ja teloittanut kuninkaansa. Ja lähempänä Haitissa nerokkaan kenraalin Toussaint L’Ouverturen johtama orjakapina oli juuri johtanut uuden tasavallan syntyyn. Oli tapahtumassa teollisuuden vallankumous, mutta myöskin porvariston vallankumous, joka pian syrjäytti entiset valtasäädyt, aateliston ja papiston, mutta ei juurikaan parantanut syrjäytyneempien kansanosien asemaa. Viimeinen ehtoollinen kuvaa juuri tätä murrosta.

Elokuvan syntymaan perusteella sen voi tietenkin tulkita piikittelyksi kristinuskoa julistavien orjanomistajien kaksinaamaisuutta kohtaan – ja kyllähän se sitä onkin. Sen voi aivan hyvin tulkita myös salaviekkaaksi, allegoriaan piilotetuksi kuvaukseksi Kuuban nykytodellisuudesta, idealistisen sosialistisen propagandan ja ahdistavan diktatuuritodellisuuden ristiriidasta – ja kyllä se on sitäkin: herttuan julistama jumalansana alleviivaa moneen kertaan Jeesuksen utopistis-sosialistisimpia lauseita, eikä Alea ole muissakaan elokuvissa kohdellut kotimaansa kommunistihallintoa mitenkään erityisen silkkihansikkaisesti. Elokuvaa voi oikeutetusti pitää terävänä piikittelynä kohti länsimaiden hurskastelevaa suhtautumista kolmanteen maailmaan – toinen käsi heristää sormea hyveellisesti, toinen käsi ottaa sumeilematta vastaan kaikki ne aarteet jotka on ryöstetty väkivalloin tai maksettu lasihelmin. On se epäilemättä sitäkin.

Tietysti nykyään elokuvaa voi katsoa myös ennustuksena siitä, millaista työelämä on Suomessa(kin) 2000-luvun alussa.

Kuubalaisen 70-luvun kuvaus- ja etenkin äänitystekniikan puutteet näkyvät tietysti DVD-versiossa paremmin kuin muinoin ANK:n salissa: etenkin (mono)äänitys on kehnohkoa. DVD on sitä paitsi tehty hetkittäin vähän huonokuntoisesta kopiosta. Mutta tarinana ja etenkin elokuvana homma toimii komeasti. Vaatii melkoista siviilirohkeutta tehdä alle kaksituntiseen elokuvaan lähes tunnin mittainen kohtaus, jossa kolmetoista miestä istuu ruokasalissa syömässä, juomassa ja juttelemassa niitä näitä – ja vaatii julmetun hyvää työryhmää saada kohtaus toimimaan loistavasti. Olen, edelleenkin, vaikuttunut.

Jos minulta kysytään parasta näkemääni elokuvaa, saatanpa edelleenkin mainita sen olevan Viimeinen ehtoollinen. Enkä taida valehdella kovinkaan paljoa.

Pipodiskon nimipäivä

·

Japanilainen elektroniikkajätti Sony julkisti tasan kolmekymmentä vuotta sitten, 1. heinäkuuta 1979, ensimmäisen kannettavan C-kasettisoittimensa, ensimmäisen Walkmanin. Kyse oli vain vähän C-kasettia isommasta, ainakin isoon taskuun mahtuvasta kasettisoittimen ja kuulokkeiden yhdistelmästä, joka muutti melkoisesti musiikin kuuntelemisen tapaa. Pitkän aikaa pipodiskokuulokkeista vuotavat diskantit olivat melkoinen riesa kaikissa julkuneuvoissa, ennenkuin kuuloketekniikan kehittyminen teki musiikin kuuntelusta oikeasti henkilökohtaista.

Itse taistelin vastaan pitkään. Kaveripiirissä pipodiskoja alkoi näkyä jo 80-luvun puolivälissä (kun hintataso oli laskenut opiskelijaystävälliseksi), mutta ajatus ympäristön äänien häivyttämisestä ja tällaisesta yksin kaikkien näkyvillä olemisesta kiusasi. Annoin periksi vasta aivan vuosikymmenen lopulla, kun sivaripaikakseni varmistui Muhos ja tiesin matkustavani seuraavan vuoden mittaan monta yhdeksäntuntista junamatkaa. Sen jälkeen pipodisko on ollut seurana myös lukemattomilla kävelyretkillä. Siihen oli helppo tottua. Kävellessä on mahdollista myös kuunnella musiikkia suhteellisen keskittyneesti (kunhan katsoo mihin kävelee), vastapainona yhä pahemmin inhoamalleni taustamusiikille.

Mutta tästä kaikesta huomaan kirjoittaneeni aiemminkin. Pipodiskoken yleisterminä ”ipod” on korvannut ”walkmanin”, mutta kyse on silti samasta, kolmekymmentä vuotta sitten alkaneesta jatkumosta.

Tällaista tänään

·

No niin, tällä hetkellä blogi näyttää tältä. Rakentelin pohjaa WordPress Theme Generatorilla, joka vaikutti ihan käyttökelpoiselta systeemiltä tällaiselle puolinörtille, jonka CSS-ydinosaaminen ulottuu vain vähän pidemmälle kuin CSS-kirjan pitämiseen hyllyssä. Kaikenlaista jälkikäteissäätöä tuokin silti kaipasi. Ja lokalisointia: sivuilta putkahtelee taatusti vastakin lontoonkielisiä tekstinpätkiä asiattomissa paikoissa, korjailen ja lokalisoin sitä mukaa kun huomaan.

Kaikista sotkuista, kämmistä, outouksista ja muista kummallisuuksista saa tietysti raportoida joko kommenttilootaan tai sähköpostitse (j.pekka.makela ättä yrttimaa.net).

Kaksi keikkaa, kaksi paikkaa

·

En ole koskaan ollut varsinainen Morrissey-fani, mutta sekä soolotuotantoa että vanhaa Smiths-kamaa on kyllä tunnut jonnin verran kuunneltua sitä mukaa kun levyjä on talouteemme ilmaantunut. Mielihyvin lähdin siis keikallekin, vaikka tunsinkin olevani porukassa jossain määrin sivullinen, kun en muista niiden hyvinäkään pitämieni biisien nimiä. (M ei yleensä valitse nimeksi sitä ilmeisintä kertsin säettä, näjetsen.)

Merikaapelihalli on keikkapaikkana hankala: kapea, pitkä ja betoniseinäinen halli. Musiikkia kuullakseen on yritettävä ujuttautua suhteellisen eteen, muuten kaiut tekevät äänestä silkkaa puuroa. Vaikea tila vaatii paljon myös miksaajalta ja bändiltä. Lämppärinä soittanut amerikkalaiskvartetti Doll and the Kicks kärsi melkoisesti akustiikasta, kun pirteä voimapop muuttui tasapaksuksi massaksi. Kappalevalinnat eivät ehkä olleet myöskään maailman onnistuneimpia, ryhmä tuntui paahtavan alusta loppuun suunnilleen samalla tempolla ja samalla asenteella.

Pääesiintyjän setti oli rakennettu taitavammin (ja hänellä oli arvatenkin myös paljon enemmän materiaalia, mistä poimia). Vaikka setti pysyttäytyi Morrisseyn ja Smithsin tuotannon rokkaavimmassa päässä, sävyt ja tempot vaihtelivat kiitettävästi. Erittäin toimiva, varma ja ammattimainen keikka, jossa tähden tuotantoa vähän huonomminkin tunteva viihtyi vallan mainiosti.

Lisäbonuksena mainio videokimara bändivaihdon aikana: ensin Sparks-hittivideo ”Lighten Up Morrissey” ja sitten pikainen videosukellus 60- ja 70-lukujen televisioituun rockhistoriaan: mukana mm. New York Dolls (jota useampikin lähellä seisova tuntui kuvittelevan Rollareiksi): tämä telkkari-livepätkä sai pohtimaan, miten paljon Hanoi Rocks ja 69 Eyes ovatkaan saaneet aineksia Dollseilta. Mukana oli myös hieno, ilmeisesti 60-luvun lopulla tehty mustavalkoinen, syksyisessä puistossa ja leikkikentän karusellissa kuvattu promopätkä, jossa minulle tuntematon kauniin nuoren naisen ja hämärästi tutun näköisten kolmen nuorukaisen yhtye esitti hienoa popsävelmää  – mutta keitä he olivat? Tunnistiko kukaan paikallaollut?

Jäin Morrisseyn yhtyeen esiintyessä useaankin kertaan pohdiskelemaan musiikkityylien rajojen liukumista. Mainio bändi kuulosti monessa kohtaa hyvinkin paljon parhaiden päivien The Clashilta, mutta silti musiikki ei ollut missään mielessä ”punkkia” tai edes ”uutta aaltoa” – ei räkäistä kätkätystä, vaan tyylikästä, ”vaihtoehtoista” rockahtavaa popmusiikkia. Perjantaina Samratin kanssa Sosiaalikeskus Satamassa soittanut hooceebändi Bloodshit Gutsfuck olisi kuulostanut 80-luvun asteikolla punkin sijaan metallilta – muuten paitsi biisien lyhyyden puolesta. 80-luvun alkupuolen uudesta metallista suurin osa kuulostaa nykyään melkoisen kepeältä ja epämetalliselta rallattelulta. (Paitsi tietenkin Motörhead, joka on aina kuulostanut vain ja ainoastaan Motörheadilta. Ja hyvä niin.)

Sosiaalikeskus Sataman miljöö oli yhtä betoninen, akustoimaton ja teollinen kuin Merikaapelihalli, mutta muuten varsin toisesta päästä kaupunkia: vallattu konttorirakennus graffitientäyteisine seinineen, pihamaalla nuotioita ja (aito) mustalaisleiri. ”Sali” hädin tuskin kaksi kertaa tavallisen olohuoneen kokoinen. Kontakti yleisön ja esiintyjien välillä oli varsin paljon konkreettisempi.

Minun suhteeni progressiiviseen rockiin muotoutui 1980-luvun puolivälissä. Yritin ties kuinka monetta kertaa diggailla ja kuunnella Yesin Relayeria ja Wigwamin Beingiä, kun tapahtui ahaa-elämys: ”Minun ei tarvitse pitää tällaisesta musiikista vain siksi että sen väitetään olevan hienoa!” On joitakin progeksi laskettuja ryhmiä joita olen kyllä senkin jälkeen kuunnellut vallan mielikseni: esimerkiksi King Crimson (ainakin osa tuotantoa) ja tietenkin maailman ensimmäinen ”ne ei osaa soittaa, ne tekee kaiken koneilla” -yhtye Pink Floyd. Focus, ainakin ne huumorintajuisemmat biisit. Sekä tietenkin Peter Gabrielin aikainen Genesis (lukuun ottamatta The Lamb Lies Down on Broadwayta, joka on minusta sietämätön levy). Ynnä Alamaailman Vasarat ja sen edeltäjä Höyry-Kone. Ja Samrat – eikä pelkästään siksi, että minulla on yhtyeeseen sukulaisuussuhteita.

Samratin (ainakin toistaiseksi) viimeinen keikka tapahtui vaatimattomahkoissa olosuhteissa noin kolmenkymmenen hengen yleisön joukossa, mutta homma toimi noissakin puitteissa. Musiikissa yhdistyy piirteitä metallista, kansanmusiikeista, jazzista, ambienteista tyyleistä ja muusta sellaisesta, joten minulle siinä on riittävästi tarttumapintaa ja viitteitä. Jos bändin musiikkia pitäisi kuvailla, mainitsisin edellisestä listasta ainakin Crimsonin, Vasarat ja Focusin,jos ei muuta niin laulaja-Turkan huilunsoiton takia. No, miksei Jethro Tullinkin. Samrat satsaa sitä paitsi enemmän kunnon meininkiin kuin ”katsokaa kuinka taitava minä olen” -päkellyssooloihin, joten siltäkin osin asenne on (minun kannaltani) kohdallaan. Mainiota. Perästä kuuluu.

Merenelävien puolustusliitto

·

Frank Schätzing: Pedot (Der Schwarm). Suomentanut Heli Naski. Bazar 2007.

Kuten Schätzingin ekotrillerissä moneen kertaan todetaan – eikä edes kovin omaperäisesti tai oivaltavasti – tiedämme oman planeettamme valtamerien syvyyksistä – eli suurimmasta osasta planeettamme pintaa – paljon vähemmän kuin päämmepäällisestä avaruudesta. Tämä yhdeksänsataasivuinen tiiliskivitrilleri pelaa tällä kortilla parhaimmillaan oivaltavasti, pahimmillaan selittelevästi tai, jopa näin kokemattoman trillerinlukijan silmissä, kliseisesti. Joka tapauksessa kirja on erinomaisen sujuvasti kirjoitettu ja on paljon nopealukuisempi kuin mitä hillittömästä tekstimäärästä voisi kuvitella.

Perusasetelma on oikeastaan aika lailla samankaltainen kuin Risto Isomäen Sarasvatin hiekassa. Ihmiskunta kohtelee meriä miten sattuu, ottaa sieltä mitä haluaa miten paljon haluaa, dumppaa sinne sontaa lainkaan ajattelematta mitä siitä voisi seurata – kunnes seuraukset räjähtävät silmille, lähes kirjaimellisesti. Isomäki ei tarvitse tarinaan mitään sellaista mistä tiede ei olisi aivan hyvin selvillä jo nyt. Schätzing antaa merelle konkreettisen puolustajan, joka ihmiskunnan touhua aikansa katseltuaan ja siedettyään päättää lopulta raivata moisen vahingollisen tulokasloisen pois itselleen kuuluvaa planeettaa pilaamasta.

Olen tunnetusti kiinnostunut planeettamme parviälyistä ja olen itsekin leikitellyt niillä kirjoissani. Alshainissa oli Meren ääni, jossa on kieltämättä (tietämättä syntyneitä) yhtäläisyyksiä Schätzingin Yrriin. Neduissa – ja jossain määrin myös Karstassa – käsitellään ihmistä parviälynä. Yrr on kehitelty biologisesti paljon pidemmälle mihin minulla oli tarvetta tai oikeastaan haluakaan, mutta se kuuluu Schätzingin tyyliin – vähän liiankin kanssa. Hän selittää kirjassa esiintyvien (oikeiden tai ainakin oikealta vaikuttavien) asioiden ja ilmiöiden taustoja niin perusteellisesti, että infodumppaus alkaa kyllä paikka paikoin nyppimään: etenkin silloin, kun kirjassa tapahtuvan tsunamin vaikutusten kuvaamisen sijaan ruvetaan referoimaan aikaisempien tsunamien aiheuttamia tuhoja.

(Kirja on ilmestynyt ennen tapaninpäivän 2004 tsunamia, joten siihen ei viitata: kyseisen katastrofin jälkeen Schätzing tuskin olisi antanut ymmärtää, että Pohjanmerellä tapahtuneen valtavan merenalaisen maanvyöryn aiheuttama tsunami ei olisi tuntunut lainkaan Pohjois-Amerikan rannikolla tai aiheuttanut mitään vahinkoja täysin suojattomassa New Yorkissa.)

Sarasvatin hiekkaa sai minut tonkimaan innolla netistä kaikkea mahdollista Indus-kulttuuriin littyvää. Pedot ei aiheuta samaa reaktiota, kirja selittää aivan tarpeeksi ihan kaikesta. Tekstin taustalla on aivan jumalaton määrä pohjatyötä, joskin kirjan kannalta sivuseikammissa heitoissa asioita ei ole vaivauduttu tarkistamaan ”kaikkihan tietävät” -tasoa syvemmälle.

Kääntäjälle tällainen kirja on tuskallinen urakka, sekä kokonsa että vaatimansa taustatietomäärän osalta. Heli Naski tekee parhaansa, mutta joillakin osa-alueilla (joista minä kuvittelen tietäväni jotain) sanasto ja joskus asiakin lipeää paikoiltaan. Tosin voi olla, että kämmit ovat olleet jo alkutekstissä: kirjailijalta ei useinkaan vaadita niin suurta tarkkuutta kuin kääntäjältä.

Ihmiskuvauksessa Schätzing petraa Isomäestä. Hänen henkilönsä tuntuvat enemmän oikeilta ihmisiltä – aina loppupuolen suureen konfliktiin asti, jossa melkoinen määrä henkilöitä kutistuu taas pahvinohuiksi pahvipäiksi – ja/tai kokee tylsimmän ja latteimman mahdollisen kirjallisuudessa keksityn henkilökohtaisen loppuratkaisun. Minun varsin vähäisellä trillerien lukemisellani rakenne ja tapa rakentaa kohtauksia cliffhangereineen vaikuttavat varsin mielikuvituksettomilta ja tasapaksuilta, mutta tämän kirjan ansiot ovatkin toisaalla. Erinomaisen kiinnostava ja sujuvasti luettava kirja, joka ei kuitenkaan tee minusta trillerien tai ekotrillerien ystävää.

Buzz raps!

·

Edellinen merkintä poiki runsaasti kommentteja – kiitoksia hyvästä keskustelusta!

Nyt kokeilemme musiikin rauhoittavaa voimaa. Tämän raidan ns. jippo on tietystikin se, että sillä räppäävä vanhempi herrasmies on Edwin ”Buzz” Aldrin, toinen Kuun pinnalla kävelleistä Apollo 11 -astronauteista:

Funny or Dien sivuilta löytyy myös lyhyt Making Of -videopätkä, jossa haastatellaan mukana olleita Snoop Doggya ja Talib Kwelia.

Terroristihautomo naapurikunnassa

· 34 kommenttia ·

Kirjailijakokouskiireiden vuoksi olen päässyt lukemaan viimeviikkoista New Scientistiä vasta nyt. Mieleen jäi erityisesti Diego Gambettan ja Steffen Hertogin essee, joka pohjautuu aivan ilmeisesti kaksikon ensi vuonna ilmestyvään tutkimukseen Engineers of Jihad (Princeton University Press).

Erityisesti vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen eri puolilla maailmaa on ymmärrettävästi tutkittu paljon niitä tekijöitä, mikä saa ihmisen ryhtymään terroristiksi – tai, laajemmin ottaen, toimimaan väkivaltaisessa ääriryhmässä. On huomattu, että ilmeisimmät stereotypiat pätevät varsin heikosti. Monet ääriryhmien terroristit ovat hyvin koulutettuja, monilla islamististen ääriryhmien jäsenillä on kaiken lisäksi länsimainen koulutus (Osama bin Ladenilla, tunnetusti, vieläpä CIA:n antama sissikoulutus Neuvostoliiton Afganistan-miehityksen ajoilta). Kuten kirjoitin aikaisemmin, usein kiihkeä uskonnollinen vakaumus on syntynyt vasta ääriryhmään liittymisen jälkeen.

Gambetta ja Hertog ovat tutkineet islamististen militanttien koulutustaustaa noin neljänsadan tapauksen näytteellä, ja onnistuivat jäljittämään 284 henkilön koulutustaustan. Näistä peräti 196 oli joko opiskellut tai jopa valmistunut korkeakoulusta. Seitsemän oli oli opiskellut luonnontieteitä, 12 taloustieteitä, 14 lääketiedettä, 34 islamilaista teologiaa. Ylivoimaisesti suurin ryhmä, 78, oli insinöörejä.

Tutkijakaksikko keräsi tietoja myös ei-islamistisista ääriryhmistä ja huomasi, että vaikka insinöörejä oli olemattoman vähän väkivaltaisissa äärivasemmistolaisissa ryhmissä, heitä oli runsaasti ja näkyvästi mukana väkivaltaisissa äärioikeistolaisissa ryhmissä: tutkijat onnistuivat jäljittämään seitsemän yhdysvaltalaisen äärioikeistolaisjärjestön johtajien koulutustaustat. Neljä oli insinöörejä, esimerkiksi Aryan Nationsin perustaja Richard Butler ja Sheriff’s Posse Comitatusin johtaja Wilhelm Schmitt.

Kuten Gambetta ja Hertog toteavat, tässä voi olla kyse vain siitä, että insinööritaustaiset perustajat ovat ryhtyneet värväämään väkeä omasta tuttavapiiristään. Insinöörien yliedustus pätee kuitenkin myös sellaisissa järjestöissä, joiden perustajat eivät ole olleet insinöörejä. Voisi tietysti myös ajatella, että teknisesti koulutetut kaaderit olisivat käytännöllisiä esimerkiksi pommi-iskuja toteutettaessa, mutta tutkijoiden mukaan tämäkään selitys ei päde: iskujen tekninen toteutus on pienen eliittiryhmän käsissä, ja rivisoturien värväysohjeissa painotetaan enemmän luonteenpiirteitä kuin teknisiä taitoja.

Vaikuttaa todennäköisemmältä, että joko tietyt yhteiskunnalliset olot vaikuttavat tavallista voimakkaammin juuri tekniikan opiskelijoihin, tai sitten tekniikkaa opiskelemaan päätyy tavallista enemmän sellaisia ihmisiä, joihin tällainen radikaali väkivaltaisuus vetoaa. Gambetta ja Hertog arvelevat, että kyse on molemmista. He siteeraavat tilastoja, joiden mukaan yhdysvaltalaiset tekniikan professorit ovat ”seitsemän kertaa todennäköisemmin oikeistolaisia ja uskonnollisia kuin muiden tiedekuntien edustajat”, ja viittaavat siihen, että insinöörit ovat tavallista heikompia sietämään epävarmuutta ja kompromissiratkaisuihin johtavaa demokraattista päätöksentekoa. Insinöörejä viehättää, ilmeisesti, ajatus että yhteiskunnan pitäisi toimia kuin kellokoneisto. Että kaikkeen on olemassa yksinkertainen, yksikäsitteinen, selkeä ratkaisu, jota tyhmemmät eivät vain tajua.

Lukiessani tätä pientä aukeaman juttua se yhdistyi mielessäni Carolyn Forchén alustukseen Kirjailijakokouksessa (aivan pitkän sivun alalaidassa, ainakin siihen asti kunnes sivusto tajutaan päivittää). Carolyn siteerasi nobelrunoilija Wislawa Szymborskan ajatusta siitä, miten tärkeä on lause Minä en tiedä.

Ateismi ja (ja ainakin useimmat) muut uskonnot perustuvat ajatukselle, että Minä en tiedä on ahdistava, torjuttava, pelättävä, vihattava: meidän on pakko tietää, ja muut on pakko saada tietämään täsmälleen samat asiat kuin mitkä me tiedämme.

Tiede perustuu ajatukselle, että Minä en tiedä on innoittava kehoitus, lähtökohta löytöretkelle – löytöretkelle joka ei koskaan lopu, ei päädy sinne minne sen kuvittelisi päätyvän, ei koskaan pääse eroon tuosta lauseesta – mutta joka on vaivan arvoinen kaiken sen takia mitä matkalla voi nähdä.

Tämän jälkimmäisen ajatuksen minäkin allekirjoitan, mutta agnostikkona minulle Minä en tiedä on myös lohdullinen, helpottava ja vapauttava oivallus: se lause jonka eteen voi halutessaan kirjoittaa lauseen Tie josta voidaan puhua ei ole ikuinen tie ja jonka perään voi kirjoittaa lauseen Se mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava.