Säätelen vähän blogin ulkoasua. Tiedossa siis tovin verran omituista sotkua ja lukukelvotonta tekstiä. Pahoitteluni.
Kaksi keikkaa, kaksi paikkaa
En ole koskaan ollut varsinainen Morrissey-fani, mutta sekä soolotuotantoa että vanhaa Smiths-kamaa on kyllä tunnut jonnin verran kuunneltua sitä mukaa kun levyjä on talouteemme ilmaantunut. Mielihyvin lähdin siis keikallekin, vaikka tunsinkin olevani porukassa jossain määrin sivullinen, kun en muista niiden hyvinäkään pitämieni biisien nimiä. (M ei yleensä valitse nimeksi sitä ilmeisintä kertsin säettä, näjetsen.)
Merikaapelihalli on keikkapaikkana hankala: kapea, pitkä ja betoniseinäinen halli. Musiikkia kuullakseen on yritettävä ujuttautua suhteellisen eteen, muuten kaiut tekevät äänestä silkkaa puuroa. Vaikea tila vaatii paljon myös miksaajalta ja bändiltä. Lämppärinä soittanut amerikkalaiskvartetti Doll and the Kicks kärsi melkoisesti akustiikasta, kun pirteä voimapop muuttui tasapaksuksi massaksi. Kappalevalinnat eivät ehkä olleet myöskään maailman onnistuneimpia, ryhmä tuntui paahtavan alusta loppuun suunnilleen samalla tempolla ja samalla asenteella.
Pääesiintyjän setti oli rakennettu taitavammin (ja hänellä oli arvatenkin myös paljon enemmän materiaalia, mistä poimia). Vaikka setti pysyttäytyi Morrisseyn ja Smithsin tuotannon rokkaavimmassa päässä, sävyt ja tempot vaihtelivat kiitettävästi. Erittäin toimiva, varma ja ammattimainen keikka, jossa tähden tuotantoa vähän huonomminkin tunteva viihtyi vallan mainiosti.
Lisäbonuksena mainio videokimara bändivaihdon aikana: ensin Sparks-hittivideo ”Lighten Up Morrissey” ja sitten pikainen videosukellus 60- ja 70-lukujen televisioituun rockhistoriaan: mukana mm. New York Dolls (jota useampikin lähellä seisova tuntui kuvittelevan Rollareiksi): tämä telkkari-livepätkä sai pohtimaan, miten paljon Hanoi Rocks ja 69 Eyes ovatkaan saaneet aineksia Dollseilta. Mukana oli myös hieno, ilmeisesti 60-luvun lopulla tehty mustavalkoinen, syksyisessä puistossa ja leikkikentän karusellissa kuvattu promopätkä, jossa minulle tuntematon kauniin nuoren naisen ja hämärästi tutun näköisten kolmen nuorukaisen yhtye esitti hienoa popsävelmää – mutta keitä he olivat? Tunnistiko kukaan paikallaollut?
Jäin Morrisseyn yhtyeen esiintyessä useaankin kertaan pohdiskelemaan musiikkityylien rajojen liukumista. Mainio bändi kuulosti monessa kohtaa hyvinkin paljon parhaiden päivien The Clashilta, mutta silti musiikki ei ollut missään mielessä ”punkkia” tai edes ”uutta aaltoa” – ei räkäistä kätkätystä, vaan tyylikästä, ”vaihtoehtoista” rockahtavaa popmusiikkia. Perjantaina Samratin kanssa Sosiaalikeskus Satamassa soittanut hooceebändi Bloodshit Gutsfuck olisi kuulostanut 80-luvun asteikolla punkin sijaan metallilta – muuten paitsi biisien lyhyyden puolesta. 80-luvun alkupuolen uudesta metallista suurin osa kuulostaa nykyään melkoisen kepeältä ja epämetalliselta rallattelulta. (Paitsi tietenkin Motörhead, joka on aina kuulostanut vain ja ainoastaan Motörheadilta. Ja hyvä niin.)
Sosiaalikeskus Sataman miljöö oli yhtä betoninen, akustoimaton ja teollinen kuin Merikaapelihalli, mutta muuten varsin toisesta päästä kaupunkia: vallattu konttorirakennus graffitientäyteisine seinineen, pihamaalla nuotioita ja (aito) mustalaisleiri. ”Sali” hädin tuskin kaksi kertaa tavallisen olohuoneen kokoinen. Kontakti yleisön ja esiintyjien välillä oli varsin paljon konkreettisempi.
Minun suhteeni progressiiviseen rockiin muotoutui 1980-luvun puolivälissä. Yritin ties kuinka monetta kertaa diggailla ja kuunnella Yesin Relayeria ja Wigwamin Beingiä, kun tapahtui ahaa-elämys: ”Minun ei tarvitse pitää tällaisesta musiikista vain siksi että sen väitetään olevan hienoa!” On joitakin progeksi laskettuja ryhmiä joita olen kyllä senkin jälkeen kuunnellut vallan mielikseni: esimerkiksi King Crimson (ainakin osa tuotantoa) ja tietenkin maailman ensimmäinen ”ne ei osaa soittaa, ne tekee kaiken koneilla” -yhtye Pink Floyd. Focus, ainakin ne huumorintajuisemmat biisit. Sekä tietenkin Peter Gabrielin aikainen Genesis (lukuun ottamatta The Lamb Lies Down on Broadwayta, joka on minusta sietämätön levy). Ynnä Alamaailman Vasarat ja sen edeltäjä Höyry-Kone. Ja Samrat – eikä pelkästään siksi, että minulla on yhtyeeseen sukulaisuussuhteita.
Samratin (ainakin toistaiseksi) viimeinen keikka tapahtui vaatimattomahkoissa olosuhteissa noin kolmenkymmenen hengen yleisön joukossa, mutta homma toimi noissakin puitteissa. Musiikissa yhdistyy piirteitä metallista, kansanmusiikeista, jazzista, ambienteista tyyleistä ja muusta sellaisesta, joten minulle siinä on riittävästi tarttumapintaa ja viitteitä. Jos bändin musiikkia pitäisi kuvailla, mainitsisin edellisestä listasta ainakin Crimsonin, Vasarat ja Focusin,jos ei muuta niin laulaja-Turkan huilunsoiton takia. No, miksei Jethro Tullinkin. Samrat satsaa sitä paitsi enemmän kunnon meininkiin kuin ”katsokaa kuinka taitava minä olen” -päkellyssooloihin, joten siltäkin osin asenne on (minun kannaltani) kohdallaan. Mainiota. Perästä kuuluu.
Merenelävien puolustusliitto
Frank Schätzing: Pedot (Der Schwarm). Suomentanut Heli Naski. Bazar 2007.
Kuten Schätzingin ekotrillerissä moneen kertaan todetaan – eikä edes kovin omaperäisesti tai oivaltavasti – tiedämme oman planeettamme valtamerien syvyyksistä – eli suurimmasta osasta planeettamme pintaa – paljon vähemmän kuin päämmepäällisestä avaruudesta. Tämä yhdeksänsataasivuinen tiiliskivitrilleri pelaa tällä kortilla parhaimmillaan oivaltavasti, pahimmillaan selittelevästi tai, jopa näin kokemattoman trillerinlukijan silmissä, kliseisesti. Joka tapauksessa kirja on erinomaisen sujuvasti kirjoitettu ja on paljon nopealukuisempi kuin mitä hillittömästä tekstimäärästä voisi kuvitella.
Perusasetelma on oikeastaan aika lailla samankaltainen kuin Risto Isomäen Sarasvatin hiekassa. Ihmiskunta kohtelee meriä miten sattuu, ottaa sieltä mitä haluaa miten paljon haluaa, dumppaa sinne sontaa lainkaan ajattelematta mitä siitä voisi seurata – kunnes seuraukset räjähtävät silmille, lähes kirjaimellisesti. Isomäki ei tarvitse tarinaan mitään sellaista mistä tiede ei olisi aivan hyvin selvillä jo nyt. Schätzing antaa merelle konkreettisen puolustajan, joka ihmiskunnan touhua aikansa katseltuaan ja siedettyään päättää lopulta raivata moisen vahingollisen tulokasloisen pois itselleen kuuluvaa planeettaa pilaamasta.
Olen tunnetusti kiinnostunut planeettamme parviälyistä ja olen itsekin leikitellyt niillä kirjoissani. Alshainissa oli Meren ääni, jossa on kieltämättä (tietämättä syntyneitä) yhtäläisyyksiä Schätzingin Yrriin. Neduissa – ja jossain määrin myös Karstassa – käsitellään ihmistä parviälynä. Yrr on kehitelty biologisesti paljon pidemmälle mihin minulla oli tarvetta tai oikeastaan haluakaan, mutta se kuuluu Schätzingin tyyliin – vähän liiankin kanssa. Hän selittää kirjassa esiintyvien (oikeiden tai ainakin oikealta vaikuttavien) asioiden ja ilmiöiden taustoja niin perusteellisesti, että infodumppaus alkaa kyllä paikka paikoin nyppimään: etenkin silloin, kun kirjassa tapahtuvan tsunamin vaikutusten kuvaamisen sijaan ruvetaan referoimaan aikaisempien tsunamien aiheuttamia tuhoja.
(Kirja on ilmestynyt ennen tapaninpäivän 2004 tsunamia, joten siihen ei viitata: kyseisen katastrofin jälkeen Schätzing tuskin olisi antanut ymmärtää, että Pohjanmerellä tapahtuneen valtavan merenalaisen maanvyöryn aiheuttama tsunami ei olisi tuntunut lainkaan Pohjois-Amerikan rannikolla tai aiheuttanut mitään vahinkoja täysin suojattomassa New Yorkissa.)
Sarasvatin hiekkaa sai minut tonkimaan innolla netistä kaikkea mahdollista Indus-kulttuuriin littyvää. Pedot ei aiheuta samaa reaktiota, kirja selittää aivan tarpeeksi ihan kaikesta. Tekstin taustalla on aivan jumalaton määrä pohjatyötä, joskin kirjan kannalta sivuseikammissa heitoissa asioita ei ole vaivauduttu tarkistamaan ”kaikkihan tietävät” -tasoa syvemmälle.
Kääntäjälle tällainen kirja on tuskallinen urakka, sekä kokonsa että vaatimansa taustatietomäärän osalta. Heli Naski tekee parhaansa, mutta joillakin osa-alueilla (joista minä kuvittelen tietäväni jotain) sanasto ja joskus asiakin lipeää paikoiltaan. Tosin voi olla, että kämmit ovat olleet jo alkutekstissä: kirjailijalta ei useinkaan vaadita niin suurta tarkkuutta kuin kääntäjältä.
Ihmiskuvauksessa Schätzing petraa Isomäestä. Hänen henkilönsä tuntuvat enemmän oikeilta ihmisiltä – aina loppupuolen suureen konfliktiin asti, jossa melkoinen määrä henkilöitä kutistuu taas pahvinohuiksi pahvipäiksi – ja/tai kokee tylsimmän ja latteimman mahdollisen kirjallisuudessa keksityn henkilökohtaisen loppuratkaisun. Minun varsin vähäisellä trillerien lukemisellani rakenne ja tapa rakentaa kohtauksia cliffhangereineen vaikuttavat varsin mielikuvituksettomilta ja tasapaksuilta, mutta tämän kirjan ansiot ovatkin toisaalla. Erinomaisen kiinnostava ja sujuvasti luettava kirja, joka ei kuitenkaan tee minusta trillerien tai ekotrillerien ystävää.
Buzz raps!
Edellinen merkintä poiki runsaasti kommentteja – kiitoksia hyvästä keskustelusta!
Nyt kokeilemme musiikin rauhoittavaa voimaa. Tämän raidan ns. jippo on tietystikin se, että sillä räppäävä vanhempi herrasmies on Edwin ”Buzz” Aldrin, toinen Kuun pinnalla kävelleistä Apollo 11 -astronauteista:
Funny or Dien sivuilta löytyy myös lyhyt Making Of -videopätkä, jossa haastatellaan mukana olleita Snoop Doggya ja Talib Kwelia.
Terroristihautomo naapurikunnassa
Kirjailijakokouskiireiden vuoksi olen päässyt lukemaan viimeviikkoista New Scientistiä vasta nyt. Mieleen jäi erityisesti Diego Gambettan ja Steffen Hertogin essee, joka pohjautuu aivan ilmeisesti kaksikon ensi vuonna ilmestyvään tutkimukseen Engineers of Jihad (Princeton University Press).
Erityisesti vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen eri puolilla maailmaa on ymmärrettävästi tutkittu paljon niitä tekijöitä, mikä saa ihmisen ryhtymään terroristiksi – tai, laajemmin ottaen, toimimaan väkivaltaisessa ääriryhmässä. On huomattu, että ilmeisimmät stereotypiat pätevät varsin heikosti. Monet ääriryhmien terroristit ovat hyvin koulutettuja, monilla islamististen ääriryhmien jäsenillä on kaiken lisäksi länsimainen koulutus (Osama bin Ladenilla, tunnetusti, vieläpä CIA:n antama sissikoulutus Neuvostoliiton Afganistan-miehityksen ajoilta). Kuten kirjoitin aikaisemmin, usein kiihkeä uskonnollinen vakaumus on syntynyt vasta ääriryhmään liittymisen jälkeen.
Gambetta ja Hertog ovat tutkineet islamististen militanttien koulutustaustaa noin neljänsadan tapauksen näytteellä, ja onnistuivat jäljittämään 284 henkilön koulutustaustan. Näistä peräti 196 oli joko opiskellut tai jopa valmistunut korkeakoulusta. Seitsemän oli oli opiskellut luonnontieteitä, 12 taloustieteitä, 14 lääketiedettä, 34 islamilaista teologiaa. Ylivoimaisesti suurin ryhmä, 78, oli insinöörejä.
Tutkijakaksikko keräsi tietoja myös ei-islamistisista ääriryhmistä ja huomasi, että vaikka insinöörejä oli olemattoman vähän väkivaltaisissa äärivasemmistolaisissa ryhmissä, heitä oli runsaasti ja näkyvästi mukana väkivaltaisissa äärioikeistolaisissa ryhmissä: tutkijat onnistuivat jäljittämään seitsemän yhdysvaltalaisen äärioikeistolaisjärjestön johtajien koulutustaustat. Neljä oli insinöörejä, esimerkiksi Aryan Nationsin perustaja Richard Butler ja Sheriff’s Posse Comitatusin johtaja Wilhelm Schmitt.
Kuten Gambetta ja Hertog toteavat, tässä voi olla kyse vain siitä, että insinööritaustaiset perustajat ovat ryhtyneet värväämään väkeä omasta tuttavapiiristään. Insinöörien yliedustus pätee kuitenkin myös sellaisissa järjestöissä, joiden perustajat eivät ole olleet insinöörejä. Voisi tietysti myös ajatella, että teknisesti koulutetut kaaderit olisivat käytännöllisiä esimerkiksi pommi-iskuja toteutettaessa, mutta tutkijoiden mukaan tämäkään selitys ei päde: iskujen tekninen toteutus on pienen eliittiryhmän käsissä, ja rivisoturien värväysohjeissa painotetaan enemmän luonteenpiirteitä kuin teknisiä taitoja.
Vaikuttaa todennäköisemmältä, että joko tietyt yhteiskunnalliset olot vaikuttavat tavallista voimakkaammin juuri tekniikan opiskelijoihin, tai sitten tekniikkaa opiskelemaan päätyy tavallista enemmän sellaisia ihmisiä, joihin tällainen radikaali väkivaltaisuus vetoaa. Gambetta ja Hertog arvelevat, että kyse on molemmista. He siteeraavat tilastoja, joiden mukaan yhdysvaltalaiset tekniikan professorit ovat ”seitsemän kertaa todennäköisemmin oikeistolaisia ja uskonnollisia kuin muiden tiedekuntien edustajat”, ja viittaavat siihen, että insinöörit ovat tavallista heikompia sietämään epävarmuutta ja kompromissiratkaisuihin johtavaa demokraattista päätöksentekoa. Insinöörejä viehättää, ilmeisesti, ajatus että yhteiskunnan pitäisi toimia kuin kellokoneisto. Että kaikkeen on olemassa yksinkertainen, yksikäsitteinen, selkeä ratkaisu, jota tyhmemmät eivät vain tajua.
Lukiessani tätä pientä aukeaman juttua se yhdistyi mielessäni Carolyn Forchén alustukseen Kirjailijakokouksessa (aivan pitkän sivun alalaidassa, ainakin siihen asti kunnes sivusto tajutaan päivittää). Carolyn siteerasi nobelrunoilija Wislawa Szymborskan ajatusta siitä, miten tärkeä on lause Minä en tiedä.
Ateismi ja (ja ainakin useimmat) muut uskonnot perustuvat ajatukselle, että Minä en tiedä on ahdistava, torjuttava, pelättävä, vihattava: meidän on pakko tietää, ja muut on pakko saada tietämään täsmälleen samat asiat kuin mitkä me tiedämme.
Tiede perustuu ajatukselle, että Minä en tiedä on innoittava kehoitus, lähtökohta löytöretkelle – löytöretkelle joka ei koskaan lopu, ei päädy sinne minne sen kuvittelisi päätyvän, ei koskaan pääse eroon tuosta lauseesta – mutta joka on vaivan arvoinen kaiken sen takia mitä matkalla voi nähdä.
Tämän jälkimmäisen ajatuksen minäkin allekirjoitan, mutta agnostikkona minulle Minä en tiedä on myös lohdullinen, helpottava ja vapauttava oivallus: se lause jonka eteen voi halutessaan kirjoittaa lauseen Tie josta voidaan puhua ei ole ikuinen tie ja jonka perään voi kirjoittaa lauseen Se mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava.
Mekkilä III
Uupunut, mutta tyytyväinen kirjailija on palannut onnellisesti kotiinsa eksoottisesta Messilästä. Takana on reilun parin tunnin yöuni perinteisen pitkäksi venähtäneiden päättäjäisten jälkeen, edessä kaikeksi onneksi rauhallisempaa kesää: ei kirjallisia eikä muitakaan karkeloita ennen Finnconia.
Meinasin jättää tästä viimeisestä kirjailijakokousviestistä kuvat kokonaan pois, kun eilen ei tullut räpsittyä mitään kovinkaan ennennäkemätöntä. Mutta ehkäpä pari-kolme sentään.
Carolyn Forchén ilme on kieltämättä näkemisen arvoinen. Meneillään on (vieressä) istuvan Hannele Huovin alustuksen se kohta, missä yleisölle soitettiin äänitettä siitä, mitä sikiö kuulee kohtuun – äidin sydämen ääniä, äidin laulamaa laulua, ympäristön ääniä. Yleisön edessä aitiopaikalla istunut Carolyn kertoi myöhemmin, että suunnilleen kaikkien teltassa olijoiden kasvot olivat olleet tuolla hetkellä radiant – joko silkasta yllättyneestä elämyksestä tai siksi, että nauha oli palauttanut mieleen kauan sitten unohtuneen muiston kohdussalillumisajoilta?
Kämppäkaverini Firat Cewerî, mainio tyyppi hänkin.
Päättäjäisillallisella. Aterioinnin jälkeen kuulimme lisää Desmond Eganin irlantilaislauluja – olihan sentään Bloomsday! – Lise Sinclairin shetlantilaislauluja sekä Fflur Dafyddin tulkintoja jazzklassikoista – ynnä suomalaisten kuoroesityksen ”Kalliolle kukkulalle” (muiden laulujen ohessa) sekä puolenyön jälkeen onnittelulaulun kansallispäiväänsä viettävälle Islannille.
Kirjailijakokouksen sivuilta löytyy myös kuva minusta esiintymässä sunnuntai-illan Open Mike -illassa, mutta ei tietoa kuvan ottajasta. Esitin useamman kerran ennenkin soittamani ja lausumani ”Maailmanpuu”-katkelman Neduista. Homma tuntui jälleen menevän perille myös suomenkielentaidottomille, mutta taas tuli tuntu että pitäisi koota pidempi setti samanlaista ohjelmistoa esimerkiksi kirjamessuklubille. Pari ideaakin putkahti mieleen. Katsotaan syksymmällä.
Raahatessani kirjailijakokoukseen mukanani läppärin ja järjestelmäkameran lisäksi pedaalilautaa, resonaattorikitaraa ja piuhanippua tuli kyllä mieleen, että ensi kokoukseen voisi kieltäytyä esittämästä mitään, mika vaatisi minkään huuliharppua painavamman kuljettamista mukaan…
Kaikille tuntui jääneen kokouksesta hyvät fiilikset. Järjestelyt pelasivat mainiosti (kiitokset järjestäjätiimille, joka oli paiskonut töitä yötä päivää niin että kirjailijat ja kääntäjät voisivat ottaa relaa!), paljon paremmin kuin Mukkulan viimeisenä vuonna. (Mukkulan ravintoloitsija on kuulemma sitä paitsi tehnyt vastikään konkurssin, joten sinne ei olisikaan ollut menemistä.) Messilässä sekä ulko- että kotimaiset kirjailijat mahtuivat yöpymään samoissa nurkissa, joten porukkahenki ja monikansalliset keskustelut kukoistivat paljon paremmin. Rantasaunan puutetta valiteltiin, juuri muuta ei.
Itse koin kyllä puutteena sen, että tällä kertaa paikalle tuntui tulleen paljon vähemmän ns. tavallisia ihmisiä kuuntelemaan alustuksia ja keskusteluja. Mukkulassa heidän joskus yllättävät ja usein pintaa syvemmältä kuunnellen salaviisaat kommenttinsa veivät keskusteluja joskus perin mielenkiintoisiin suuntiin.
Etenkin tällaiselle työpaikattomalle freelancerille kirjailijakokouksessa on myös paljon eräänlaista kesäleiriviehätystä: riittää että ilmestyy ilmoitettuun aikaan ilmoitettuun paikkaan, niin kaikki luistaa niin kuin pitääkin. (Itse maksetussa) täysihoidossa on mukavaa köllötellä muutamia päiviä, vaikka kunnon teen kaipuu iskikin joka ikinen aamu. (Kuulun ”pussitee ei ole teetä” -koulukuntaan, jos en ole ennen tullut maininneeksi.)
Olen todennut moneen kertaan, että varsinaiset ”viralliset” alustukset ja keskustelut ovat vain pieni osa kokouksen kokonaisantia. Siksi olen kovasti houkutellut kirjailija- ja kääntäjätovereita maksamaan (sentään jokseenkin kohtuullisen) osallistumismaksun ja tulemaan paikalle koko ajaksi pelkkien pikaisten päiväkäyntien sijaan. Tälläkin kertaa iltojen epävirallinen jutustelu ja sen myötä syntyneet, mahdollisesti pitkäaikaisetkin kontaktit olivat monessa suhteessa se tärkein juttu.
Tällä kertaa täytyy kyllä todeta, että myös ne päivän keskustelut olivat kokonaisuutena huomattavan paljon antoisampia kuin viimeksi. Sisäänpäinkääntyneiden, pseudotieteellisten viiteaparaattien pyörittely jäi jokseenkin olemattomiin ja moni alustus tarjosi odottamattomia oivalluksia. Yksinkertainen teema Toisin sanoen poiki mielenkiintoisia pohdintoja odottamattomista kulmista. Matkalla syntyi ideoita, joita tulee epäilemättä pilkottamaan seuraavissa kirjoissa. (Kuten Karstassa on yhtä ja toista pientä kahden vuoden takaisesta Mukkulan kokouksesta.)
Lupaavasta teemasta huolimatta olin ainoa paikalla ollut spekulatiivisen fiktion kirjoittaja (ellei Christian Futscheria oteta lukuun – hänen runoissaan on välillä melkoista spefi-ilotulitusta). Se on suuri sääli. Mutta ehkä toverit tajuavat aktivoitua ensi kerralla, kesäkuussa 2011.
Mekkilä II
Lähinnä kuvaraportointia tällä kertaa. Kirjallisempaa kommentointia löytyy esimerkiksi Hannu Marttilan ja Jarmo Papinniemen blogeista. Keskustelut ovat kuitenkin pysyneet pääosin kiinnostavina. Oikeastaan ainoa alustus jossa minä putosin jo alkumetreillä (tulkkauskuulokkeista huolimatta) oli Marcel Cohenin aamuinen puheenvuoro. Tuntuu siltä että ranskalainen kirjallisuuskeskustelu muistuttaa pahasti brittipoppia: se viittaa vain itseensä.
Olli Löytyn, Fflur Dafyddin ja George Elliot Clarken alustukset saivat minut pohtimaan omaa kulttuurillista ja kansallista identiteettiäni. Selvää on, että geneettisesti olen alkuaan itäafrikkalainen, mutta kulttuurillinen perimäni on peräisin varsin monesta suunnasta – ja vielä monemmasta, jos sana ”kulttuuri” ymmärretään samassa mielessä kuin vaikkapa sanassa ”kulttuuriantropologia”.
Hmm. Tätä täytyy pohtia joskus paremmalla ajalla. Olisiko joku nettipalvelu, joka kartoittaa geneettisen perimän sijaan memeettistä perimää?
Sunnuntai-illan Open Mike -illassa en ollut ainoa kitaralla varustautunut. Lise Sinclair hemmotteli meitä shetlantilaisella musiikilla.
Kristiina Ehin lomitti runoonsa virolaisia kansanlauluja, jotka laulettiin virolaiseen tapaan: ensin Kristiina lauloi säkeen, sitten koko yleisö toisti sen hänen mukanaan. Ainakin hymisi, jos ei osannut viroa.
Maanantain sää oli maanantaisen kolea. Sinnikäs kuulijakunta kietoutui kaikkiin mukaan sattuneisiin vaatteisiin ja paikalle järjestettyihin huopiin.
Johanna Venho osallistuu keskusteluun.
Kriszina Tóth ja Dame Antonia (A S) Byatt.
Kriszinan takki totisesti erottui joukosta.
Kääntäjäkollegat Juhani Lindholm ja Titia Schuurman.
Maanantain iltaohjelma alkoi kansainvälisellä runoillalla Wanhan Walimon salissa. Gerður Kristnýn ja Shimmer Chinodyan muodostama juontajakaksikko on meidän suosikkimme seuraavien Euroviisujen juontajapariksi. Shimmerillä on uskomattoman lämmin ja resonoiva ääni: joskus tuntuu siltä kuin se kaikuisi hyvin säädetystä, hyvin hoidetusta putkiradiosta.
Richard Berengarten lausuu.
Lise Sinclair täydensi esitystään jälleen laululla. Hänen puheensakin on kuin laulua: shetlantilainen nuotti tekee toisinaan minulle vaikeaksi kuulla mitä hän sanoo, kun jään kuuntelemaan äänen soundia.
George Elliot Clarke on tämän kokouksen ilopilleri. Loistava tyyppi, joka tuntuu hyödyntävän kybällä sekää omaa novascotialaista kulttuuritaustaansa että kaikkea mitä ympärillä tapahtuu tai sanotaan. Muistikirja on aina käsillä. Runonlausujana hänessä on enemmän biittiä kuin keskivertorumpalissa.
Runoillan tyylikkäiden puitteiden jälkeen oli vuorossa perinteinen keskiyön jalkapallomaaottelu Suomi vastaan Muu Maailma. Tällä kertaa Suomi voitti tiukan kamppailun jälkeen 4-2. Jarkko Nieminen teki kolme maalia.
Okei, aika mennä nukkumaan. Huomisaamuna taas tikkana aamiaiselle ja kymmeneltä kuuntelemaan viimeisen kokouspäivän puheita.
