Suhteellisen tyytyväisin mielin kömmin eurovaalien jälkeen petiin. Suomen vaaleissa on poikkeuksellista, että tapahtuu isoja muutoksia. Nyt niitä tapahtui, sekä (minun mielestäni) hyviä että huonoja.
Vihreiden mainio menestys sekä Suomessa että muuallakin Euroopassa on tietysti upea juttu. Sanomaa on saatu näköjään entistä paremmin perille. Lisäilahduksena oli tietysti vielä boboomuksen ilmastopseudotieteilijän Ari Vatasen putoaminen parlamentista, samoin Maahanmuuttaja-Pöntisen jääminen rannalle. Boboomuksen nousukiito tyssäsi muutenkin, toivottavasti pysyvästi.
Perinteisille vasemmistopuolueille tulokset ovat olleet karua luettavaa myös Suomessa. Vaikka en erityisemmin Suvi-Anne Siimeksen politiikasta perustanukaan – puhumattakaan hänen nykyisestä työstään – hän onnistui vetämään Vasemmistoliiton äänestäjiksi muitakin kuin perinteisiä änkyröitä. Nyt jäljellä ovat vain änkyrät, heitä on koko ajan vähemmän ja heistäkin osa on siirtynyt äänestämään perssuomalaisia. Entisen Sosialidemokraattisen puolueen, nykyisen Entisen sosialidemokraattisen puolueen tipahtaminen Vihreiden kokoluokkaan oli minussa varsin ristiriitaisia tunteita herättävä asia. Toisaalta: jos Vihreitä ei olisi, saattaisin hyvinkin olla demari.* Toisaalta on vaikeaa antaa anteeksi Lipposen hallitusten boboomustakin oikeistolaisempaa ”tärkein tehtävämme on järjestää rikkaille entistäkin enemmän verohelpotuksia” -politiikkaa, vieläkään. Ehkä Hakaniemen toimistolta löytyy lopultakin se proverbiaalinen peili. Ulkopuolisen silmin on vaikuttanut, että puolueen rivit ovat olleet melkoisen nöyrästi Hakaniemen pääkonttorin johdateltavissa: jos tämä on pitänyt paikkansa, ehkä siihenkin tulee nyt muutos.
Perssuomalaisten vaalivoitto oli odotettua, mutta jäi sentään alle symbolisen kymmenen prosentin ääniosuuden. Timo Soini on tavattoman taitava mediamanipulaattori, saa sitten nähdä miten hän pärjää paikassa jossa joutuu kilpailemaan monien samanmoisten kanssa, nationalistisessa porukassa jossa hän on sentään melkoinen vellihousupehmo. Aika näyttää. Äärioikeistolaisten ja/tai nationalististen liikkeiden menestys tuntuu jääneen Euroopassa odotettua pienemmäksi, mikä on eittämättä hyvä asia. Huonompi asia on, että Eurooppa käy talouskriisiin entistä oikeistolaisemman ja luultavasti entistä enemmän liike-elämän isojen tappien käskytettävissä olevan parlamentin voimin. Tärkeä syy on vasemmistopuolueiden aivan liiallinen änkyröityminen. Jotakin uutta selvästi olisi tarvis. Siis muutakin kuin vain me Vihreät.
—
* Itse asiassa olen harkinnut demarien jäsenkirjan hankkimista vuonna 1986. Kysymys oli kuitenkin asunnosta, ei aatteesta: jonotimme silloisen tyttöystävän kanssa Väinö Tannerin säätiön asuntoa, ja olimme jo saamassakin sen, mutta kalkkiviivoilla asuntoa ruvettiinkin panttaamaan tyhjään asuntojonoon mahdollisesti tuleville demariaktiiveille. Muutaman päivän puhelinsoittelukierros onneksi selvitti myös säätiön johdolle, että vaatimus puolueaktiivisuudesta oli itse asiassa lainvastainen. Minun soitteluni ei vaikuttanut, äitini kyllä: hän soitteli asianomaisille tahoille ja esitteli itsensä Anna-lehden toimituspäällikkönä, kertoen tekevänsä taustatutkimusta lehden opiskelija-asumista käsittelevään juttuun… julkisuuden pelko palautti säätiön johdon lainkuuliaiselle tielle. Ainakin sillä kertaa. Eikä minun tarvinnut hätäpäissäni liittyä puolueeseen.
80-luvun puolivälissä opiskelija-asunnoista oli vielä pahempi pula kuin (tietääkseni) nykyään, joten epätoivoinen roikkuminen tässä yhdessä asuntokandidaatissa ei tuntunut kenestäkään mitenkään hämmästyttävältä. Sillä hetkellä asuimme yhdessä minun 15 neliön soluhuoneessani, kaikkine tavaroinemme.
