Kampanjaa, mutta kenen hyväksi?

· 4 kommenttia ·

Boboomuksen eurovaaliehdokas Ari Vatanen ottaa välimatkaa oman puolueensa mainostoimiston hyväksymiin kantoihin linkittämällä ilmastomuutoskeskustelun sujuvasti marxilaisuuteen ja stalinismiin. Sillä lailla!

Vatasella on epäilemättä symppaajia – mutta miten paljon? Ja miten kauan? Ja miten sinnikkäästi yhä musertavampaa tieteellistä näyttöä vastaan?

Boboomuksen kannattajakunnassa ja ehdokkaissa on monia, jotka ovat ilmastonmuutosasioissa aivan toista mieltä kuin Vatanen. Boboomuksen kannattajakunnassa on epäilemättä myös sen verran älykkäitä äänestäjiä, että he tajuavat yksinkertaisen tosiasian: Suhteellista vaalitapaa noudatettaessa jokainen ääni kelle tahansa Boboomuksen ehdokkaalle on samalla myös ääni Ari Vataselle.

Myös laajan nukkuvien puolueen rivistöissä on epäilemättä niitä, jotka tajuavat toisen yksinkertaisen tosiasian: Jokainen käyttämättä jätetty ääni on ääni Ari Vataselle.

Näistä tulee todella kiinnostavat vaalit. Kai muistat, että äänestyspäivä on vain parin viikon päässä, sunnuntaina 7. kesäkuuta?

Sunnuntaicover III

· Yksi kommentti ·

Lukioaikoinani pari luokkakaveria harrasti siihen aikaan vielä harvinaista tapaa ja tilaili levyjä ulkomailta – ennen kaikkea Englannista. Joitakin levyjä tulin sitten lainailleeksikin, ja sitä myötä tutustuin sellaisiin merkittäviin bändeihin kuin The Monks (ei se 60-luvun tonsuuritukkainen jenkkibändi vaan brittiläinen punk-parodiaryhmä joka teki hulvattoman Bad Habits -levyn), Vice Greems, Squeeze,… ja The Flying Lizards. Monksin ohella juuri Flying Lizards saikin seuraavina vuosina melkoisesti soittoaikaa c-kasettidekissäni. (Siihen aikaanhan musiikkia tappoi kotinauhoittaminen: kaverilta lainatut levyt äänitettiin ensimmäisellä kuuntelukerralla suoraan kasetille.)

Lizardsin tapauksessa kyse tosin oli pikemminkin eräänlaisesta avantgardepop-sivuprojektista kuin bändistä. Tämä cover Barrett Strongin ”Moneysta” on ryhmän tunnetuin tuotos, ja näköjään sitä on käytetty useammassakin elokuvassa. Nauttikaa!

”Substanssia, saatana.”

·

Kuva: Miska Reimaluoto/US

Suomalaisen teatteritaiteen tämänhetkisen kultapojun Kristian Smedsin uudelleen Kansallisteatterin lavalle tuoma tulkinta Paavo Rintalan romaanista Jumala on kauneus pelaa osin samoilla korteilla kuin upea Tuntematon sotilas -toteutus samalla näyttämöllä. Rajun ja meluisan reuhtomisen tauottaminen pitkillä, hyvin hiljaisilla ja näennäisen tapahtumattomilla jaksoilla toimii… useinmiten.

Ekspressiivisen liminkalaisen maalarin Vilho Lammen (1898-1936) näyttämökuva ei edes yritä olla elämäkerrallinen kertomus. Kerronta viittaa elämänvaiheisiin siellä täällä, mutta enemmän näytelmä kuvittaa yritystä ymmärtää Lammen sielunmaisemaa ja taidetta. Lampea esittää viisi eri näyttelijää, oikeastaan aika samassa hengessä kuin erinomaisen I’m Not There -elokuvan Dylan-kuvauksessa. Kononaisuus on sarja tunnelmiltaan hyvin erilaisia episodeja aina pohjalaisen rempseästä itsevarmuudesta ahdistuneisiin epäuskon ja epäilysten synkkiin hetkiin asti. Osa kohtauksista toimii upeasti, hersyvästi ja koskettavasti – osa ei. Ja etenkin ensimmäisessä näytöksessä pari viimeistä kohtausta ovat aivan liikaa sekä katsojien perslihasten että näytelmän kokonaisuuden kannalta. Jämäkän alun jälkeen näytelmä alkaa pahan kerran laahata, Homma ei kerta kaikkiaan kanna niin ylipitkänä. Onneksi toinen näytös on jämäkkä, napakka, tehokas ja oikean mittainen.

Visuaalisesti kokonaisuus on kaikessa minimalismissaan upea, samoin äänellisesti: kolmen muusikon ryhmä tekee taustalle oivaa äänimaisemaa – mutta vain silloin kun se palvelee kokonaisuutta. He osaavat myös olla hiljaa.

Kaiken kaikkiaan näkemisen arvoinen teos. En silti suosittele Kansallisteatterin permannon taaimpia, ahtaita rivejä. Enkä paria etummaista riviä, ellei ole varustautunut sadekamppeilla ja suojalaseilla. Smedsin teoksissa tuntuu aina lentelevän kaikenlaista, tällä kertaa lähinnä vettä, jäätä ja lastuja.

Pari kuvaa puoluekokouksesta

·

En sitten loppujen lopuksi ottanut kovinkaan monta kuvaa Jyväskylän reissulla, mutta tässä pieni valikoima:

Kierrätetty kyltti – vihreän maalin alta erottuu juuri ja juuri ”Ei ydinvoimaa” -teksti.


Myönteinen valinta.


Enimmäkseen kokouksessa on hauskaa…

… mutta joskus puheiden kuuntelu ryydyttää.

Sunnuntaicover II

·

George Antheil kirjoitti teoksensa Ballet pour Instruments Mécaniques et Percussion jo vuonna 1924, mutta teoksen alkuperäisversion esittäminen onnistui vasta vuonna 2000. Teos on nimittäin sävelletty kokoonpanolle, jossa on lyömäsoittimien, lentokoneenpotkurien ja sireenien lisäksi kuusitoista automaattipianoa, eikä kuudentoista paperirullapianon synkronointi oikein onnistunut. Homma toimi vasta sitten kun oli midi ja sekvensserit.

Tässäpä National Gallery of Artin Dada-näyttelyssä esitetty versio, joka on toteutettu kokonaan mekaanisesti robottisoittimien avulla:

Oikein mukavaa ja rauhallista sunnuntaita!

Pikku puoluepukarina

·

Kunnon monikäyttö-kybersoturi päivittää tietysti FB-statuksensa, twitterinsä ja bloginsa toisella kädellä kuunnellessaan puoluekokouksen puheita. Kyllä tämä aina i*tasanomien lukemisen voittaa.

En ole koskaan käynyt yhdenkään toisen puolueen kokouksissa, joten en osaa verrata, mutta Vihreiden kokoukseen tulen jo monetta kertaa vallan mielelläni. Porukka on mukavaa, henki on hyvä.

Tämä on myös ensimmäinen kerta kun Viite eli Tietene ja tekniikan vihreät on edustettuna Vihreiden valtakunnallisena yhdistyksenä – ilmeisesti vähintäänkin Euroopan ensimmäisenä luonnontieteellisesti orientoituneena minkään puolueen jäsenjärjestönä. Viitteen suhteen olen täällä rivijäsenenä, en edustajana (olen Koillis-Helsingin Vihreiden edustaja), mutta tyytyväisenä ja ylpeänä rivijäsenenä.

Olen myös viettänyt jo peräti vuorokauden tekemättä mitään Karstan eteen. Tein perjantaiaamuna pikataiton lähinnä nähdäkseni, miten pitkä kirjasta tällä erää tulisi: Nedujen taittopohjalla 290 sivua, vaikka tekstiä on hiukan vähemmän. Tämä johtuu siitä, että Karstan rakenteen vuoksi lukujen välissä on tyhjä sivu, jossa on pelkästään yksi laulunsäe. Kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot päättävät sitten (minun kanssani), onko ajatus hyvä. Minä en murehdi asiaa nyt, pidän ainakin parin päivän tauon ennen kuin palaan tekstin ääreen.

Kirjan (ensimmäisen version) saaminen valmiiksi merkitsee myös sitä, että annan itselleni jälleen luvan lukea kaunokirjallisuudessa. Matkalukemisena onkin uuden New Scientistin ohella A. S. Byattin Riivaus. Kirja tuli hankittua jo syksyllä, mutta nyt sen lukemiseen on vielä lisäkiihoke: Byatt on tulossa Mekkilän kirjailijakokoukseen.

”… sillä Jupiter on aina ollut suosikkini.”

· 5 kommenttia ·

Noin. Karsta siis päättyy samaan lauseeseen, jolla se alkoi. Naputtelin nuo sanat yhdeksännentoista ja viimeisen luvun loppuun tuossa äsken sillä aikaa kun odottelin euroviisujen toisen semifinaalin tuloksia.

Loppulause oli tosin mietittynä jo kauan sitten, samoin kuin koko kirjan rytminen rakenne. Muuten jätin tällä kertaa vähän turhankin paljon asioita roikkumaan ”mietitään sitten kun ollaan siinä kohdassa” -pohjalta. Ei hyvä idea, näköjään. Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut välillä melkoista kitkuttamista. Eikä kysymys ole siitä, että kyse olisi mistään juonirakenteeltaan monimutkaisesta tiiliskivestä. Tämä on tiivis ja jossain määrin suoraviivainenkin kirja. Taisin itse luonnehtia sitä jossakin ”anti-avaruusoopperaksi”. En tiedä onko se sitä. Ehkä ”anti-avaruusaaria” tai ”anti-avaruuskansanlaulu”?

(Ja jos joku haluaa joskus maailmassa ohjata minun tieteisromaanista elokuvan, niin suosittelen Karstaa. Se nyt sattuu olemaan sellainen tarina, sellaisissa puitteissa.)

Nyt on siis kasassa kirjan versio 1.0. Huomenna saatan vilkaista tekstiä, sijoitella muutamia tällä hetkellä irrallisessa tiedostossa olevia pikku palasia niihin kohtiin mihin ne on tarkoitettu. Ehkäpä huomaan sijoittaa alkupään näyttämön seinälle vielä pari haulikkoa, joilla ammutaan myöhemmässä vaiheessa. Tai huomaan, että loppupuolella ammuskellaan haulikolla, jota ei ole nähty ensimmäisessä näytöksessä. Näin asia etenee.

Ensi viikolla editoin sitten version 1.1, ja teen pikaisen taiton. Koska taittaessa huomaa eri asioita, siitä tulee versio numero 1.2. Se lähtee sitten jo kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille.

Relaa, ota kavaa

· 2 kommenttia ·

Nyt kun Planck- ja Herschel-luotaimet on saatu Ariane-avusteisesti kunnialla matkalle kohti Langrangen pistettä numero kaksi, on syytä rentoutua.

(Oli muuten komeaa seurata laukaisua suorana nettitelkkarista – en olekaan aikoihin moista harrastanut. Muistan kyllä katselleeni televisiosta suoraa lähetystä ensimmäisestä kuukävelystä vuonna 1969. Äiti ja isä herättivät minut, lähetys ja kuukävely tapahtuivat tietenkin amerikkalaisten parhaaseen katseluaikaan, aamuyöllä.)

Australialaiset ovat huomanneet, että perinteinen polynesialainen päihde kava auttaa vähentämään ahdistuneisuutta. Tämä tieto kiinnitti huomiotani siksi, että kava sattuu olemaan niitä harvoja ei-alkoholipitoisia perinnepäihteitä joita olen koskaan maistanut (tupakan lisäksi). Isä nimittäin toi kava-juurista uutettua jauhetta Tyynen meren saarille tekemiltään työ- ja huvimatkoilta 1980-luvulla. Kerran hän jopa postitti pussillisen kavajauhetta itselleen. Paketin päällä luki näkyvästi sisältönä ”kava powder”, mutta yksikään matkanvarren tulli ei ollut kiinnostunut aineesta.

Jauheesta tehty juoma näytti lähinnä kellervänharmaalta, laihalta savivelliltä, ja makukin oli jotakin sinne päin. Vähitellen kyllä huomasin, että ikenet puutuivat. Erityistä rentouttavaa vaikutusta en muista kyllä huomanneeni, mutta ilta oli kyllä muutenkin rento ja leppoisa. Kuulemma monet polynesialaisjuopot olivat kertoneet vaihtaneensa alkoholin kavaan, koska alkoholi tekee ihmisestä helposti aggressiivisen, kava ei.

Kirjan suhteen ei ole ihan vielä syytä rentoutumiseen. Seuratessani tietokoneen toiselta näytöltä Arianen nousua kirjoittelin toisella näytöllä (ja näppäimistöllä) kirjan toiseksi viimeisen luvun päättävää, kiihkeähköä ilmalukkokohtausta. Vielä on kesken viimeinen luku, joka on, kyllä, vähän rennompi ja leppoisampi.