Uutisten mukaan Suomen Piraattipuolue on saanut koottua 5000 kannattajakorttia ja aikoo ilmoittautua puoluerekisteriin.
Uutisen lukija jää vain miettimään, moniko nimikirjoitus on kopioitu lupaa kysymättä ja nimikirjoituksen tekijän tietämättä.
Reipas puhuri
Oman kirjallisen uran kannalta antoisa päivä oli oivaa päättää nauttimalla ensin erinomainen ateria parhaassa mahdollisessa seurassa ja perehtymällä sitten klassikon uuteen ja nuoreen tulkintaan.
Teatteri Hetken tiivistelmätulkinta Shakespearen Myrskystä Aleksanterin teatterissa (jota minä ajattelen yhä edelleenkin ”vanhana oopperana”) toimi parhaimmillaan kauniisti, rehevästi ja eloisasti. Myrskyyn on pitänyt tutustumani jo hyvän aikaa, eikä pelkästään siksi, että jokunen vuosi sitten mahdollisena käännösprojektina pyörinyt Dan Simmonsin Ilium/Olympos -kirjapari viittailee näytelmään melkoisesti. Olen huono lukemaan näytelmiä, joten oli ilahduttavaa nähdä teos sellaisessa muodossa johon se on tarkoitettu.
Hetken tulkinnan vahvoja elementtejä olivat äänimaisema ja ennen kaikkea visuaalisuus – kaikkein näyttävimpänä ja näkyvimpänä Ida Heimosen Ariel-hahmon akrobatiasuoritukset. Joidenkin hahmojen kohdalla tökki ilmeinen ristiriita näytelmähahmon iäkkyyden ja näyttelijän puheilmaisun ilmeisen nuoruuden välillä. Ääni kavalsi sen minkä kehonkieli onnistui peittämään. Mutta ehkäpä dialogin vähän kesäteatterihenkinen esitystyyli toisaalta sopii tällaiselle arvostetulle fantasiaklassikolle? Minua esitys jaksoi kyllä viihdyttää vallan mainiosti koko kestonsa ajan.
Torstai-iltana kerkiää vielä katsomaan.
Mustaa valkoisella
Tuossa muutama tunti sitten kannoin Liken konttoriin Liisankadulle paperinivaskan, jonka päällä luki Karsta, työversio 1.4. Takaisin kotiin tuli paperiarkki, jonka päällä lukee ”Kustannussopimus”.
Kustantaja osoittaa melkoista luottamusta kirjailijaansa ehdottamalla sopimuksen tekemistä samalla tapaamisella jolla kirjailija tuo käsikirjoituksen ensi kertaa näytille. Nyt ei voi kuin toivoa, että Karsta osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.
Itse olen tällä hetkellä täysin kyvytön arvioimaan kirjaa mitenkään. Viimeisiä korjauksia tehdessä teksti tuntui välillä vallan mainiolta, välillä taas kököltä kuin mikä. Mutta nyt ollaan siinä vaiheessa kirjan tekoprosessia, jolloin kirjailijan on pakko ajatella jotakuinkin että ”no tää on tällainen välityö, koeta nyt saada se nopeasti pois käsistä että pääset sitten suunnittelemaan niitä suurteoksia…” Nedujen kohdalla oli samanlaisia kausia, ja loppujen lopuksi se on saanut melkoisen hyvää palautetta.
Nyt minulla on mainio tilaisuus ottaa tekstiin välimatkaa kun sitä pyörittelevät vuorostaan sekä kustannustoimittajat että ateljeekriitikoiksi värväämäni ystävät. Kun kommentit ja korjausehdotukset kantautuvat minulle, osaan itsekin huomata tekstistä puutteita, korjattavaa ja muokattavaa – sekä niitä kohtia ja ideoita, jotka tuntuvat oikeastaan aika hiton hyviltä.
(Kuten kuvasta näkyy, yhden printin teksti on loppupuoleltaan mustaa keltaisella: valkoinen paperi loppui kesken, vaaleankeltaista sattui pyörimään nurkissa.)
Kampanjaa, mutta kenen hyväksi?
Boboomuksen eurovaaliehdokas Ari Vatanen ottaa välimatkaa oman puolueensa mainostoimiston hyväksymiin kantoihin linkittämällä ilmastomuutoskeskustelun sujuvasti marxilaisuuteen ja stalinismiin. Sillä lailla!
Vatasella on epäilemättä symppaajia – mutta miten paljon? Ja miten kauan? Ja miten sinnikkäästi yhä musertavampaa tieteellistä näyttöä vastaan?
Boboomuksen kannattajakunnassa ja ehdokkaissa on monia, jotka ovat ilmastonmuutosasioissa aivan toista mieltä kuin Vatanen. Boboomuksen kannattajakunnassa on epäilemättä myös sen verran älykkäitä äänestäjiä, että he tajuavat yksinkertaisen tosiasian: Suhteellista vaalitapaa noudatettaessa jokainen ääni kelle tahansa Boboomuksen ehdokkaalle on samalla myös ääni Ari Vataselle.
Myös laajan nukkuvien puolueen rivistöissä on epäilemättä niitä, jotka tajuavat toisen yksinkertaisen tosiasian: Jokainen käyttämättä jätetty ääni on ääni Ari Vataselle.
Näistä tulee todella kiinnostavat vaalit. Kai muistat, että äänestyspäivä on vain parin viikon päässä, sunnuntaina 7. kesäkuuta?
Sunnuntaicover III
Lukioaikoinani pari luokkakaveria harrasti siihen aikaan vielä harvinaista tapaa ja tilaili levyjä ulkomailta – ennen kaikkea Englannista. Joitakin levyjä tulin sitten lainailleeksikin, ja sitä myötä tutustuin sellaisiin merkittäviin bändeihin kuin The Monks (ei se 60-luvun tonsuuritukkainen jenkkibändi vaan brittiläinen punk-parodiaryhmä joka teki hulvattoman Bad Habits -levyn), Vice Greems, Squeeze,… ja The Flying Lizards. Monksin ohella juuri Flying Lizards saikin seuraavina vuosina melkoisesti soittoaikaa c-kasettidekissäni. (Siihen aikaanhan musiikkia tappoi kotinauhoittaminen: kaverilta lainatut levyt äänitettiin ensimmäisellä kuuntelukerralla suoraan kasetille.)
Lizardsin tapauksessa kyse tosin oli pikemminkin eräänlaisesta avantgardepop-sivuprojektista kuin bändistä. Tämä cover Barrett Strongin ”Moneysta” on ryhmän tunnetuin tuotos, ja näköjään sitä on käytetty useammassakin elokuvassa. Nauttikaa!
”Substanssia, saatana.”
Kuva: Miska Reimaluoto/US
Suomalaisen teatteritaiteen tämänhetkisen kultapojun Kristian Smedsin uudelleen Kansallisteatterin lavalle tuoma tulkinta Paavo Rintalan romaanista Jumala on kauneus pelaa osin samoilla korteilla kuin upea Tuntematon sotilas -toteutus samalla näyttämöllä. Rajun ja meluisan reuhtomisen tauottaminen pitkillä, hyvin hiljaisilla ja näennäisen tapahtumattomilla jaksoilla toimii… useinmiten.
Ekspressiivisen liminkalaisen maalarin Vilho Lammen (1898-1936) näyttämökuva ei edes yritä olla elämäkerrallinen kertomus. Kerronta viittaa elämänvaiheisiin siellä täällä, mutta enemmän näytelmä kuvittaa yritystä ymmärtää Lammen sielunmaisemaa ja taidetta. Lampea esittää viisi eri näyttelijää, oikeastaan aika samassa hengessä kuin erinomaisen I’m Not There -elokuvan Dylan-kuvauksessa. Kononaisuus on sarja tunnelmiltaan hyvin erilaisia episodeja aina pohjalaisen rempseästä itsevarmuudesta ahdistuneisiin epäuskon ja epäilysten synkkiin hetkiin asti. Osa kohtauksista toimii upeasti, hersyvästi ja koskettavasti – osa ei. Ja etenkin ensimmäisessä näytöksessä pari viimeistä kohtausta ovat aivan liikaa sekä katsojien perslihasten että näytelmän kokonaisuuden kannalta. Jämäkän alun jälkeen näytelmä alkaa pahan kerran laahata, Homma ei kerta kaikkiaan kanna niin ylipitkänä. Onneksi toinen näytös on jämäkkä, napakka, tehokas ja oikean mittainen.
Visuaalisesti kokonaisuus on kaikessa minimalismissaan upea, samoin äänellisesti: kolmen muusikon ryhmä tekee taustalle oivaa äänimaisemaa – mutta vain silloin kun se palvelee kokonaisuutta. He osaavat myös olla hiljaa.
Kaiken kaikkiaan näkemisen arvoinen teos. En silti suosittele Kansallisteatterin permannon taaimpia, ahtaita rivejä. Enkä paria etummaista riviä, ellei ole varustautunut sadekamppeilla ja suojalaseilla. Smedsin teoksissa tuntuu aina lentelevän kaikenlaista, tällä kertaa lähinnä vettä, jäätä ja lastuja.
Pari kuvaa puoluekokouksesta
En sitten loppujen lopuksi ottanut kovinkaan monta kuvaa Jyväskylän reissulla, mutta tässä pieni valikoima:
Kierrätetty kyltti – vihreän maalin alta erottuu juuri ja juuri ”Ei ydinvoimaa” -teksti.
Myönteinen valinta.
Enimmäkseen kokouksessa on hauskaa…
… mutta joskus puheiden kuuntelu ryydyttää.
Sunnuntaicover II
George Antheil kirjoitti teoksensa Ballet pour Instruments Mécaniques et Percussion jo vuonna 1924, mutta teoksen alkuperäisversion esittäminen onnistui vasta vuonna 2000. Teos on nimittäin sävelletty kokoonpanolle, jossa on lyömäsoittimien, lentokoneenpotkurien ja sireenien lisäksi kuusitoista automaattipianoa, eikä kuudentoista paperirullapianon synkronointi oikein onnistunut. Homma toimi vasta sitten kun oli midi ja sekvensserit.
Tässäpä National Gallery of Artin Dada-näyttelyssä esitetty versio, joka on toteutettu kokonaan mekaanisesti robottisoittimien avulla:
Oikein mukavaa ja rauhallista sunnuntaita!
