21 vuotta, 390 strippiä

·

Like julkaisee tänä keväänä uuden kokoelman Alison Bechdelin Lepakkoelämää-sarjakuvaa, mutta minähän en malttanut odottaa vaan hommasin tuoreehkon englanninkielisen tiiliskivialbumin The Essential Dykes To Watch Out For.

Essential kokoaa yksiin kansiin hyvän valikoiman Dykes To Watch Out For -strippejä vuodesta 1987 – ensimmäisestä, jossa mukaan tulivat ensimmäiset vakiohahmot Mo ja Lois – aina vuoden 2008 kesään asti, jolloin Bechdel laittoi blogissaan(kin) ilmestyneen sarjan epämääräisen pituiselle tauolle keskittyäkseen Hautuukodin markkinointiin ja sen jatko-sarjakuvaromaanin tekemiseen.

Olen suurimman osan DTOF-stripeistä lukenut aikaisemminkin, joko ystävän lainaamista vanhoista albumeista (kiitos, Eva!) tai Bechdelin sivuilta. Olin Evan kanssa mukana myös ensimmäisen Lepakkoelämää-albumin toimitustyössä Liken silloin omistamalle (ja nyttemmin puretulle) Kääntöpiiri-kustantamolle. Silti Essential tarjosi melkoisen monta ahaa-elämystä. Tajusin oikeastaan vasta nyt miten saman ikäisiä Bechdelin kuvaama ystäväpiiri on minun kanssani. Vaikka oma elämäni onkin kulkenut toisenlaisia uria (enkä sitä paitsi ole Yhdysvaltojen itäosan kaupungissa asuva lesbo) yhtäläisyyksiä omaankin elämänpiiriini kyllä löytyy. Mo ja kumppanit opiskelevat, solmivat parisuhteita, eroavat, etsivät töitä, elävät työttömyyskorvauksilla, rakentavat uraa, kamppailevat moraalisesti oikean työn tai toimeentuloon riittävää palkkaa tarjoavan työmahdollisuuden välillä, vanhenevat. Jotkut saavat lapsia, jotkut löytävät itsestään uusia puolia, jotkut sairastuvat rintasyöpään. Jotkut pysyvät rasittavalla tavalla entisellään. Joillakin on vaikeuksia tulla toimeen vanhempiensa tai elämänkumppaninsa kanssa. Tuttavapiirin porukkaa ajautuu etäämmälle, mukaan tulee uusia ihmisiä.

Bechdelin kuviin nivoutuu jatkuvasti myös Yhdysvaltain tuore historia ja ilmapiiri – selvimmin, näkyvimmin ja ahdistavimmin tietysti Bushin vainoharhaisten kahdeksan vuoden aikana, jolloin liberaali sateenkaariväki tunsi joutuvansa takaisin samaan ahtaaseen nurkkaan mistä he olivat kuvitelleet kauan sitten päässeensä. Sarjan jäädessä tauolle toivo alkoi jo pilkottaa, vaikka kesällä 2008 sarjassa vielä kinasteltiinkin siitä olisiko Obamalla vai Hilarylla paremmat mahdollisuudet demokraattien ehdokkaana. Voi vain kuvitella, mitä Bechdel olisi saanut irti vaikkapa tuoreesta uutisesta, että amerikkalaisjoukkojen Irakissa käyttämien aseiden kiikaritähtäimien sarjanumeroihin on upotettu Raamatun jakeita. Kukas sitä Pyhää Sotaa oikein käykään?

The Essential Dykes To Watch Out Forista jää oikeastaan kaipaamaan ainoastaan vanhempien erillisalbumien lopuissa olleita pidempiä tarinoita. Muuten kyseessä on vankka pakkaus viime vuosikymmenien kulttuurihistoriaa.

Ihmis- ja viulusuhde-elokuva

·

Kolmattakymmentä vuotta siivoojana työskennellyt entinen neuvostoaikojen huippukapellimesteri saa pienellä vilunkipelillä järjestettyä itselleen uuden näytönpaikan Pariisiin. Hän rupeaa kokoamaan kasaan orkesteria muista Brežnevin aikana virastaan kenkää saaneista muusikkotovereistaan.

Alkupuolellaan Radu Mihaileanun ohjaama Konsertti (Le Concert, 2009) tosiaan vaikuttaa jonkinlaiselta venäläis-ranskalaiselta klassisen musiikin versiolta Blues Brothersista, mutta vähitellen kohelluskomediaan alkaa sekoittua melodraaman aineksia. Syyt kapellimestarin päähänpinttymään soittaa Tšaikovskin viulukonserttoa tietyn nuoren ranskalaisviulistin kanssa selviävät lopullisesti vasta elokuvan loppumetreillä, joita myönnän kyllä katselleeni pala kurkussa. Homma siis toimi ja vältti ainestensa tarjoamat pahimmat sudenkuopat. Ja mitä kansallisilla stereotypioilla leikittelyyn tulee, Sippi on joskus toiminut Joensuussa venäläisen orkesterin oppaana ja havaitsi elokuvan venäläismuusikoiden Pariisin seikkailuissa paljon tuttua.

Ei ehkä suuri klassikko tämä elokuva, mutta aivan näkemisen arvoinen. Ja kannattaa hankkiutua katsomaan sitä elokuvateatteriin kunnon äänentoiston pariin, sillä lopussa jotakuinkin kokonaan ja komeasti soitettu Tšaikovskin viulukonserton osa kyllä vaatii kunnon jumpsis-jömpsis-äänenlaatua ja -voimakkuutta.

Sunnuntaioriginaali

· 2 kommenttia ·

Tulipa yhtäkkiä mieleeni ilahduttaa teitä tällä kappaleella, jota olen diggaillut jo… toistakymmentä vuotta. Onko Jaime Robbie Robertsonin viimeisimmän soololevyn ilmestymisestä jo niin kauan? On. Hitto, Robbie, pidä taukoa niiden sountrackien kanssa ja tee lauluja!

Kanadalaisen Robbie Robertsonin ura alkoi kuusitoistavuotiaana Ronnie Hawkinsin taustabändissä the Hawksissa, joka sittemmin ajautui muun muassa Bob Dylanin ensimmäisen sähköisen Euroopan kiertueen taustabändiksi, asettui vähän myöhemmin Woodstockiin suureen vaaleanpunaiseen taloon tekemään pääasiassa Robbien sävetämiä lauluja ja muutti nimensä The Bandiksi.

The Band lopetti loistavia Robbie Robertsonin lauluja (tunnetuimpana tietenkin ”The Night They Drove Old Dixie Down”, vaikka oma suosikkini on samaisen kakkosalbumin ”Up On Cripple Creek”) täynnä olleen uransa WInterlandin jäähyväiskonserttiin, jonka Martin Scorsese ohjasi The Last Waltz -elokuvaksi – tai, kuten sittemmin osoittautui, Robbie lopetti The Band -jäsenyytensä. Muut jatkoivat hänen lähdöstään huolimatta ja kosketinsoittaja Richard Manuelin itsemurhasta huolimatta aina loistavan basistin Rick Dankon kuolemaan asti 90-luvulla.

Robbie keskittyi enimmäkseen elokuvamusiikkiin, mutta julkaisi 80- ja 90-luvuilla myös neljä hienoa sooloalbumia. Niillä alkoivat vähitellen näkyä myös hänen juurensa: hän on äitinsä puolelta mohawk-intiaani ja asui ison osan lapsuuttaan reservaatissa. Tämä ”Makin’ a Noise” on Howie B:n kanssa tehdyltä vuoden 1998 Contact from the Underworld of Redboy -albumilta, jota suosittelen ehdottomasti.

Vajaat 2/5 elämää

·

Joskus viime kesänä tajusin, että lokakuussa tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä kun päädyin ensi kertaa tekemisiin internetin kanssa. Syksyn tohinassa unohdin koko jutun. Muistin asian uudelleen vasta äsken.

Periaatteessa olin kyllä käyttänyt nettiä aikaisemminkin: sivaripaikan sähköpostit kulkivat Helsingin ja Muhoksen väliä tietenkin internetin kautta. Mutta vasta astuessani uuteen työpaikkaan erään valtion laitoksen mikrotukihenkilönä minulle alkoi valjeta, että systeemi yltää paljon laajemmalle. Työhöni kuului pysyä selvillä laitteista ja ohjelmistoista sun muusta, joten netin resurssien selailu oli aivan asiallista työajan käyttöä. Ainakin aluksi. Netin sosiaaliset ulottuvuudet alkoivat valjeta kohtuullisen nopeasti, ja hyvä niin. Olin niihin aikoihin jokseenkin käpertynyt pikku hiljaa rapistuvaan avoliittoon ja etääntynyt vanhoista ystävistä ja kavereista. Uusille kontakteille oli tarvetta. Helsingin yliopiston PortaCom-järjestelmä tuli seuraavien vuosien mittaan tutuksi, samoin News-uutisryhmät. Comiporukan mukana tuli tapailtua paljon livenäkin, ja edelleen jatkuvia kaveruus- ja ystävyyssuhteita syntyi pikku hiljaa.

Joskus vuoden 1993 tienoilla muuan kaveri esitteli minulle innostuneena aivan uutta tapaa käyttää internetiä: Mosaic-nimisen ohjelman avulla oli mahdollista käyttää eräänlaista maailman laajuista hypertekstisovellusta nimeltä World Wide Web. Kesti kuitenkin useampia vuosia ennen kuin www nousi sähköpostin rinnalle yleisimmäksi netinkäyttötavaksi. Vielä tehdessäni ensimmäisiä käännöksiä vuonna 1996-97 käytin tiedonhakuun enemmän gopher-hakujärjestelmää kuin www:n vasta aloittelevia hakukoneita.

Kaikki tämä tapahtui tietenkin modeemien välityksellä. Helsinkiläisen oli helppoa, sillä iltapäiväviiden ja aamuseitsemän välillä paikallispuheluista maksettiin vain kertahinta – aikaveloitus toimi päiväsaikaan, mutta kunhan kello kilahti 17, monissa kodeissa sormet naputtelivat ”attd <puhelinnumero>” -komennon, jolloin modeemit alkoivat päästellä tuttua surinaansa. Samalla viisikymmenpennisellä (muistaakseni) pystyi roikkumaan linjalla vaikka koko yön. Minua oli vähän vaikeaa tavoittaa puhelimella iltaisin…

Hitaat modeemiyhteydet olivat nekin syy, miksi www:n käyttö yleistyi vain hitaasti. Kaikenlainen grafiikka oli hidasta ladattavaa. Jos halusin tallettaa koneelle isokokoisia kuvia tai muuta sellaista, piti jättää kone lataamaan yön ajaksi ja painua itse nukkumaan. Kello soi viittä vaille seitsemän, jolloin yhteyden ehti katkaista ennen aikaveloituksen alkua.  Oli toki myös tekstipohjainen www-selain Lynx, jota käytettiin tarvittaessa yliopiston unix-koneilla VT102-pääte-emulaatio-ohjelman kautta. Kuten kaikkea muutakin.

(Tuolla Tetriksen alla näkyy, miltä bassotabulatuurin lukeminen unix-koneen sähköpostista pääte-emulaattoriohjelman kautta näytti vuonna 1992. Tähän aikaan Windows 3.1 oli jo yleistynyt, kun hienot ja moniväriset VGA-näytöt alkoivat olla puolityöllistetyn asuntovelkaisenkin ostettavissa, ainakin käytettynä.)

Iltapuheluihinkin tuli aikaveloitus 1990-luvun loppupuolella, mutta se ei tarkoittanut sitä että modeeminkäyttö olisi juurikaan vähentynyt: puhelinlaskut vain kasvoivat tolkuttomiksi. Yksi kaverini sattui asumaan Liisankadulla kommuunissa (nykyisen Liken konttorin yläkerrassa), johon oli vedetty kiinteät linjat läheisestä ATK-firmasta. Moinen oli niin tavatonta, että kommuunista julkaistiin kokosivun juttu sunnuntai-Hesarissa.

Halutessaan erilaisista internet-arkistoista voi tarkistella helposti, mitä on tullut kirjoiteltua news-ryhmiin toistakymmentä vuotta sitten. Onneksi (julkiset) arkistot alkavat enimmäkseen vasta noin vuoden 1995 tienoilta, joten minun netiketin opetteluvuoteni jäävät pölyisille nauhakeloille jonnekin arkiston nurkkaan: myönnän itsekin toisinaan sortuneeni älyttömyyksiin – myöhemminkin. Tosin en muista sentään natsikortin käyttämisen kaltaiseen lapsellisuuteen sortuneeni… ööh… melkein pariinkymmeneen vuoteen. Mutta tuli sekin tehtyä aikanaan. Onneksi pienemmälle yleisölle. Noloa silti.

Nykyään ADSL- ja kaapelimodeemit ovat tehneet jatkuvasti päällä olevista nettiyhteyksistä jokseenkin itsestäänselvyyksiä. PortaCom lopetettiin 90-luvun lopulla, Sonera lopetti news-palvelun tarjoamisen viime kesänä. WWW porskuttaa edelleenkin. Niin minäkin. Facebookissa on monissa suhteissa tavallaan jotakin samaa kuin PortaComissa muinoin, tosin paljon kaoottisemmassa ja monipuolisemmassa muodossa. Sosiaalinen nettikin on kehittynyt. Moniin vanhoihin comituttuihin olen törmännyt toisaalla – esimerkiksi Vihreiden nykyisissä helsinkiläisaktiiveissa on mukana monia alkuaan sieltä tuttuja. Jotkut heistä ovat edelleen yhtä mukavia, jotkut heistä ovat (tai olivat) edelleen yhtä raivostuttavia. En tiedä, johtuuko se minun keskustelukulttuuristani vai heidän. Luultavasti molemmista.

Pilven pojan paluu

· 3 kommenttia ·

Vaikka Los Angeles ei vastaa onkin ollut aina suosikkini sir Fred Hoylen tieteisromaaneista, kyllä Musta pilvikin teki vaikutuksen – siitä huolimatta, että sen sankari saa pari päivää sitten veronmaksajien elätettävänä olemisen lopettaneen suurisuisen ja vähätekoisen piripää-pikkurikollisen vaikuttamaan humaanilta. (No, verrattuna Infernossa mesonneeseen pissipäähän Kingsley on sentään lähestulkoon yhteiskuntakelpoinen…)

Viime vuosina on huomattu varsin mutkikkaiden molekyylien pystyvän syntymään avaruudessa, joten Hoylen spekuloima ajatus mustista pilvistä elämän ”tavallisena” muotona ja planeettaelämästä jonkinlaisena harvinaisena kummallisuutena on noussut esiin vakavammassakin mielessä. The Daily Galaxy -nettilehti siteeraa Freeman Dysonia, joka on ilmeisesti ryhtynyt pohtimaan vakavissaan elävien mustien pilvien kaltaisia olentoja.

Tämä ei ole ainoa esimerkki kohtalle sattuneista pohdiskeluista, joissa varovasti ehdotellaan, ettei ”Missä kaikki ovat?” olekaan oikea kysymys. Parempi olisi ”Mistä pitäisi etsiä?” Ja, ehkä, on ihan mahdollista, että vieras elämä on koputtanut ovelle ja olemme vastanneet: ”Mene pois, me etsimme vierasta elämää.” Ehkä me emme ole etsineet vierasta elämää, vaan toisia itsejämme, ikään kuin nämä viisi ja puoli miljardia itseämme eivät olisi aivan sopiva määrä tälle maailmankaikkeudelle.

Täydellisyydestä

·

Sekä Toni Jerrmanin ansiokkaassa Karsta-arvostelussa Tähtivaeltajassa (4/2009) että MaKon Risingshadow.netin kirjailijatietokantaan kirjoittamassa Karsta-arviossa putkahtaa, eri asiayhteyksissä, ajatus joka on jonnin verran mietityttänyt minua muutenkin erilaisten spekulatiivisten fiktioiden eri alagenrejen yhteydessä.

Saatuani aikanaan Alshainin kirjoitettua minua (ja ainakin muutamaa lukijaa) rupesi pikku hiljaa nyppimään kirjan täydellinen hälyn puute: jotakuinkin kaikki ohikulkijatkin liittyivät jollakin tavalla tarinaan sitten myöhemmin. Neduihin oli luontevampaa sijoitella kaikenlaista kulissisälää, hälyä, ihmisiä, ohikulkijoita, naapureita. Pyrin tekemään samaa Karstassa, ja kirjoitin siihen tarkoituksella keskusteluja ja pohdiskeluja jotka eivät johda mihinkään. Osa niistä johtaa, mutta eivät suinkaan kaikki. Ei ollut tarkoituskaan. Ne ovat hälyä, miljöötä: kirjallinen vastine televisiosarjan tuotantoryhmän äänitaustafirmalta tilaamalle ”noin kahdenkymmenen työntekijän toimiston taustahälyä” -nauhalle. Ihmiset jorisevat ruoka- ja kahvipöydässä mitä sattuu. Ihmiset ajattelevat mitä sattuu eivätkä välttämättä muista jälkeenpäin moisia ajatelleensa. Kirja on kirjoitettu Trian jonkinlaisesta tajunnanvirtanäkökulmasta, joten noin se piti tehdäkin. Ainakin minun mielestäni.

Kaikki ei liity kaikkeen. Kaikki ei liity mihinkään. Eihän Tuntemattoman Hietasestakaan tullut ahvenaa, ei tainnut poika edes ehtiä uimasilleen vetäytymisvaiheen kaaoksessa ennen kuin haavoittui ja kuoli.

Ja, kuten MaKo huomauttaa, Karsta marssittaa näyttämölle (tai ainakin kulisseihin) pitkän listan erilaisia Linnunradan muita kulttuureita edes yrittämättä vastata Fermin paradoksiin: Missä ihmeessä, siinä tapauksessa, ne kaikki muut kulttuurit ovat nyt? Miksi mitään ei kuulu mistään?

Voi tietysti väittää, että kyllähän Karsta siihenkin vastaa vihjatessaan jokseenkin sivulauseenomaisesti, että Jupiterin ja Maan väliä pidemmillä etäisyyksillä käytetään valoa nopeampia tiedonsiirtomenetelmiä. Ehkä muut kulttuurit käyttävät pelkästään niitä, eivätkä alkeelliset havaintovälineemme silloin arvatenkaan näe tai kuule mitään? Ehkä G2-spektriluokan isohkot, kaksoistähdettömät pääsarjatähdet ovat Linnunradan laajemman tietämyksen käsitysten mukaan niin kehnoja ympäristöjä elämälle, ettei kukaan ole tullut vain tarkistaneeksi, olisiko täällä joku?

Aivan oikein, Karsta ei vastaa noihin kysymyksiin.

Me spekulatiivisen fiktion lukijat olemme oppineet odottamaan näiden genrein kirjallisuudelta täydellisiä maailmanselityksiä – tai ainakin edes jotakuinkin ristiriidattomia maailmanselityksiä. On tietysti ihan hyvä vaatia tekstiltä ja juonelta jonkinlaista johdonmukaisuutta, mutta selviäisikö oma ns. todellinen maailmamme niistä vaatimuksista, joita kohdistamme kuviteltuihin maailmoihin? Selviäisivätkö tähän ns. todelliseen maailmaan, nykyaikaan ja arkikokemusten keskelle sijoitetut romaanit sf-kirjallisuudelta vaadituista maailman johdonmukaisuusvaatimuksista? Epäilen. Tässä maailmassa ainoa mahdollinen johdonmukainen maailmankuva on paranoia, enkä totisesti voi suositella sitä kenellekään.

Mikä ei tietenkään tarkoita sitä että Karsta olisi mielestäni sataprosenttisen onnistunut kirja ja Tonin ja MaKon kritiikki näin ollen perusteetonta. Tämä maailma ei ole siinäkään suhteessa johdonmukainen. Hah!

Arjemmaksi

·

Palasimme lauantai-iltana isäni nykyisestä kotikaupungista Antibesista kahden viikon reissulta. Tämänkertaiset joulunpyhät kuluivat siis tavallista lämpimämmässä ilmastossa: Ranskan Rivieralla mittari pysytteli enimmäkseen nollan yläpuolella, välillä plus kymmenenkin yläpuolella, ja rankkasateitakin oli vain muutamina päivinä. Lunta kyllä näkyi Nizzanlahden toiselta puolelta kajastavilla vuorilla… ja toisinaan kukkuloilta kaupunkiin tulleiden autojen katoilla. Côte d’Azur on sekä ilmastollisesti että kulttuurihistoriallisesti vähintään yhtä paljon Italiaa kuin Ranskaa.

Ja iso osa alueen vanhoista kaupungeista on tietenkin kreikkalaisten perustamia: Antipolis (Antibes), Nikaia (Nizza), Monoikos (Monaco)…

Pariviikkoinen poissa kotikuvioista teki todella hyvää. Vuodesta 2009 muodostui monessa suhteessa odotettua rankempi. Karstan kirjoitusprosessi venyi ja vanui hermostuttavalla tavalla keväällä. Tulokseen olen tyytyväinen, mutta en siihen millaiseksi kirjoitusvaihe muodostui – osittain turhan kevyeksi jääneen ennakkosuunnittelun vuoksi. Syksyksi tulin ottaneeksi liikaa käännöstöitä, ja vietin marraskuun jokseenkin kaiken valveillaoloajan tässä työpöydän ääressä kääntämässä, kääntämässä, kääntämässä.

Syksyn rankkuuteen vaikutti tietysti myös äidin kuolema kesällä, ja siitä seurannut kuolinpesän asioiden hoitaminen, asunnon tyhjentäminen, kaikki muu. Surutyö. Myös äidinäitini, etäisempi mutta yhtä kaikki paljon etenkin lapsuudessani kuvioissa ollut ihminen, kuoli vähän ennen joulua.

Tarvetta lepoon siis oli. Kahdelta aikaisemmalta matkalta tuttu pienehkö kaupunki sopi tarkoitukseen mainiosti. Tuttuuden ansiosta ei tullut pakonomaista tarvetta näkeä ja kokea kaikkea mahdollista mitä lomalla kerkeää. Saattoi viettää kaikessa rauhassa löhöpäivän, tai parikin. Nukkua pitkään, käväistä lähikaupassa hakemassa tuoretta leipää aamiaiselle ja harkita sitten seuraavat tunnit, minne päin lähtisi illalliselle. Katsella ihmisiä, tai vain ikkunasta ulos. Lukea.

Yritän tässä pitää pientä klassikoilla itseni sivistämisen kautta. Reissun aikana loppuun päästyistä Defoesta ja Borgesista ehdin kirjoitellakin, nyt on kesken Laurence Sternen Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet, varsin vinkeä romaani. Eräällä kirjan henkilöistä sattuu olemaan päähänpinttymä linnoitustekniikan suhteen, ja siinä mielessä Antibes oli suorastaan ihanteellinen lukupaikka: ikkunastamme avautuvaa maisemaa hallitsi 1600-luvun kuuluisimman linnoitusarkkitehdin markiisi Vaubanin suunnittelema Fort Carré.

Tristram Shandysta lisää sitten, kun olen päässyt tuon leppoisan, mutta silti yli viisisataasivuisen vuodatuksen loppuun. Samoin Kristina Calrsonin Herra Darwinin puutarhurista, jonka luin kertaalleen mutta joka vaatii vielä toisen lukukerran.

Nyt palailen töiden pariin, mutta rauhallisempaan tahtiin. Nyt on aikaa myös viimeistellä tuo syksyinen kitaranrakennusprojekti, ja aloittaa uutta. Ja tehdä musiikkia.

Tästä eteenpäin.

·

Oikein hyvää uutta vuotta.

–

Löytyköön myös alkavana vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.

Kiitos kaikille, jotka ovat olleet päättyvänä vuonna apuna, tukena, ilona ja ystävänä. Minulle, meille tai jollekulle muulle. Te olette maailman tärkeimpiä ihmisiä.