Sekä Toni Jerrmanin ansiokkaassa Karsta-arvostelussa Tähtivaeltajassa (4/2009) että MaKon Risingshadow.netin kirjailijatietokantaan kirjoittamassa Karsta-arviossa putkahtaa, eri asiayhteyksissä, ajatus joka on jonnin verran mietityttänyt minua muutenkin erilaisten spekulatiivisten fiktioiden eri alagenrejen yhteydessä.
Saatuani aikanaan Alshainin kirjoitettua minua (ja ainakin muutamaa lukijaa) rupesi pikku hiljaa nyppimään kirjan täydellinen hälyn puute: jotakuinkin kaikki ohikulkijatkin liittyivät jollakin tavalla tarinaan sitten myöhemmin. Neduihin oli luontevampaa sijoitella kaikenlaista kulissisälää, hälyä, ihmisiä, ohikulkijoita, naapureita. Pyrin tekemään samaa Karstassa, ja kirjoitin siihen tarkoituksella keskusteluja ja pohdiskeluja jotka eivät johda mihinkään. Osa niistä johtaa, mutta eivät suinkaan kaikki. Ei ollut tarkoituskaan. Ne ovat hälyä, miljöötä: kirjallinen vastine televisiosarjan tuotantoryhmän äänitaustafirmalta tilaamalle ”noin kahdenkymmenen työntekijän toimiston taustahälyä” -nauhalle. Ihmiset jorisevat ruoka- ja kahvipöydässä mitä sattuu. Ihmiset ajattelevat mitä sattuu eivätkä välttämättä muista jälkeenpäin moisia ajatelleensa. Kirja on kirjoitettu Trian jonkinlaisesta tajunnanvirtanäkökulmasta, joten noin se piti tehdäkin. Ainakin minun mielestäni.
Kaikki ei liity kaikkeen. Kaikki ei liity mihinkään. Eihän Tuntemattoman Hietasestakaan tullut ahvenaa, ei tainnut poika edes ehtiä uimasilleen vetäytymisvaiheen kaaoksessa ennen kuin haavoittui ja kuoli.
Ja, kuten MaKo huomauttaa, Karsta marssittaa näyttämölle (tai ainakin kulisseihin) pitkän listan erilaisia Linnunradan muita kulttuureita edes yrittämättä vastata Fermin paradoksiin: Missä ihmeessä, siinä tapauksessa, ne kaikki muut kulttuurit ovat nyt? Miksi mitään ei kuulu mistään?
Voi tietysti väittää, että kyllähän Karsta siihenkin vastaa vihjatessaan jokseenkin sivulauseenomaisesti, että Jupiterin ja Maan väliä pidemmillä etäisyyksillä käytetään valoa nopeampia tiedonsiirtomenetelmiä. Ehkä muut kulttuurit käyttävät pelkästään niitä, eivätkä alkeelliset havaintovälineemme silloin arvatenkaan näe tai kuule mitään? Ehkä G2-spektriluokan isohkot, kaksoistähdettömät pääsarjatähdet ovat Linnunradan laajemman tietämyksen käsitysten mukaan niin kehnoja ympäristöjä elämälle, ettei kukaan ole tullut vain tarkistaneeksi, olisiko täällä joku?
Aivan oikein, Karsta ei vastaa noihin kysymyksiin.
Me spekulatiivisen fiktion lukijat olemme oppineet odottamaan näiden genrein kirjallisuudelta täydellisiä maailmanselityksiä – tai ainakin edes jotakuinkin ristiriidattomia maailmanselityksiä. On tietysti ihan hyvä vaatia tekstiltä ja juonelta jonkinlaista johdonmukaisuutta, mutta selviäisikö oma ns. todellinen maailmamme niistä vaatimuksista, joita kohdistamme kuviteltuihin maailmoihin? Selviäisivätkö tähän ns. todelliseen maailmaan, nykyaikaan ja arkikokemusten keskelle sijoitetut romaanit sf-kirjallisuudelta vaadituista maailman johdonmukaisuusvaatimuksista? Epäilen. Tässä maailmassa ainoa mahdollinen johdonmukainen maailmankuva on paranoia, enkä totisesti voi suositella sitä kenellekään.
Mikä ei tietenkään tarkoita sitä että Karsta olisi mielestäni sataprosenttisen onnistunut kirja ja Tonin ja MaKon kritiikki näin ollen perusteetonta. Tämä maailma ei ole siinäkään suhteessa johdonmukainen. Hah!
