Palasimme lauantai-iltana isäni nykyisestä kotikaupungista Antibesista kahden viikon reissulta. Tämänkertaiset joulunpyhät kuluivat siis tavallista lämpimämmässä ilmastossa: Ranskan Rivieralla mittari pysytteli enimmäkseen nollan yläpuolella, välillä plus kymmenenkin yläpuolella, ja rankkasateitakin oli vain muutamina päivinä. Lunta kyllä näkyi Nizzanlahden toiselta puolelta kajastavilla vuorilla… ja toisinaan kukkuloilta kaupunkiin tulleiden autojen katoilla. Côte d’Azur on sekä ilmastollisesti että kulttuurihistoriallisesti vähintään yhtä paljon Italiaa kuin Ranskaa.
Ja iso osa alueen vanhoista kaupungeista on tietenkin kreikkalaisten perustamia: Antipolis (Antibes), Nikaia (Nizza), Monoikos (Monaco)…
Pariviikkoinen poissa kotikuvioista teki todella hyvää. Vuodesta 2009 muodostui monessa suhteessa odotettua rankempi. Karstan kirjoitusprosessi venyi ja vanui hermostuttavalla tavalla keväällä. Tulokseen olen tyytyväinen, mutta en siihen millaiseksi kirjoitusvaihe muodostui – osittain turhan kevyeksi jääneen ennakkosuunnittelun vuoksi. Syksyksi tulin ottaneeksi liikaa käännöstöitä, ja vietin marraskuun jokseenkin kaiken valveillaoloajan tässä työpöydän ääressä kääntämässä, kääntämässä, kääntämässä.
Syksyn rankkuuteen vaikutti tietysti myös äidin kuolema kesällä, ja siitä seurannut kuolinpesän asioiden hoitaminen, asunnon tyhjentäminen, kaikki muu. Surutyö. Myös äidinäitini, etäisempi mutta yhtä kaikki paljon etenkin lapsuudessani kuvioissa ollut ihminen, kuoli vähän ennen joulua.
Tarvetta lepoon siis oli. Kahdelta aikaisemmalta matkalta tuttu pienehkö kaupunki sopi tarkoitukseen mainiosti. Tuttuuden ansiosta ei tullut pakonomaista tarvetta näkeä ja kokea kaikkea mahdollista mitä lomalla kerkeää. Saattoi viettää kaikessa rauhassa löhöpäivän, tai parikin. Nukkua pitkään, käväistä lähikaupassa hakemassa tuoretta leipää aamiaiselle ja harkita sitten seuraavat tunnit, minne päin lähtisi illalliselle. Katsella ihmisiä, tai vain ikkunasta ulos. Lukea.
Yritän tässä pitää pientä klassikoilla itseni sivistämisen kautta. Reissun aikana loppuun päästyistä Defoesta ja Borgesista ehdin kirjoitellakin, nyt on kesken Laurence Sternen Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet, varsin vinkeä romaani. Eräällä kirjan henkilöistä sattuu olemaan päähänpinttymä linnoitustekniikan suhteen, ja siinä mielessä Antibes oli suorastaan ihanteellinen lukupaikka: ikkunastamme avautuvaa maisemaa hallitsi 1600-luvun kuuluisimman linnoitusarkkitehdin markiisi Vaubanin suunnittelema Fort Carré.
Tristram Shandysta lisää sitten, kun olen päässyt tuon leppoisan, mutta silti yli viisisataasivuisen vuodatuksen loppuun. Samoin Kristina Calrsonin Herra Darwinin puutarhurista, jonka luin kertaalleen mutta joka vaatii vielä toisen lukukerran.
Nyt palailen töiden pariin, mutta rauhallisempaan tahtiin. Nyt on aikaa myös viimeistellä tuo syksyinen kitaranrakennusprojekti, ja aloittaa uutta. Ja tehdä musiikkia.
