Suurin osa Amerikan kaksoismantereen suurista nisäkkäistä – niin sanottu megafauna – kuoli sukupuuttoon vähän toistakymmentätuhatta vuotta sitten. Koska ensimmäiset merkit kivikautisen ihmisten levittäytymisestä Siperian kautta uudelle mantereelle ovat jokseenkin samanikäisiä, pitkään on oletettu, että lajikumppanimme olivat syyllisiä joukkotuhoon: paleointiaanit olisivat syöneet kaiken käsiinsä saamansa riistan, muun muassa viimeiset Amerikassa eläneet alkuperäiset hevosen kantamuodot. Seuraavan kerran intiaanit näkivät hevosia vasta 1500-luvulla jKr., jolloin espanjalaiset laivasivat niitä Euroopasta.
Pitkään on jo tiedetty, etteivät ekokatastrofit ole pelkästään viime vuosisadan ihmisten keksimä vitsaus – vaikka mm. Jared Diamondin levittämä myytti Pääsiäissaaren nälänhädästä onkin ehkä osoittautumassa pelkäksi espanjalaisten miehittäjien propagandaksi. On sitä silti hölmöilty ennenkin, eivätkä alkuperäiskansat ole olleet välttämättä yhtään sen paremmin sovussa ympäristönsä kanssa ennen kuin oli ihan pakko.
On kuitenkin mahdollista, että paleointiaanit saavat sittenkin synninpäästön yhdentoistatuhannen vuoden takaisista joukkokuolemista. Vaikuttaa nimittäin siltä, että nykyisen Kanadan alueelle iskeytyi tuhansia hajonneen komeetan palasia, joista jokainen aiheutti sitten samanlaisen possahduksen kuin kuuluisa Tunguskan räjähdys satakunta vuotta sitten. Pohjoisamerikkalainen jääkausi oli jo väistymässä, mutta nyt tilanne pahenikin koko mantereella. Megafaunan elinolosuhteet heikkenivät ja seurasi sukupuuttoaalto.
Viimeiset henkiinjääneet luultavasti kyllä päätyivät aasialaisen tulokaslajin nuotioille käristymään. Ei heitä voi syyttää, äkillisesti kylmentynyt ilmasto teki heidänkin elämästään surkeaa sinnittelyä.
Minulle, kuten useimmille muillekin, Savinien de Cyrano de Bercerac (1619–55) on tunnetumpi henkilönä – tai ehkä pikemminkin eräänlaisena fantasiahahmostereotyyppinä – kuin kirjailijana. Kovin paljoa ei voi sivistyksellään tai genretietämyksellään kehua, jos vain tietää kyseisen henkilön myös kirjoittaneen yhden varhaisista tieteisromaaneista. Onneksi Faros julkaisi Matka Kuuhun -teoksen pari vuotta sitten Aarno Salevan suomentamana. Salevan kirjailijaesittely ja Timo Kaitaron esipuhe tarjoavat pohjaa sekä kirjailijan että itse teoksen taustoitukseen.
