Puuta päin

·

Välillä minusta tuntuu itsestänikin, etten tee seuraavan romaanini eteen yhtään mitään. Lähdeteokset odottavat lukemattomina tuossa vanhan Billnäsin päällä. Niiden selät tuijottavat minua syyttävästi tietokoneen näytön yläpuolella. Muurahaispuu-nimen selkäänsä saanut kansio kirjahyllyn päällä on vielä lähes tyhjä. Tiedän kyllä etten rupea varsinaiseen kirjoitustyöhön ennen kuin vasta ensi vuoden toukokuussa, mutta Karstan välillä raskaaksi käyneen kirjoitusprosessin opettamana tiedän myös, että homma toimii paremmin jos minulla on siinä vaiheessa jo varsin pitkälle suunniteltu runko valmiina.

Toisaalta huomaan ajattelevani tarinaa, sen ituja ja vivahteita tuon tuostakin. Oikeastaan päivittäin. Keräilen turuilta, toreilta ja kaverien puheista pieniä oljenpätkiä, jotta voisin tehdä tiiliä, joista voisin rakentaa romaanin.

Henkilögalleriakin on jonkin verran edennyt alkuperäisestä asetelmasta, jossa päähenkilö vihasi elämäänsä, olosuhteitaan, työpaikkaansa, työttömäksi joutumistaan, isäänsä ja ennen kaikkea isänsä palvomaa, kauan sitten kuollutta isoisäänsä, joka sitten tarinan mittaan osoittautuisikin melkoiseksi pikkusaatanaksi. Vastenmielisyyteni absoluuttista pahuutta (ja hyvyyttä) kohtaan on kuitenkin pakottanut miettimään ihmisistä vähemmän paperinohuita ja tylsiä.

Jossakin vaiheessa mietiskelin jonkunlaista metaromaania, jossa tulevaisuuden kirjallisuudentutkija analysoisi vuosikymmeniä aikaisemmin kirjoitettua teosta ja peilaisi sitä (todellisen) tekijänsä (kuviteltuun) elämäntarinaan. Tämähän olisi tietysti eräänlainen parannettu versio Nedujen alkuperäisestä kerrontaratkaisusta, joka kustannustoimittajan kanssa yhteistoimin lopulta hylättiin, koska se ei toiminut kovinkaan hyvin. Tulevan Muurahaispuun tapauksessa houkutus tällaiseen leikittelyyn on siinäkin mielessä melkoinen, että olen jo pitkän aikaa sitten päättänyt päähenkilöni palaavan lapsuudenkotiinsa, joka on jossakin noista kolmesta suuresta kerrostalosta, jotka olen kuvannut oman huoneeni ikkunasta luultavasti alkukeväällä 1975:

Copyright © 1975, 2009 J. Pekka Mäkelä

Tässä vaiheessa onkin hyvä leikitellä toteutustavoilla, suorittaa eräänlaista lateraalista kirjakelluntaa ja katsella kaikessa rauhassa, mihin suuntaan tarina vie. Jos hyviltä tuntuvia ideoita jää käyttämättä, onpahan sitten jotakin valmiina jotakin seuraavaa kirjaa varten.

Joskus kesällä käyn varmaankin kameran kanssa noilla seuduilla katselemassa paikkoja. Yritän myös bongata sopivankokoisen asunnon myyntiesittelyn ko. taloista: pari kansakouluaikaista kaveria asui niissä, mutta mielikuvia olisi hyvä vahvistaa. Kyseisissä taloissa asui myös erään vaikutuksen tehneen elokuvan päähenkilö, pohdin voiko tätä pikku kulttuuriviitettä käyttää hyväksi. Ainakin kyseisen päähenkilön tilapäinen yösija vain muutaman sadan metrin päässä tulee tavalla tai toisella kirjaan, se oli minullekin lapsena tärkeä paikka, ja luultavasti kaikille näillä kulmilla lapsuutensa viettäneille – väistämättä siis myös päähenkilölleni.

Pääsiäisklassikko

· Yksi kommentti ·

Olenko koskaan maininnut diggailevani Ani DiFrancoa?

”Little Plastic Castle” samannimiseltä albumilta on lempparibiisejäni. Sitä paitsi on hauska kuulla osaavissa käsissä niinkin harvinaista soitinta kuin nelikielistä tenorikitaraa.

Ani DiFrancokin on harvinaisuus, sillä esiintymisen ja lauluntekemisen lisäksi hän on menestynyt myös oman levy-yhtiönsä Righteous Baben levymogulina. (Tämä laulu kertookin niistä paineista, mitä ympäristö saattaa sälyttää biseksuaalin feministisankarinsa niskaan…) Saisi vain tulla takaisin Suomeen: Tavastian-keikka joskus vuonna 1999 oli ikimuistoisia kokemuksia salissa, jossa on ehditty tähän ikään mennessä kokea monta ikimuistoista keikkaa.

Inkkarit sittenkin syyttömiä?

·

Suurin osa Amerikan kaksoismantereen suurista nisäkkäistä – niin sanottu megafauna – kuoli sukupuuttoon vähän toistakymmentätuhatta vuotta sitten. Koska ensimmäiset merkit kivikautisen ihmisten levittäytymisestä Siperian kautta uudelle mantereelle ovat jokseenkin samanikäisiä, pitkään on oletettu, että lajikumppanimme olivat syyllisiä joukkotuhoon: paleointiaanit olisivat syöneet kaiken käsiinsä saamansa riistan, muun muassa viimeiset Amerikassa eläneet alkuperäiset hevosen kantamuodot. Seuraavan kerran intiaanit näkivät hevosia vasta 1500-luvulla jKr., jolloin espanjalaiset laivasivat niitä Euroopasta.

Pitkään on jo tiedetty, etteivät ekokatastrofit ole pelkästään viime vuosisadan ihmisten keksimä vitsaus – vaikka mm. Jared Diamondin levittämä myytti Pääsiäissaaren nälänhädästä onkin ehkä osoittautumassa pelkäksi espanjalaisten miehittäjien propagandaksi. On sitä silti hölmöilty ennenkin, eivätkä alkuperäiskansat ole olleet välttämättä yhtään sen paremmin sovussa ympäristönsä kanssa ennen kuin oli ihan pakko.

On kuitenkin mahdollista, että paleointiaanit saavat sittenkin synninpäästön yhdentoistatuhannen vuoden takaisista joukkokuolemista. Vaikuttaa nimittäin siltä, että nykyisen Kanadan alueelle iskeytyi tuhansia hajonneen komeetan palasia, joista jokainen aiheutti sitten samanlaisen possahduksen kuin kuuluisa Tunguskan räjähdys satakunta vuotta sitten. Pohjoisamerikkalainen jääkausi oli jo väistymässä, mutta nyt tilanne pahenikin koko mantereella. Megafaunan elinolosuhteet heikkenivät ja seurasi sukupuuttoaalto.

Viimeiset henkiinjääneet luultavasti kyllä päätyivät aasialaisen tulokaslajin nuotioille käristymään. Ei heitä voi syyttää, äkillisesti kylmentynyt ilmasto teki heidänkin elämästään surkeaa sinnittelyä.

Historian setelien havinaa

·

Tänään on eräänlainen merkkipäivä suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tänään ovat erinäisten kirjailijoiden ja suomentajien tileille kilahtaneet kaikkien aikojen ensimmäiset lainauskorvaukset.

Kuten olen joskus aikaisemminkin todennut, aikaisemmin harhaanjohtavalla ”kirjastokorvaus”-nimellä tunnettu kirjastoapuraha on toisinaan virheellisesti kuviteltu korvaukseksi siitä, että kirjoja lainataan kirjastosta eikä niitä osteta kaupasta (jolloin kirjailijoille ei kerry myöskään niistä rojaltituloja – kääntäjäthän eivät rojalteja saa muutenkaan). Kirjastoapuraha on kuitenkin aivan tavallinen, harkinnanvarainen apuraha, jonka Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapurahalautakunta myöntää hakemuksesta. Monille meistä kyseessä on vuoden suurin ja tärkein apuraha: siksi kääntäjät ja kirjailijat ovat normaalin rahattomuutensa lisäksi myös tavattoman hermostuneita aina huhtikuun lopulla odottaessaan, että päätös putoaisi postilaatikkoon ja apuraha kilisisi tilille.

Lainauskorvaus on ihan oikeasti korvaus kirjastolainauksista ja sitä maksetaan lainausmäärien mukaan. Kaikki kirjastot eivät kuitenkaan ole jatkuvassa seurannassa, vaan niistä on valikoitu edustavaksi katsottu joukko, joiden lainausmäärien mukaan rahaa sitten makseskellaan. Kun olemme kerran EU:ssa (ja systeemi on EU:n perujakin), rahaa menee myös ulkomaisille kirjailijoille. (Vastaavasti suomalaiset saavat rahaa ulkomailta.)

Suurista summista ei ole kyse. Vuonna 2007 lainatut kirjoittamani ja suomentamani teokset tuottivat minulle näköjään vähän päälle 109 euroa, kun verot on silpaistu ensin päältä pois. Kirjastoapurahaa olen sentään viime vuosina saanut keskimäärin parisentuhatta euroa suomentajan ominaisuudessa ja nelisentuhatta euroa kirjailijan ominaisuudessa. Sillä on jo ihan oikeasti merkitystä taloudessa, ottaen huomioon että keskimääräisen kirjailijan vuosittaiset kirjoistaan saamat rojalti- ja ennakkotulot ovat parisen tuhatta euroa (mihin minä en ole vielä päässyt) ja keskimääräisen kokeneen ja alalla pitkään olleen kirjallisuuden suomentajankin vuositulot käännöstöistä ovat yleensä reilusti alta kahdenkymmenentuhannen.

Rahan takia alalle ei siis tosiaankaan kannata hinkua.

Mutta lisänä tämäkin rikka rokassa. Hieman kompuroiden käynnistynyt lainauskorvausjärjestelmä yrittää parhaillaan kuroa systeemin kehittelyyn kuluneita vuosia kiinni ja maksaa vuoden 2008 lainauskorvauksetkin jo ennen vuoden loppua, jos olen oikein ymmärtänyt. Tiedossa siis toinenkin satanen. Minne mennään juhlimaan?

Genren alkulähteillä

·

Minulle, kuten useimmille muillekin, Savinien de Cyrano de Bercerac (1619–55) on tunnetumpi henkilönä – tai ehkä pikemminkin eräänlaisena fantasiahahmostereotyyppinä – kuin kirjailijana. Kovin paljoa ei voi sivistyksellään tai genretietämyksellään kehua, jos vain tietää kyseisen henkilön myös kirjoittaneen yhden varhaisista tieteisromaaneista. Onneksi Faros julkaisi Matka Kuuhun -teoksen pari vuotta sitten Aarno Salevan suomentamana. Salevan kirjailijaesittely ja Timo Kaitaron esipuhe tarjoavat pohjaa sekä kirjailijan että itse teoksen taustoitukseen.

Cyrano de Bercerac ei ollut komeasta nimestään huolimatta (ilmeisesti) aatelinen – ritarista puhumattakaan – eikä hänen sotilasuransakaan muodostunut kovin pitkäksi. Haavoittuminen ja aatelittoman huonot uranäkymät torppasivat haaveet upseeriudesta. Miekkamiehen maine on ilmeisesti kyllä ansaittu. Miehen asema monikulttuurisuutta kammoavan, katolisen kirkon hallitseman yhteiskunnan suhteen vastahankaisessa libertiinien kulttuuriliikkeessä on vähemmän tunnettua.

Uskonto- ja maailmankuvasatiiri ovatkin perin keskeisessä osassa Matka Kuuhun -teoksessa, jossa sankari onnistuu puolivahingossa päätymään kaksoisplaneettamme toisen osapuolen pinnalla kukoistavaan maailmaan, jossa on jotakin hyvin tuttua ja jotakin hyvin outoa. Tekstin henki tuo hyvinkin vahvasti mieleen Jonathan Swiftin Gulliverin matkat: omaa yhteiskuntaa on turvallisempaa arvostella arvostelemalla toisenlaista yhteiskuntaa ja näennäiskehumalla sen varjolla omaa.

Modernin lukijan kannalta kirja on vähän kuivakka kokoelma keskusteluja ja suoranaista paasausta, jota ei juurikaan toiminnalla katkaista. Seassa on kuitenkin liudoittain mielenkiintoisia pikku detaljeja ja keksintöjä, joista moniin on törmätty sittemmin hyvinkin lukuisissa tieteisromaaneissa. Joissakin kohdissa on suorastaan vaikeaa uskoa, että tämä teos on kirjoitettu kymmeniä vuosia ennen Isaac Newtonin painovoima- ja liiketeoriaa.

(Joissakin kohdissa se taas on helpompi uskoa: esimerkiksi Cyranon keino liikkuvien talojen siirtämiseksi eteenpäin rikkoisi useampiakin Newtonin lakeja, jos niitä olisi ollut olemassa kirjoitusaikana.)

Klassikkona Matka Kuuhun kuuluu tietenkin kaikkien sf-harrastajien luettavaksi. Toivottavasti myös vielä vanhempi genreklassikko, Lukianoksen Tositarina, saadaan vielä suomeksi.

Uusi klassikko

· Yksi kommentti ·

Vähän uutta, mutta perinnetietoista bluesia vaihteeksi. Eric Bibb on hieno laulaja ja soittaja. Tämä on ehkä kaikkein perinteisintä päätä miehen ohjelmistosta. On kuitenkin hauska vaihteeksi linkittää äänenlaadullisesti hyvä tuubipätkä. Sitä paitsi peltikoppaisia dobroja on aina ilo katsella. (Luultavasti ei silloin, jos sellainen olisi seinällä: saisi olla yhtenään kiillottamassa sormenjälkiä pois, aivan kuten tuon omistamani puukoppaisen resonaattoripellistä.)

(Video alkaa jokseenkin äänettömänä, joten ei kannata hämmentyä äänikortin toimimattomuudesta.)

Laulun kitaran alkuperäinen omistaja oli tietysti Booker ”Bukka” White (1906–77), pitkän linjan delta-bluesmies. Hänellä oli tosin tapana hakata kitaraansa huomattavan paljon rankemmalla kädellä. Suosittelen tutustumaan myös häneen. Samoin tietysti Charley Pattoniin, joka olisi silkkaa metallia, jos hänellä olisi ollut sähkökitara ja bändi, ja joka on keskivertometallia rankempaa pelkällä akkarillakin.

Paniikin paikka… aikanaan.

· Yksi kommentti ·

Tätä tunkeilijaa vastaan eivät autakaan kaiken maailman nössöt brucewillisit tai ydinpommit: se nimittäin itse asiassa on ydinpommi, toiseksi suurin mitä näillä kulmilla on kuunaan nähty.

Tähdet ja avaruus -lehden nettiuutisen mukaan Gliese 710 -niminen punainen kääpiötähti kulkee nimittäin Aurinkokunnan ulko-osien halki. Jos hyvin käy, se ainoastaan hipaisee komeetta-aineksesta koostuvaa ns. Oortin pilveä ja jatkaa sitten matkaansa. Siinäkin tapauksessa seuraukset näkyvät Maassa asti: tiedossa on luultavasti totaalisin komeettapommitus mitä tämä planeetta on kokenut erinäisiin miljooniin vuosiin. Jos huonommin käy, Gliese 710 tulee lähemmäksi, ja saattaa sotkea planeettojen ratoja.

Hyvä puoli asiassa on, ettei tämä tapahdu ihan huomenissa. Gliese 710 on tällä hetkellä 63 valovuoden päässä ja lähiohituksen on arvioitu tapahtuvan noin puolentoista miljoonan vuoden päästä.

Aina joskus on teoretisoitu, että Aurinkomme olisikin kaksoistähti: sen kumppani, jota on kutsuttu Nemesis-nimellä, olisi hyvin himmeä punainen kääpiö ja kiertäisi melkoisen soikealla radalla niin, että tällä hetkellä se on niin kaukana ettei se edes näy. Kiertoratansa lähimmässä pisteessä se kuitenkin häiritsisi juuri tuota Oortin pilveä ja pudottaisi siellä Aurinkoa kaikessa rauhassa kaukana kiertäviä komeettoja sellaisille radoille, jotka yltävät Aurinkokunnan sisäosiin. Riittävän monen komeetan – tai parin riittävän ison – komeetan osuminen Maahan selittäisi aivan sujuvasti toistuvat eläin- ja kasvikunnan joukkotuhot. Nemesis-teorialle ei ilmeisesti ole löytynyt oikein kättä pidempiä todisteita, mutta vaikka Gliese 710 ei olisikaan Auringon kumppani eikä olisi vastuussa mistään aikaisemmasta joukkotuhosta, niin vaikutukset voisivat olla hyvinkin samansuuntaisia.

Tosin tällä hetkellä ihmiskunta toimii hyvin tehokkaasti niin, ettei Gliese 710:lle jää juurikaan hävitettävää.

Lintu? Vai lentokone? Ei, vaan salasukkula.

·

Mielenkiintoinen tutkimustulos Science Dailyssa päänsisäisen harmaan klöntin tutkimuksesta: Aivot muodostavat hypoteesin siitä mitä odottavat näkevänsä ennen kuin silmien tuottamaa informaatiota on ehditty käsitellä.

Tällaisessa toiminnassa on tietysti ankarissa oloissa selviämisen kannalta ilmeinen etu: reaktionopeus yllättäviin, mutta (luonteeltaan) tuttuihin ilmiöihin kasvaa. Sukkelia kaloja, pikkunisäkkäitä ja hyönteisiä on nopeampi napata ravinnoksi, ja petojen hyökkäyksistä selviämiskykykin paranee, hieman. Ilmeisesti ongelmaksi muodostuvat sitten täysin uudet tilanteet, joissa aivot saattavat joutua Häh?-tilaan suhteellisen pitkäksi aikaa, kun tuttu tulkintamalli ei toimikaan.

Tällaisella aivotoiminnalla on luultavasti houkuttelevaa tulkita esimerkiksi uskonnollisia ihmekokemuksia jonkinlaisina Häh?-tiloina. Tai sitten päätyä ajattelemaan, että aivot ovat onnistuneet tulkitsemaan ison liudan todella odottamattomia ja ennennäkemättömiä (mutta ei-vaarallisia) pikakokemuksia joksikin tutuksi – vähän samaan tapaan kuin Kehän päähenkilö ”Dead” Kennedy oli sitä mieltä, että kaikki muutkin näkevät kuolleiden haamuja, mutta hän on ainoa joka kiinnittää niihin minkäänlaista huomiota. Kiinnostavaa.

* * *

Ilmeisesti Yhdysvaltain avaruussukkulaohjelman kuolemasta uutisointi on ollut ennenaikaista. Vaikuttaisi siltä, että maan ilmavoimilla on salainen avaruussukkulahanke, jonka prototyyppi saattaa tehdä koelennon ensi kuun puolivälin tietämissä. Boeingin rakentama X-37B on nykysukkuloita pienempi kapine, ja ilmeisesti miehittämätön.