Uusi klassikko

· Yksi kommentti ·

Vähän uutta, mutta perinnetietoista bluesia vaihteeksi. Eric Bibb on hieno laulaja ja soittaja. Tämä on ehkä kaikkein perinteisintä päätä miehen ohjelmistosta. On kuitenkin hauska vaihteeksi linkittää äänenlaadullisesti hyvä tuubipätkä. Sitä paitsi peltikoppaisia dobroja on aina ilo katsella. (Luultavasti ei silloin, jos sellainen olisi seinällä: saisi olla yhtenään kiillottamassa sormenjälkiä pois, aivan kuten tuon omistamani puukoppaisen resonaattoripellistä.)

(Video alkaa jokseenkin äänettömänä, joten ei kannata hämmentyä äänikortin toimimattomuudesta.)

Laulun kitaran alkuperäinen omistaja oli tietysti Booker ”Bukka” White (1906–77), pitkän linjan delta-bluesmies. Hänellä oli tosin tapana hakata kitaraansa huomattavan paljon rankemmalla kädellä. Suosittelen tutustumaan myös häneen. Samoin tietysti Charley Pattoniin, joka olisi silkkaa metallia, jos hänellä olisi ollut sähkökitara ja bändi, ja joka on keskivertometallia rankempaa pelkällä akkarillakin.

Paniikin paikka… aikanaan.

· Yksi kommentti ·

Tätä tunkeilijaa vastaan eivät autakaan kaiken maailman nössöt brucewillisit tai ydinpommit: se nimittäin itse asiassa on ydinpommi, toiseksi suurin mitä näillä kulmilla on kuunaan nähty.

Tähdet ja avaruus -lehden nettiuutisen mukaan Gliese 710 -niminen punainen kääpiötähti kulkee nimittäin Aurinkokunnan ulko-osien halki. Jos hyvin käy, se ainoastaan hipaisee komeetta-aineksesta koostuvaa ns. Oortin pilveä ja jatkaa sitten matkaansa. Siinäkin tapauksessa seuraukset näkyvät Maassa asti: tiedossa on luultavasti totaalisin komeettapommitus mitä tämä planeetta on kokenut erinäisiin miljooniin vuosiin. Jos huonommin käy, Gliese 710 tulee lähemmäksi, ja saattaa sotkea planeettojen ratoja.

Hyvä puoli asiassa on, ettei tämä tapahdu ihan huomenissa. Gliese 710 on tällä hetkellä 63 valovuoden päässä ja lähiohituksen on arvioitu tapahtuvan noin puolentoista miljoonan vuoden päästä.

Aina joskus on teoretisoitu, että Aurinkomme olisikin kaksoistähti: sen kumppani, jota on kutsuttu Nemesis-nimellä, olisi hyvin himmeä punainen kääpiö ja kiertäisi melkoisen soikealla radalla niin, että tällä hetkellä se on niin kaukana ettei se edes näy. Kiertoratansa lähimmässä pisteessä se kuitenkin häiritsisi juuri tuota Oortin pilveä ja pudottaisi siellä Aurinkoa kaikessa rauhassa kaukana kiertäviä komeettoja sellaisille radoille, jotka yltävät Aurinkokunnan sisäosiin. Riittävän monen komeetan – tai parin riittävän ison – komeetan osuminen Maahan selittäisi aivan sujuvasti toistuvat eläin- ja kasvikunnan joukkotuhot. Nemesis-teorialle ei ilmeisesti ole löytynyt oikein kättä pidempiä todisteita, mutta vaikka Gliese 710 ei olisikaan Auringon kumppani eikä olisi vastuussa mistään aikaisemmasta joukkotuhosta, niin vaikutukset voisivat olla hyvinkin samansuuntaisia.

Tosin tällä hetkellä ihmiskunta toimii hyvin tehokkaasti niin, ettei Gliese 710:lle jää juurikaan hävitettävää.

Lintu? Vai lentokone? Ei, vaan salasukkula.

·

Mielenkiintoinen tutkimustulos Science Dailyssa päänsisäisen harmaan klöntin tutkimuksesta: Aivot muodostavat hypoteesin siitä mitä odottavat näkevänsä ennen kuin silmien tuottamaa informaatiota on ehditty käsitellä.

Tällaisessa toiminnassa on tietysti ankarissa oloissa selviämisen kannalta ilmeinen etu: reaktionopeus yllättäviin, mutta (luonteeltaan) tuttuihin ilmiöihin kasvaa. Sukkelia kaloja, pikkunisäkkäitä ja hyönteisiä on nopeampi napata ravinnoksi, ja petojen hyökkäyksistä selviämiskykykin paranee, hieman. Ilmeisesti ongelmaksi muodostuvat sitten täysin uudet tilanteet, joissa aivot saattavat joutua Häh?-tilaan suhteellisen pitkäksi aikaa, kun tuttu tulkintamalli ei toimikaan.

Tällaisella aivotoiminnalla on luultavasti houkuttelevaa tulkita esimerkiksi uskonnollisia ihmekokemuksia jonkinlaisina Häh?-tiloina. Tai sitten päätyä ajattelemaan, että aivot ovat onnistuneet tulkitsemaan ison liudan todella odottamattomia ja ennennäkemättömiä (mutta ei-vaarallisia) pikakokemuksia joksikin tutuksi – vähän samaan tapaan kuin Kehän päähenkilö ”Dead” Kennedy oli sitä mieltä, että kaikki muutkin näkevät kuolleiden haamuja, mutta hän on ainoa joka kiinnittää niihin minkäänlaista huomiota. Kiinnostavaa.

* * *

Ilmeisesti Yhdysvaltain avaruussukkulaohjelman kuolemasta uutisointi on ollut ennenaikaista. Vaikuttaisi siltä, että maan ilmavoimilla on salainen avaruussukkulahanke, jonka prototyyppi saattaa tehdä koelennon ensi kuun puolivälin tietämissä. Boeingin rakentama X-37B on nykysukkuloita pienempi kapine, ja ilmeisesti miehittämätön.

Montussa

·

Silloin kun minä aloin käydä Tavastia-klubilla (vanha muistelee…), lavan vasemmalta puolelta kulki portaikko pieneen tilaan, jota yleensä kutsuttiin Montuksi. Vaikka Montusta ei ollut lainkaan näkö- eikä juurikaan kuuloyhteyttä lavan tapahtumiin, siellä istui konsertti-iltoinakin lippunsa (ehkä) maksanutta porukkaa, jotka eivät sittenkään jaksaneet välittää yhtyeestä.

Eräällä Queen Idan keikalla lavan edessä tanssiva porukka muodosti letkan ja kiersi salia, kunnes joku suuntasi letkan Montun portaisiin. Siellä istujat nostivat ällistyneenä päänsä tuopista kun letka kiersi huoneen ja jatkoi alastulevan häntänsä vieritse takaisin salin puolelle. Ylöspäin tanssiessa nyrjäytin nilkkani, joten jouduin joraamaan loppuillan yhdellä jalalla…

Sittemmin Montusta on tullut Semifinal, hyvin pikkuruinen mutta vallan mainio keikka-areena. Rumba järjesti siellä monena vuonna pikkujoulunsa, joissa päästiin todistamaan mm. Mjölkiä ja YUP:n säestämää Nylon Beatia. Muitakin mainioita muistoja on.

Eilinen kolmen kokoonpanon keikka sopii sarjaan hyvin.

Tellus oli minulle ennestäänkin tuttu (kuten myös jäsenensä: on hauska tulla keikalle, jossa kaikki bändin jäsenet tuntuvat ilahtuvat minun paikalletulostani). Homma pyörii laulaja Stella ”Tellu” Vuoman vahvojen laulujen – ja vahvan lauluäänen – ympärillä. Aikaisemmin musiikissa on ollut vahvoja reggaevaikutteita, nyt – kokoonpanomuutosten jälkeen – ollaan lähempänä countryrockia. Yksi eilenkin kuulluista biiseistä (olikos sen nimi ”Uusi tie, vanha tie”?) voisi oikeastaan olla melkein Lynyrd Skynyrdiä.

Joissakin Stellan sävellyksissä on jotakin joka tuo mieleeni sellaisen 70-luvun taiteellisemman rockmusiikin, jota Yleisradion silloiset harvat rocktoimittajat yrittivät valistusmielessä tuputtaa ja jota yhä edelleenkin inhoan. Paitsi että tällä bändillä ne ainekset jostakin kumman syystä toimivat, ja lopputulosta jaksaa kuunnella. Ehkä kyse on hyvästä rytmisektiosta: ”komppi hyvin, kaikki hyvin”, kuten vanhat ja viisaat ovat todenneet. Ehkä kyse on myös siitä, että bändin soittajat ja laulajat ovat niin hyviä soittajia ja laulajia, ettei sitä tarvitse koko ajan esitellä? Mainio livepumppu joka tapauksessa, suosittelen!

Tuomas Peurakoski Ensemble tuli nähtyä nyt ensi kertaa, mutta ei varmaankaan viimeistä: siitä pitänee huolen Sippi, joka tykästyi musiikkiin kertakuulemalla. Ja mielelläni minäkin tuota kuuntelin. Sipin luonnehdinta ”hyväntuulinen Sir Elwoodin Hiljaiset Värit” kuvastaa musiikkia ainakin joiltakin osilta. Minulle tuli mielikuvia myös 1980-luvun uuden aallon jälkeisistä kokoonpanoista, joiden mielestä bändi voi tehdä juuri niin monenlaista musiikkia kuin miltä tuntuu.

Jaakko Pesolasta tuli myös saman vuosikymmenen, mutta jossain määrin vähemmän positiivisia: rupesin hakemaan mielessäni sitä suomenkielistä, hardrockahtavaa kasaribändiä, jossa tämä tyyppi on taatusti ollut laulajana. En keksinyt, ja mielikuva osoittautui aamun nettiselailulla vääräksi. Musiikissa on joka tapauksessa vahvoja viitteitä sellaiseen aikaan, sanoituksiin ja soundimaailmaan, jota minulla ei ole tosiaankaan ikävä. Niinpä päätimme sittenkin ehtiä vähän aikaisempaan bussiin.

Klassikko amatöörin käsittelyssä

·

Mainitsinkin perjantaina tehneeni Real World Remixed -sivuston kilpailuun oman remiksaukseni Peter Gabrielin ”Not One Of Usista”. Tältä tämä kipeä pikku pläjäys sitten kuulostaa:

Nimi ”Seals on Us” on peräisin siitä, että parin PG:n vokaaliraidan nimenä oli sivulta ladattavissa olevassa tiedostopaketissa ”Seals”… eikä ihan syyttäkään.

(Mwah-nimimerkkiä olen käyttänyt erinäisillä ulkomaisilla musiikkifoorumeilla jo varmaankin toistakymmentä vuotta. Sanalla on monia merkityksiä, yksi niistä on onomatopoeettinen kuvailu nauhattoman basson soundista.)

* * *

Kävin muuten tänään Yleisradiossa puhumassa Juha Pulkkisen kanssa Babylon 5 -televisiosarjasta – olenko muuten koskaan maininnut diggailevani sitä? Juha käyttää tuota nelikymmenminuuttista haastattelua Television tiiliskivet -sarjansa toisen tuotantokauden jaksossa, joka kuullaan radiossa joskus elokuun tietämissä.

Itsensä kohtaamisen vaikeus

·

Olen ollut pitkään erittäin huono katsomaan sf-elokuvia. Viimeisimmässä Tähtivaeltajassa Toni Jerrman taisi todeta jotakin siihen tyyliin, että Tähtien sodan valtaisa menestys 1970-luvun lopussa nyrjäytti koko genreä pahan kerran raiteiltaan. Vaikka Tähtien sota onkin yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani, ymmärrän ajatuksen oikein hyvin. Aikaisemmat sf-leffat olivat usein perin mietteliäitä pohdiskeluja… jostakin. Tähtien sodan jälkeisissä sf-elokuvissa tärkeintä on ollut seikkailu. Niin, ja näyttävä lopputaistelu. Yök.

Koska en ole seurannut sf-elokuvaa, törmäsin Duncan Jonesin palkittuun ja kehuttuun esikoiselokuvaan Kuu (Moon, 2009) vasta syksyllä suomentaessani Jonesin isän* elämäkertaa.

Monessakin suhteessa Kuu on sf-elokuvaa sellaisena kuin se oli ennen Tähtien sotaa: hidastempoinen ja mietteliäs pohdiskelu ihmisyydestä, yksinäisyydestä, ihmissuhteista ja pienestä miespolosta ison koneiston osasena – ja siitä, kun kone on ihmisen ainoa luotettava ystävä. Ja siitä, kuinka äärioloissa ihminen joutuu ottamaan itsestään mittaa odottamattomilla tavoilla. (Huono sanaleikki, jonka elokuvan nähneet ymmärtävät.) Hetkittäin tulee mieleen jopa Solaris, tuo Andrei Tarkovskin tunnettu tulkinta toiseksi huonoimmasta minun lukemastani Stanislaw Lemin romaanista.

Suureksi ilokseni elokuvassa ei ollut (spoilerivaroitus! spoilerivaroitus!) lopputaistelua. Ongelmatilanne ratkaistiin toisella tavalla.

Kuu kyllä sortui tietysti toiseen sf-elokuvien ikikliseeseen, eli tekemään (kirjaimellisesti) kasvottomasta suuryrityksestä absoluuttisen, heikosti motivoidun pahiksen. Sama asetelma tietysti pätee myös, vielä äärimmäisemmin, Kuun kanssa samoihin aikoihin valmistuneeseen James Cameronin jättielokuvaan Avatar: senhän voi tulkita hyvin helposti jopa koko amerikkalaisen elämänmuodon vastaiseksi ja peräti terroristimyönteiseksi.

Kuten lienee yleisesti tunnettua, Avatarin budjetti meni niin totaalisesti efekteihin että käsikirjoitus jouduttiin tilaamaan joltakin intialaiselta hikipajalta, joka kiireeseen vedoten luopui yrittämästäkään tehdä omaa tarinaa vaan lainaili sen jotakuinkin kokonaan muista elokuvista. (Toisaalta, kuten totesimme erään Naamattu-kaverin kanssa, juonen vaatiminen tällaiselta elokuvalta on vähän niin kuin sointukulun vaatimista rumpusoololta.) Elokuvaa lainalasit päässä katsellessa olikin helpompi jäädä pohdiskelemaan 3D-tekniikan mahdollisuuksia elokuvailmaisussa.

Avatar on ensimmäinen näkemäni 3D-leffa, joten en osaa verrata sitä mihinkään. Selvää on, että tekniikan täysimittaisen ja tehokkaan hyödyntämisen ajat ovat vielä edessä. Cameronin kuva oli koko ajan rakennettu perinteisemmän elokuvailmaisun keinoilla. Ongelmana on, että 3D-lasien läpi isokin kangas näyttää paljon pienemmältä ja ahtaammalta. Vielä pahempi ongelma on, että kolmiulotteisuusilluusio putoaa päältä joka ikinen kerta, kun jotakin syöksyy kuvaan katsojan ”takaa”, tai jotakin valkokankaan ja katsojan väliin kuvattua rajautuu valkokankaan rajoihin. 3D-elokuva vaatii näköjään aivan toisenlaista kuvageometriaa.

Mutta tekniikalla epäilemättä tehdään vielä monta visuaalisesti hienoa ja aikaa kestävää elokuvaa, kunhan sillä ruvetaan tekemään muutakin kuin Avatarin kaltaisia latteita  lastenelokuvia.

–––

* Jos et jo ennestään tiennyt, ohjaajan koko nimi on Duncan Zowie Haywood Jones, mutta 1970-luvun juorulehdistö kutsui häntä Zowie Bowieksi pöyristellessään hänen riikinkukkomaisten, biseksuaalisuudellaan elämöivien vanhempiensa edellytyksiä toimia pikkuvauvan vanhempina.

Klassikko

· Yksi kommentti ·

Kun nyt tuli perjantaina Peter Gabrielista puhe, niin jatketaan samassa hengessä.

Tämä versio kolmosalbumin ”Games without Frontiersista” on peräisin PoV-konserttivideolta, joka olisi kiva saada lopultakin myös dvd-muodossa: se on nimittäin kuvattu samalta So-levyn jälkeiseltä kiertueelta, jonka Helsingin jäähallin keikka on yksi minun elämäni ikimuistoisimpia konserttikokemuksia, huolimatta piippuhyllypaikasta kaukana lavasta. Minun VHS-kasettini on edelleenkin Eerolalla lainassa, ja kirjaston VHS-kasetista poltettu dvd-r ei ole kovin hyvälaatuinen. (Pari kappaletta oli kyllä Still Growing Up -dvd:n ekstroissa, mutta tahtoo koko setin!)

Ja sitä paitsi basisti Tony Levin ja rumpali Manu Katché ovat yksi suosikkirytmisektioitani.

Hiljaista, tummaa, jännitteistä

·

En voi väittää tuntevani Tindersticksin tuotantoa kovinkaan hyvin: bändin esikoisalbumi löytyy kyllä hyllystä ja tuleehan sitä kuunneltuakin jonnin verran. Syvempi tutustuminen alkoi eilisiltaisella Tavastian keikalla, mikä onkin oikeastaan se mitä jokin osa päätäni pitää oikeana tapana tutustua artistien musiikkiin. Se osa päätä on edelleenkin sitä mieltä että levyt ovat pelkkiä elävän musiikin halpakorvikkeita. Missä onkin tietysti perää, monissa suhteissa.

Jokin osa musiikillista tiekarttaani liittää Tindersticksin sinnikkäästi triphopiin, ja kyllähän tuossa musiikissa on vissiä tummaa, minimalistista sensibiliteettiä vähän samalla tavalla kuin vaikka Portisheadissa. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin, enemmän tai vähemmän, kantribändistä, jota on sitten marinoitu vahvassa liemellisessä laulaja/lauluntekijäperinteen synkemmän laidan kulkijoita: Leonard Cohenia, Nick Drakea, Nick Cavea jnpp. Keikalla tuli hetkittäin mieleen, ettei musiikki ole itse asiassa kovinkaan kaukana sellaisesta hieman siirappisesta lounge-jazzistakaan.

Homma kuitenkin toimi komeasti. Seitsenhetkinen ryhmä pitäytyi äärimmäisen hillityssä, niukassa ilmaisussa, joka sopi mainiosti Stuart A. Staplesin mutisevan laulutyylin säestykseksi. Tumma, jännitteinen musiikki kulki ja hengitti. Hieno keikka, kuten kokeneemmatkin Tindersticksin kuulijat ovat jo ehtineet todeta.