Silloin kun minä aloin käydä Tavastia-klubilla (vanha muistelee…), lavan vasemmalta puolelta kulki portaikko pieneen tilaan, jota yleensä kutsuttiin Montuksi. Vaikka Montusta ei ollut lainkaan näkö- eikä juurikaan kuuloyhteyttä lavan tapahtumiin, siellä istui konsertti-iltoinakin lippunsa (ehkä) maksanutta porukkaa, jotka eivät sittenkään jaksaneet välittää yhtyeestä.
Eräällä Queen Idan keikalla lavan edessä tanssiva porukka muodosti letkan ja kiersi salia, kunnes joku suuntasi letkan Montun portaisiin. Siellä istujat nostivat ällistyneenä päänsä tuopista kun letka kiersi huoneen ja jatkoi alastulevan häntänsä vieritse takaisin salin puolelle. Ylöspäin tanssiessa nyrjäytin nilkkani, joten jouduin joraamaan loppuillan yhdellä jalalla…
Sittemmin Montusta on tullut Semifinal, hyvin pikkuruinen mutta vallan mainio keikka-areena. Rumba järjesti siellä monena vuonna pikkujoulunsa, joissa päästiin todistamaan mm. Mjölkiä ja YUP:n säestämää Nylon Beatia. Muitakin mainioita muistoja on.
Eilinen kolmen kokoonpanon keikka sopii sarjaan hyvin.
Tellus oli minulle ennestäänkin tuttu (kuten myös jäsenensä: on hauska tulla keikalle, jossa kaikki bändin jäsenet tuntuvat ilahtuvat minun paikalletulostani). Homma pyörii laulaja Stella ”Tellu” Vuoman vahvojen laulujen – ja vahvan lauluäänen – ympärillä. Aikaisemmin musiikissa on ollut vahvoja reggaevaikutteita, nyt – kokoonpanomuutosten jälkeen – ollaan lähempänä countryrockia. Yksi eilenkin kuulluista biiseistä (olikos sen nimi ”Uusi tie, vanha tie”?) voisi oikeastaan olla melkein Lynyrd Skynyrdiä.
Joissakin Stellan sävellyksissä on jotakin joka tuo mieleeni sellaisen 70-luvun taiteellisemman rockmusiikin, jota Yleisradion silloiset harvat rocktoimittajat yrittivät valistusmielessä tuputtaa ja jota yhä edelleenkin inhoan. Paitsi että tällä bändillä ne ainekset jostakin kumman syystä toimivat, ja lopputulosta jaksaa kuunnella. Ehkä kyse on hyvästä rytmisektiosta: ”komppi hyvin, kaikki hyvin”, kuten vanhat ja viisaat ovat todenneet. Ehkä kyse on myös siitä, että bändin soittajat ja laulajat ovat niin hyviä soittajia ja laulajia, ettei sitä tarvitse koko ajan esitellä? Mainio livepumppu joka tapauksessa, suosittelen!
Tuomas Peurakoski Ensemble tuli nähtyä nyt ensi kertaa, mutta ei varmaankaan viimeistä: siitä pitänee huolen Sippi, joka tykästyi musiikkiin kertakuulemalla. Ja mielelläni minäkin tuota kuuntelin. Sipin luonnehdinta ”hyväntuulinen Sir Elwoodin Hiljaiset Värit” kuvastaa musiikkia ainakin joiltakin osilta. Minulle tuli mielikuvia myös 1980-luvun uuden aallon jälkeisistä kokoonpanoista, joiden mielestä bändi voi tehdä juuri niin monenlaista musiikkia kuin miltä tuntuu.
Jaakko Pesolasta tuli myös saman vuosikymmenen, mutta jossain määrin vähemmän positiivisia: rupesin hakemaan mielessäni sitä suomenkielistä, hardrockahtavaa kasaribändiä, jossa tämä tyyppi on taatusti ollut laulajana. En keksinyt, ja mielikuva osoittautui aamun nettiselailulla vääräksi. Musiikissa on joka tapauksessa vahvoja viitteitä sellaiseen aikaan, sanoituksiin ja soundimaailmaan, jota minulla ei ole tosiaankaan ikävä. Niinpä päätimme sittenkin ehtiä vähän aikaisempaan bussiin.
