En voi väittää tuntevani Tindersticksin tuotantoa kovinkaan hyvin: bändin esikoisalbumi löytyy kyllä hyllystä ja tuleehan sitä kuunneltuakin jonnin verran. Syvempi tutustuminen alkoi eilisiltaisella Tavastian keikalla, mikä onkin oikeastaan se mitä jokin osa päätäni pitää oikeana tapana tutustua artistien musiikkiin. Se osa päätä on edelleenkin sitä mieltä että levyt ovat pelkkiä elävän musiikin halpakorvikkeita. Missä onkin tietysti perää, monissa suhteissa.
Jokin osa musiikillista tiekarttaani liittää Tindersticksin sinnikkäästi triphopiin, ja kyllähän tuossa musiikissa on vissiä tummaa, minimalistista sensibiliteettiä vähän samalla tavalla kuin vaikka Portisheadissa. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin, enemmän tai vähemmän, kantribändistä, jota on sitten marinoitu vahvassa liemellisessä laulaja/lauluntekijäperinteen synkemmän laidan kulkijoita: Leonard Cohenia, Nick Drakea, Nick Cavea jnpp. Keikalla tuli hetkittäin mieleen, ettei musiikki ole itse asiassa kovinkaan kaukana sellaisesta hieman siirappisesta lounge-jazzistakaan.
Homma kuitenkin toimi komeasti. Seitsenhetkinen ryhmä pitäytyi äärimmäisen hillityssä, niukassa ilmaisussa, joka sopi mainiosti Stuart A. Staplesin mutisevan laulutyylin säestykseksi. Tumma, jännitteinen musiikki kulki ja hengitti. Hieno keikka, kuten kokeneemmatkin Tindersticksin kuulijat ovat jo ehtineet todeta.
