Tuoreen uutisen mukaan China Miévillen The City and The City on saanut British Science Fiction Associationin (BSFA) palkinnon parhaana romaanina. Eikä palkitseminen jää ehkä siihen: romaanilla on myös Hugo- ja Arthur C. Clarke -palkintoehdokkuudet.
En voi väittää, etteikö tämä lisäisi hieman paineita ensi vuoden kevään käännösurakkaan.
Ihan sellainen pieni tiedotustyyppinen asia, että viime vuoden ensimmäisessä Tähtivaeltajassa julkaistu novellini ”Kolmekymmentä vuotta” – joka on päässyt peräti tämän vuoden Atorox-ehdokkaiden joukkoon – on nyt luettavissa englanninkielisenä pdf-versiona ”30 More Years” Finnishwriters.com-sivustolla.
Owen F. Witesman teki mainion käännöksensä jo hyvän aikaa sitten. Sen julkaisun lykkääntyminen on johtunut osittain aikaansaamattomuudestani ja osittain siinä, että kokeilin onkia sillä erässä järvessä, josta tällä kertaa ei kalaa noussut. Mutta järvihän se on tämä internjettikin.
Luultavasti käännätytän novellin myös ruotsiksi ja saksaksi.
Parissakin seuraamassani sarjakuvablogissa on palattu toisinaan lapsuuteen ja julkaistu lukijoiden ihailtavaksi niitä piirroksia, mistä sarjakuvabloggaajan ura on urjennut. Niinpä tuli mieleeni tehdä sama temppu, mutta musiikilla. Aina silloin tällöin, etenkin kun olen tullut hommanneeksi edellistä paremman äänikortin tai oppinut jotakin uutta äänenkäsittelyn suhteen, kaivelen esiin vanhat neliraitakasettinauhurillani äänitetyt demonauhoitukset ja rupean suunnittelemaan niiden restauruointia ja miksaamista entistä ehommaksi. Nyt tuli vain mieleeni kiusata näillä nauhoituksilla teitäkin, hyvät lukijat – ja testata samalla flash-soittimen upottamista blogiin.
Aloittajan kunnian saakoon ainakin tekstinsä suhteen ydinturma-apokalyptinen pläjäys nimeltä ”Hyvästi maa”, joka on äänitetty 14. marraskuuta 1986:
Olimme silloisen avovaimoni kanssa muuttaneet pari kuukautta aikaisemmin viidentoista neliön soluhuoneesta suorastaan ylellisen väljältä tuntuvaan kaksioon Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla. Jälkeenpäin olen pohtinut, mahtoiko talon sähköissä(kin) olla jotakin vikaa: useimpiin kyseisessä asunnossa äänitettyihin demoihin ilmestyi väistämättä inhottavia rapsahduksia. Samalla neliraiturilla pari vuotta myöhemmin sivaripaikassani Muhoksella äänitetyt demot ovat rapsahduksettomia.
Äänityskalusto oli yksinkertainen: c-kasettia käyttävä, VestaFire-merkkinen halpa neliraitanauhuri, rumpukone (Yamaha RX21), Audio-Technican mikrofoni, basso (sama nauhansa menettänyt Rickenbacker joka minulla on vieläkin) ja sähkökitara, kaunis yksimikkinen Telecaster-kopio. Lisäksi minulla kuulostaa olleen jonkinlainen kitaraefektilaite ja jonkinlainen kaikulaite.
Olin äänittänyt samasta kappaleesta aikaisemman version kuukautta aikaisemmin, mutta mokannut äänitysprosessissa niin, että kitara- ja lauluraidoilla kuuluvat basso- ja rumputaustat läpi. Oli minulla muutenkin taipumusta äänitellä samoja lauluja uudelleen kerran toisensa jälkeen, mutta mokan vuoksi tämän laulun aikaisemman version miksaaminen oli miltei mahdotonta, joten avokin viettäessä viikonloppuaan vanhempiensa luona (luultavasti) vietin itsekseni laatuaikaa tekemällä siitä uuden version.
Prosessi lähti rumpukoneen ohjelmoinnista tahti kerrallaan, mihin menikin aina melkoinen tovi. Ensimmäinen äänitysrupeama alkoi siitä, että pistin rumpukoneen toistamaan ohjelmoitua komppiaan ja soitin samalla sisään myös basson tai komppikitaran. Tämä täytti neljästä raidasta kaksi (koska halusin pitää rummut stereona). Seuraavaksi oli vuorossa ns. pingpong-äänitys, eli kahden äänitetyn raidan toistuessa soitin komppikitaraosuuden (tai basson) ja äänitin tämän kaiken kahdelle vielä tyhjänä olevalle raidalle. Lopuksi alkuperäinen komppiraitapari uhrattiin laulu- ja soolokitaraosuuksille, jolloin aikaisempi äänitys pyyhkiytyi tietenkin pois.
Lopputulos miksattiin sitten tavalliselle kasettidekille stereoksi, ja miksatessa käytössä oli samat efektit kuin äänittäessä. Alkuperäinen miksaus ei ole enää tallessa, olen viisaasti aikanaan ajatellut että alkuperäinen neliraitaäänitys kannattaa mieluummin pitää tallessa.
Kuunnellessani ”Hyvästi maata” etenkin sinä aikaisempana, epäonnistuneena versiona tulin ajatelleeksi, että siinä on hyvin paljon samaa kuin Talking Headsin ”Wild Wild Lifessä”, vaikka kappaleen tunnelma onkin toisenlainen. Nykykorvin kuunnellen toinen ilmeinen lähde olisi Musta paraati, mutta sitä bändiä en kyllä kahdeksankymmentäluvulla juurikaan kuunnellut kuin radiosta. Rumpukoneen tarkka, mutta grooveton komppaus tietysti vie ajatuksia muutamaa vuotta aikaisempiin rumpukonevetoisiin orkestereihin.
Koetin pitää tuoreen uusmiksaukseni suhteellisen uskollisena alkuperäisen laulun hengelle, joskin nyt oli käytettävissä muutamia jippoja ja efektejä joista en tuohon aikaan osannut edes haaveilla. Ja, kaikeksi onneksi, audioeditori jolla oli mahdollista häivyttää suurin osa niistä riesarapsahduksista jokseenkin kuulumattomiin.
Välillä minusta tuntuu itsestänikin, etten tee seuraavan romaanini eteen yhtään mitään. Lähdeteokset odottavat lukemattomina tuossa vanhan Billnäsin päällä. Niiden selät tuijottavat minua syyttävästi tietokoneen näytön yläpuolella. Muurahaispuu-nimen selkäänsä saanut kansio kirjahyllyn päällä on vielä lähes tyhjä. Tiedän kyllä etten rupea varsinaiseen kirjoitustyöhön ennen kuin vasta ensi vuoden toukokuussa, mutta Karstan välillä raskaaksi käyneen kirjoitusprosessin opettamana tiedän myös, että homma toimii paremmin jos minulla on siinä vaiheessa jo varsin pitkälle suunniteltu runko valmiina.
Toisaalta huomaan ajattelevani tarinaa, sen ituja ja vivahteita tuon tuostakin. Oikeastaan päivittäin. Keräilen turuilta, toreilta ja kaverien puheista pieniä oljenpätkiä, jotta voisin tehdä tiiliä, joista voisin rakentaa romaanin.
Henkilögalleriakin on jonkin verran edennyt alkuperäisestä asetelmasta, jossa päähenkilö vihasi elämäänsä, olosuhteitaan, työpaikkaansa, työttömäksi joutumistaan, isäänsä ja ennen kaikkea isänsä palvomaa, kauan sitten kuollutta isoisäänsä, joka sitten tarinan mittaan osoittautuisikin melkoiseksi pikkusaatanaksi. Vastenmielisyyteni absoluuttista pahuutta (ja hyvyyttä) kohtaan on kuitenkin pakottanut miettimään ihmisistä vähemmän paperinohuita ja tylsiä.
Jossakin vaiheessa mietiskelin jonkunlaista metaromaania, jossa tulevaisuuden kirjallisuudentutkija analysoisi vuosikymmeniä aikaisemmin kirjoitettua teosta ja peilaisi sitä (todellisen) tekijänsä (kuviteltuun) elämäntarinaan. Tämähän olisi tietysti eräänlainen parannettu versio Nedujen alkuperäisestä kerrontaratkaisusta, joka kustannustoimittajan kanssa yhteistoimin lopulta hylättiin, koska se ei toiminut kovinkaan hyvin. Tulevan Muurahaispuun tapauksessa houkutus tällaiseen leikittelyyn on siinäkin mielessä melkoinen, että olen jo pitkän aikaa sitten päättänyt päähenkilöni palaavan lapsuudenkotiinsa, joka on jossakin noista kolmesta suuresta kerrostalosta, jotka olen kuvannut oman huoneeni ikkunasta luultavasti alkukeväällä 1975:
Tässä vaiheessa onkin hyvä leikitellä toteutustavoilla, suorittaa eräänlaista lateraalista kirjakelluntaa ja katsella kaikessa rauhassa, mihin suuntaan tarina vie. Jos hyviltä tuntuvia ideoita jää käyttämättä, onpahan sitten jotakin valmiina jotakin seuraavaa kirjaa varten.
Joskus kesällä käyn varmaankin kameran kanssa noilla seuduilla katselemassa paikkoja. Yritän myös bongata sopivankokoisen asunnon myyntiesittelyn ko. taloista: pari kansakouluaikaista kaveria asui niissä, mutta mielikuvia olisi hyvä vahvistaa. Kyseisissä taloissa asui myös erään vaikutuksen tehneen elokuvan päähenkilö, pohdin voiko tätä pikku kulttuuriviitettä käyttää hyväksi. Ainakin kyseisen päähenkilön tilapäinen yösija vain muutaman sadan metrin päässä tulee tavalla tai toisella kirjaan, se oli minullekin lapsena tärkeä paikka, ja luultavasti kaikille näillä kulmilla lapsuutensa viettäneille – väistämättä siis myös päähenkilölleni.
Olenko koskaan maininnut diggailevani Ani DiFrancoa?
”Little Plastic Castle” samannimiseltä albumilta on lempparibiisejäni. Sitä paitsi on hauska kuulla osaavissa käsissä niinkin harvinaista soitinta kuin nelikielistä tenorikitaraa.
Ani DiFrancokin on harvinaisuus, sillä esiintymisen ja lauluntekemisen lisäksi hän on menestynyt myös oman levy-yhtiönsä Righteous Baben levymogulina. (Tämä laulu kertookin niistä paineista, mitä ympäristö saattaa sälyttää biseksuaalin feministisankarinsa niskaan…) Saisi vain tulla takaisin Suomeen: Tavastian-keikka joskus vuonna 1999 oli ikimuistoisia kokemuksia salissa, jossa on ehditty tähän ikään mennessä kokea monta ikimuistoista keikkaa.
Suurin osa Amerikan kaksoismantereen suurista nisäkkäistä – niin sanottu megafauna – kuoli sukupuuttoon vähän toistakymmentätuhatta vuotta sitten. Koska ensimmäiset merkit kivikautisen ihmisten levittäytymisestä Siperian kautta uudelle mantereelle ovat jokseenkin samanikäisiä, pitkään on oletettu, että lajikumppanimme olivat syyllisiä joukkotuhoon: paleointiaanit olisivat syöneet kaiken käsiinsä saamansa riistan, muun muassa viimeiset Amerikassa eläneet alkuperäiset hevosen kantamuodot. Seuraavan kerran intiaanit näkivät hevosia vasta 1500-luvulla jKr., jolloin espanjalaiset laivasivat niitä Euroopasta.
Pitkään on jo tiedetty, etteivät ekokatastrofit ole pelkästään viime vuosisadan ihmisten keksimä vitsaus – vaikka mm. Jared Diamondin levittämä myytti Pääsiäissaaren nälänhädästä onkin ehkä osoittautumassa pelkäksi espanjalaisten miehittäjien propagandaksi. On sitä silti hölmöilty ennenkin, eivätkä alkuperäiskansat ole olleet välttämättä yhtään sen paremmin sovussa ympäristönsä kanssa ennen kuin oli ihan pakko.
On kuitenkin mahdollista, että paleointiaanit saavat sittenkin synninpäästön yhdentoistatuhannen vuoden takaisista joukkokuolemista. Vaikuttaa nimittäin siltä, että nykyisen Kanadan alueelle iskeytyi tuhansia hajonneen komeetan palasia, joista jokainen aiheutti sitten samanlaisen possahduksen kuin kuuluisa Tunguskan räjähdys satakunta vuotta sitten. Pohjoisamerikkalainen jääkausi oli jo väistymässä, mutta nyt tilanne pahenikin koko mantereella. Megafaunan elinolosuhteet heikkenivät ja seurasi sukupuuttoaalto.
Viimeiset henkiinjääneet luultavasti kyllä päätyivät aasialaisen tulokaslajin nuotioille käristymään. Ei heitä voi syyttää, äkillisesti kylmentynyt ilmasto teki heidänkin elämästään surkeaa sinnittelyä.
Tänään on eräänlainen merkkipäivä suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tänään ovat erinäisten kirjailijoiden ja suomentajien tileille kilahtaneet kaikkien aikojen ensimmäiset lainauskorvaukset.
Kuten olen joskus aikaisemminkin todennut, aikaisemmin harhaanjohtavalla ”kirjastokorvaus”-nimellä tunnettu kirjastoapuraha on toisinaan virheellisesti kuviteltu korvaukseksi siitä, että kirjoja lainataan kirjastosta eikä niitä osteta kaupasta (jolloin kirjailijoille ei kerry myöskään niistä rojaltituloja – kääntäjäthän eivät rojalteja saa muutenkaan). Kirjastoapuraha on kuitenkin aivan tavallinen, harkinnanvarainen apuraha, jonka Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapurahalautakunta myöntää hakemuksesta. Monille meistä kyseessä on vuoden suurin ja tärkein apuraha: siksi kääntäjät ja kirjailijat ovat normaalin rahattomuutensa lisäksi myös tavattoman hermostuneita aina huhtikuun lopulla odottaessaan, että päätös putoaisi postilaatikkoon ja apuraha kilisisi tilille.
Lainauskorvaus on ihan oikeasti korvaus kirjastolainauksista ja sitä maksetaan lainausmäärien mukaan. Kaikki kirjastot eivät kuitenkaan ole jatkuvassa seurannassa, vaan niistä on valikoitu edustavaksi katsottu joukko, joiden lainausmäärien mukaan rahaa sitten makseskellaan. Kun olemme kerran EU:ssa (ja systeemi on EU:n perujakin), rahaa menee myös ulkomaisille kirjailijoille. (Vastaavasti suomalaiset saavat rahaa ulkomailta.)
Suurista summista ei ole kyse. Vuonna 2007 lainatut kirjoittamani ja suomentamani teokset tuottivat minulle näköjään vähän päälle 109 euroa, kun verot on silpaistu ensin päältä pois. Kirjastoapurahaa olen sentään viime vuosina saanut keskimäärin parisentuhatta euroa suomentajan ominaisuudessa ja nelisentuhatta euroa kirjailijan ominaisuudessa. Sillä on jo ihan oikeasti merkitystä taloudessa, ottaen huomioon että keskimääräisen kirjailijan vuosittaiset kirjoistaan saamat rojalti- ja ennakkotulot ovat parisen tuhatta euroa (mihin minä en ole vielä päässyt) ja keskimääräisen kokeneen ja alalla pitkään olleen kirjallisuuden suomentajankin vuositulot käännöstöistä ovat yleensä reilusti alta kahdenkymmenentuhannen.
Rahan takia alalle ei siis tosiaankaan kannata hinkua.
Mutta lisänä tämäkin rikka rokassa. Hieman kompuroiden käynnistynyt lainauskorvausjärjestelmä yrittää parhaillaan kuroa systeemin kehittelyyn kuluneita vuosia kiinni ja maksaa vuoden 2008 lainauskorvauksetkin jo ennen vuoden loppua, jos olen oikein ymmärtänyt. Tiedossa siis toinenkin satanen. Minne mennään juhlimaan?
Minulle, kuten useimmille muillekin, Savinien de Cyrano de Bercerac (1619–55) on tunnetumpi henkilönä – tai ehkä pikemminkin eräänlaisena fantasiahahmostereotyyppinä – kuin kirjailijana. Kovin paljoa ei voi sivistyksellään tai genretietämyksellään kehua, jos vain tietää kyseisen henkilön myös kirjoittaneen yhden varhaisista tieteisromaaneista. Onneksi Faros julkaisi Matka Kuuhun -teoksen pari vuotta sitten Aarno Salevan suomentamana. Salevan kirjailijaesittely ja Timo Kaitaron esipuhe tarjoavat pohjaa sekä kirjailijan että itse teoksen taustoitukseen.
Cyrano de Bercerac ei ollut komeasta nimestään huolimatta (ilmeisesti) aatelinen – ritarista puhumattakaan – eikä hänen sotilasuransakaan muodostunut kovin pitkäksi. Haavoittuminen ja aatelittoman huonot uranäkymät torppasivat haaveet upseeriudesta. Miekkamiehen maine on ilmeisesti kyllä ansaittu. Miehen asema monikulttuurisuutta kammoavan, katolisen kirkon hallitseman yhteiskunnan suhteen vastahankaisessa libertiinien kulttuuriliikkeessä on vähemmän tunnettua.
Uskonto- ja maailmankuvasatiiri ovatkin perin keskeisessä osassa Matka Kuuhun -teoksessa, jossa sankari onnistuu puolivahingossa päätymään kaksoisplaneettamme toisen osapuolen pinnalla kukoistavaan maailmaan, jossa on jotakin hyvin tuttua ja jotakin hyvin outoa. Tekstin henki tuo hyvinkin vahvasti mieleen Jonathan Swiftin Gulliverin matkat: omaa yhteiskuntaa on turvallisempaa arvostella arvostelemalla toisenlaista yhteiskuntaa ja näennäiskehumalla sen varjolla omaa.
Modernin lukijan kannalta kirja on vähän kuivakka kokoelma keskusteluja ja suoranaista paasausta, jota ei juurikaan toiminnalla katkaista. Seassa on kuitenkin liudoittain mielenkiintoisia pikku detaljeja ja keksintöjä, joista moniin on törmätty sittemmin hyvinkin lukuisissa tieteisromaaneissa. Joissakin kohdissa on suorastaan vaikeaa uskoa, että tämä teos on kirjoitettu kymmeniä vuosia ennen Isaac Newtonin painovoima- ja liiketeoriaa.
(Joissakin kohdissa se taas on helpompi uskoa: esimerkiksi Cyranon keino liikkuvien talojen siirtämiseksi eteenpäin rikkoisi useampiakin Newtonin lakeja, jos niitä olisi ollut olemassa kirjoitusaikana.)
Klassikkona Matka Kuuhun kuuluu tietenkin kaikkien sf-harrastajien luettavaksi. Toivottavasti myös vielä vanhempi genreklassikko, Lukianoksen Tositarina, saadaan vielä suomeksi.
