Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Eyjafjallan purkauksen aiheuttaman tuhkapilven hyvät puolet oli helppo havaita aamupäivällä kävellessäni postilaatikolle hakemaan aamun lehteä. Parin kilometrin päässä täältä pientaloalueelta pohjoiseen sijaitseva Helsinki-Vantaan lentoasema oli vaiti. Poissa olivat myös Malmilta pöristelevät pienkoneet.
Vaikka lentoliikenteen ympäristövaikutukset ovatkin aikaisemmin luultua vähäisemmät – maaliikenne on paljon tuhoisampaa siinäkin suhteessa – meluhaitta on maaliikennettä pahempi ainakin täällä (helsinkiläiseksi) hyvin hiljaisella pientaloalueella, vaikka Tuusulantien huristelumöykkä kuuluukin hiljenneessä äänimaisemassa tavallista erottuvampana. Eikä vain täällä: lintujen ja muiden luonnonilmiöiden ääniä tallentavat tutkijat ja harrastajat hihkuisivat näinä päivinä riemusta, ellei sekin kuuluisi mikrofoneissa.
Ilmastonmuutos saattaa muuten lisätä planeettamme vulkaanisen toiminnan määrää ainakin (täällä) napa-alueilla, ainakin jos uskomme The Daily Galaxy -nettitiedeblogia (ja miksemme uskoisi). Lämpenevä ilma sulattaa nimittäin jäätiköitä, joten paino jäätiköiden alla sijaitsevien tulivuorien päällä helpottuu, maanpinta kohoaa, magmakammiot järisevät ja syntyy… kaikenlaista kivaa.
Jokin aika sitten postiluukusta kolahtaneessa uudessa Tähtivaeltajassa minua elähdytti aivan sama asia kuin minua elähdytti viime kesän Finnconissa: George R. R. Martinin kunniavieraspuhe, joka siis julkaistiin lehdessä Jan Hlinovskyn suomennoksena.
Itse olen peräisin (Suomen mittakaavassa) jokseenkin keskiluokkaisesta perheestä, mutta ei meilläkään, asuntovelkaisina, ollut 1960–70-luvuilla varaa matkustaa lainkaan samaan tahtiin kuin mitä nykyään jopa opintolainalla kituuttavat opiskelijat pitävät itsestäänselvyytenä. (Neljän hengen perhe ei tietenkään lähde yhtä kepein eväin reppu- ja liftausmatkalle kuin pari nuorta, etenkään kun vanhemmat eivät olleet tottuneet sellaiseen matkustamiseen omassakaan vapaassa nuoruudessaan.) Aikakauslehtitoimittaja-äiti ja televisiotoimittaja-isä kyllä kävivät työmatkoilla useita kertoja vuodessa, mutta perheen yhteisiä ulkomaanmatkoja tapahtui korkeintaan parin vuoden välein. (Ja viiden 70-luvun alun vuoden aikana ei lainkaan, kun veneily vei kaikki rahat siihen asti, kunnes äiti kieltäytyi enää astumasta veneeseen.)
Niinpä minä turvauduin lapsena ja nuorena täsmälleen samaan matkustusmetodiin kuin newjerseyläinen Martin: kirjoihin. Otsikon kirjastoluokitus (en ole varma oliko numero sama senaikaisessa Helsingin kaupunginkirjaston luokituksessa) oli vakiopaikkojani kaikissa niistä kirjastoista, joissa kävin: ensin Keinutien päähän pysähtyvässä kirjastoautossa, sitten bussimatkan päässä Herttoniemen kirjastossa, sitten Kontulan uudessa ja hienossa (mutta alkuun puolityhjässä) kiinteässä kirjastossa, sitten silloisessa, ihanan sokkeloisessa pääkirjastossa Rikhardinkadulla.
Minä taisin matkustaa Martinia enemmän meriteitse. Luultavasti jossakin vaiheessa matkustin oikeastaan yksinomaan meriteitse, ja – tietenkin – purjeiden voimalla. Tai avaruusaluksella, kuten Martin. Äidin tavaroista löytyi Valittujen Palojen vanha maailmankartasto, minun kauan sitten miltei hajalle selaamana. Kartoissa on edelleenkin jotakin lumoavaa: lupaus seikkailusta. Itse asiassa missä tahansa pinnassa saattoi olla mahdollisuus nähdä kartta, ja siten lupaus seikkailusta. Rapaisemmilla keleillä menin aina istumaan bussin takaosaan, sillä silloisten Liikenne Oy:n punaisten bussien takaikkunaan muodostui kiehtova, miltei kiinalaisen maalauksen näköinen haarautuvien jokilaaksojen ja niitä erottavien vuorijonojen maisema. Olen tavannut monta muutakin, jotka ovat lapsena – ja aikuisenakin – lumoutuneet tuijottamaan maalaamattomia puupintoja: syykuvio muuttuu nopeasti maisemaksi, kartaksi, tarinaksi. Se on sitä oikeastikin, tietysti, mutta mielikuvitus höystää kertomusta aivan toiseen suuntaan.
Kirjailijalle on tietenkin ehdottoman välttämätöntä kyetä näkemään tarina ja maailma jossakin sellaisessa mitä tavallinen tallaaja pitää korkeintaan epäsiistinä pintana, joka pitäisi puhdistaa tai maalata siistin, tasaisen vaaleanharmaaksi. Mutta tavalliselle tallaajallekin kyvystä on iloa ja hyötyä. Hän voi mielessään kukistaa menemisillään, tekemisillään ja näkemisillään leveilevän pellen ajattelemalla: Minäpäs muuten olen ollut sellaisessa paikassa, johon sinä et ikinä mene, ja minä olen tehnyt asioita joita sinä et osaa edes kuvitella.
Tälle sunnuntaille oli helppoa valita kappale. Daniel Lanoisin uusi yhtye Black Dub on tulossa Poriin 25. heinäkuuta ja liput on hankittu!
Daniel Lanois tunnetaan tietysti parhaiten (mm. U2:n) tuottajana, mutta itse olen tykännyt suunnattomasti hänen omista lauluistaan ja soololevyistään aina Acadie-esikoisesta alkaen. Kesällä 1994 (onko siitä tosiaan niin kauan?) Lanois kävi heittämässä yhden upeimmista Tavastialla koskaan näkemistäni keikoista – ja sillä lavalla minä olen sentään nähnyt aika monta hienoa esitystä. Lanoisin itsensä (laulu, kitarat) lisäksi mukana olivat tässä uudessa Black Dubissakin soittavat rumpali Brian Blade ja basisti Darryl Johnson.
Laulaja Trixie Whitley on minulle uusi tuttavuus, mutta ainakin ääni on juuri minun makuuni. Jos sukunimi soittaa jonkun mielessä kelloja, niin kerrottakoon, että Trixien isä oli aivan liian nuorena kuollut, hieno bluesvaikutteinen laulaja/lauluntekijä Chris Whitley (1960–2005).
Saman päivän Kirjurinluodon sunnuntaikonsertissa nähdään myös pari viikkoa sitten videolinkittämäni Eric Bibb. Niin, ja Jeff Beck.
Ihan sellainen pieni tiedotustyyppinen asia, että viime vuoden ensimmäisessä Tähtivaeltajassa julkaistu novellini ”Kolmekymmentä vuotta” – joka on päässyt peräti tämän vuoden Atorox-ehdokkaiden joukkoon – on nyt luettavissa englanninkielisenä pdf-versiona ”30 More Years” Finnishwriters.com-sivustolla.
Owen F. Witesman teki mainion käännöksensä jo hyvän aikaa sitten. Sen julkaisun lykkääntyminen on johtunut osittain aikaansaamattomuudestani ja osittain siinä, että kokeilin onkia sillä erässä järvessä, josta tällä kertaa ei kalaa noussut. Mutta järvihän se on tämä internjettikin.
Luultavasti käännätytän novellin myös ruotsiksi ja saksaksi.
Parissakin seuraamassani sarjakuvablogissa on palattu toisinaan lapsuuteen ja julkaistu lukijoiden ihailtavaksi niitä piirroksia, mistä sarjakuvabloggaajan ura on urjennut. Niinpä tuli mieleeni tehdä sama temppu, mutta musiikilla. Aina silloin tällöin, etenkin kun olen tullut hommanneeksi edellistä paremman äänikortin tai oppinut jotakin uutta äänenkäsittelyn suhteen, kaivelen esiin vanhat neliraitakasettinauhurillani äänitetyt demonauhoitukset ja rupean suunnittelemaan niiden restauruointia ja miksaamista entistä ehommaksi. Nyt tuli vain mieleeni kiusata näillä nauhoituksilla teitäkin, hyvät lukijat – ja testata samalla flash-soittimen upottamista blogiin.
Aloittajan kunnian saakoon ainakin tekstinsä suhteen ydinturma-apokalyptinen pläjäys nimeltä ”Hyvästi maa”, joka on äänitetty 14. marraskuuta 1986:
Olimme silloisen avovaimoni kanssa muuttaneet pari kuukautta aikaisemmin viidentoista neliön soluhuoneesta suorastaan ylellisen väljältä tuntuvaan kaksioon Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla. Jälkeenpäin olen pohtinut, mahtoiko talon sähköissä(kin) olla jotakin vikaa: useimpiin kyseisessä asunnossa äänitettyihin demoihin ilmestyi väistämättä inhottavia rapsahduksia. Samalla neliraiturilla pari vuotta myöhemmin sivaripaikassani Muhoksella äänitetyt demot ovat rapsahduksettomia.
Äänityskalusto oli yksinkertainen: c-kasettia käyttävä, VestaFire-merkkinen halpa neliraitanauhuri, rumpukone (Yamaha RX21), Audio-Technican mikrofoni, basso (sama nauhansa menettänyt Rickenbacker joka minulla on vieläkin) ja sähkökitara, kaunis yksimikkinen Telecaster-kopio. Lisäksi minulla kuulostaa olleen jonkinlainen kitaraefektilaite ja jonkinlainen kaikulaite.
Olin äänittänyt samasta kappaleesta aikaisemman version kuukautta aikaisemmin, mutta mokannut äänitysprosessissa niin, että kitara- ja lauluraidoilla kuuluvat basso- ja rumputaustat läpi. Oli minulla muutenkin taipumusta äänitellä samoja lauluja uudelleen kerran toisensa jälkeen, mutta mokan vuoksi tämän laulun aikaisemman version miksaaminen oli miltei mahdotonta, joten avokin viettäessä viikonloppuaan vanhempiensa luona (luultavasti) vietin itsekseni laatuaikaa tekemällä siitä uuden version.
Prosessi lähti rumpukoneen ohjelmoinnista tahti kerrallaan, mihin menikin aina melkoinen tovi. Ensimmäinen äänitysrupeama alkoi siitä, että pistin rumpukoneen toistamaan ohjelmoitua komppiaan ja soitin samalla sisään myös basson tai komppikitaran. Tämä täytti neljästä raidasta kaksi (koska halusin pitää rummut stereona). Seuraavaksi oli vuorossa ns. pingpong-äänitys, eli kahden äänitetyn raidan toistuessa soitin komppikitaraosuuden (tai basson) ja äänitin tämän kaiken kahdelle vielä tyhjänä olevalle raidalle. Lopuksi alkuperäinen komppiraitapari uhrattiin laulu- ja soolokitaraosuuksille, jolloin aikaisempi äänitys pyyhkiytyi tietenkin pois.
Lopputulos miksattiin sitten tavalliselle kasettidekille stereoksi, ja miksatessa käytössä oli samat efektit kuin äänittäessä. Alkuperäinen miksaus ei ole enää tallessa, olen viisaasti aikanaan ajatellut että alkuperäinen neliraitaäänitys kannattaa mieluummin pitää tallessa.
Kuunnellessani ”Hyvästi maata” etenkin sinä aikaisempana, epäonnistuneena versiona tulin ajatelleeksi, että siinä on hyvin paljon samaa kuin Talking Headsin ”Wild Wild Lifessä”, vaikka kappaleen tunnelma onkin toisenlainen. Nykykorvin kuunnellen toinen ilmeinen lähde olisi Musta paraati, mutta sitä bändiä en kyllä kahdeksankymmentäluvulla juurikaan kuunnellut kuin radiosta. Rumpukoneen tarkka, mutta grooveton komppaus tietysti vie ajatuksia muutamaa vuotta aikaisempiin rumpukonevetoisiin orkestereihin.
Koetin pitää tuoreen uusmiksaukseni suhteellisen uskollisena alkuperäisen laulun hengelle, joskin nyt oli käytettävissä muutamia jippoja ja efektejä joista en tuohon aikaan osannut edes haaveilla. Ja, kaikeksi onneksi, audioeditori jolla oli mahdollista häivyttää suurin osa niistä riesarapsahduksista jokseenkin kuulumattomiin.
Välillä minusta tuntuu itsestänikin, etten tee seuraavan romaanini eteen yhtään mitään. Lähdeteokset odottavat lukemattomina tuossa vanhan Billnäsin päällä. Niiden selät tuijottavat minua syyttävästi tietokoneen näytön yläpuolella. Muurahaispuu-nimen selkäänsä saanut kansio kirjahyllyn päällä on vielä lähes tyhjä. Tiedän kyllä etten rupea varsinaiseen kirjoitustyöhön ennen kuin vasta ensi vuoden toukokuussa, mutta Karstan välillä raskaaksi käyneen kirjoitusprosessin opettamana tiedän myös, että homma toimii paremmin jos minulla on siinä vaiheessa jo varsin pitkälle suunniteltu runko valmiina.
Toisaalta huomaan ajattelevani tarinaa, sen ituja ja vivahteita tuon tuostakin. Oikeastaan päivittäin. Keräilen turuilta, toreilta ja kaverien puheista pieniä oljenpätkiä, jotta voisin tehdä tiiliä, joista voisin rakentaa romaanin.
Henkilögalleriakin on jonkin verran edennyt alkuperäisestä asetelmasta, jossa päähenkilö vihasi elämäänsä, olosuhteitaan, työpaikkaansa, työttömäksi joutumistaan, isäänsä ja ennen kaikkea isänsä palvomaa, kauan sitten kuollutta isoisäänsä, joka sitten tarinan mittaan osoittautuisikin melkoiseksi pikkusaatanaksi. Vastenmielisyyteni absoluuttista pahuutta (ja hyvyyttä) kohtaan on kuitenkin pakottanut miettimään ihmisistä vähemmän paperinohuita ja tylsiä.
Jossakin vaiheessa mietiskelin jonkunlaista metaromaania, jossa tulevaisuuden kirjallisuudentutkija analysoisi vuosikymmeniä aikaisemmin kirjoitettua teosta ja peilaisi sitä (todellisen) tekijänsä (kuviteltuun) elämäntarinaan. Tämähän olisi tietysti eräänlainen parannettu versio Nedujen alkuperäisestä kerrontaratkaisusta, joka kustannustoimittajan kanssa yhteistoimin lopulta hylättiin, koska se ei toiminut kovinkaan hyvin. Tulevan Muurahaispuun tapauksessa houkutus tällaiseen leikittelyyn on siinäkin mielessä melkoinen, että olen jo pitkän aikaa sitten päättänyt päähenkilöni palaavan lapsuudenkotiinsa, joka on jossakin noista kolmesta suuresta kerrostalosta, jotka olen kuvannut oman huoneeni ikkunasta luultavasti alkukeväällä 1975:
Tässä vaiheessa onkin hyvä leikitellä toteutustavoilla, suorittaa eräänlaista lateraalista kirjakelluntaa ja katsella kaikessa rauhassa, mihin suuntaan tarina vie. Jos hyviltä tuntuvia ideoita jää käyttämättä, onpahan sitten jotakin valmiina jotakin seuraavaa kirjaa varten.
Joskus kesällä käyn varmaankin kameran kanssa noilla seuduilla katselemassa paikkoja. Yritän myös bongata sopivankokoisen asunnon myyntiesittelyn ko. taloista: pari kansakouluaikaista kaveria asui niissä, mutta mielikuvia olisi hyvä vahvistaa. Kyseisissä taloissa asui myös erään vaikutuksen tehneen elokuvan päähenkilö, pohdin voiko tätä pikku kulttuuriviitettä käyttää hyväksi. Ainakin kyseisen päähenkilön tilapäinen yösija vain muutaman sadan metrin päässä tulee tavalla tai toisella kirjaan, se oli minullekin lapsena tärkeä paikka, ja luultavasti kaikille näillä kulmilla lapsuutensa viettäneille – väistämättä siis myös päähenkilölleni.
Olenko koskaan maininnut diggailevani Ani DiFrancoa?
”Little Plastic Castle” samannimiseltä albumilta on lempparibiisejäni. Sitä paitsi on hauska kuulla osaavissa käsissä niinkin harvinaista soitinta kuin nelikielistä tenorikitaraa.
Ani DiFrancokin on harvinaisuus, sillä esiintymisen ja lauluntekemisen lisäksi hän on menestynyt myös oman levy-yhtiönsä Righteous Baben levymogulina. (Tämä laulu kertookin niistä paineista, mitä ympäristö saattaa sälyttää biseksuaalin feministisankarinsa niskaan…) Saisi vain tulla takaisin Suomeen: Tavastian-keikka joskus vuonna 1999 oli ikimuistoisia kokemuksia salissa, jossa on ehditty tähän ikään mennessä kokea monta ikimuistoista keikkaa.
